Sydäntä särkee kun lapsi jätettiin taas ulkopuolelle

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa kodilta, jossa ei ole sitä mallia että tavataan ihmisiä, harrastetaan ja pidetään yhteyttä mm sukulaisiin.

Opettavat sitten lapsen samanlaiseksi nysveröksi.

Meillä kutsumasi nyhverökoti, jossa elellään aikalaikka perheen kesken. Lapsilla silti kavereita vähän liikaakin.

Lapset osaa olla julmia toisilleen, vajaaälyisiltä vanhemmilta opittu käytösmalli.

Ehkä harrastus introverteille kiinnostavasta aihepiiristä?

Löytäis samanhenkisiä kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Voin kuvitella. Minulle on tehty tuo lapsena, ja sen jälkeen ollessani 16-vuotias. Myös jopa ammattikorkeakoulun alussa, kun oli 20, minut jätettiin porukasta ulkopuolelle vaikka olimme yhdessä lähteneet pikkujouluihin. 

Se tuntuu julmalta ja sydäntä raastavalta, että miten jotkut tytöt/naiset voivat olla noin julmia. En tiedä miten poikaporukoissa tuo menee, mutta tulee sellainen fiilis että pojat onnistuvat olemaan paremmin ryhmissä. 

Lapsia minulla ei ole, mutta voin yrittää kuvitella tuskasi asian suhteen, kun lapsi/teini jätetään ulkopuolelle. 

Olen monesti pohtinut, miksi juuri minut usein jätetään naisporukasta ulkopuolelle ja kunnollista "bestistä" ei ole koskaan ollut. On ollut läheisiä kavereita, mutta se ihan bestis bestis on aina puuttunut. 

Pojilla ei mene yhtään sen paremmin. Ihan samat ongelmat niillä on kuin tytöilläkin, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa. Itselläni on veli, ja olen siinä nähnyt poikien kaverijuttuja. Pojat ovat paljon julmempia kuin tytöt. Poikien ei edes odoteta kaveeraavan kaikkien kanssa. Pojat saavat itse valita kaverinsa. Vain tyttöjä vaaditaan ottamaan kaikki porukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Lapset osaa olla julmia toisilleen, vajaaälyisiltä vanhemmilta opittu käytösmalli.

Julmuus on ihmisen lajityypillinen piirre, ei vanhemmilta opittua.

Tuo on kyllä jo kiusaamista, että otetaan mukamas mukaan porukkaan koulussa mutta sitten kaikki päivät käännetään veistä haavassa ja korostetusti koko ajan suunnitellaan menoja joista yksi jätetään ulkopuolelle. Olisin yhteydessä kouluun esim. luokanvalvojaan ja kertoisin tilanteesta ja koulun kautta voisi saada esimerkiksi kuraattorin palveluja. Auttaisiko tyttöä jos kävisi säännöllisesti juttelemassa kuraattorin kanssa? Luokanvalvoja voisi myös hoksauttaa tuota muuta tyttöporukkaa että ovat kiusaajia jos jatkavat samalla linjalla. 

Ei yläasteikäisien vanhemmat voi enää puuttua kaveritilanteisiin. Jos lapsi on hiljainen, mitäänsanomaton ja tylsää seuraa niin sitten on vaan selvittävä yksin. Mäkin olin koko yläasteen yksin, mutta eri syistä. En huolinu mun luokalla olevia massapissiksiä kavereiksi, kun oli koulun ulkopuolella oman näköinen porukka, jonka kanssa oon jo monen vuoden ajan hengannu ja ollaan vaikka mitä yhessä koettu. Joka ikisellä lomalla käydään jossakin, pelataan ja katellaan leffoi. Baariin ei olla menty koska oon ite vielä lapsi

Jos ei ole kavereita koulussa, se ei ole kenenkään henkilön vika, vaan sen ettei luonteet kohtaa. Sano tytöttellesi, että luo vaikka itselleen ihan uuden pukeutumistyylin ja alkaa harrastaa vaikka cosplayta tai liittyy johonkin fandomiin. Jos sun tyttö ei saa millään kavereita koulussa, sen pitäs vaan alkaa ajatella samoin ku mä et ei se haittaa, ei ne ansaitse mun seuraa :D Tsemppii, toivottavasti kaikki kääntyy hyvin ja lapsesi saa ASENNETTA.

t pian 17v cool tyyppi

Toisilta hirveän kylmiä kommenntteja. Eipä tarvitse ihmetellä miksi toiset jätetään yksin kun ihmiset täälläkin täysin empatiakyvyttömiä. No, karma muistaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapset osaa olla julmia toisilleen, vajaaälyisiltä vanhemmilta opittu käytösmalli.

