Sydäntä särkee kun lapsi jätettiin taas ulkopuolelle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on sydäntä särkevää ja kamalaa, julmaa toimia noin. Tunnetko kavereiden vanhempia? Voisiko jonkun kanssa jutella asiasta?

Ehdotin tätä itse. Tunnen yhden näistä vanhemmista melko hyvin, on lasteni ala-asteen ope. Mutta tyttö ei anna olla yhteydessä, pelkää että joutuvat ottamaan mukaan vain siksi kun on käsketty 😔

”Tyttö ei anna lupaa”?. Sinähän se aikuinen olet!

Puhu sen äidin kanssa. Heti.

Ei teidän tarvitse lapsille kertoa, jos ette halua.

Ota vastuu nyt. Lapsesi tarvitsee apua.

Lapsen rooli on kieltäytyä avusta… sinun roolisi aikuisena on auttaa.

Ja mitäköhän niiden muiden tyttöjen ja heidän vanhempiensa tulisi tehdä? Pakottaa tytöt olemaan vapaa-ajallakin kavereita ap:n tytön kanssa, vaikka ilmiselvästi eivät halua? Nämä tytöthän toimivat nyt juuri niin kuin kaikki täällä aina vaativat, eli ovat kouluaikaan ystävällisiä sellaisellekin henkilölle jonka kanssa eivät halua oikeasti olla ystäviä. Nytkö on sitten pakko olla jopa vapaa-aikana kavereita sellaisen henkilön kanssa jonka kanssa ei halua olla tekemisissä? Onko nyt niin, että syntyy taas joku kunniavelka olla ystäviä aina ja kaikkialla jos kerran (hyvää hyvyyttään) antavat tytön hengata koulun välitunneilla kanssaan, vaikka ilmiselvästi eivät sitä haluaisi? Jos olet koulun välkällä kiva, niin siitähän ei mitään hyvää seuraa vaan ainoastaan velvollisuus sietää ja joustaa enemmän ja enemmän? Kannattaisi olla tylympi jo lähtökohtaisesti eikä "antaa ymmärtää", näinkö se on?

Toki tilanne on ikävä AP:n tyttären kannalta, mutta jotain rajaa siihenkin mitä muilta lapsilta voi vaatia.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti kyse voi olla henkilökemiasta.

Nyt kun muistelen, niin ala-asteella jo tytöt jättivät ulkopuolelle muutaman luokan tytön. Osaan oli selkeä selitys. Kaksi heistä haisi aina ihan hirveän pahalle ja toinen oli lisäksi hyvin hyvin ylipainoinen. Mutta sitten oli muutama tavallinen tyttö. Toinen oli erittäin fiksu ja sai aina pelkkiä kymppejä. Jostain syystä hänestä ei kauheasti pidetty. Toinen oli hiukan muita huonompi koulussa ja sosiaalitukien varassa elävästä perheestä. Hän vain oli jotenkin erikoinen ja hiukan tyhmä. Ei kukaan hänen kanssaan halunnut olla.

Tuntuu nyt kauhealta, mutta silloin lapsena asiaa ei juuri noteerannut. Tytöt olivat välillä mukana välituntipeleissä, mutta koskaan heitä ei pyydetty mukaan. Kotona voi olla hankala huomata, että lapsessa on "jotain" erikoista luonteessaan, jonka vuoksi hän on hankala muiden mielestä muuten homogeenisessä porukassa.

Tämä pitää usein paikkansa, vaikka sitä ei aikuiset yleensä haluakaan tunnustaa. Meidän luokalla oli tyttö, joka harrasti fantasiamaista valehtelua ja kehuskeli aina näillä jutuillaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Kaikki tiesivät, ettei jutuissa ollut mitään totuuden siementäkään (hän mm. kertoi mitä ihmeellisimmistä ulkomaanmatkoista, eri julkisuuden henkilöiden tapaamisesta ja mm. siitä miten hänelle itselleen oli tehty avosydänleikkaus (josta arpia ei kuitenkaan ollut)), eikä kukaan jaksanut sitä Münchausen-meininkiä, isottelua ja besserwisseröintiä (hän oli myös joka alan asiantuntija), minkä johdosta kukaan ei halunnut tämän tytön kanssa viettää aikaa. Tyttö ja hänen vanhempansa sitten valittivat usein ja äänekkäästi siitä miten tyttöä ei otettu mukaan asioihin ja häntä kiusattiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella ikävää. Varsinkin kun kokemuksesta tiedän, että tuollaisesta tulee sitten helposti koko loppuelämän itseään toistava kohtalo. Itsellänikään ei juuri ollut kavereita nuorena, oli kyllä pari, mutta hekin viihtyivät enemmän keskenään ja minä olin sitten se "hätävara". Ja mun olemassaolo aikuisenakin muistettiin aina kun tarvittiin jotain, esimerkiksi rahaa lainaksi (joita ei koskaan maksettu takaisin) tai jos poikaystävä jätti. Sitten kun uusi poikaystävä löytyi ja mun ilmaiselle terapialle ei enää ollut tarvetta, sain taas jäädä yksin.

