Noin 30 vuotiaat! Millaiseksi kuvittelit elämäsi tässä iässä vs. Millaista se oikeasti on nyt?

Työtön, velkaa, masennusta, ei kavereita, sinkku. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelin olevani töissä ja tienaavani kivasti, niin että rahasta ei ole murhetta. Että on omakotitalo, lapset ja lemmikki. Että voin ostaa kaupasta mitä ruokaa haluan ja rahaa riittää hotelliöihin ja matkustamiseen. Jopa että voisin jättää lapset mummolaan hoitoon, että voisin tehdä puolisoni kanssa viikonloppureissun Pariisiin.

Todellisuudessa minulla on oman alan vakityö, puoliso, lapset ja se omakotitalokin rakenteilla. Raha vaan on jatkuvaan niin tiukassa, että mistään ei voi oikeasti nauttia. Kaupasta ostan tarjoustuotteita ja kyttään Lidlin hevihävikkikoria. Vaatteita ei tule itselle ostettua, lapsille alennusmyynneistä. Ei ole varaa lomareissuihin, mummo ottaa lapset hoidettavaksi vain jos on pakko. Kaikki lomat joudutaan pitämään eri aikaan puolison kanssa. Käyn vain töissä, huolehdin lapsista ja murehdin miten rahat saa kaikkeen riittämään. Se kuviteltu unelma elämä ei olekaan niin hienoa, kun vaikka miten sen eteen on töitä tehnyt.

Ihan mielenkiinnosta. Jos on tosi tiukkaa, miksi omakotitalo rakenteilla juuri silloin? Eikö pelota, että menee keskeneräinen talo vasaran alle ja ne vähäisetkin rahat sitten kankkulan kaivoon? En tarkoita veetuiluna, ihan mielenkiinnosta. Itse en uskalla nyt näin tiukassa tilanteessa lähteä edes asuntolainoja kyselemään, vaikka miten haaveilen omasta asunnosta. Säästelempähän sen aikaa ja sitä vähemmän lainaa tarvitsee.

Sen omakotitaloprojektin vuoksi rahat on tiukalla. Kaikki raha uppoaa siihen, eikä muuhun jää. Ei tätä nyt enää voi kesken jättää.

Kuvitelma: hyvä työ ja perhe

Todellisuus: hyvä työ ja lapset vuoroviikoin

Kuvittelin, että teen merkityksellistä työtä, esim. humanitäärisessä järjestössä ja olen todella mielenkiintoisten asioiden äärellä töissä. Rakastaisin herätä aamuisin ja mennä töihin. Perheestä en oikeastaan haaveillut.

Todellisuus: muutin rakkauden perässä ulkomaille ja olen töissä kylmässä bisnesmaailmassa asiantuntijatehtävissä. Vihaan yritystä, jossa olen töissä ja hieman halveksun itseäni siitä, että olen rahan takia tällaiseen lähtenyt. Koska ikä alkaa painaa, pitää miettiä kuitenkin jo lapsien hankintaa, ja täysin vastoin nuoruuden arvomaailmaani, aion laittaa perheen uran edelle. Eli olen hyvässä parisuhteessa ja ns. hyvässä työssä, mutta täysin päinvastaisella alalla kuin mistä haaveilin ja yhä haaveilen.

En kovin tarkasti miettinyt muuta kuin sen, että haluan reissata paljon, opiskella ja tehdä lapsia joskus 30+ jos löytyy sopiva mies.

Eli en ikinä haaveillut äitiydestä vaan ajattelin sen tulevan luonnollisena jatkumona sitten joskus, jos on sopiva mies.

Nyt karvan alle 30-vuotiaana minulla on jo iso lapsi (sain sen yllätyksenä tilanteessa jossa en missään nimessä halunnut lasta, mutta kasvatan oman lapseni kuitenkin mieluummin itse kuin antaisin muille), opinnot on kesken enkä edes tiedä tarkasti mitä haluan tehdä, olen päässyt reissaamaan hyvin vähän, ei ole ollut kaipaamaani vapautta jne.

Tosi erilainen ja pettymys elämä kyllä ollut, mutta yritän olla kiitollinen siitä mitä on.

Kasvuympäristöni ja lapsuudenperheeni elintaso oli huomattavasti korkeampi kuin omani.

En olisi koskaan lapsena voinut edes kuvitella, että jollain voi olla näin köpönen elämä kuin minulla nykyään on :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelin olevani töissä ja tienaavani kivasti, niin että rahasta ei ole murhetta. Että on omakotitalo, lapset ja lemmikki. Että voin ostaa kaupasta mitä ruokaa haluan ja rahaa riittää hotelliöihin ja matkustamiseen. Jopa että voisin jättää lapset mummolaan hoitoon, että voisin tehdä puolisoni kanssa viikonloppureissun Pariisiin.

