Noin 30 vuotiaat! Millaiseksi kuvittelit elämäsi tässä iässä vs. Millaista se oikeasti on nyt?

Luulin että olen aikuinen ja minulla on rivarinpätkä, auto, kultainennoutaja ja 1.8 lasta. Ne tavalliset. Nyt olen 28v, minulla on (toki oma) kerrostalokämppä, vakityöt, kissa, mutta henkisesti en tunne muuttuneeksi siksi myyttiseksi "aikuiseksi". Teen ja tykkään samoista asioista kuin nuorempana - muhjutan ja paijaan hevoset ja ponit läpi jos näen niitä laitumella, tykkään luonnosta ja vaeltamisesta, telttailen nyt yksin enkä partioleirillä.

Yllätyksenä tuli miten ja miksi minusta ei maagisesti tullut sitä Aikuista joka puhuu inflaatiosta, veroilmoituksesta ja Keskustan puoluepolitiikasta. Ja miten hemmetin paljon kaiken eteen pitää tehdä, esim. asunnon osto tai työpaikan hankkiminen vs. lapsena sitä vaan lampsii kouluun ja asuu kotona.

Nuorempien silmiin näytän varmasti tylsältä aikuiselta kun minulla on siis se asuntolaina, puheisiin saattaa lipsahtaa veroprosentit ja remppajutut, enkä ole pihalla enää mistään trendisnapchatinstagramjutuista.

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelin olevani töissä ja tienaavani kivasti, niin että rahasta ei ole murhetta. Että on omakotitalo, lapset ja lemmikki. Että voin ostaa kaupasta mitä ruokaa haluan ja rahaa riittää hotelliöihin ja matkustamiseen. Jopa että voisin jättää lapset mummolaan hoitoon, että voisin tehdä puolisoni kanssa viikonloppureissun Pariisiin.

Todellisuudessa minulla on oman alan vakityö, puoliso, lapset ja se omakotitalokin rakenteilla. Raha vaan on jatkuvaan niin tiukassa, että mistään ei voi oikeasti nauttia. Kaupasta ostan tarjoustuotteita ja kyttään Lidlin hevihävikkikoria. Vaatteita ei tule itselle ostettua, lapsille alennusmyynneistä. Ei ole varaa lomareissuihin, mummo ottaa lapset hoidettavaksi vain jos on pakko. Kaikki lomat joudutaan pitämään eri aikaan puolison kanssa. Käyn vain töissä, huolehdin lapsista ja murehdin miten rahat saa kaikkeen riittämään. Se kuviteltu unelma elämä ei olekaan niin hienoa, kun vaikka miten sen eteen on töitä tehnyt.

Ihan mielenkiinnosta. Jos on tosi tiukkaa, miksi omakotitalo rakenteilla juuri silloin? Eikö pelota, että menee keskeneräinen talo vasaran alle ja ne vähäisetkin rahat sitten kankkulan kaivoon? En tarkoita veetuiluna, ihan mielenkiinnosta. Itse en uskalla nyt näin tiukassa tilanteessa lähteä edes asuntolainoja kyselemään, vaikka miten haaveilen omasta asunnosta. Säästelempähän sen aikaa ja sitä vähemmän lainaa tarvitsee.

Rehellisesti en kyllä olettanut mitään, varmaan vaan tasoa tutkinnot tehty ja kokoaikatyö.

En kyllä olettanut, että elämä olisi näin raskasta oman terveyden ja jaksamisongelmien takia, vaikuttaa asioihin paljon. Puolison ongelmat vielä suuremmat, nekin kuormittaa.

Nyt on oman alan osa-aikatyö ja tuore maisteri takataskussa. Olen paisunut kuin pullataikina, en jaksa paljoa ja olo aina vähintään meh. Puoliso opiskelee, mt-ongelmaa, vähän holin ja työllistymisen kanssa ongelmaa.

Ensi vuonna täytän 30, silloin vuoden päästä toivottavasti tilanne parempi, koska potentiaalia on.

Ei minulla kovin tarkkoja kuvitelmia ollut, ei kai kukaan nuori halua kuvitella itseään tämän ikäisenä vaan se tuntuu kaukaiselta asialta. En kuitenkaan olisi ikinä osannut arvata että olen näin köyhä. Työttömänä minulla meni paremmin kuin nyt töissä ollessani.

Ajattelin että on kaksi skenaariota:

1) Kouluttaudun ja etenen uralla. Vaimo, 2 lasta, auto ja viimeistään tuossa iässä olisi talo rakenteilla.

2) Kouluttaudun, mutta joudun tyytymään esim.  tehdastyöhön. Olen kuitenkin onnellinen asuessani esim. tilavassa rivarissa (rauhallisella alueella, vaikka en tiennyt että huonoja alueita onkaan tuossa iässä), viettäen aikaani harrastean ja pesämunaa kasvattaen.