Ehkä harrastus introverteille kiinnostavasta aihepiiristä?

Löytäis samanhenkisiä kavereita.

Ei ole mitään julmaa, vajaaälyistä tai ilkeää siinä, että jokainen saa itse valita ystävänsä ja sen kenen kanssa viettää vapaa-aikansa. Tämä ei ole kiusaamista.

Vierailija kirjoitti:

Ei yläasteikäisien vanhemmat voi enää puuttua kaveritilanteisiin. Jos lapsi on hiljainen, mitäänsanomaton ja tylsää seuraa niin sitten on vaan selvittävä yksin. Mäkin olin koko yläasteen yksin, mutta eri syistä. En huolinu mun luokalla olevia massapissiksiä kavereiksi, kun oli koulun ulkopuolella oman näköinen porukka, jonka kanssa oon jo monen vuoden ajan hengannu ja ollaan vaikka mitä yhessä koettu. Joka ikisellä lomalla käydään jossakin, pelataan ja katellaan leffoi. Baariin ei olla menty koska oon ite vielä lapsi

Jos ei ole kavereita koulussa, se ei ole kenenkään henkilön vika, vaan sen ettei luonteet kohtaa. Sano tytöttellesi, että luo vaikka itselleen ihan uuden pukeutumistyylin ja alkaa harrastaa vaikka cosplayta tai liittyy johonkin fandomiin. Jos sun tyttö ei saa millään kavereita koulussa, sen pitäs vaan alkaa ajatella samoin ku mä et ei se haittaa, ei ne ansaitse mun seuraa :D Tsemppii, toivottavasti kaikki kääntyy hyvin ja lapsesi saa ASENNETTA.

t pian 17v cool tyyppi

Tämä on niin totta. Jokaisen pitää se omanhenkinen porukkansa löytää. Pienillä paikkakunnilla se voi olla vaikeaa, mutta silti ulkoa- tai ylhäältäpäin ei voi pakottaa ketään ystäviksi. Monet löytää oikeita ystäviä juuri harrastuksista.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on kyllä jo kiusaamista, että otetaan mukamas mukaan porukkaan koulussa mutta sitten kaikki päivät käännetään veistä haavassa ja korostetusti koko ajan suunnitellaan menoja joista yksi jätetään ulkopuolelle. Olisin yhteydessä kouluun esim. luokanvalvojaan ja kertoisin tilanteesta ja koulun kautta voisi saada esimerkiksi kuraattorin palveluja. Auttaisiko tyttöä jos kävisi säännöllisesti juttelemassa kuraattorin kanssa? Luokanvalvoja voisi myös hoksauttaa tuota muuta tyttöporukkaa että ovat kiusaajia jos jatkavat samalla linjalla. 

Ketään ei voi pakottaa olemaan kenenkään kaveri vapaa-ajalla. Koulussa pitää tulla kaikkien kanssa toimeen asiallisesti.

"Tuo on kyllä jo kiusaamista, että otetaan mukamas mukaan porukkaan koulussa mutta sitten kaikki päivät käännetään veistä haavassa ja korostetusti koko ajan suunnitellaan menoja joista yksi jätetään ulkopuolelle."

TÄMÄ

Sitä en ymmärrä että jos joku on aina yksin niin eikö nuorista tee pahaa katsoa ja voisi sanoa vaikka edes moi.

"Karma muistaa."

Just joo. Mitään karmaa ei ole oikeasti olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on kyllä jo kiusaamista, että otetaan mukamas mukaan porukkaan koulussa mutta sitten kaikki päivät käännetään veistä haavassa ja korostetusti koko ajan suunnitellaan menoja joista yksi jätetään ulkopuolelle. Olisin yhteydessä kouluun esim. luokanvalvojaan ja kertoisin tilanteesta ja koulun kautta voisi saada esimerkiksi kuraattorin palveluja. Auttaisiko tyttöä jos kävisi säännöllisesti juttelemassa kuraattorin kanssa? Luokanvalvoja voisi myös hoksauttaa tuota muuta tyttöporukkaa että ovat kiusaajia jos jatkavat samalla linjalla. 

Koulun valta asiassa loppuu tasan silloin kuin vapaa-aika alkaa. Kuraattori ei voi pakottaa ketään jonkun toisen kaveriksi koulun ulkopuolella.

"Sitä en ymmärrä että jos joku on aina yksin niin eikö nuorista tee pahaa katsoa ja voisi sanoa vaikka edes moi."

