Muita introvertteja joita työelämän seurustelu ahdistaa?

Mua ei varsinaisesti ahdista työelämään liittyvä seurustelu mut se vie multa kaikki voimat.

Sen takia inhoan työelämän sosiaalisuutta koska sosiaalisuus imee mut aivan tyhjiin. Lisäksi toiset ihmiset häiritsee keskittymistä työhöni mikä lisää kuormitusta. Ja kaikki ihmisten kanssa kommunikointi vie voimia kun en voi kommunikoida mulle itselle luontaisella tavalla vaan pitää sopeutua kaikenmaailman rajoituksiin ja sääntöihin mikä kuormittaa.

En myöskään lukenut kuin otsikon joten toivottavasti en vastannut aiheen vierestä 🤣

T.adhd

Minä jaksoin tai pakotin itseni jaksamaan aikani, sitten vain lakkasin. Melko pian olinkin ihan ulkona koko työyhteisöstä. Tavallaan se oli helpotus, mutta toisaalta on myös vähän outo olo. Itse aiheutin, joten turha valittaa. Nyt olen aivan sivustakatsoja. 

Vierailija kirjoitti:

Mua ei varsinaisesti ahdista työelämään liittyvä seurustelu mut se vie multa kaikki voimat.

Sen takia inhoan työelämän sosiaalisuutta koska sosiaalisuus imee mut aivan tyhjiin. Lisäksi toiset ihmiset häiritsee keskittymistä työhöni mikä lisää kuormitusta. Ja kaikki ihmisten kanssa kommunikointi vie voimia kun en voi kommunikoida mulle itselle luontaisella tavalla vaan pitää sopeutua kaikenmaailman rajoituksiin ja sääntöihin mikä kuormittaa.

En myöskään lukenut kuin otsikon joten toivottavasti en vastannut aiheen vierestä 🤣

T.adhd

Niin ja miten olen toiminut tilanteissa:

Avoimuus ja rehellisyys.

Esim. Sanon en voi osallistua illanviettoon koska haluan olla mielummin yksin mökillä / kotona

En pelaa sulista koska en nauti ryhmäurheilusta

Menen tauolla yksin koppiin syömään että pysyn järjissäni ja tarvitsen oman tauon

Laitan vastamelukuulokkeet ja ilmoitan etten kuule jos minulle puhutaan

Jne.

Että ihan suoraa puhetta suosittelen.

Kyllä ne sit siinä vaiheessa ymmärtää kun suutut joskus ja sanot että sulla leikkaa kohta kiinni jos sinun ei anneta olla rauhassa.

Lisään vielä sen, että kaikkein pahinta on ehkä se häpeä joka liittyy tähän, että olen introvertti. Kommentit siitä, miten introvertit ovat alempiarvoisia, ovat tosi yleisiä ja ainakin yhdessä työpaikassani minulle on suoraan sanottu, että en kelpaa tiimiin koska olen introvertti. Samalla minulle kerrottiin, että olen tiimin paras työntekijä eikä kenelläkään ole ongelmia kanssani ja yhteistyökumppanit ja asiakkaat pitävät minusta tosi paljon. Mutta että koska en roiku joka päivä kaksi tuntia kahvitauolla, en ole kuulemma tarpeeksi kiinnostunut työkavereiden yksityiselämästä (kuten avioliitto-ongelmista, lasten ongelmista, masennuksesta, puutarhaharrastuksesta, lomamatkojen kuvista, auton talvirenkaiden vaihdosta, yms.) enkä osallistu viikottaisiin sulkkistreeneihin muiden kanssa (tämä oli siis toimistotyö), niin en kelpaa tiimiin.

Onko se oikeasti niin, että työelämässä osaamisella, työn tekemisellä, sosiaalisilla taidoilla, yms. ei ole millään mitään väliä vaan tärkeintä on vain istua kahvilla kuuntelemassa muiden ongelmia ja kuulumisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei varsinaisesti ahdista työelämään liittyvä seurustelu mut se vie multa kaikki voimat.

Sen takia inhoan työelämän sosiaalisuutta koska sosiaalisuus imee mut aivan tyhjiin. Lisäksi toiset ihmiset häiritsee keskittymistä työhöni mikä lisää kuormitusta. Ja kaikki ihmisten kanssa kommunikointi vie voimia kun en voi kommunikoida mulle itselle luontaisella tavalla vaan pitää sopeutua kaikenmaailman rajoituksiin ja sääntöihin mikä kuormittaa.

