Loppuuko naisen elämä yli nelikymppisenä?

Ei todellakaan. Elämä vasta alkaa nelikymppisenä kun lapset ovat sen verran isoja etteivät vaadi jatkuvaa huolenpitoa, ja voi alkaa ajatella välillä vain itseään ja tehdä kivoja asioita itsekseen. Kun lapset olivat pienempiä en olisi kuvitellutkaan vaikkapa lähteväni matkalle ilman lapsia, olisin tuntenut siitä hirveää syyllisyyttä. Nyt kun lapset ovat melkein täysi-ikäisiä voin tehdä vapaa-ajallani mitä lystään. Tässä iässä itsetunto on vahvistunut, ymmärtää ettei tarvitse välittää mitä muut ajattelevat ja tietää etteivät ne muutkaan niin täydellisiä ole.

Surullista jos jonkun mielestä elämä on kiinni ulkonäöstä ja miesten huomiosta. Se on mielen köyhyyttä. Tosin tiedän paljon upeita neli-viisikymppisiä naisia joiden ei todellakaan tarvitse olla sen kaltaista huomiota vailla. Itsellänikin näin neljävitosena on asiat miesrintamalla oikein mallillaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei elämä lopu mut työt voi loppua ja parisuhde.

Työt ja parisuhde nyt voi loppua missä iässä vaan.

Sitten vaan uutta matoa koukkuun.

Yksi hyvinvoiva 56-vuotias ei edusta kaikkia yli 40-vuotiaita ja kaikkia vaihdevuosi-ikäisiä naisia. Keskiverto 56-vuotias nainen on fyysisesti huonokuntoinen, jaksamaton, keskivartalolihava ja ylipainoinen. Hänellä on kansantauteja, esimerkiksi diabetesta, sydän- ja verisuonisairauksia, nivelrikkoa, uniapneaa, syöpää, mielenterveysongelmia, työuupumusta tai ahdistusta ja masennusta. Joillakin on asiat hyvin ja he voivat nauttia elämästä. Kaikilla yli 40-vuotiailla ei ole asiat elämässä hyvin ja kaikki ikääntyvät naiset eivät nauti elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellistä tekstiä, arvostan. Miksi vanhenemisesta ei saa kirjoittaa oikeilla termeillä ja rehellisesti? Onko muita, joitten mielestä vanheneminen on ikävää ja vanheneminen vi##ttaa? Miksi ihmisen pitää esittää tekopirteää ja valehdella, että "ikä on vain numero"? Todellakin vihaan näitä teennäisiä "Onpa nuorekas 60- tai 70-vuotias" ja "Kolmas ikä on ihanaa ja parasta aikaa" kirjoituksia!

Yli 40-vuotiaalla naiset on edessä vaihdevuodet, virtsankarkailua, väsymystä, uupumusta ja ikäsyrjintää. Jos omat vanhemmat sattuvat olemaan vielä elossa, niin on joko menossa tai lähivuosina edessä omien vanhempien sairastaminen, raihnaistuminen ja kuolema.

Hyvin harvoin kirjoitetaan kuormittumisesta, kun omat vanhemmat ja/tai appivanhemmat odottavat aikuisilta lapsiltaan ilmaista kotiapua ja hoitoa. Ja jopa toisella puolella Suomea asuvilta lapsilta, joilla on omat lapset, oma perhe, koti ja työ hoidettavana. Harvoin kirjoitetaan huonoista ihmissuhteista esimerkiksi omiin sukulaisiin tai puolison sukulaisiin. Kenenkään elämässä ei ole ollut ikäviä asioita kuten omien vanhempien hautajaisia, perunkirjoituksia ja riitaisia perinnönjakoja.

Vanhenemisesta ei saa kirjoittaa ainakaan Vauva.fi-palstalla rehellisesti. Muistakaa siis aina valehdella ja hyssytellä!

Vierailija kirjoitti:

Ei se nelikymppisen miehenkään elämä suurta herkkua ole. En ole miesnäyttelijä, joten en tunne heidän tilannettaan, mutta ei oma elämä kyllä mitään parasta aikaa näin nelikymppisenä tarjoa. 

Nyt olen kokenut ensimmäisiä kertoja sen, miltä ikääntyminen tuntuu. Kun en enää palaudu yhtä nopeasti. Selvästi myös testosteronitaso laskee, määrittelemätön apeus on astunut elämääni, en tunne itseäni enää virkeäksi, vahvaksi tai viriiliksi.

Työelämässä nuoremmat pyyhältävät ohi. Olen ajautumassa sivuraiteelle.

Sama koskee perhe-elämää. Lapset kasvavat, vaimolla on kokonaan oma elämä. Kukaan ei välitä olla kanssani, lukuun ottamatta silloin, kun tarvitaan joko kuljetuspalvelua, korjaus- tai huoltopalvelua tai rahaa.  Kukaan ei enää syö laittamiani ruokia, halua viettää yhteistä perheaikaa tai lähde edes mökille tai retkeilemään seurakseni. 

Kavereista on tulossa katkeria ja kyynisiä ukkoja. Joka toinen on hankkinut jonkin kalliin kulkupelin, jonka kanssa touhuamisesta on tullut elämän sisältö ja vapaa-ajan vieton kohde. Muutama ei tee muuta kuin kaljoittelee, jotkut ovat kokonaan uponneet harrastuksiinsa, esimerkiksi metsästykseen, kalastukseen tai keräilyyn. Kaveripiirin sosiaaliset kontaktit ovat kuivuneet, paitsi Facebookissa.