Pikemminkin toisinpäinhän se reaalielämässä menee. Ei siis varmasti sanota sitä moitakaan...

Vierailija kirjoitti:

Sitä en ymmärrä että jos joku on aina yksin niin eikö nuorista tee pahaa katsoa ja voisi sanoa vaikka edes moi.

Nuorilla aivot vielä kehittyy ja tästä syystä tietty itsekkyys on tyypillistä. Keskitytään kaivelemaan sitä omaa napaa eikä jonkun randomin vieraan elämää ja olemista mietitä.

"Nuorilla aivot vielä kehittyy ja tästä syystä tietty itsekkyys on tyypillistä."

Onneksi meillä aikuisilla moista ei enää esiinny... (Sarkasmivaroitus.)

Jos ei oikeasti anna paljoakaan itsestään porukassa niin tuollaista se vaan sitten on, eikä sille voi mitään jollei itse yritä olla ulospäinsuuntautuneempi. Itsekin olen aina ollut hiljainen ja vetäytyvä niin tiedän hyvin. Yksi vaihtoehto on yrittää löytää tarpeeksi samanhenkisiä tyyppejä, joille on helpompi avautua ja joiden kanssa voi olla rennosti. Luultavasti nuo tyttäresi kaverit ei ole vaan sopivia hänelle.

Tiedän niin tunteen. Mulla on itsellä ihan sama kokemus kuin tyttärelläsi. Se tapahtui tosin harrastuksessa, jossa jouduin vanhempien mieliksi käymään monta vuotta lapsensa. Enkä liittynyt porukkaan mitenkään vaan jäin yksin :/

Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt miten haavoittava kokemus se minulle oli. Siitä on jäänyt pysyvä jälki persoonaani ja itsetuntooni. Ulkopuolelle jättäminen on karmein tapa kiusata. Se on ihmiselle aina kova isku ja stressi, kuin uhka joutua ulos.

Tuo kokemus jätti minuun tosiaan niin kovan trauman, etten ole harrastanut porukassa mtn sen jälkeen. Ja aina olen varuillani, että olenko uudessa porukassa ulkopuolinen. Se vahvistaa itse itseään siis

Todella ikävää. Varsinkin kun kokemuksesta tiedän, että tuollaisesta tulee sitten helposti koko loppuelämän itseään toistava kohtalo. Itsellänikään ei juuri ollut kavereita nuorena, oli kyllä pari, mutta hekin viihtyivät enemmän keskenään ja minä olin sitten se "hätävara". Ja mun olemassaolo aikuisenakin muistettiin aina kun tarvittiin jotain, esimerkiksi rahaa lainaksi (joita ei koskaan maksettu takaisin) tai jos poikaystävä jätti. Sitten kun uusi poikaystävä löytyi ja mun ilmaiselle terapialle ei enää ollut tarvetta, sain taas jäädä yksin.

Näin mulla on mennyt koko elämä ja oon jo yli 40v. 

Erityisesti suututtaa ihmiset jotka sanoo, että pitää ITSE yrittää, ei kukaan tuu kotoota hakemaan. No ihan kuin en olisi muka yrittänyt. Mutta kun sama toistuu kaikkialla mihin menen, koulut, harrastukset, työpaikat. En siis enää todellakaan edes yritä, mutta kyllä silloin nuorena yritin järjestää kaikenmaailman kirjakerhoja, tupperkutsuja, elokuvailtoja, pyysin mökkeilemään ja synttäreille tai uutta vuotta viettämään, mutta aina oli kaikilla kavereillani kiinnostavampaa seuraa.

Sain seuraa vain menemällä muiden mukana olemalla vähän ulkopuolinen, mutta jos itse järjestin jotain, kaikki perui tulemisensa, tai sanoi suoraan ettei kiinnosta tulla. Lopulta vaan ymmärsin paikkani. En vaan oo kiinnostava ihminen ja se siitä. Sama touhu oli miestenkin kanssa, kelpasin korkeintaan joillekin varatuille miehille tai juopoille ja sekopäille, jotka eivät saa ketään tervejärkistä. En siis OLLUT noiden miesten kanssa, mutta he olivat niitä ainoita, jotka minusta kiinnostuivat. 

Uskonkin, että nuorena yksin jääviä pelottaa juuri tämä minun kohtalo, koska se on hyvin todennäköinen. Jos et ole nuorenakaan kiinnostava ihminen, et hyvin suurella todennäköisyydellä tule sitä olemaan vanhemmallakaan iällä. Nuoruus on kuitenkin ihmissuhteiden muodostumisen kannalta kaikkein otollisinta aikaa.