En myöskään lukenut kuin otsikon joten toivottavasti en vastannut aiheen vierestä 🤣

T.adhd

Niin ja miten olen toiminut tilanteissa:

Avoimuus ja rehellisyys.

Esim. Sanon en voi osallistua illanviettoon koska haluan olla mielummin yksin mökillä / kotona

En pelaa sulista koska en nauti ryhmäurheilusta

Menen tauolla yksin koppiin syömään että pysyn järjissäni ja tarvitsen oman tauon

Laitan vastamelukuulokkeet ja ilmoitan etten kuule jos minulle puhutaan

Jne.

Että ihan suoraa puhetta suosittelen.

Kyllä ne sit siinä vaiheessa ymmärtää kun suutut joskus ja sanot että sulla leikkaa kohta kiinni jos sinun ei anneta olla rauhassa.

Kiitos.  Järkeviä neuvoja. Pitää yrittää nyt uudessa työpaikassa. Edellisessä minut savustettiin ulos kun yritin sanoa näitä. Vastaus oli, että silloin en sovi työyhteisöön. Pelottaa ihan valtavasti kertoa nyt uudessa työpaikassa mitään tällaista. Entä jos taas vastaus on, että olet outo ja vääränlainen etkä voi olla täällä töissä kun olet tuollainen?

Ap

Kenelläkään muulla neuvoja? Ne olisivat kullanarvoisia. Tai ainakin vertaiskokemukset.

Olen nimittäin aika kauhuissani ja peloissani, sillä olen melko uudessa työpaikassa jossa vasta nämä samat ongelmat ovat alkaneet nousta esille, joista on tosiaan tosi pahoja kokemuksia aiemmin.

Ap

Olen todennut, että työelämä ei ole minulle. Koko roska perustuu huijaukseen, hyväksikäyttöön, ihmisoikeuksien rikkomiseen, seksismiin, lapsen tasoisiin sosiaalisiin suhteisiin... Teen vain työni, enkä pyri ns. parempaan. Paitsi silloin, kun työpaikalle saapuu taas yksi kana tai kukko, silloin vaihdetaan paikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä sen, että kaikkein pahinta on ehkä se häpeä joka liittyy tähän, että olen introvertti. Kommentit siitä, miten introvertit ovat alempiarvoisia, ovat tosi yleisiä ja ainakin yhdessä työpaikassani minulle on suoraan sanottu, että en kelpaa tiimiin koska olen introvertti. Samalla minulle kerrottiin, että olen tiimin paras työntekijä eikä kenelläkään ole ongelmia kanssani ja yhteistyökumppanit ja asiakkaat pitävät minusta tosi paljon. Mutta että koska en roiku joka päivä kaksi tuntia kahvitauolla, en ole kuulemma tarpeeksi kiinnostunut työkavereiden yksityiselämästä (kuten avioliitto-ongelmista, lasten ongelmista, masennuksesta, puutarhaharrastuksesta, lomamatkojen kuvista, auton talvirenkaiden vaihdosta, yms.) enkä osallistu viikottaisiin sulkkistreeneihin muiden kanssa (tämä oli siis toimistotyö), niin en kelpaa tiimiin.

Onko se oikeasti niin, että työelämässä osaamisella, työn tekemisellä, sosiaalisilla taidoilla, yms. ei ole millään mitään väliä vaan tärkeintä on vain istua kahvilla kuuntelemassa muiden ongelmia ja kuulumisia?

Ei ole.

Eikä introvertteyttä tarvitse hävetä. Ehkä itse häpeät vähän sitä puolta itsessäsi ? Oletko varma että olet ”nentti” vai voisitko olla myös neurologisesti epätyypillinen? Se voisi auttaa kun hyväksyy itsensä ja ymmärtää, että sinä vaan nyt olet sellainen. Osa ihmisistä haluaa jakaa kaikki asiat.. ja puhuu asioista jotka voi tuntua epäkiinnostavilta.. saman olen huomannut itse.