Lisää päänvaivaa tuottavat ikääntyvät vanhemmat, joista joudun pitämään huolta.

En tosiaan elä mitään elämäni parasta aikaa.

Onko sitten pakko esittää, että asiat kurjasti, jos ne ovat hyvin. Olen 56-vuotias nainen, enkä ole kärsinyt uupumuksesta, virtsankarkailusta enkä vaihdevuosioireistakaan yhtään. Asiani ovat todella hyvin ja nautin elämästä. Pitääkö ruveta synkistelemään, jos jonkun mielestä se on normaalia. Olen tosin koko elämäni pitänyt fyysisestä kunnostani ja itsestäni hyvää huolta,mikä ehkä selittää nykytilan.

Näyttelijät eivä enää saa hyviä rooleja nelikymppisinä, esim viiskymppinen miesnäyttelijä saa vastanäyttelijäkseen kolmikymppisen naisen. 

Näin normaalissa duunissa olevana elämä on vaan parantunut neljänkympin jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Yksi hyvinvoiva 56-vuotias ei edusta kaikkia yli 40-vuotiaita ja kaikkia vaihdevuosi-ikäisiä naisia. Keskiverto 56-vuotias nainen on fyysisesti huonokuntoinen, jaksamaton, keskivartalolihava ja ylipainoinen. Hänellä on kansantauteja, esimerkiksi diabetesta, sydän- ja verisuonisairauksia, nivelrikkoa, uniapneaa, syöpää, mielenterveysongelmia, työuupumusta tai ahdistusta ja masennusta. Joillakin on asiat hyvin ja he voivat nauttia elämästä. Kaikilla yli 40-vuotiailla ei ole asiat elämässä hyvin ja kaikki ikääntyvät naiset eivät nauti elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellistä tekstiä, arvostan. Miksi vanhenemisesta ei saa kirjoittaa oikeilla termeillä ja rehellisesti? Onko muita, joitten mielestä vanheneminen on ikävää ja vanheneminen vi##ttaa? Miksi ihmisen pitää esittää tekopirteää ja valehdella, että "ikä on vain numero"? Todellakin vihaan näitä teennäisiä "Onpa nuorekas 60- tai 70-vuotias" ja "Kolmas ikä on ihanaa ja parasta aikaa" kirjoituksia!

Yli 40-vuotiaalla naiset on edessä vaihdevuodet, virtsankarkailua, väsymystä, uupumusta ja ikäsyrjintää. Jos omat vanhemmat sattuvat olemaan vielä elossa, niin on joko menossa tai lähivuosina edessä omien vanhempien sairastaminen, raihnaistuminen ja kuolema.

Hyvin harvoin kirjoitetaan kuormittumisesta, kun omat vanhemmat ja/tai appivanhemmat odottavat aikuisilta lapsiltaan ilmaista kotiapua ja hoitoa. Ja jopa toisella puolella Suomea asuvilta lapsilta, joilla on omat lapset, oma perhe, koti ja työ hoidettavana. Harvoin kirjoitetaan huonoista ihmissuhteista esimerkiksi omiin sukulaisiin tai puolison sukulaisiin. Kenenkään elämässä ei ole ollut ikäviä asioita kuten omien vanhempien hautajaisia, perunkirjoituksia ja riitaisia perinnönjakoja.

Vanhenemisesta ei saa kirjoittaa ainakaan Vauva.fi-palstalla rehellisesti. Muistakaa siis aina valehdella ja hyssytellä!

Vierailija kirjoitti:

Ei se nelikymppisen miehenkään elämä suurta herkkua ole. En ole miesnäyttelijä, joten en tunne heidän tilannettaan, mutta ei oma elämä kyllä mitään parasta aikaa näin nelikymppisenä tarjoa. 

Nyt olen kokenut ensimmäisiä kertoja sen, miltä ikääntyminen tuntuu. Kun en enää palaudu yhtä nopeasti. Selvästi myös testosteronitaso laskee, määrittelemätön apeus on astunut elämääni, en tunne itseäni enää virkeäksi, vahvaksi tai viriiliksi.

Työelämässä nuoremmat pyyhältävät ohi. Olen ajautumassa sivuraiteelle.

Sama koskee perhe-elämää. Lapset kasvavat, vaimolla on kokonaan oma elämä. Kukaan ei välitä olla kanssani, lukuun ottamatta silloin, kun tarvitaan joko kuljetuspalvelua, korjaus- tai huoltopalvelua tai rahaa.  Kukaan ei enää syö laittamiani ruokia, halua viettää yhteistä perheaikaa tai lähde edes mökille tai retkeilemään seurakseni. 

Kavereista on tulossa katkeria ja kyynisiä ukkoja. Joka toinen on hankkinut jonkin kalliin kulkupelin, jonka kanssa touhuamisesta on tullut elämän sisältö ja vapaa-ajan vieton kohde. Muutama ei tee muuta kuin kaljoittelee, jotkut ovat kokonaan uponneet harrastuksiinsa, esimerkiksi metsästykseen, kalastukseen tai keräilyyn. Kaveripiirin sosiaaliset kontaktit ovat kuivuneet, paitsi Facebookissa.

Lisää päänvaivaa tuottavat ikääntyvät vanhemmat, joista joudun pitämään huolta.

En tosiaan elä mitään elämäni parasta aikaa.

