Noin 30 vuotiaat! Millaiseksi kuvittelit elämäsi tässä iässä vs. Millaista se oikeasti on nyt?

Luulin, että olisin vähintäänkin jossain tavallisessa toimistotyössä ja edes seurustelisin. Oikeasti työtön ikisinkku. 

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että olisin vähintäänkin jossain tavallisessa toimistotyössä ja edes seurustelisin. Oikeasti työtön ikisinkku. 

Nuorena se oli kauhuskenaario että "joutuisi" johonkin perustylsään toimistohommaan.  Todellisuus on, ettei meinaa päästä sinne edes siivoajaksi :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että olisin vähintäänkin jossain tavallisessa toimistotyössä ja edes seurustelisin. Oikeasti työtön ikisinkku. 

Nuorena se oli kauhuskenaario että "joutuisi" johonkin perustylsään toimistohommaan.  Todellisuus on, ettei meinaa päästä sinne edes siivoajaksi :)

Jep! Muistan kun kesätöissä toimistohommissa hiljaa mielessäni ajattelin, että hyi en ikinä halua joutua 40 vuodeksi johonkin nuhjuiseen ja pimeään toimistoon naputtelemaan konetta. Noh, näin työttömänä en mistään muusta nykyään haaveilekaan..

Tuli yllätyksenä se, miten paljon iän mukana tulee entistä suurempia ja raskaampia murheita. Sellaista mitä ei olisi nuorena osannut kuvitellakaan.  Ikävä niitä aikoja kun suurin murhe oli luokkaa epäonnistunut kampaajakäynti...

Kuvittelin olevani vakituisessa työssä, naimisissa ja kahden lapsen äiti.

Sen sijaan olen pysyvällä sairaseläkkeellä js kipujen vuoksi käytännössä kotini vsnki. Tuomittu ikuiseen köyhyyteen ja perheettömyyteen.

Olin luokkani priimus, joten luulin, että kolmekymppisenä olisin hienossa työpaikassa ja omistusasunnossa aviomiehen ja kissojen kanssa ja että rahaa olisi matkustella ja olisin yhä ja ikuisesti ystäviä lapsuudenystävieni kanssa.

Todellisuudessa elämäni on sitä, että olen välillä pätkätöissä ja välillä työttömänä, juuri nyt on menossa jo vuoden jatkunut työttömyys. Asun vuokralla, koska ei ole varaa omistusasuntoon. Eikä ole sitä rahaa matkusteluunkaan. Eikä ole edes kissoja (koska vuokra-asunto). Onneksi on sentään avomies, mutta hänkin voi lähteä hetkenä minä hyvänsä, koska mielenterveyteni on sirpaleina ja mitään en jaksa tehdä ja ystävätkin ovat kaikonneet, koska en ole menestynyt elämässä niin kuin he.

Luulin olevani koiran kanssa kahdestaan yksiössä elävä sinkku, joka hyvästä koulumenestyksestä huolimatta on syrjäytynyt työelämästä ujouden, introverttiyden ja hömppäalan opiskelun vuoksi. Olen kuitenkin naimissa oleva pienen vauvan äiti, joka on äitiyslomalla vakityöstä.

Vierailija kirjoitti:

Luulin olevani koiran kanssa kahdestaan yksiössä elävä sinkku, joka hyvästä koulumenestyksestä huolimatta on syrjäytynyt työelämästä ujouden, introverttiyden ja hömppäalan opiskelun vuoksi. Olen kuitenkin naimissa oleva pienen vauvan äiti, joka on äitiyslomalla vakityöstä.

Pienen vauvan äiti? Eikö kaikki vauvat ole pieniä? 

Minä kauan sitten kuvitteli: Mulla on oma perhe, yksi tai kaksi lasta. Olen naimisissa. Meillä on kiva asunto, koira ja kissa. Lomilla reissataan suomessa. Minulla olisi joku työ jota tykkään tehdä.

Millaista se on: Olen syrjäytynyt, kärsin mt-ongelmista, olen työtön ja köyhä.

Aika surullisen kuuloisia tarinoita haaveista vs. todellisuudesta. Jaksamisia kaikille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin olevani koiran kanssa kahdestaan yksiössä elävä sinkku, joka hyvästä koulumenestyksestä huolimatta on syrjäytynyt työelämästä ujouden, introverttiyden ja hömppäalan opiskelun vuoksi. Olen kuitenkin naimissa oleva pienen vauvan äiti, joka on äitiyslomalla vakityöstä.

 

Pienen vauvan äiti? Eikö kaikki vauvat ole pieniä? 

On toki, mutta tuo on sellainen sanapari, jos et tiennyt. Tai ihan oikeasti tuo minun vauvani on kyllä aika iso, syntyessäänkin yli neljä kiloa ja maito maistuu eikä vielä liiku, niin aika pullukka on :)

Aina toitotettiin, että kolmekymppistäkin lähestyy nuoret ja/tai oman ikäiset miehet.

No ei lähesty!

Ilmaa miehille, paitsi vanhoille ukoille.

Vierailija kirjoitti:

Minä kauan sitten kuvitteli: Mulla on oma perhe, yksi tai kaksi lasta. Olen naimisissa. Meillä on kiva asunto, koira ja kissa. Lomilla reissataan suomessa. Minulla olisi joku työ jota tykkään tehdä.

Millaista se on: Olen syrjäytynyt, kärsin mt-ongelmista, olen työtön ja köyhä.