Todellisuudessa minulla on oman alan vakityö, puoliso, lapset ja se omakotitalokin rakenteilla. Raha vaan on jatkuvaan niin tiukassa, että mistään ei voi oikeasti nauttia. Kaupasta ostan tarjoustuotteita ja kyttään Lidlin hevihävikkikoria. Vaatteita ei tule itselle ostettua, lapsille alennusmyynneistä. Ei ole varaa lomareissuihin, mummo ottaa lapset hoidettavaksi vain jos on pakko. Kaikki lomat joudutaan pitämään eri aikaan puolison kanssa. Käyn vain töissä, huolehdin lapsista ja murehdin miten rahat saa kaikkeen riittämään. Se kuviteltu unelma elämä ei olekaan niin hienoa, kun vaikka miten sen eteen on töitä tehnyt.

Ihan mielenkiinnosta. Jos on tosi tiukkaa, miksi omakotitalo rakenteilla juuri silloin? Eikö pelota, että menee keskeneräinen talo vasaran alle ja ne vähäisetkin rahat sitten kankkulan kaivoon? En tarkoita veetuiluna, ihan mielenkiinnosta. Itse en uskalla nyt näin tiukassa tilanteessa lähteä edes asuntolainoja kyselemään, vaikka miten haaveilen omasta asunnosta. Säästelempähän sen aikaa ja sitä vähemmän lainaa tarvitsee.

Sen omakotitaloprojektin vuoksi rahat on tiukalla. Kaikki raha uppoaa siihen, eikä muuhun jää. Ei tätä nyt enää voi kesken jättää.

Paraneeko rahatilanne, kun talo on valmis? Tuo on valitettavan yleistä, että joudutaan käymään tyyliin leipäjonossa, kun ei ole varaa rakentamisen takia eikä se rahatilanne talon valmistumisen jälkeen välttämättä muutu mihinkään. Kaatuvan korttitalon aineksia.

Meidän piti ysiluokan lopussa kirjoittaa aine siitä, missä kuvittelemme tai haaveilemme olevamme 30-vuotiaana. Lyhykäisyydessään kirjoitin, että olen 30-vuotiaana opiskellut alalta x maisteriksi ja alan töissä. Sivussa teen kunnianhimoisia taideprojektejani. Asun ehkä ulkomailla.

Hämmästyttävää kyllä, olen tässä 27 vuoden iässä juuri valmistumassa kyseiseltä alalta maisteriksi. Olen myös alan töissä. Taideprojekteilla on kuitenkin elämässäni paljon isompi rooli kuin olisin teini-iässä kuvitellut. Taide tuntuu ihmissuhteiden jälkeen tärkeimmältä asialta, paljon tärkeämmältä kuin tämä ns. oikea urani, joka puuduttaa ja vituttaa jo nyt valmistumisen kynnyksellä. En asu ulkomailla, mutta en kyllä haluakaan.

Kaikki on siis lähes juuri kuin kuvittelinkin, mutta unelmaurani ei olekaan unelmaa vaan äärimmäisen stressaavaa ja kuluttavaa.

Kuvittelin saavani joskus aikuisten, hyväpalkkaisen ja vakituisen työpaikan. Mutta ei, silppua, silppua ja silppua. Työelämä on ollut järkyttävä pettymys muutoinkin. Ahkeruus ja tunnollisuus eivät ole meriittejä, vaan kovaäänisyys, käsienheiluttelu ja manipulointitaidot jylläävät tänäpäivänä. Nuorena ajattelin, että maisterin paperit takaavat varman työpaikan. Kuinka tietämätön olinkaan....

Kuvittelin, että olisin jo kuollut. Sen sijaan vain... Olen. Työkyvytön tällä hetkellä. Ei oikein minkäänlaista visiota tulevaisuudesta.

Ajattelin että minulla on mies, jo useita lapsia (haaveilin suurperheestä), kiva työ esimerkiksi eläintenhoitajana ja asuisimme maalla jossain isossa omakotitalossa. Haaveisiin kuului myös pitkäaika kotiäitinä.