Onko sitten pakko esittää, että asiat kurjasti, jos ne ovat hyvin. Olen 56-vuotias nainen, enkä ole kärsinyt uupumuksesta, virtsankarkailusta enkä vaihdevuosioireistakaan yhtään. Asiani ovat todella hyvin ja nautin elämästä. Pitääkö ruveta synkistelemään, jos jonkun mielestä se on normaalia. Olen tosin koko elämäni pitänyt fyysisestä kunnostani ja itsestäni hyvää huolta,mikä ehkä selittää nykytilan.

Ihan yhtä lailla on nuorempia, onnettomia, rapakuntoisia, masentuneita ihmisiä, joita ei kuitenkaan kivitetä ikänsä takia.

Itseä tympii kuvitelma että elämänlaatu jotenkin mystisesti romahtaa nelissä-viisissäkymmenissä. Riippuu paljon siitä miten elää ja mihin uskoo. Monia kyynisyys ja katkeruus vanhentaa iästä riippumatta.

Elämä on luopumista mutta se on myös saavuttamista. Tästä jälkimmäisestä ei vaan haluta puhua. Miksiköhän?

Vierailija kirjoitti:

Näyttelijät eivä enää saa hyviä rooleja nelikymppisinä, esim viiskymppinen miesnäyttelijä saa vastanäyttelijäkseen kolmikymppisen naisen. 

Näin normaalissa duunissa olevana elämä on vaan parantunut neljänkympin jälkeen. 

Enpä sanoisi ihan noin. Toki hollywood tuotanto on räikeän ikäsyrjivä mutta ihan kautta elokuvan historia on päärooleissa ollut neli jopa viisikymppisiä naisia. Enemmän siellä ei niin kaupallisella puolella, mutta kyllä ne elämänkokemusta omaavat kasvot ovat myös elokuviin kelvanneet.

Ja tulevaisuudessa asia tuskin huononee kun naiset tekevät leffoja yhä enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi hyvinvoiva 56-vuotias ei edusta kaikkia yli 40-vuotiaita ja kaikkia vaihdevuosi-ikäisiä naisia. Keskiverto 56-vuotias nainen on fyysisesti huonokuntoinen, jaksamaton, keskivartalolihava ja ylipainoinen. Hänellä on kansantauteja, esimerkiksi diabetesta, sydän- ja verisuonisairauksia, nivelrikkoa, uniapneaa, syöpää, mielenterveysongelmia, työuupumusta tai ahdistusta ja masennusta. Joillakin on asiat hyvin ja he voivat nauttia elämästä. Kaikilla yli 40-vuotiailla ei ole asiat elämässä hyvin ja kaikki ikääntyvät naiset eivät nauti elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellistä tekstiä, arvostan. Miksi vanhenemisesta ei saa kirjoittaa oikeilla termeillä ja rehellisesti? Onko muita, joitten mielestä vanheneminen on ikävää ja vanheneminen vi##ttaa? Miksi ihmisen pitää esittää tekopirteää ja valehdella, että "ikä on vain numero"? Todellakin vihaan näitä teennäisiä "Onpa nuorekas 60- tai 70-vuotias" ja "Kolmas ikä on ihanaa ja parasta aikaa" kirjoituksia!

Yli 40-vuotiaalla naiset on edessä vaihdevuodet, virtsankarkailua, väsymystä, uupumusta ja ikäsyrjintää. Jos omat vanhemmat sattuvat olemaan vielä elossa, niin on joko menossa tai lähivuosina edessä omien vanhempien sairastaminen, raihnaistuminen ja kuolema.

Hyvin harvoin kirjoitetaan kuormittumisesta, kun omat vanhemmat ja/tai appivanhemmat odottavat aikuisilta lapsiltaan ilmaista kotiapua ja hoitoa. Ja jopa toisella puolella Suomea asuvilta lapsilta, joilla on omat lapset, oma perhe, koti ja työ hoidettavana. Harvoin kirjoitetaan huonoista ihmissuhteista esimerkiksi omiin sukulaisiin tai puolison sukulaisiin. Kenenkään elämässä ei ole ollut ikäviä asioita kuten omien vanhempien hautajaisia, perunkirjoituksia ja riitaisia perinnönjakoja.

Vanhenemisesta ei saa kirjoittaa ainakaan Vauva.fi-palstalla rehellisesti. Muistakaa siis aina valehdella ja hyssytellä!

Vierailija kirjoitti:

Ei se nelikymppisen miehenkään elämä suurta herkkua ole. En ole miesnäyttelijä, joten en tunne heidän tilannettaan, mutta ei oma elämä kyllä mitään parasta aikaa näin nelikymppisenä tarjoa. 

Nyt olen kokenut ensimmäisiä kertoja sen, miltä ikääntyminen tuntuu. Kun en enää palaudu yhtä nopeasti. Selvästi myös testosteronitaso laskee, määrittelemätön apeus on astunut elämääni, en tunne itseäni enää virkeäksi, vahvaksi tai viriiliksi.

Työelämässä nuoremmat pyyhältävät ohi. Olen ajautumassa sivuraiteelle.

Sama koskee perhe-elämää. Lapset kasvavat, vaimolla on kokonaan oma elämä. Kukaan ei välitä olla kanssani, lukuun ottamatta silloin, kun tarvitaan joko kuljetuspalvelua, korjaus- tai huoltopalvelua tai rahaa.  Kukaan ei enää syö laittamiani ruokia, halua viettää yhteistä perheaikaa tai lähde edes mökille tai retkeilemään seurakseni. 