Itse kehottaisin olemaan vaan avoin oman tilan tarpeesta ja introvertteydestäsi, niin sitten ihmiset tietävät minkälainen olet. Etteivät luule tosiaan että heissä on vikaa yms. Koska niinkin ihmiset herkästi ajattelee. Pakko ei ole avoin olla mutta se voi tosiaan sitten johtaa siihen ulkopuolisuuteen. Koska olen huomannut että pikemminkin kaikkialla on neurologisesti tyypillisten, ”nenttien säännöt” , miten eletään ja ollaan. Siihen kuuluu esim 2 tunnin kahvitaukokeskustelut mitättömistä aiheista ja ryhmässä harjoitettava liikunta.

Ole vaan rohkeasti oma itsesi ! Älä tunne alemmuutta. Tietyissä ammateissa arvostetaan ekstoverttipiirteitä ja tietyissä introverttipiirteitä. Opi näkemään ja löytämään omat vahvuutesi , myös siitä introvertteydestäsi, niin lakkaat tuntemasta alemmuutta.

T. Adhd

Sinulla on vain vielä ruusunpunaiset lasit silmillä. Ota ne pois. Systeemi on mätä huipulta alas asti.

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä sen, että kaikkein pahinta on ehkä se häpeä joka liittyy tähän, että olen introvertti. Kommentit siitä, miten introvertit ovat alempiarvoisia, ovat tosi yleisiä ja ainakin yhdessä työpaikassani minulle on suoraan sanottu, että en kelpaa tiimiin koska olen introvertti. Samalla minulle kerrottiin, että olen tiimin paras työntekijä eikä kenelläkään ole ongelmia kanssani ja yhteistyökumppanit ja asiakkaat pitävät minusta tosi paljon. Mutta että koska en roiku joka päivä kaksi tuntia kahvitauolla, en ole kuulemma tarpeeksi kiinnostunut työkavereiden yksityiselämästä (kuten avioliitto-ongelmista, lasten ongelmista, masennuksesta, puutarhaharrastuksesta, lomamatkojen kuvista, auton talvirenkaiden vaihdosta, yms.) enkä osallistu viikottaisiin sulkkistreeneihin muiden kanssa (tämä oli siis toimistotyö), niin en kelpaa tiimiin.

Onko se oikeasti niin, että työelämässä osaamisella, työn tekemisellä, sosiaalisilla taidoilla, yms. ei ole millään mitään väliä vaan tärkeintä on vain istua kahvilla kuuntelemassa muiden ongelmia ja kuulumisia?

Toihan se just on, ihmiset ovat usein kauhean vaativia. Haluavat että sä osallistut heidän hyväksi katsomallaan tavalla. Jotekin hakevat oikeutusta osallistua elämääsi kun sinäkin puoliväkisin joudut kuuntelemaan heidän juttujaan.

Haluavat vastavuoroisuutta jotta _heille_ ei tule kummallinen olo, tai että eivät koe sun olevan osa laumaa. Kukaan ei kysy mitä mieltä se intrompi yksilö on tuosta laumaankuulumistarpeesta. 

Siksi työpaikkojen olisi hyvä olla neutraaleita. Ja ihmettelen kyllä sitäkin, miksi työtä todella hyvin tehdäkseen pitää olla hyvä kaveri. Eikö tiimityötä voi muka tehdä jos ei tunne toisia tiimiläisiä? Olen miettinyt että ovatko ekstrommin suhtautuvat ihmiset oikeasti niin hyviä tekijöitä, jos tarvitsevat sen oikeanlaisen jengin ympärilleen. Kun ihmiset kuitenkin aina vaihtuvat, niin on aika kohtuuton vaatimus työnantajalle. 

Olen vuoden aikana kuullut 3 eri työhaastattelussa, että eivät palkkaa minua, koska en ole kiinnostunut työpaikan yhteisistä riennoista työajan ulkopuolella tai halua mennä työpaikalle vapaapäivänäni ihan vain jutustelemaan. Muuten kuulemma olisivat palkanneet.

En tiedä onko tämä uusi normaali, mutta en kyllä hitto vie ala käyttämään omaa palkatonta aikaani töissä. Se on palautumista varten.