Sitten minusta tulikin korkeasti koulutettu työtön, joka asuu vuokralla its ariyksiössä pelaillen ja juoden kaljaa. En tietenkään seurustele, eikä autoakaan ole. Ainut joka käy kylässä on äiti. Jopa se "huono" B-vaihtoehto vaikuttaa joltain utopistiselta hötöltä, joka ei nykymaailmassa ole mahdollista. Joo, olin vähän naiivi vielä parikymppisenä, mutta ei se mielestäni niin suuri rikos ole että koko elämä pitää tuhota. Enää en jaksa edes haaveilla.

Kuvitelma

-naimisissa, jonkun ok-näköisen suomalaisen diplomi-insinöörin kanssa, 2-3 lasta, rivitalo, auto, hyvä koulutus taustalla, vakityö

Todellisuus

-naimisissa ei-suomalaisen, ei DI:n kanssa, Kerrostaloasunto, 1 lapsi. Ei autoa. Määräaikaiset työsuhteet, hyvä koulutus

Olen oikeastaan aika tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen

Lukioikäisenä kuvittelin, että minulla olisi akateeminen loppututkinto, koulutusta vastaava työpaikka, hyvä taloudellinen tilanne sekä fiksu ja kiva nainen. No kaikki muut löytyvät, mutta naiset kiertävät vieläkin kaukaa.

Elämä lyö turpaan. Niin siinä käy.

Noustava ja jatkettava. Mikään ei mene suunnitelmien mukaan. Ja hyvä niin. Yllätyksiä tulee fiinlant akvaariossa 30v aikana.

Muutenhan olisi tylsää

Kuvittelin, että valmistun nopsaan ja muutan ulkomaille, saan hyvän työn ja vietä mielenkiintoista elämää uuteen kotikaupunkiini tutustuen.

Todellisuus: kamala lapsuusperheeni sotki asiansa lopullisesti juuri kun olin opinnoissa loppuvaiheessa ja jouduin jälleen selvittämään heidän asioita, hoitamaan pikkusisarukset ja mm. käymään oikeutta. Opinnot keskeytyi.

Olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni jäljiltä niin uupunut, että en jaksanut kuin käydä töissä enää siinä kohtaa.

Sitten tapasin mieheni, saimme kaksoset ja sain aloittaa opinnot uudelleen Hkissa, hyvällä alalla. Mies sai syövän, jäin yksin. Taas vain veren maku suussa suoritin ja pärjäilin miten sattuu.

Omaan kämppään ei ole varaa. Luojan kiitos ei ole velkaa. Mutta pätkätöitä vain on ollut tarjolla. Jotenkin olen huhkinut maisterin kasaan töiden ohella, mutta se tuskin auttaa kun cv:ni ei ole riemun voittokulkue.

Kuvittelin kun pääsin peruskoulusta että saan haluamani tutkinnon. Työpaikka ja auto. Nainen jonka kanssa voisi elää. Kavereita joiden kanssa joskus viettää edes aikaa. Kissan pari. Taloudellisesti pärjää omilla.Todellisuudessa kaikki näistä meni nappiin paitsi parisuhteessa eläminen. Ehkä jonakin päivänä?. Kun ei liikoja vaadi niin ei pety. Olen tyytyväinen siihen mitä nyt on enkä paljoa vaadi.

Kuvittelin että mulla olis korkeakoulututkinto (jopa maisteri tmv), koira ja talo. Ei lapsia, ehkä mies - tai nainen.

On vaan ammattitutkinto koska sairastuin. On mies, pari kissaa ja kerrostalokämppä ja nyt olen yllätyksekseni paksuna. Ikää 31v. Koirakin puuttuu :/

Vierailija kirjoitti:

Lukioikäisenä kuvittelin, että minulla olisi akateeminen loppututkinto, koulutusta vastaava työpaikka, hyvä taloudellinen tilanne sekä fiksu ja kiva nainen. No kaikki muut löytyvät, mutta naiset kiertävät vieläkin kaukaa.

Ootko missä yrittänyt tutustua naisiin? Juttele kavereille, sukulaisille, tutuille, työkavereille, että olet haku päällä. Joku aina sit tietää jonkun kandidaatin ja järkkää sokkotreffit. Voit heitellä ilmaan "sit jos joskus löydän puolison, niin voishan sitä ok-taloa/koiraa/matkustelua harkita" tms.

Oma ihana puoliso, lapsia useampi, omakotitalo, kotiäitinä ja töissä välillä käyden. Harrastan juoksua/muuta urheilua ja omistan hevosen.

Puoliso löytyy, lapsia on useampi, omakotitalo on, hevosta ei löydy. Olen vakavasti sairas eikä tiedetä kuolenko tähän,riski siihen iso. Olen siis sairaslomalla kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika surullisen kuuloisia tarinoita haaveista vs. todellisuudesta. Jaksamisia kaikille. 

Kertoo myös että jotain mätää tässä meidän yhteiskunnassakin pitää olla, kun niin moni jää tavallaan kokonaan kaiken ulkopuolelle vaikka ihmisessä ei sinänsä olisi mitään vikaa. Nykyään vaan pitäisi olla ihan joku super-ihminen että pysyisi menossa mukana  ja pärjäisi elämässä sillä tavalla, mikä on ennen vanhaan ollut mahdollista kaikille.