Kavereista on tulossa katkeria ja kyynisiä ukkoja. Joka toinen on hankkinut jonkin kalliin kulkupelin, jonka kanssa touhuamisesta on tullut elämän sisältö ja vapaa-ajan vieton kohde. Muutama ei tee muuta kuin kaljoittelee, jotkut ovat kokonaan uponneet harrastuksiinsa, esimerkiksi metsästykseen, kalastukseen tai keräilyyn. Kaveripiirin sosiaaliset kontaktit ovat kuivuneet, paitsi Facebookissa.

Lisää päänvaivaa tuottavat ikääntyvät vanhemmat, joista joudun pitämään huolta.

En tosiaan elä mitään elämäni parasta aikaa.

Onko sitten pakko esittää, että asiat kurjasti, jos ne ovat hyvin. Olen 56-vuotias nainen, enkä ole kärsinyt uupumuksesta, virtsankarkailusta enkä vaihdevuosioireistakaan yhtään. Asiani ovat todella hyvin ja nautin elämästä. Pitääkö ruveta synkistelemään, jos jonkun mielestä se on normaalia. Olen tosin koko elämäni pitänyt fyysisestä kunnostani ja itsestäni hyvää huolta,mikä ehkä selittää nykytilan.

Ihan yhtä lailla on nuorempia, onnettomia, rapakuntoisia, masentuneita ihmisiä, joita ei kuitenkaan kivitetä ikänsä takia.

Itseä tympii kuvitelma että elämänlaatu jotenkin mystisesti romahtaa nelissä-viisissäkymmenissä. Riippuu paljon siitä miten elää ja mihin uskoo. Monia kyynisyys ja katkeruus vanhentaa iästä riippumatta.

Elämä on luopumista mutta se on myös saavuttamista. Tästä jälkimmäisestä ei vaan haluta puhua. Miksiköhän?

Kell' onni on, se onnen kätkeköön? Ehkä negatiivisia puolia tuodaan helpommin esille, ja onhan tämä meidän kulttuurimmekin nuoruutta ihannoiva. 

Olen joskus miettinyt, eroavatko kokemukset siksi, että ne, joilla on ollut onnekas tai edes tasainen nuoruus, kokevat menevänsä alamäkeä. Mulla nuoruus meni sairastaessa, ja hoidinpa puolisoakin joitakin vuosia. Nyt, kun huolet ja murheet ovat takana, elämä on tottavie menossa parempaan ja lasi puoliksi täynnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näyttelijät eivä enää saa hyviä rooleja nelikymppisinä, esim viiskymppinen miesnäyttelijä saa vastanäyttelijäkseen kolmikymppisen naisen. 

Näin normaalissa duunissa olevana elämä on vaan parantunut neljänkympin jälkeen. 

Enpä sanoisi ihan noin. Toki hollywood tuotanto on räikeän ikäsyrjivä mutta ihan kautta elokuvan historia on päärooleissa ollut neli jopa viisikymppisiä naisia. Enemmän siellä ei niin kaupallisella puolella, mutta kyllä ne elämänkokemusta omaavat kasvot ovat myös elokuviin kelvanneet.

Ja tulevaisuudessa asia tuskin huononee kun naiset tekevät leffoja yhä enemmän.

Ja sitten nämä Judi Denchit ja Frances McDormandit. Onhan näitä helppo luetella.

Ehkä enemmän häiritsee miten kapea naiskuva on nuorten naisnäyttelijöiden osalta tai millaista habitusta suositaan: pientä, sievää, siroa. Siellä kyllä näkyy tämä naisen kuuluu miellyttää ensisijaisesti silmää (ja olla standardin mukaan mieluusti jopa vähän alipainoinen). Eipä käy kateeksi niitä ulkonäköpaineita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi hyvinvoiva 56-vuotias ei edusta kaikkia yli 40-vuotiaita ja kaikkia vaihdevuosi-ikäisiä naisia. Keskiverto 56-vuotias nainen on fyysisesti huonokuntoinen, jaksamaton, keskivartalolihava ja ylipainoinen. Hänellä on kansantauteja, esimerkiksi diabetesta, sydän- ja verisuonisairauksia, nivelrikkoa, uniapneaa, syöpää, mielenterveysongelmia, työuupumusta tai ahdistusta ja masennusta. Joillakin on asiat hyvin ja he voivat nauttia elämästä. Kaikilla yli 40-vuotiailla ei ole asiat elämässä hyvin ja kaikki ikääntyvät naiset eivät nauti elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellistä tekstiä, arvostan. Miksi vanhenemisesta ei saa kirjoittaa oikeilla termeillä ja rehellisesti? Onko muita, joitten mielestä vanheneminen on ikävää ja vanheneminen vi##ttaa? Miksi ihmisen pitää esittää tekopirteää ja valehdella, että "ikä on vain numero"? Todellakin vihaan näitä teennäisiä "Onpa nuorekas 60- tai 70-vuotias" ja "Kolmas ikä on ihanaa ja parasta aikaa" kirjoituksia!

Yli 40-vuotiaalla naiset on edessä vaihdevuodet, virtsankarkailua, väsymystä, uupumusta ja ikäsyrjintää. Jos omat vanhemmat sattuvat olemaan vielä elossa, niin on joko menossa tai lähivuosina edessä omien vanhempien sairastaminen, raihnaistuminen ja kuolema.

Hyvin harvoin kirjoitetaan kuormittumisesta, kun omat vanhemmat ja/tai appivanhemmat odottavat aikuisilta lapsiltaan ilmaista kotiapua ja hoitoa. Ja jopa toisella puolella Suomea asuvilta lapsilta, joilla on omat lapset, oma perhe, koti ja työ hoidettavana. Harvoin kirjoitetaan huonoista ihmissuhteista esimerkiksi omiin sukulaisiin tai puolison sukulaisiin. Kenenkään elämässä ei ole ollut ikäviä asioita kuten omien vanhempien hautajaisia, perunkirjoituksia ja riitaisia perinnönjakoja.