Nyt 30 vuotiaana olen kyllä töissä mutta eri alalla, viihdyn kuitenkin. Miestä en koskaan löytänyt, lapsettomuushoidoissa joihin hakeuduin jo suht varhain yksin, paljastui useita tekijöitä joiden myötä en pysty biologisia lapsia saamaan vaikka toki yritin, nyt olen adoptioneuvonnassa ja toivessa edes se yksi lapsi aikanaan, vaikka adoption toteutuminen viekin monta vuotta vielä, odotukset on pitkiä... Asun pienehkön kunnan keskustassa, mutta on tämä suht maalaismaisemaa verrattuna pk-seutuun jossa lapsuuteni elin. Rivarissa asun omakotitalon sijaan.

Elämä on ihan hyvää ja olen ihan onnellinen, vaikka kaikki menikin aika päälaelleen unelmien suhteen :) 

Kuvittelin aina, että tähän kohta 30v ikään mennessä olisin jo ollut kuolleena useamman vuoden. Sairastin siis pitkään vakavaa masennusta, minkä vuoksi varsinaisia tulevaisuudenhaaveita ei ole koskaan hahmottunut. Mielen perukoilla ajattelin, että kyllä joskus sen elämälleni tarkoitusta antavan kutsumusalani löytäisin, mikäli ensin löytyisi ylipäätään se halu pysyä elossa. 

No, en ole nykyisinkään yhtään minkäänlaista yhteiskunnalle hyödyllistä kutsumusta löytänyt, olen työtön ja huonosti koulutettu sosiaalipummi, mutta oikeastaan ihan onnellinen. Päivittäinen iloisuus syntyy vaikka aamukahvista, ystävistä, siitä kun poikaystäväni hymyilee, tai kun bongaan lintulaudallani vierailemassa uudenlaisen tirppalajin. Olisi sellainenkin tilanne varmaan mukava kokea joskus, ettei tarvitsisi kierrellä ja hävetä kun kysytään ammatista tai koulutuksista, mutta isommassa mittakaavassa olen jo tyytyväinen tähän, että kaikkien vaikeuksieni jälkeen olen yhä elossa.

Kuten monet muutkin tässä ketjussa, kuvittelin automaattisesti että minulla olisi mies ja lapsia. Että kävisin töissä "jossain". Ei tullut miestä eikä lapsia, mutta kykenin työllistämään itseni harrastukseni kautta ja menestyn nyt yrittäjänä kohtalaisesti. Mielenterveys on huomattavasti paremmalla tolalla kuin teininä ja parikymppisenä. En ole kohdannut miestä, jonka kanssa haluaisin elämäni jakaa ja näin ollen lapsiakaan ei ole. Elämästä ei tullut niin huikeaa kuin haaveilin, mutta perusasiat ovat kunnossa ja se riittää.

Kuvittelin olevani jo haudassa, no enpä ole, valitettavasti. Mitään muuta en ole saavuttanut kuin yhä pahenevan alkoholismin ja masennuksen. Jospa tässä vuoden sisällä jotain ratkaisuja löytyisi

N 32

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelin olevani töissä ja tienaavani kivasti, niin että rahasta ei ole murhetta. Että on omakotitalo, lapset ja lemmikki. Että voin ostaa kaupasta mitä ruokaa haluan ja rahaa riittää hotelliöihin ja matkustamiseen. Jopa että voisin jättää lapset mummolaan hoitoon, että voisin tehdä puolisoni kanssa viikonloppureissun Pariisiin.

Todellisuudessa minulla on oman alan vakityö, puoliso, lapset ja se omakotitalokin rakenteilla. Raha vaan on jatkuvaan niin tiukassa, että mistään ei voi oikeasti nauttia. Kaupasta ostan tarjoustuotteita ja kyttään Lidlin hevihävikkikoria. Vaatteita ei tule itselle ostettua, lapsille alennusmyynneistä. Ei ole varaa lomareissuihin, mummo ottaa lapset hoidettavaksi vain jos on pakko. Kaikki lomat joudutaan pitämään eri aikaan puolison kanssa. Käyn vain töissä, huolehdin lapsista ja murehdin miten rahat saa kaikkeen riittämään. Se kuviteltu unelma elämä ei olekaan niin hienoa, kun vaikka miten sen eteen on töitä tehnyt.

Ihan mielenkiinnosta. Jos on tosi tiukkaa, miksi omakotitalo rakenteilla juuri silloin? Eikö pelota, että menee keskeneräinen talo vasaran alle ja ne vähäisetkin rahat sitten kankkulan kaivoon? En tarkoita veetuiluna, ihan mielenkiinnosta. Itse en uskalla nyt näin tiukassa tilanteessa lähteä edes asuntolainoja kyselemään, vaikka miten haaveilen omasta asunnosta. Säästelempähän sen aikaa ja sitä vähemmän lainaa tarvitsee.