Johtuu siitä että ihmisiä on liikaa, enemmän kuin mitä tarvitaan.

Lapsuus oli vaikea, olin käytännössä masentunut ja täysin toivoton elämän suhteen ensimmäiset 20 vuotta elämästäni. En silloin osannut edes haaveilla mistään ja uskoin olevani kuollut ennen 30-vuotispäivän näkemistä.

Sen sijaan olenkin nyt 32-vuotiaana yliopistokoulutettu, hyvää palkkaa saava, vaativassa mutta inspiroivassa työssä oleva. Ihana pikkukoti Helsingissä, maailman rakkain koira seurana arjessa, upeiden ystävien ympäröimänä ja vastarakastuneena unelmieni miehen löytäneenä. Ja ennenkaikkea, mielessäni on rauha ja tasapaino. Sekä unelmia, niin paljon unelmia jotka eivät enää olekaan mahdottomuuksia vaan lähinnä järjestelyä vaativia.

Olen onnellisempi kuin ikinä lapsena tai nuorena uskoin olevan edes mahdollista. Minä, joka haaveilin itsemurhasta ensimmäisen kerran jo 10-vuotiaana!

Kuvittelin että olen naimisissa, 2 lasta pienellä ikäerolla, tutkinto yliopistosta, vakituinen työ, hyvä palkka, koiria sekä omakotitalo. Todellisuudessa asun vuokralla ja minulla on turha yliopistotutkinto ja olen tehnyt vain pätkätöitä matalapalkka-alalla. Avomies ja pari koiraa onneksi tosin löytyy. Nyt uutta ammattia opiskelemaan työvoimapula-alalta niin ehkä saan sen vakituisen työn ja palkan jolla tulee toimeen ja voi elättää mahdollista perhettäkin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus oli vaikea, olin käytännössä masentunut ja täysin toivoton elämän suhteen ensimmäiset 20 vuotta elämästäni. En silloin osannut edes haaveilla mistään ja uskoin olevani kuollut ennen 30-vuotispäivän näkemistä.

Sen sijaan olenkin nyt 32-vuotiaana yliopistokoulutettu, hyvää palkkaa saava, vaativassa mutta inspiroivassa työssä oleva. Ihana pikkukoti Helsingissä, maailman rakkain koira seurana arjessa, upeiden ystävien ympäröimänä ja vastarakastuneena unelmieni miehen löytäneenä. Ja ennenkaikkea, mielessäni on rauha ja tasapaino. Sekä unelmia, niin paljon unelmia jotka eivät enää olekaan mahdottomuuksia vaan lähinnä järjestelyä vaativia.

Olen onnellisempi kuin ikinä lapsena tai nuorena uskoin olevan edes mahdollista. Minä, joka haaveilin itsemurhasta ensimmäisen kerran jo 10-vuotiaana!

Todella kiva kuulla että on päässyt elämässään eteenpäin. Ei ole minullakaan helppoa ollut ku ei ollut vanhempia. Äiti kuollut jo 5v ja isä ollut alkoholisti pienestä pitäen. Onneksi oli mummini joka hoivasi täysikäisesti asti. Itselläni jostakin se sisu pursusi ja halusin pärjätä omillani. Vaikeita aikoja ollut täysikäisenäkin taloudellisesti jotka ei minusta riippunut. Taistelu on tuottanut tulosta.

Ei ollut mitään "suuria" suunnitelmia vaan ihan sitä normisettiä, että 30-vuotiaana olen ollut jo vuosia naimisissa ja perhe on perustettu. On kiva vakkarityö ja normiarki, johon kuuluu mieluisa koti rauhallisella asuinalueella ja oma piha.

Todellisuudessa olin 30-vuotiaana työtön ikisinkku joka oli jumissa itsemurhakuutiossa. Eikä tilanne ole juurikaan korjaantunut 15 vuodessa vaan työt on pelkkää osa-aikaista silppua ja pätkää. Perhettä ei ole eikä puolisoa eikä kotikaan ole mieluisalla asuinalueella.

Kuvittelin työn tutkijana, mies, okt, pari lasta.

Kuitenkaan en missään vaiheessa toivonut lapsia, ajattelin että kun 30 lähestyy niin kiinnostus tätä kohtaan herää, ei herännyt.

Nyt vakityö asiantuntijatehtävissä, parempi palkka kuin ikinä kuvittelin. Ihana mies ja okt, eläimiä on.

Olen onnellinen.

Kuvittelin automaattisesti, että minulla on aviomies ja pari lasta. Ei tullut silloin mieleenkään, että ei olisi. Nyt olen jo 42 ja vaikka muutama pidempi parisuhde onkin ollut, en tällä hetkellä edes halua miestä. Eikä ole lapsiakaan. Muut asiat on kyllä mennyt aika lailla niin kuin ajattelinkin, suurin osa kun on itsestä kiinni.