Vanhenemisesta ei saa kirjoittaa ainakaan Vauva.fi-palstalla rehellisesti. Muistakaa siis aina valehdella ja hyssytellä!

Vierailija kirjoitti:

Ei se nelikymppisen miehenkään elämä suurta herkkua ole. En ole miesnäyttelijä, joten en tunne heidän tilannettaan, mutta ei oma elämä kyllä mitään parasta aikaa näin nelikymppisenä tarjoa. 

Nyt olen kokenut ensimmäisiä kertoja sen, miltä ikääntyminen tuntuu. Kun en enää palaudu yhtä nopeasti. Selvästi myös testosteronitaso laskee, määrittelemätön apeus on astunut elämääni, en tunne itseäni enää virkeäksi, vahvaksi tai viriiliksi.

Työelämässä nuoremmat pyyhältävät ohi. Olen ajautumassa sivuraiteelle.

Sama koskee perhe-elämää. Lapset kasvavat, vaimolla on kokonaan oma elämä. Kukaan ei välitä olla kanssani, lukuun ottamatta silloin, kun tarvitaan joko kuljetuspalvelua, korjaus- tai huoltopalvelua tai rahaa.  Kukaan ei enää syö laittamiani ruokia, halua viettää yhteistä perheaikaa tai lähde edes mökille tai retkeilemään seurakseni. 

Kavereista on tulossa katkeria ja kyynisiä ukkoja. Joka toinen on hankkinut jonkin kalliin kulkupelin, jonka kanssa touhuamisesta on tullut elämän sisältö ja vapaa-ajan vieton kohde. Muutama ei tee muuta kuin kaljoittelee, jotkut ovat kokonaan uponneet harrastuksiinsa, esimerkiksi metsästykseen, kalastukseen tai keräilyyn. Kaveripiirin sosiaaliset kontaktit ovat kuivuneet, paitsi Facebookissa.

Lisää päänvaivaa tuottavat ikääntyvät vanhemmat, joista joudun pitämään huolta.

En tosiaan elä mitään elämäni parasta aikaa.

Onko sitten pakko esittää, että asiat kurjasti, jos ne ovat hyvin. Olen 56-vuotias nainen, enkä ole kärsinyt uupumuksesta, virtsankarkailusta enkä vaihdevuosioireistakaan yhtään. Asiani ovat todella hyvin ja nautin elämästä. Pitääkö ruveta synkistelemään, jos jonkun mielestä se on normaalia. Olen tosin koko elämäni pitänyt fyysisestä kunnostani ja itsestäni hyvää huolta,mikä ehkä selittää nykytilan.

Ihan yhtä lailla on nuorempia, onnettomia, rapakuntoisia, masentuneita ihmisiä, joita ei kuitenkaan kivitetä ikänsä takia.

Itseä tympii kuvitelma että elämänlaatu jotenkin mystisesti romahtaa nelissä-viisissäkymmenissä. Riippuu paljon siitä miten elää ja mihin uskoo. Monia kyynisyys ja katkeruus vanhentaa iästä riippumatta.

Elämä on luopumista mutta se on myös saavuttamista. Tästä jälkimmäisestä ei vaan haluta puhua. Miksiköhän?

Kell' onni on, se onnen kätkeköön? Ehkä negatiivisia puolia tuodaan helpommin esille, ja onhan tämä meidän kulttuurimmekin nuoruutta ihannoiva. 

Olen joskus miettinyt, eroavatko kokemukset siksi, että ne, joilla on ollut onnekas tai edes tasainen nuoruus, kokevat menevänsä alamäkeä. Mulla nuoruus meni sairastaessa, ja hoidinpa puolisoakin joitakin vuosia. Nyt, kun huolet ja murheet ovat takana, elämä on tottavie menossa parempaan ja lasi puoliksi täynnä.

Tyytyväiset ovat yleensä ihan hissukseen eivätkä metelöi palstoilla. Aika on täynnä kaikenlaista tyytymättömyyden, kaunaisuuden ja kateuden lietsontaa ihan yrjötykseen saakka.

Ei oikein pitäisi olla mahdollistakaan että joku on ihan aidosti tyytyväinen ja onnellinen elämässään viisikuusikymppisenä. Ulkoisista syistä jopa riippumatta.

Ei ainakaan täällä.

Ei lopu. Se vasta alkaa ja 96 vuotiaana voi tehdä johtopäätöksiä. 

Väitän että yhteiskunnissa vallitseva sovinismi heijastuu viihteeseen. Miesten kerhot. Jotkut naiset ovat kapinoineet sitä vastaan, vaikkeivät edes saisi siitä itse mitään. Ei siitä ole kauaa, kun tyttöjä tai nuoria naisia ei ollut rooleissa muilla tavoilla kuin esineinä ja musiikki oli papparaisten rokkia.

Ei minulla ainakaan ole loppunut, hyvin svengaa ja ole 65v. Päinvastoin, lapset on jo tehty, kasvatettu ja koulutettu. Nyt on aikaa viihtyä vaikka lastenlasten kanssa, matkustella ja mökkeillä. Käydä konserteissa ja teattereissa, nauttia hyvistä lounaista ravintoloissa. Eikä ole niin väliä viimesimmistä muotioikuista ja ulkonäöstä. Mies seuraakin löytyy ihan riittävästi, just oltiin viikonloppuna uuden kaverin kanssa sienimetsällä. Sen jälkeen saunottiin, grillailtii, otettiin parit vinkut ja kuunneltiin vanhanajan kunnon musaa (Jehro Tull, Zeppelin, Pink Floyd jne.).