Näin mulla on mennyt koko elämä ja oon jo yli 40v. 

Erityisesti suututtaa ihmiset jotka sanoo, että pitää ITSE yrittää, ei kukaan tuu kotoota hakemaan. No ihan kuin en olisi muka yrittänyt. Mutta kun sama toistuu kaikkialla mihin menen, koulut, harrastukset, työpaikat. En siis enää todellakaan edes yritä, mutta kyllä silloin nuorena yritin järjestää kaikenmaailman kirjakerhoja, tupperkutsuja, elokuvailtoja, pyysin mökkeilemään ja synttäreille tai uutta vuotta viettämään, mutta aina oli kaikilla kavereillani kiinnostavampaa seuraa.

Sain seuraa vain menemällä muiden mukana olemalla vähän ulkopuolinen, mutta jos itse järjestin jotain, kaikki perui tulemisensa, tai sanoi suoraan ettei kiinnosta tulla. Lopulta vaan ymmärsin paikkani. En vaan oo kiinnostava ihminen ja se siitä. Sama touhu oli miestenkin kanssa, kelpasin korkeintaan joillekin varatuille miehille tai juopoille ja sekopäille, jotka eivät saa ketään tervejärkistä. En siis OLLUT noiden miesten kanssa, mutta he olivat niitä ainoita, jotka minusta kiinnostuivat. 

Uskonkin, että nuorena yksin jääviä pelottaa juuri tämä minun kohtalo, koska se on hyvin todennäköinen. Jos et ole nuorenakaan kiinnostava ihminen, et hyvin suurella todennäköisyydellä tule sitä olemaan vanhemmallakaan iällä. Nuoruus on kuitenkin ihmissuhteiden muodostumisen kannalta kaikkein otollisinta aikaa.

Oletko koskaan harkinnut asian käsittelemistä jossain terapiassa? Onhan se niinkin, että ainoa yhteinen nimittäjä luettelemissasi tilanteissa olet sinä.

Ei minulla ole ollut varaa varsinaiseen terapiaan, mutta masennuspotilaana olen käynyt pitkiäkin aikoja juttelemassa sille psykiatrisen puolen sairaanhoitajalle mitä ilmaiseksi kaikille tarjotaan. Ja olen syönyt joskus masennuslääkkeitäkin, mutta en enää moniin vuosiin. Ja toki tiedostan liiankin hyvin, että jokin vika on minussa itsessäni oltava, koska ei voi olla kaikissa muissa vika ja minussa ei mitään. Olen miettinyt kaikki mahdolliset asiat läpi, että olenko jotenkin autistinen esimerkiksi asperger, olenko tyhmä, tylsä, narsisti, kaikki kauhuskenaariot olen yksin päässäni käynyt läpi. Mitään minussa ei olla todettu kuin masennus. Kai siinä on vähän kaikkea edellämainittavaa, koska jos on elänyt epäsosiaalisen elämän niin siinä ei opi sitä normaalia sosiaalisuutta. Ja kun alussa olin todella auttavainen ja herttainen ihminen, mutta huomasin ettei sillä saa kiinnostusta, aloin kyynistyä. Sitten jouduinkin taistelemaan niiden vihan tunteiden kanssa, että miks kaikki juoruilevat ja kiusaavat ihmiset on aina suosittuja ja "minä joka olen aina kiltti tyttö kaikille" en kiinnosta ketään, ellen sitten hyväksikäyttö mielessä? Aika klassinen kuvio =D

Olen nykyään suht tyytyväinen erakkoelämääni, jonkinlaisen kriisin kävin läpi siinä 35-38 vuotiaana ja sen jälkeen on tullut sellainen tyytyminen kohtaloonsa, etten enää edes odota elämältä yhtään mitään. Ei varmaan ihan järkevä lopputulos sekään, mutta sen kanssa pärjään paremmin kuin toivoa elättelevällä mielellä. 

Vierailija kirjoitti:

Kiusaamistahan tuokin on.

Ei. Ei se ole kiusaamista. Olen enemmän kuin harmissani Apn puolesta, mutta luonto on välillä karu. Kaikkien ihmisten kanssa ei vaan ryhmä halua olla. Etenkin hiljaisemmat ja hissukammat. Ei ihmisiä voi pakottaa tykkäämään kenestäkään.