Nää on varmaan samoja kuin ne joilla on sijoitusasunto mutta ei yhtään rahaa :D Pankit vaan nykyään antaa lainaa yli ihmisten maksukyvyn, eivätkä nämä torspot edes itse ymmärrä, ettei mitään ole omaa ennen kuin velat on maksettu.

Nuorempana ainakin ajattelin että lapset olisi tehty 30-vuotiaana. Minulla olisi nyt 2-3 lasta ja asuisin omakotitalossa pikkupaikkakunnalla aviomieheni kanssa. En muista työtilanteesta ammatistani ajatelleeni oikein mitään sillä minulla oli suuria ongelmia päättää mikä minusta tulee ”isona”.

Nyt 30-vuotiaana olen juuri valmistunut lääkäri. Menin naimisiin reilu vuosi sitten. Asumme kerrostalossa, talomme valmistuu ensi vuonna. Olemme lapsettomia, suunnitelmissa saada lapsi lähivuosien aikana. Taloudellinen tilanne hyvä. Kulutamme rahaa elämyksiin ja hyvään ruokaan.

Tässä kävi oikeastaan paremmin kuin kuvittelin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika surullisen kuuloisia tarinoita haaveista vs. todellisuudesta. Jaksamisia kaikille. 

Kertoo myös että jotain mätää tässä meidän yhteiskunnassakin pitää olla, kun niin moni jää tavallaan kokonaan kaiken ulkopuolelle vaikka ihmisessä ei sinänsä olisi mitään vikaa. Nykyään vaan pitäisi olla ihan joku super-ihminen että pysyisi menossa mukana  ja pärjäisi elämässä sillä tavalla, mikä on ennen vanhaan ollut mahdollista kaikille.

Tuo on aivan totta. En viitsi itse tähän kirjoittaa omia haaveitani vs. todellisuutta, sillä minulla on mennyt hommat aika hyvin ja tässä ketjussa se voitaisiin käsittää veetuiluna. Mutta olen joutunut tekemään aivan helvetisti duunia ja suunnittelemaan omia touhujani millin tarkasti. Tämä kuulostaa itsensä kehumiselta, mutta kaikilta ei voi odottaa/vaatia sitä työmäärää jonka itse olen joutunut tekemään. Ja ei pitäisikään vaatia. Elämän pitäisi mennä suhteellisen hyvin, kunhan tekee suhkoht oikeita ratkaisuja ja jättää sättäämisen pois. Mutta nyky-yhteiskunnassa jako on tehty niin, että "perussuorittaminen" ei enää riitä. Kilpailu on aivan helvetillistä ja ihan normaalit, pystyvät ihmiset jäävät jalkoihin. 

Kirjoita vaan. Suomalaisilla on ihmeellinen tarve lytätä jos jollakin toisella menee hyvin. Minä olen iloinen puolestasi.

Mikään ei ole mennyt niinkuin ajattelin. Elämä olikin paljon vaikeampaa kuin olisin ikinä kuvitellut. Ja nyt kun yli 30 veenä olen tajunnut minkälaisessa maailmassa eletään. Kuinka paljon ihmisissä on pahuuttta ja itsekkyyttä. 

Sinänsä olen kyllä ihan tyytyväinen ja onnellinen. Perusasiat on kuitenkin hyvin kunnossa. 

Nuorena ajattelin ettei minusta tule mitään. Halusin vain saada elää omantyylistä elämää ilman että vanhemmat kauhistelevat ”huonoja” valintojani. Olin taiteellinen ja herkkä ujo nuori. En mikään suorittaja. Oma perheeni ei hyväksynyt minua. He olivat rahan ja materian perään. Halusin vaan pois vapauteen.

Nyt päälle 30v. Asun yksin vuokralla. En omista mitään kallista. Käyn töissä ja tulen hyvin toimeen vaikka palkka on pieni. Olen tyytyväinen ja saan olla oma outo itseni. Se on parasta!

Kuvitelmat:

Olen korkeastikoulutettu ja hyväpalkkaisessa työssä. Naimisissa ja ainakin yhden lapsen äiti.

Todellisuus:

Työttömäksi valmistunut korkeastikoulutettu. Yksi lapsi on mutta päädyin yksinhuoltajaksi jo odotusaikana. Vietin aivan liian monta vuotta suhteessa, missä sain kuulla etten ole mitään, minusta ei kukaan pidä jne....

Nyttemmin rinnalle on löynyt mukavampi mies ja pidän elämästäni niin paljon enemmän. Ystäviä on myös enemmän kuin koskaan. Vain se työ puuttuu.