Itselläni alkoi elämä vasta vähän vaille 40-vuotiaana. Siihen asti kipuilin lapsettomuusongelman kanssa, jonka aiheutti endometrioosi. 30-vuotiaana oli aika rankka vaihe lapsettomuusongelman kanssa.  Ajattelin jo, että en ikinä saa yhtään lasta ja se oli aika rankkaa surutyötä. Kuitenkin sitten lopulta tulin raskaaksi hoitojen avulla. Se oli elämäni suurin voitto. Sitten sain kokea kaikki vanhemmuuden ilot ja surut, enkä päivääkään antaisi pois. Nyt olen 58-vuotias ja lapsi lentää kohta pois pesästä. Minä taas lähden kohti uusia seikkailuja.  Toki koin myös alle 30-vuotiaan isäni äkillisen ja tapaturmaisen kuoleman ja sitten se lisättynä lapsettomuuteen  niin olin psyykkisesti monta vuotta lähes kuollut. Toivon eniten maailmassa kuolemaa itsekin.  Erosin myös siinä päälle 30-vuotiaana juuri, kun kaikki ongelmat kasautui. En kyllä kenellekään toivo vastaavia murheita ja suruja. 

Vierailija kirjoitti:

Näyttelijät eivä enää saa hyviä rooleja nelikymppisinä, esim viiskymppinen miesnäyttelijä saa vastanäyttelijäkseen kolmikymppisen naisen. 

Näin normaalissa duunissa olevana elämä on vaan parantunut neljänkympin jälkeen. 

Viime vuosina vanhatkin ovat alkaneet saada rooleja. Enää ei olla niin nuorten perään. Onhan noilla Hannele Laurilla, Seela Sellalla, Miita Sorvalilla yms. rooleja.

Elämä on vain parantunut yli 40. Lapset on ensin teinejä ja sitten aikuisia, kauhean mielenkiintoisia ihmisiä, joita ei tarvitse enää olla valvomassa ja taluttamassa. Voi nukkua täydet yöunet ja kerran-pari viikossa harrastaakin jotain.

Työelämässä on ihan paras vauhti päällä, on osaamista ja näkemystä.

Kahden aikuisen parisuhde ja seksielämä on ihan parasta, molemmat tuntee itsensä ja tahtoo auttaa toistaan.

Ulkonäkö ei ole enää juuri missään roolissa, kunhan miehen kanssa kahden ollaan toisilleen seksikkäitä. Muuten riittää kun kampaa naamaansa.

Muistan, että joskus 90-luvun alkupuolella lehdissä luki, ettei kukaan enää ota töihin yli 35-vuotiaita. Jotenkin se on muttunut ja kyllä nyt pääsee töihin paljon vanhemmatkin. 

Vierailija kirjoitti:

Yksi hyvinvoiva 56-vuotias ei edusta kaikkia yli 40-vuotiaita ja kaikkia vaihdevuosi-ikäisiä naisia. Keskiverto 56-vuotias nainen on fyysisesti huonokuntoinen, jaksamaton, keskivartalolihava ja ylipainoinen. Hänellä on kansantauteja, esimerkiksi diabetesta, sydän- ja verisuonisairauksia, nivelrikkoa, uniapneaa, syöpää, mielenterveysongelmia, työuupumusta tai ahdistusta ja masennusta. Joillakin on asiat hyvin ja he voivat nauttia elämästä. Kaikilla yli 40-vuotiailla ei ole asiat elämässä hyvin ja kaikki ikääntyvät naiset eivät nauti elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellistä tekstiä, arvostan. Miksi vanhenemisesta ei saa kirjoittaa oikeilla termeillä ja rehellisesti? Onko muita, joitten mielestä vanheneminen on ikävää ja vanheneminen vi##ttaa? Miksi ihmisen pitää esittää tekopirteää ja valehdella, että "ikä on vain numero"? Todellakin vihaan näitä teennäisiä "Onpa nuorekas 60- tai 70-vuotias" ja "Kolmas ikä on ihanaa ja parasta aikaa" kirjoituksia!

Yli 40-vuotiaalla naiset on edessä vaihdevuodet, virtsankarkailua, väsymystä, uupumusta ja ikäsyrjintää. Jos omat vanhemmat sattuvat olemaan vielä elossa, niin on joko menossa tai lähivuosina edessä omien vanhempien sairastaminen, raihnaistuminen ja kuolema.

Hyvin harvoin kirjoitetaan kuormittumisesta, kun omat vanhemmat ja/tai appivanhemmat odottavat aikuisilta lapsiltaan ilmaista kotiapua ja hoitoa. Ja jopa toisella puolella Suomea asuvilta lapsilta, joilla on omat lapset, oma perhe, koti ja työ hoidettavana. Harvoin kirjoitetaan huonoista ihmissuhteista esimerkiksi omiin sukulaisiin tai puolison sukulaisiin. Kenenkään elämässä ei ole ollut ikäviä asioita kuten omien vanhempien hautajaisia, perunkirjoituksia ja riitaisia perinnönjakoja.

Vanhenemisesta ei saa kirjoittaa ainakaan Vauva.fi-palstalla rehellisesti. Muistakaa siis aina valehdella ja hyssytellä!