Jossain vaiheessa tuo dynamiikka muuttuu, lapsesi aikuistuu ja löytää kavereita. Yhteiskunta, joka siis koostuu eri ihmisryhmistä, arvostaa pinnallisuutta, rikollisuutta ja seksualisoivaa rap-kulttuuria.

Tyttäresi kannattaa etsiä seuraa muista hiljaisista ja introverteistä. Mitä järkeä on lähteä kilpailemaan kuka huutaa koviten ja tekee tyhmimpiä juttuja?

Itse olen kiusattu monessa koulussa ja paikassa. Mutta ymmärrän luontoa ja kovetin itseni. Nyt ei kiusaa kukaan ja kavereita on kaikkialla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella ikävää. Varsinkin kun kokemuksesta tiedän, että tuollaisesta tulee sitten helposti koko loppuelämän itseään toistava kohtalo. Itsellänikään ei juuri ollut kavereita nuorena, oli kyllä pari, mutta hekin viihtyivät enemmän keskenään ja minä olin sitten se "hätävara". Ja mun olemassaolo aikuisenakin muistettiin aina kun tarvittiin jotain, esimerkiksi rahaa lainaksi (joita ei koskaan maksettu takaisin) tai jos poikaystävä jätti. Sitten kun uusi poikaystävä löytyi ja mun ilmaiselle terapialle ei enää ollut tarvetta, sain taas jäädä yksin.

Näin mulla on mennyt koko elämä ja oon jo yli 40v. 

Erityisesti suututtaa ihmiset jotka sanoo, että pitää ITSE yrittää, ei kukaan tuu kotoota hakemaan. No ihan kuin en olisi muka yrittänyt. Mutta kun sama toistuu kaikkialla mihin menen, koulut, harrastukset, työpaikat. En siis enää todellakaan edes yritä, mutta kyllä silloin nuorena yritin järjestää kaikenmaailman kirjakerhoja, tupperkutsuja, elokuvailtoja, pyysin mökkeilemään ja synttäreille tai uutta vuotta viettämään, mutta aina oli kaikilla kavereillani kiinnostavampaa seuraa.

Sain seuraa vain menemällä muiden mukana olemalla vähän ulkopuolinen, mutta jos itse järjestin jotain, kaikki perui tulemisensa, tai sanoi suoraan ettei kiinnosta tulla. Lopulta vaan ymmärsin paikkani. En vaan oo kiinnostava ihminen ja se siitä. Sama touhu oli miestenkin kanssa, kelpasin korkeintaan joillekin varatuille miehille tai juopoille ja sekopäille, jotka eivät saa ketään tervejärkistä. En siis OLLUT noiden miesten kanssa, mutta he olivat niitä ainoita, jotka minusta kiinnostuivat. 

Uskonkin, että nuorena yksin jääviä pelottaa juuri tämä minun kohtalo, koska se on hyvin todennäköinen. Jos et ole nuorenakaan kiinnostava ihminen, et hyvin suurella todennäköisyydellä tule sitä olemaan vanhemmallakaan iällä. Nuoruus on kuitenkin ihmissuhteiden muodostumisen kannalta kaikkein otollisinta aikaa.

Oletko koskaan harkinnut asian käsittelemistä jossain terapiassa? Onhan se niinkin, että ainoa yhteinen nimittäjä luettelemissasi tilanteissa olet sinä.

Ei minulla ole ollut varaa varsinaiseen terapiaan, mutta masennuspotilaana olen käynyt pitkiäkin aikoja juttelemassa sille psykiatrisen puolen sairaanhoitajalle mitä ilmaiseksi kaikille tarjotaan. Ja olen syönyt joskus masennuslääkkeitäkin, mutta en enää moniin vuosiin. Ja toki tiedostan liiankin hyvin, että jokin vika on minussa itsessäni oltava, koska ei voi olla kaikissa muissa vika ja minussa ei mitään. Olen miettinyt kaikki mahdolliset asiat läpi, että olenko jotenkin autistinen esimerkiksi asperger, olenko tyhmä, tylsä, narsisti, kaikki kauhuskenaariot olen yksin päässäni käynyt läpi. Mitään minussa ei olla todettu kuin masennus. Kai siinä on vähän kaikkea edellämainittavaa, koska jos on elänyt epäsosiaalisen elämän niin siinä ei opi sitä normaalia sosiaalisuutta. Ja kun alussa olin todella auttavainen ja herttainen ihminen, mutta huomasin ettei sillä saa kiinnostusta, aloin kyynistyä. Sitten jouduinkin taistelemaan niiden vihan tunteiden kanssa, että miks kaikki juoruilevat ja kiusaavat ihmiset on aina suosittuja ja "minä joka olen aina kiltti tyttö kaikille" en kiinnosta ketään, ellen sitten hyväksikäyttö mielessä? Aika klassinen kuvio =D

Olen nykyään suht tyytyväinen erakkoelämääni, jonkinlaisen kriisin kävin läpi siinä 35-38 vuotiaana ja sen jälkeen on tullut sellainen tyytyminen kohtaloonsa, etten enää edes odota elämältä yhtään mitään. Ei varmaan ihan järkevä lopputulos sekään, mutta sen kanssa pärjään paremmin kuin toivoa elättelevällä mielellä. 

