Miten sinä vastaisit äidillesi tällaisiin kommentteihin?

Oottakaapa kun palstamammat ovat eläköityneet ja heidän lapsensa aikuisia....

Minä olen lyönyt leikiks totuuden siemenin.

Välistä ronskein, mutta humoristisin sanakääntein.

Neurologisesti vajaakehittynyt, vanha ihminen ymmärtää huumoria muttei opi helpolla.

Joskus on ollut pakko sanoa suoraan ja koruttomasti. Se on auttanut joksikin aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Oottakaapa kun palstamammat ovat eläköityneet ja heidän lapsensa aikuisia....

Eipä ole tähän päivään asti tullut mieleen arvostella lasten valintoja, joten jatkan samalla tyylillä loppuun asti, ellei sitten käytös muutu jonkun aivosairauden takia.

Vierailija kirjoitti:

Teistä kaikista tulee vanhoina ihan samanlaisia vaikka luulette olevanne jotenkin erilaisia. Mutta ette te ole. Omat lapsenne iloitsevat kun sairastutte ja kuolette.

Minun äitini ja anoppini ovat iältään 85- ja 89-vuotiaat. He ovat kuin yö ja päivä. Äiti narisee, marisee ja valittaa, mikään ei ole koskaan hyvin. Anoppi löytää pahimmastakin asiasta jotain hyvää. Olen itse aina koettanut käyttäytyä tismalleen päin vastoin mitä äitini ja kas, minulla on hyvät ja lämpimät välit lapsiini.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi jo ihan aikuisen ikään ehtinyt tytär, jota äiti arvostelee. Tai arvosteli, koska olen ottanut reilusti etäisyyttä.

Äitini on aina kokenut oikeudekseen olla jonkinlainen totuuden torvi, asioissa joista ei välttämättä edes tiedä ja ennen kaikkea asioista, jotka eivät hänelle kuulu.

Ja kun näistä totuuden tai ainakin äitini mielestä totuuden laukomisista on pahoittanut mielensä tullaan äitini marttyyrivaiheeseen: eikö mitään saa sanoa, voihan sitä nyt keskustella, ihan hyvällä minä nyt tämänkin tarkoitin, ihan sinun omaksi parhaaksi minä tästä sanoin tms.

Lisäksi kouluttamaton ja duunaritaustainen äitini on oman elämänsä Hyacinth Buckee, on aina ollut. Kulissien on pitänyt olla kunnossa, ja muiden on esitettävä näytelmää äitini käsikirjoituksen mukaan, tosin se kässäri on vain äitini päässä, joten etenkin lapsena

oli vaikea arvailla mitähän nyt olisi parasta tehdä tai miten olla, äiti pääsi toitottamaan kuinka toistaitoinen olenkaan ja mitä milloinkin ja sitten tietysti kuinka omaksi parhaakseni kertoo tämän ja monta muuta asiaa.

Tätä jatkui ja jatkui, välillä pääsin kauemmas, välillä opiskelin ulkomailla ja työn perässä muutin toiseen kaupunkiin.

Silti äitini aina onnistui pääsemään elämääni ja ihoni alle tavalla tai toisella. Vasta kun huomasin, että tekee samoja asioita omille lapsilleni havahduin, että ei tule tapahtumaan, että tämä taakka tulisi vielä minunkin lapsilleni kannettavaksi.

Taakkaahan olin kantanut koko ikäni. Äitini ajoi minut ylikiltiksi, ylitunnolliseksi ylisuorittajaksi.

Eikä mikään suoritus, mikään saavutus koskaan kuitenkaan ollut tarpeeksi.

Burn out tuli ryminällä nelikymppisenä, tajusin vasta terapiassa, että loppuunpalamisen merkit olivat olleet ilmassa jo vuosia, mutta ylisuorittajana en ollut antanut itselleni mitään mahdollisuutta nähdä merkkejä.

Terapiassa minullekin vasta valkeni, että voin luottaa itseeni, voin kuunnella itseäni ja laittaa rajat sille mitä elämässäni teen, ketä elämääni kuuluu, ja mitä elämältäni oikeasti haluan.

Kiinnostavia havaintoja omasta elämästä ja itsestäni alkoi pulpahdella esille. Voi kunpa vain olisin löytänyt itseni terapian kautta jo aiemmin, mutta onneksi kuitenkin edes nyt.

Haaveilen jatko-opinnoista, paremmasta työpaikasta, muutosta isompaan kaupunkiin, uusista harrastuksista. Ja miksi en voisi toteuttaa näitä?

Olen myös itse parempi äiti, kun olen oma itseni, luotan itseeni ja kunnioitan itseäni.

Tämä on tismalleen kuin omasta elämästäni!!! Paitsi, että burnis ja terapia tuli kuvioihin jo kolmekymppisenä. Terapian ja parin vuoden työkyvyttömyyden jälkeen hakeuduin haluamaani työhön ja löysin myös parisuhteen (jollaista en aiemmin käsittelemättömien ongelmieni takia halunnut). 

t. se, jolle terapeutti sanoi, ettei omaa äitiään ole pakko pitää elämässään

Alkava muistisairaus.

Oma äitini oli ennen niin ihana ja mukava. Meillä oli lukuisia hyviä hetkiä ja tulimme hyvin toimeen.

Joskus ollessani viidenkympin paikkeilla alkoi äitini suusta tulla ilkeyksiä.

Tein kaikki väärin, epäili että olen ottanut hänen tavaroitaan ja ulkonäköänikin arvosteli negatiivisesti.

Sairaanhoitajana tiesin, että voi ei. Nyt siis äitikin.

Äitini sairasti alzheimeria kuusi vuotta, kunnes kuoli. Lopuksi ei tuntenut enää ketään ym.

Meidän äiti edelleen irvailee kun lapsena tein tai sanoin jotain tyhmästi. Joo anteeksi kun en 4-vuotiaana osannut.

Ap, sun äitisihän on jo melko iäkäs ja vanhentuu koko ajan.

Itse kyllä mielessäni naurahtaisin noille puheille, enkä ainakaan loukkaantuisi.

Teillä täytyy olla jo alkujaan hiukan "kränää" suhteessanne,  jos vielä viitsit loukkaantua tai välittää tuossa iässä vanhan äitisi puheista.

Aina ne äidit jotenkin tyttöjään arvostelee tai neuvoo, melkein hautaan saakka.

Eihän tuollaisilla sanomisilla ole käytännössä väliä, kunhan puhuu.

Kaikesta sitä aikuinen ja jo itsekin lähes viiskymppinen nainen voi ottaa nokkiinsa.

Sano huolestuneella äänellä että just luit vauva.fi-palstalta että ilkeät kommentit ja vittuilu voi vanhalla ihmisellä olla dementian oire :D Ja joka kerta kun tulee jotain inhottavaa kommenttia, alat kauhistuneena muistella jotain dementiajuttuja. Kyllä loppuu pian.

Ap, sinä et siis kestä, että äitisi on suora ja sanoo totuuden. Miksi et ymmärrä. Olethan sinä aika lepsu, kun et viitsi laittaa tukkaa ja annat mahasi levitä. Koetappa pitää oma suusi supussa jos sinulla on joskus jälkikasvua.