Vierailija kirjoitti:

Ei se nelikymppisen miehenkään elämä suurta herkkua ole. En ole miesnäyttelijä, joten en tunne heidän tilannettaan, mutta ei oma elämä kyllä mitään parasta aikaa näin nelikymppisenä tarjoa. 

Nyt olen kokenut ensimmäisiä kertoja sen, miltä ikääntyminen tuntuu. Kun en enää palaudu yhtä nopeasti. Selvästi myös testosteronitaso laskee, määrittelemätön apeus on astunut elämääni, en tunne itseäni enää virkeäksi, vahvaksi tai viriiliksi.

Työelämässä nuoremmat pyyhältävät ohi. Olen ajautumassa sivuraiteelle.

Sama koskee perhe-elämää. Lapset kasvavat, vaimolla on kokonaan oma elämä. Kukaan ei välitä olla kanssani, lukuun ottamatta silloin, kun tarvitaan joko kuljetuspalvelua, korjaus- tai huoltopalvelua tai rahaa.  Kukaan ei enää syö laittamiani ruokia, halua viettää yhteistä perheaikaa tai lähde edes mökille tai retkeilemään seurakseni. 

Kavereista on tulossa katkeria ja kyynisiä ukkoja. Joka toinen on hankkinut jonkin kalliin kulkupelin, jonka kanssa touhuamisesta on tullut elämän sisältö ja vapaa-ajan vieton kohde. Muutama ei tee muuta kuin kaljoittelee, jotkut ovat kokonaan uponneet harrastuksiinsa, esimerkiksi metsästykseen, kalastukseen tai keräilyyn. Kaveripiirin sosiaaliset kontaktit ovat kuivuneet, paitsi Facebookissa.

Lisää päänvaivaa tuottavat ikääntyvät vanhemmat, joista joudun pitämään huolta.

En tosiaan elä mitään elämäni parasta aikaa.

Onko sitten pakko esittää, että asiat kurjasti, jos ne ovat hyvin. Olen 56-vuotias nainen, enkä ole kärsinyt uupumuksesta, virtsankarkailusta enkä vaihdevuosioireistakaan yhtään. Asiani ovat todella hyvin ja nautin elämästä. Pitääkö ruveta synkistelemään, jos jonkun mielestä se on normaalia. Olen tosin koko elämäni pitänyt fyysisestä kunnostani ja itsestäni hyvää huolta,mikä ehkä selittää nykytilan.

Olen 55v nainen, ja minulla on juurikin ylipainoa, uniapneaa, keskivartalopyöreyttä, vaihdevuodet jne. Eivät ne minun menoa haittaa. Minulla on niistä huolimatta ihan parhaat ja onnelliset vuodet. Vaihdevuosioireisiin auttaa lääkitys, uniapneaan cpap-laite, ylipaino pyritään pitämään terveyssyistä jossain kuosissa. Vyötärö ei ole välttämätön, vaikka kiva olikin aikansa.

Eivät fyysiset epätäydellisyydet määritä ihmistä.

Loppuu 50 v kun naisen metamorfoosi täydentyy ja hän muuttuu mummoksi.

Vierailija kirjoitti:

"Miehet sen sijaan ovat biologisesti tarpeettomia, kun eivät enää pysty siittämään ja metsästämään. Miesten romahdus tapahtuu nopeasti ja monet miehet kuolevat siinä 55-ikävuoden tienoilla."

En usko väitettäsi. Sauli Niinistö tuli vuonna 2018 Aaro-pojan isäksi 69-vuotiaana ja Jenni Haukio oli 40-vuotias synnyttäessään Aaro-pojan. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2015 Suomessa syntyi 22 912 esikoista. Vuonna 2015 yhteensä 470 naista synnytti ensimmäisen lapsensa vähintään 40-vuotiaana. Jenni Haukio kuuluu siis iäkkäimpään kahteen prosenttiin. Tilastojen mukaan vuonna 2020 yli 44-vuotiaille äideille syntyi yhteensä 147 lasta.

Mies voi perustaa perheen myöhemminkin ja tulla isäksi. Sen sijaan naisen mahdollisuus saada biologinen lapsi ja synnyttää vähenee, kun ikää on yli 40 vuotta.

Vanhojen miesten perimässä on niin paljon mutaatioita, ettei kannattaisi vanhemman kanssa lisääntyä. En tajua, miksi miehet aina korostavat tuota mahdollisuutta saada lapsia. Minun elämässä se oli suuri helpotuksen paikka, ettei enää lapsia voinut tulla. Sopivan ehkäisyn löytäminen oli minulle niin vaikeaa, että raskauden pelko pilasi seksielämäni nuorempana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi hyvinvoiva 56-vuotias ei edusta kaikkia yli 40-vuotiaita ja kaikkia vaihdevuosi-ikäisiä naisia. Keskiverto 56-vuotias nainen on fyysisesti huonokuntoinen, jaksamaton, keskivartalolihava ja ylipainoinen. Hänellä on kansantauteja, esimerkiksi diabetesta, sydän- ja verisuonisairauksia, nivelrikkoa, uniapneaa, syöpää, mielenterveysongelmia, työuupumusta tai ahdistusta ja masennusta. Joillakin on asiat hyvin ja he voivat nauttia elämästä. Kaikilla yli 40-vuotiailla ei ole asiat elämässä hyvin ja kaikki ikääntyvät naiset eivät nauti elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellistä tekstiä, arvostan. Miksi vanhenemisesta ei saa kirjoittaa oikeilla termeillä ja rehellisesti? Onko muita, joitten mielestä vanheneminen on ikävää ja vanheneminen vi##ttaa? Miksi ihmisen pitää esittää tekopirteää ja valehdella, että "ikä on vain numero"? Todellakin vihaan näitä teennäisiä "Onpa nuorekas 60- tai 70-vuotias" ja "Kolmas ikä on ihanaa ja parasta aikaa" kirjoituksia!