Sehän siinä on ongelma, että alkaa liikaakin analysoimaan itse itseään jos ei seura kelpaa kellekään kuin hätävaraksi. Niin itsellänikin on käynyt. Olen käynyt kaikki mahdolliset diagnoosit päässäni läpi, että mikä minua oikein vaivaa. Jossain vaiheessa olin jopa ihan varma, että olen kehitysvammainen. Vaikka eihän siinä ole mitään järkeä, en olisi pärjännyt työelämässä ja muutenkin jos olisin kehityksestä jäljessä.

On todella vaikeaa uskoa itseensä kun ei ole ihmisiä elämässä tukemassa. Ihan tavallinen arki ja työelämä on sen verran raskasta, että on vaikeaa kun joutuu yksin kantamaan kaiken henkisen, fyysisen ja taloudellisen taakan.

T: myös nelikymppinen nainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hiljainen ja vetäytyvä ja muut sosiaalisempia, niin helposti jää sivuun. Järjestääkö hän itse mitään synttäreitä, pyytää aktiisesti muita mukaan, tarjoutuu itsekin mukaan suunnittelemaan? Vai odottelee hiljaisena, josko joku pyytäis häntäkin?

Jää varmasti helposti syrjään, ehkä nykyisin vähän jo pelkääkin mitä sanoa tai kysyä. Pari viikkoa sitten oli ehdottanut että lähtisivät porukalla yhteen tapahtumaan. Kukaan ei ollut innostunut. Lopuksi selvis että muu porukka olikin mennyt neljästään, mutta ilmeisesti mun tyttöä ei haluttu mukaan.

Olkoot tytöt keskenään. Tässä minun tarinaani: olin peruskoulussa kiusattu, mutta minulla oli kavereitakin. Yläasteella oli 3 porukkaa, joista saatoin valita seurani, mutta nämä porukat eivät tulleet keskenään juttuun. Peruskoulun jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle, sain kavereita eikä minua enää näkyvästi kiusattu, mutta jätettiin kyllä vapaa-ajalla ulkopuolelle. Olin muille se viimeinen vaihtoehto. Sen jälkeen muutin jälleen, ja nuoret naiset klikkiytyivät: jokaisella oli se te toinen, jonka kanssa oltiin kahdestaan. Niin minullakin. 19-vuotiaana muutin jälleen, ja jäinkin sillä paikkakunnalla täysin yksin. Yritin kaikkeni, mutta nyt olin joka porukassa kolmas pyörä. Kelpasin aina silloin kaveriksi, kun joku oli pois koulusta. Yhden saman ikäisen kanssa olin usein, ja kun halusin juhlia synttäreitäni ja kutsuin mm. hänet, hän antoi jonkun oudon tekosyyn omasta poikaystävästään. Synttäriviikonloppu tuli (juhlin kahdestaan entisen koulukaverini kanssa) ja maanantaina kaikki muut koululuokasta hehkutti miten hauska viikonloppu oli! Muut olivat siis juhlineet keskenään. En enää puhunut kenellekään loppuopintojen aikana, ellei ollut pakko kouluaikana. Kaiken vapaa-ajan olin yksin. Tyttärenäsi haistattaisin mielessäni kaikille ja alkaisin nauttia elämästä yksin. Ja se on mahtavaa: ei tarvitse viihdyttää ketään muuta kuin itseään. Olen muutenkin introvertti ja nykyään melkein ärsyttää lähteä johonkin, mutta koska sitä tapahtuu niin harvoin, niin jaksan lähteä. Tsempit tyttärellesi: muut tytöt eivät ole hänen arvoisiaan, ja hän voi löytää kavereita muualtakin.

Oudot kuvitelmat ystävyydestä jos kuvitellaan, että ystävän pitää 19-v olla kahdestaan juuri sinun kanssa. Ainakin omilla nuorilla ei ole sitä ns. Bestistä vaan kaveriporukka, jonka kanssa hengataan eri kokoonpanoilla miten kukakin pääsee ja haluaa osallistua.

Outoa on myös olettaa, että juuri niiden luokkakavereiden pitäisi ystävystyä. Useimmilla ihmisillä on elämää ja harrastuksia myös koulun ja opiskelun ulkopuolella.