Mulla aikalailla sama homma jos ei tuota lapsitoivetta lasketa. Kirsikkana kakun päällä viime vuonna meinasin tehdä itsemurhan vaikken ikimaailmassa kuvitellut olevani "sellainen ihminen". Nykyään en edes oikein tiedä kuka olen ja mitä haluan. Nuorempana elin sellaisessa luulossa, että jos on tunnollinen ja koulutettu ja sosiaalinen ja käy pari kertaa viikossa lenkillä niin kaikki kyllä järjestyy ja mitään pahaa ei voi sattua. 

Nuorena haaveilin elämästä ja nykyaja orjallisuus nähtyny haaveilen kuolemasta

18-vuotias minä: ei tiedä mitä tulee, miksi haluaa, missä haluaa olla jne. mutta ei ainakaan perheellinen eikä ikinä naimisiin. Omassa mökissä omassa rauhassa kaukana kaikesta sitten aikuisena. 

19-32-vuotias minä: tähän väliin mahtuukin sitten ihan kaikkea laidasta laitaan. Oppimista kantapään kautta, itselle maailman suurimpia menetyksiä, mt-ongelmia, elämänmuutoksia, selviytymistä, paljon hyvää.

33-vuotias minä: yrittää rakastamansa aviomiehen kanssa esikoista, työskentelee eläinten parissa ja asuu maaseudulla suht kaukana kaikesta.

Eli vähän sinne päin mutta ei sit kuitenkaan. En tiedä tosin vieläkään, mitä haluan isona tehdä. Elämä kuljettaa :) 

Vierailija kirjoitti:

Aika surullisen kuuloisia tarinoita haaveista vs. todellisuudesta. Jaksamisia kaikille. 

Kertoo myös että jotain mätää tässä meidän yhteiskunnassakin pitää olla, kun niin moni jää tavallaan kokonaan kaiken ulkopuolelle vaikka ihmisessä ei sinänsä olisi mitään vikaa. Nykyään vaan pitäisi olla ihan joku super-ihminen että pysyisi menossa mukana  ja pärjäisi elämässä sillä tavalla, mikä on ennen vanhaan ollut mahdollista kaikille.

Kai mä kuvittelin, että olen tähän mennessä valmistunut ja töissä, mutta opiskelut on vielä kesken juurikin töiden takia. Perheestä en haaveillut enkä pitkäaikaisesta puolisosta. Ajattelin, että minulla tulee olemaan useampia pitkiä suhteita enkä jumahda mihinkään tiettyyn paikkaan. No puoliso on löytynyt ja ens vuonna ryhdytään lisääntymään ja taloa ollaan alettu katselemaan. Eli elämäni on rauhallisempaa ja vakiintuneempaa kuin mitä kuvittelin.

En ainakaan odottanut, että minulle on tehty väkivaltaa sen ikäisenä, mutten muistaisi sitä lääkkeiden takia. Olisin jo valmistunut, mutta minua huumattiin. Onneksi ei ole miestä ja lapsia, vaikka tiesin jo silloin ettei ehkä olisi. Minun piti jo asua ulkomailla, mutta se venyi covidin takia. Oikeastaan elämä on juuri sellaista kuin odotin.

Kuvittelin olevani töissä ja tienaavani kivasti, niin että rahasta ei ole murhetta. Että on omakotitalo, lapset ja lemmikki. Että voin ostaa kaupasta mitä ruokaa haluan ja rahaa riittää hotelliöihin ja matkustamiseen. Jopa että voisin jättää lapset mummolaan hoitoon, että voisin tehdä puolisoni kanssa viikonloppureissun Pariisiin.

Todellisuudessa minulla on oman alan vakityö, puoliso, lapset ja se omakotitalokin rakenteilla. Raha vaan on jatkuvaan niin tiukassa, että mistään ei voi oikeasti nauttia. Kaupasta ostan tarjoustuotteita ja kyttään Lidlin hevihävikkikoria. Vaatteita ei tule itselle ostettua, lapsille alennusmyynneistä. Ei ole varaa lomareissuihin, mummo ottaa lapset hoidettavaksi vain jos on pakko. Kaikki lomat joudutaan pitämään eri aikaan puolison kanssa. Käyn vain töissä, huolehdin lapsista ja murehdin miten rahat saa kaikkeen riittämään. Se kuviteltu unelma elämä ei olekaan niin hienoa, kun vaikka miten sen eteen on töitä tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika surullisen kuuloisia tarinoita haaveista vs. todellisuudesta. Jaksamisia kaikille. 

Kertoo myös että jotain mätää tässä meidän yhteiskunnassakin pitää olla, kun niin moni jää tavallaan kokonaan kaiken ulkopuolelle vaikka ihmisessä ei sinänsä olisi mitään vikaa. Nykyään vaan pitäisi olla ihan joku super-ihminen että pysyisi menossa mukana  ja pärjäisi elämässä sillä tavalla, mikä on ennen vanhaan ollut mahdollista kaikille.

Tuo on aivan totta. En viitsi itse tähän kirjoittaa omia haaveitani vs. todellisuutta, sillä minulla on mennyt hommat aika hyvin ja tässä ketjussa se voitaisiin käsittää veetuiluna. Mutta olen joutunut tekemään aivan helvetisti duunia ja suunnittelemaan omia touhujani millin tarkasti. Tämä kuulostaa itsensä kehumiselta, mutta kaikilta ei voi odottaa/vaatia sitä työmäärää jonka itse olen joutunut tekemään. Ja ei pitäisikään vaatia. Elämän pitäisi mennä suhteellisen hyvin, kunhan tekee suhkoht oikeita ratkaisuja ja jättää sättäämisen pois. Mutta nyky-yhteiskunnassa jako on tehty niin, että "perussuorittaminen" ei enää riitä. Kilpailu on aivan helvetillistä ja ihan normaalit, pystyvät ihmiset jäävät jalkoihin.