Yli 40-vuotiaalla naiset on edessä vaihdevuodet, virtsankarkailua, väsymystä, uupumusta ja ikäsyrjintää. Jos omat vanhemmat sattuvat olemaan vielä elossa, niin on joko menossa tai lähivuosina edessä omien vanhempien sairastaminen, raihnaistuminen ja kuolema.

Hyvin harvoin kirjoitetaan kuormittumisesta, kun omat vanhemmat ja/tai appivanhemmat odottavat aikuisilta lapsiltaan ilmaista kotiapua ja hoitoa. Ja jopa toisella puolella Suomea asuvilta lapsilta, joilla on omat lapset, oma perhe, koti ja työ hoidettavana. Harvoin kirjoitetaan huonoista ihmissuhteista esimerkiksi omiin sukulaisiin tai puolison sukulaisiin. Kenenkään elämässä ei ole ollut ikäviä asioita kuten omien vanhempien hautajaisia, perunkirjoituksia ja riitaisia perinnönjakoja.

Vanhenemisesta ei saa kirjoittaa ainakaan Vauva.fi-palstalla rehellisesti. Muistakaa siis aina valehdella ja hyssytellä!

Vierailija kirjoitti:

Ei se nelikymppisen miehenkään elämä suurta herkkua ole. En ole miesnäyttelijä, joten en tunne heidän tilannettaan, mutta ei oma elämä kyllä mitään parasta aikaa näin nelikymppisenä tarjoa. 

Nyt olen kokenut ensimmäisiä kertoja sen, miltä ikääntyminen tuntuu. Kun en enää palaudu yhtä nopeasti. Selvästi myös testosteronitaso laskee, määrittelemätön apeus on astunut elämääni, en tunne itseäni enää virkeäksi, vahvaksi tai viriiliksi.

Työelämässä nuoremmat pyyhältävät ohi. Olen ajautumassa sivuraiteelle.

Sama koskee perhe-elämää. Lapset kasvavat, vaimolla on kokonaan oma elämä. Kukaan ei välitä olla kanssani, lukuun ottamatta silloin, kun tarvitaan joko kuljetuspalvelua, korjaus- tai huoltopalvelua tai rahaa.  Kukaan ei enää syö laittamiani ruokia, halua viettää yhteistä perheaikaa tai lähde edes mökille tai retkeilemään seurakseni. 

Kavereista on tulossa katkeria ja kyynisiä ukkoja. Joka toinen on hankkinut jonkin kalliin kulkupelin, jonka kanssa touhuamisesta on tullut elämän sisältö ja vapaa-ajan vieton kohde. Muutama ei tee muuta kuin kaljoittelee, jotkut ovat kokonaan uponneet harrastuksiinsa, esimerkiksi metsästykseen, kalastukseen tai keräilyyn. Kaveripiirin sosiaaliset kontaktit ovat kuivuneet, paitsi Facebookissa.

Lisää päänvaivaa tuottavat ikääntyvät vanhemmat, joista joudun pitämään huolta.

En tosiaan elä mitään elämäni parasta aikaa.

Onko sitten pakko esittää, että asiat kurjasti, jos ne ovat hyvin. Olen 56-vuotias nainen, enkä ole kärsinyt uupumuksesta, virtsankarkailusta enkä vaihdevuosioireistakaan yhtään. Asiani ovat todella hyvin ja nautin elämästä. Pitääkö ruveta synkistelemään, jos jonkun mielestä se on normaalia. Olen tosin koko elämäni pitänyt fyysisestä kunnostani ja itsestäni hyvää huolta,mikä ehkä selittää nykytilan.

Ihan yhtä lailla on nuorempia, onnettomia, rapakuntoisia, masentuneita ihmisiä, joita ei kuitenkaan kivitetä ikänsä takia.

Itseä tympii kuvitelma että elämänlaatu jotenkin mystisesti romahtaa nelissä-viisissäkymmenissä. Riippuu paljon siitä miten elää ja mihin uskoo. Monia kyynisyys ja katkeruus vanhentaa iästä riippumatta.

Elämä on luopumista mutta se on myös saavuttamista. Tästä jälkimmäisestä ei vaan haluta puhua. Miksiköhän?

Kell' onni on, se onnen kätkeköön? Ehkä negatiivisia puolia tuodaan helpommin esille, ja onhan tämä meidän kulttuurimmekin nuoruutta ihannoiva. 

Olen joskus miettinyt, eroavatko kokemukset siksi, että ne, joilla on ollut onnekas tai edes tasainen nuoruus, kokevat menevänsä alamäkeä. Mulla nuoruus meni sairastaessa, ja hoidinpa puolisoakin joitakin vuosia. Nyt, kun huolet ja murheet ovat takana, elämä on tottavie menossa parempaan ja lasi puoliksi täynnä.

Olen pohdiskellut, että ihminen on onnellinen, kun oppii ja innostuu uusista asioista. Olen kuusikymppinen nainen ja keksin laittaa mökkini kesäksi airbnb-käyttöön. Paljon oli töitä ja vieraita, mutta kesä oli todella mielenkiintoinen ja mieleenpainuva. Ensi kesänä uudestaan.