Kirjoitin ilmeisesti huonosti. Tarkoitin siis sitä, että itse olin aina kolmas pyörä, kun muut olivat kahden hengen porukoissa. Mitään ryhmää ei varsinaisesti ollut koulussa. Ja se yksi antoi tekosyyn poikaystävästään, kun tiesi, että menee muulla porukalla bilettämään, mutta minä olin ainoa, jota ei kutsuttu. Monet tästä kouluporukasta siis vietti vapaa-aikaa keskenään, mutta minua ei koskaan kutsuttu mihinkään. Mieluiten olisin siis ollut porukassa, mutta muut olivat koulutunneilla kahdestaan ja vapaa-ajalla saattoivat olla ryhmässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hiljainen ja vetäytyvä ja muut sosiaalisempia, niin helposti jää sivuun. Järjestääkö hän itse mitään synttäreitä, pyytää aktiisesti muita mukaan, tarjoutuu itsekin mukaan suunnittelemaan? Vai odottelee hiljaisena, josko joku pyytäis häntäkin?

Jää varmasti helposti syrjään, ehkä nykyisin vähän jo pelkääkin mitä sanoa tai kysyä. Pari viikkoa sitten oli ehdottanut että lähtisivät porukalla yhteen tapahtumaan. Kukaan ei ollut innostunut. Lopuksi selvis että muu porukka olikin mennyt neljästään, mutta ilmeisesti mun tyttöä ei haluttu mukaan.

Olkoot tytöt keskenään. Tässä minun tarinaani: olin peruskoulussa kiusattu, mutta minulla oli kavereitakin. Yläasteella oli 3 porukkaa, joista saatoin valita seurani, mutta nämä porukat eivät tulleet keskenään juttuun. Peruskoulun jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle, sain kavereita eikä minua enää näkyvästi kiusattu, mutta jätettiin kyllä vapaa-ajalla ulkopuolelle. Olin muille se viimeinen vaihtoehto. Sen jälkeen muutin jälleen, ja nuoret naiset klikkiytyivät: jokaisella oli se te toinen, jonka kanssa oltiin kahdestaan. Niin minullakin. 19-vuotiaana muutin jälleen, ja jäinkin sillä paikkakunnalla täysin yksin. Yritin kaikkeni, mutta nyt olin joka porukassa kolmas pyörä. Kelpasin aina silloin kaveriksi, kun joku oli pois koulusta. Yhden saman ikäisen kanssa olin usein, ja kun halusin juhlia synttäreitäni ja kutsuin mm. hänet, hän antoi jonkun oudon tekosyyn omasta poikaystävästään. Synttäriviikonloppu tuli (juhlin kahdestaan entisen koulukaverini kanssa) ja maanantaina kaikki muut koululuokasta hehkutti miten hauska viikonloppu oli! Muut olivat siis juhlineet keskenään. En enää puhunut kenellekään loppuopintojen aikana, ellei ollut pakko kouluaikana. Kaiken vapaa-ajan olin yksin. Tyttärenäsi haistattaisin mielessäni kaikille ja alkaisin nauttia elämästä yksin. Ja se on mahtavaa: ei tarvitse viihdyttää ketään muuta kuin itseään. Olen muutenkin introvertti ja nykyään melkein ärsyttää lähteä johonkin, mutta koska sitä tapahtuu niin harvoin, niin jaksan lähteä. Tsempit tyttärellesi: muut tytöt eivät ole hänen arvoisiaan, ja hän voi löytää kavereita muualtakin.

Vaikutat tosi rasittavalta, juuri sinun pitää olla se ykkönen eikä muilla saa olla muita ystäviä kuin sinut. Ei ihme, ettei kukaan jaksa.

Fiksu olisi iloinen porukalla.

Äsken vastasinkin toiseen kommenttiin, eli kirjoitin ilmeisesti huonosti. En olisi halunnut niitä kahden hengen klikkejä, koska olin itse joka klikissä se kolmas pyörä. Ja totta kai sitä nuorena haluaa että on se joku bff, niin kuin muilla oli. Minulla ei ollut. Tietysti saa muita ystäviä olla, mutta olisin halunnut olla edes jossakin porukassa mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti kyse voi olla henkilökemiasta.

Nyt kun muistelen, niin ala-asteella jo tytöt jättivät ulkopuolelle muutaman luokan tytön. Osaan oli selkeä selitys. Kaksi heistä haisi aina ihan hirveän pahalle ja toinen oli lisäksi hyvin hyvin ylipainoinen. Mutta sitten oli muutama tavallinen tyttö. Toinen oli erittäin fiksu ja sai aina pelkkiä kymppejä. Jostain syystä hänestä ei kauheasti pidetty. Toinen oli hiukan muita huonompi koulussa ja sosiaalitukien varassa elävästä perheestä. Hän vain oli jotenkin erikoinen ja hiukan tyhmä. Ei kukaan hänen kanssaan halunnut olla.

Tuntuu nyt kauhealta, mutta silloin lapsena asiaa ei juuri noteerannut. Tytöt olivat välillä mukana välituntipeleissä, mutta koskaan heitä ei pyydetty mukaan. Kotona voi olla hankala huomata, että lapsessa on "jotain" erikoista luonteessaan, jonka vuoksi hän on hankala muiden mielestä muuten homogeenisessä porukassa.

Tämä pitää usein paikkansa, vaikka sitä ei aikuiset yleensä haluakaan tunnustaa. Meidän luokalla oli tyttö, joka harrasti fantasiamaista valehtelua ja kehuskeli aina näillä jutuillaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Kaikki tiesivät, ettei jutuissa ollut mitään totuuden siementäkään (hän mm. kertoi mitä ihmeellisimmistä ulkomaanmatkoista, eri julkisuuden henkilöiden tapaamisesta ja mm. siitä miten hänelle itselleen oli tehty avosydänleikkaus (josta arpia ei kuitenkaan ollut)), eikä kukaan jaksanut sitä Münchausen-meininkiä, isottelua ja besserwisseröintiä (hän oli myös joka alan asiantuntija), minkä johdosta kukaan ei halunnut tämän tytön kanssa viettää aikaa. Tyttö ja hänen vanhempansa sitten valittivat usein ja äänekkäästi siitä miten tyttöä ei otettu mukaan asioihin ja häntä kiusattiin.

No tuo tyttö oli selvästikin vähän sekaisin. Muistan itsekin vastaavan tapauksen kouluajoilta, joka selitteli jotain ihan outoja tarinoita. Mutta ei kaikki yksin jääneet ole mitään friikkejä. Tosin heistä tulee ajan oloon varmasti friikkejä, koska ihmistä ei ole tarkoitettu olemaan yksin. Nuoruus on siinä mielessä rajua aikaa, että jos sua ei satu kiinnostamaan samat asiat mitkä muita nuoria kiinnostaa, jäät varmasti ulkopuoliseksi. Toisaalta on helppo myös päästä mukaan porukoihin pelkästään teeskentelemällä, että ne asiat kiinnostaa. Mutta jos on tosi perusrehellinen ihminen joka ei halua koskaan esittää muuta kuin on, ei se ole niin yksinkertaista ja iän myötä se vain vaikeutuu entisestään.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on kyllä jo kiusaamista, että otetaan mukamas mukaan porukkaan koulussa mutta sitten kaikki päivät käännetään veistä haavassa ja korostetusti koko ajan suunnitellaan menoja joista yksi jätetään ulkopuolelle. Olisin yhteydessä kouluun esim. luokanvalvojaan ja kertoisin tilanteesta ja koulun kautta voisi saada esimerkiksi kuraattorin palveluja. Auttaisiko tyttöä jos kävisi säännöllisesti juttelemassa kuraattorin kanssa? Luokanvalvoja voisi myös hoksauttaa tuota muuta tyttöporukkaa että ovat kiusaajia jos jatkavat samalla linjalla. 

Ja mitä ihmettä sinä oikein kuvittelet tapahtuvan siinä vaiheessa, jos se luokanvalvoja alkaa "hoksauttamaan" tyttöporukkaa, että teidän pitää vapaa-ajallanne olla tämänkin tytön kanssa. Viiden pisteen vihje: eivät ole ainakaan enempää sen jälkeen sen tytön kanssa. 

Ihan käsittämättömiä ehdotuksia jotkut suoltaa, sellaisia, joista paistaa läpi kilometrin päähän etteivät ymmärrä yhtään ehdotustensa seurauksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaamistahan tuokin on.

Ei. Ei se ole kiusaamista. Olen enemmän kuin harmissani Apn puolesta, mutta luonto on välillä karu. Kaikkien ihmisten kanssa ei vaan ryhmä halua olla. Etenkin hiljaisemmat ja hissukammat. Ei ihmisiä voi pakottaa tykkäämään kenestäkään.

Jossain vaiheessa tuo dynamiikka muuttuu, lapsesi aikuistuu ja löytää kavereita. Yhteiskunta, joka siis koostuu eri ihmisryhmistä, arvostaa pinnallisuutta, rikollisuutta ja seksualisoivaa rap-kulttuuria.

Tyttäresi kannattaa etsiä seuraa muista hiljaisista ja introverteistä. Mitä järkeä on lähteä kilpailemaan kuka huutaa koviten ja tekee tyhmimpiä juttuja?

Itse olen kiusattu monessa koulussa ja paikassa. Mutta ymmärrän luontoa ja kovetin itseni. Nyt ei kiusaa kukaan ja kavereita on kaikkialla.

Ymmärrän. Mutta miksi se menee niin, että ihmisen pitää kovettaa itsensä saadakseen hyväksyntää? Miksei herkkiksiä hyväksytä sellaisenaan? Varmasti ovat vaikeampia ihmisiä, mutta kyllä heilläkin pitäisi olla paikkansa maailmassa, eikä vain olla piilossa maailmalta.

Vierailija kirjoitti:

Jos on hiljainen ja vetäytyvä ja muut sosiaalisempia, niin helposti jää sivuun. Järjestääkö hän itse mitään synttäreitä, pyytää aktiisesti muita mukaan, tarjoutuu itsekin mukaan suunnittelemaan? Vai odottelee hiljaisena, josko joku pyytäis häntäkin?

Ei hiljaisuus ja varovaisuus tarkoita sosiaalisten taitojen puutetta. Oppikaa hyvät ihmiset, että mitä ne sosiaaliset taidot oikein ovat.

Kannattaa aloittaa peruskoulun jälkeen uudestaan ja mennä jonnekin kauemmas amikseen tai lukioon.

Suuresta lukiosta löytyy samanhenkisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on kyllä jo kiusaamista, että otetaan mukamas mukaan porukkaan koulussa mutta sitten kaikki päivät käännetään veistä haavassa ja korostetusti koko ajan suunnitellaan menoja joista yksi jätetään ulkopuolelle. Olisin yhteydessä kouluun esim. luokanvalvojaan ja kertoisin tilanteesta ja koulun kautta voisi saada esimerkiksi kuraattorin palveluja. Auttaisiko tyttöä jos kävisi säännöllisesti juttelemassa kuraattorin kanssa? Luokanvalvoja voisi myös hoksauttaa tuota muuta tyttöporukkaa että ovat kiusaajia jos jatkavat samalla linjalla. 

Ja mitä ihmettä sinä oikein kuvittelet tapahtuvan siinä vaiheessa, jos se luokanvalvoja alkaa "hoksauttamaan" tyttöporukkaa, että teidän pitää vapaa-ajallanne olla tämänkin tytön kanssa. Viiden pisteen vihje: eivät ole ainakaan enempää sen jälkeen sen tytön kanssa. 

Ihan käsittämättömiä ehdotuksia jotkut suoltaa, sellaisia, joista paistaa läpi kilometrin päähän etteivät ymmärrä yhtään ehdotustensa seurauksia. 

Todennäköisesti pahenee vaan kiusaaminen tuollaisesta. Tapahtuu kuin Carrielle. Ilman Carrien kostoa tosin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on hiljainen ja vetäytyvä ja muut sosiaalisempia, niin helposti jää sivuun. Järjestääkö hän itse mitään synttäreitä, pyytää aktiisesti muita mukaan, tarjoutuu itsekin mukaan suunnittelemaan? Vai odottelee hiljaisena, josko joku pyytäis häntäkin?

Jää varmasti helposti syrjään, ehkä nykyisin vähän jo pelkääkin mitä sanoa tai kysyä. Pari viikkoa sitten oli ehdottanut että lähtisivät porukalla yhteen tapahtumaan. Kukaan ei ollut innostunut. Lopuksi selvis että muu porukka olikin mennyt neljästään, mutta ilmeisesti mun tyttöä ei haluttu mukaan.

Olkoot tytöt keskenään. Tässä minun tarinaani: olin peruskoulussa kiusattu, mutta minulla oli kavereitakin. Yläasteella oli 3 porukkaa, joista saatoin valita seurani, mutta nämä porukat eivät tulleet keskenään juttuun. Peruskoulun jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle, sain kavereita eikä minua enää näkyvästi kiusattu, mutta jätettiin kyllä vapaa-ajalla ulkopuolelle. Olin muille se viimeinen vaihtoehto. Sen jälkeen muutin jälleen, ja nuoret naiset klikkiytyivät: jokaisella oli se te toinen, jonka kanssa oltiin kahdestaan. Niin minullakin. 19-vuotiaana muutin jälleen, ja jäinkin sillä paikkakunnalla täysin yksin. Yritin kaikkeni, mutta nyt olin joka porukassa kolmas pyörä. Kelpasin aina silloin kaveriksi, kun joku oli pois koulusta. Yhden saman ikäisen kanssa olin usein, ja kun halusin juhlia synttäreitäni ja kutsuin mm. hänet, hän antoi jonkun oudon tekosyyn omasta poikaystävästään. Synttäriviikonloppu tuli (juhlin kahdestaan entisen koulukaverini kanssa) ja maanantaina kaikki muut koululuokasta hehkutti miten hauska viikonloppu oli! Muut olivat siis juhlineet keskenään. En enää puhunut kenellekään loppuopintojen aikana, ellei ollut pakko kouluaikana. Kaiken vapaa-ajan olin yksin. Tyttärenäsi haistattaisin mielessäni kaikille ja alkaisin nauttia elämästä yksin. Ja se on mahtavaa: ei tarvitse viihdyttää ketään muuta kuin itseään. Olen muutenkin introvertti ja nykyään melkein ärsyttää lähteä johonkin, mutta koska sitä tapahtuu niin harvoin, niin jaksan lähteä. Tsempit tyttärellesi: muut tytöt eivät ole hänen arvoisiaan, ja hän voi löytää kavereita muualtakin.

Yksinolossa on hyvätkin puolensa. Itse asiassa niitä on ihan valtavasti. Saapahan olla just sellainen kuin on, ei tarvitse miellyttää ketään eikä tehdä kompromisseja. Voi vain pelailla tietokonepelejä, hoidella lemmikkieläimiä tai keskittyä pienpuutarhan hoitoon, käsitöihin, alkoholin tissutteluun, tai mikä ketäkin sattuu kiinnostamaan. Mutta JOSSAIN VAIHEESSA, siinä viimeistään yli kolmekymppisenä alkaa tulla sellainen olo, että ei enää jaksa sitä jatkuvaa omien kuvioidensa pyörittämistä, jos ei ole edes kavereita joiden kanssa jutella niistä asioista mitä touhuaa. 

Olen itsekin introvertti, mutta minkä ikäinen itse olet? Koska mulla oli ihan hyvä olla vielä parikymppisenä vaikka olinkin yksinäinen. Suorastaan nautin siitä. Mutta ei näin nelikymppisenä enää "saa kiksejä" asioista samalla tavalla kuin nuorena. Tuntuu jotenkin niin turhalta, että osaan esimerkiksi leipoa superhyvää omenapiirakkaa, kun ei ole koskaan ollut ketään jolle sitä tarjota. Puhumattakaan monista harrastuksistani, jotka on niin tylsiä ettei ne kiinnosta ketään, en edes tässä kehtaa niitä kertoa koska ne on niin noloja. 

Vierailija kirjoitti:

On luokalla muitakin tyttöjä. Ovat tietysti hekin omissa porukoissaan. Ehdotin myös tätä, että menisi toiseen porukkaan. Pelkää, että jos hakeutuu toiseen porukkaan välitunnilla, jos he eivät ’hyväksy’, jää sitten ihan yksin. Itsetunto on varmasti paljon kärsineempi, kuin mitä antaa ymmärtää…

Rippikoulu tulossa ensi vuonna, samat tyypit sinnekin menossa - pienen paikan ongelma. Mutta toki voi olla että siellä sekoitetaan ryhmät.

Riparille voi hakeutua golf/vaellus/laskettelu/ratsastus/purjehdus/partio/jääkiekko+taitoluistelu ties minne lähes rajattomasti - oma lapsi valitsi tällaisen, ihan koska vaan oli mahdollisuus, ja tykkäsi tosi paljon - ja pitää kontaktia moniin, jopa siihen pappiin, vielä 5v myöhemminkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaamistahan tuokin on.

Ei. Ei se ole kiusaamista. Olen enemmän kuin harmissani Apn puolesta, mutta luonto on välillä karu. Kaikkien ihmisten kanssa ei vaan ryhmä halua olla. Etenkin hiljaisemmat ja hissukammat. Ei ihmisiä voi pakottaa tykkäämään kenestäkään.

Jossain vaiheessa tuo dynamiikka muuttuu, lapsesi aikuistuu ja löytää kavereita. Yhteiskunta, joka siis koostuu eri ihmisryhmistä, arvostaa pinnallisuutta, rikollisuutta ja seksualisoivaa rap-kulttuuria.

Tyttäresi kannattaa etsiä seuraa muista hiljaisista ja introverteistä. Mitä järkeä on lähteä kilpailemaan kuka huutaa koviten ja tekee tyhmimpiä juttuja?

Itse olen kiusattu monessa koulussa ja paikassa. Mutta ymmärrän luontoa ja kovetin itseni. Nyt ei kiusaa kukaan ja kavereita on kaikkialla.

Ymmärrän. Mutta miksi se menee niin, että ihmisen pitää kovettaa itsensä saadakseen hyväksyntää? Miksei herkkiksiä hyväksytä sellaisenaan? Varmasti ovat vaikeampia ihmisiä, mutta kyllä heilläkin pitäisi olla paikkansa maailmassa, eikä vain olla piilossa maailmalta.

Heillä onkin tarkoituksensa. Ovat hiljaisia työmuurahaisia. Ei luonnossakaan kaikki eläimet lisäänny, vain vahvat ja röyhkeät.