T. Vuosi työttömänä

Minä en osaa neuvoa, ehkä ei ainakaan kannata tehdä ihan kuin minä, yhtäkkiä vain lakata osallistumasta mihinkään varsinaisen työn ulkopuolella. Olen kyllä aina saanut olla tauoilla omassa rauhassani, sillä työ on sellaista, jossa tauko on tosiaan tarpeen saada viettää yksin, jos sitä haluaa, tai ainakin olla osallistumatta kahvipöytäkeskusteluihin. Tauko menee usein täysin siinä, että pulssi tasaantuu ja kerää voimia seuraavaa pursketta varten. Minulla varmaan vaikutti sekin, että olen työyhteisössäni vanhimpia, siellä pisimpään olleita, joten minulla on "annettu anteeksi" sitä, että olen hyvin yksityinen ihminen ja erakkokin. Jollekin nuoremmalle se voisi olla vaikeampaa sopeutua. On kyllä epäreilua, että kaikkien pitäisi olla samasta puusta. Ei tietenkään pidä olla epäkohtelias tai tyly, mutta jos ei tosiaankaan halua osallistua pikkujoulun suunnitteluun syyskuussa ja sitten juhlia kaikenlaisia leikkejä leikkien marraskuussa ja vielä maaliskuussa muistella sitä päivät pitkät, niin ei pitäisi olla pakko. 

Lopetin ensin sosiaalisen esittämisen ja nyt olen jo lopettanut töiden tekemisenkin. Kohta onneksi loppuu sopimus. Ei jaksa enää kiinnostaa.

Minä olen ainakin huomannut, että ne kaikista puheliaimmat ja sosiaalisimmat ä*mät ovat niitä, joilla ei ole kavereita työn ulkopuolella. Töissä on työkavereita, joiden on pakosta kuunneltava näiden jaaritteluja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ei varsinaisesti ahdista työelämään liittyvä seurustelu mut se vie multa kaikki voimat.

Sen takia inhoan työelämän sosiaalisuutta koska sosiaalisuus imee mut aivan tyhjiin. Lisäksi toiset ihmiset häiritsee keskittymistä työhöni mikä lisää kuormitusta. Ja kaikki ihmisten kanssa kommunikointi vie voimia kun en voi kommunikoida mulle itselle luontaisella tavalla vaan pitää sopeutua kaikenmaailman rajoituksiin ja sääntöihin mikä kuormittaa.

En myöskään lukenut kuin otsikon joten toivottavasti en vastannut aiheen vierestä 🤣

T.adhd

Niin ja miten olen toiminut tilanteissa:

Avoimuus ja rehellisyys.

Esim. Sanon en voi osallistua illanviettoon koska haluan olla mielummin yksin mökillä / kotona

En pelaa sulista koska en nauti ryhmäurheilusta

Menen tauolla yksin koppiin syömään että pysyn järjissäni ja tarvitsen oman tauon

Laitan vastamelukuulokkeet ja ilmoitan etten kuule jos minulle puhutaan

Jne.

Että ihan suoraa puhetta suosittelen.

Kyllä ne sit siinä vaiheessa ymmärtää kun suutut joskus ja sanot että sulla leikkaa kohta kiinni jos sinun ei anneta olla rauhassa.

Kiitos.  Järkeviä neuvoja. Pitää yrittää nyt uudessa työpaikassa. Edellisessä minut savustettiin ulos kun yritin sanoa näitä. Vastaus oli, että silloin en sovi työyhteisöön. Pelottaa ihan valtavasti kertoa nyt uudessa työpaikassa mitään tällaista. Entä jos taas vastaus on, että olet outo ja vääränlainen etkä voi olla täällä töissä kun olet tuollainen?

Ap

Itse olen huomannut että asiat kannattaa sanoa hyväntuulisesti ja hymyillen!

Että ei kiitos, en lähde nyt lounaalle teidän kanssa, joku toinen päivä ! Nyt kaipaan ihan vaan omaa hiljaista nollaushetkeä lounaalla!

Tms.

Itse olen puhunut että itse työ on niin hektistä että täytyy olla hetki rauhassa.

Kyllä ihmiset oppii sinut tuntemaan työn ohessa. Jos on muuten ystävällinen ja asiallinen , ei sitä voi henkilökohtaisesti ottaa jos haluaa olla esim yksin tauolla.

Tai jos ei halua osallistua ryhmäliikuntaan.. ei tarvitse olla peloissaan ja kauhuissaan. Vaan voit humoristisesti todeta että kiitos paljon ehdotuksesta mutta en osaa pelata sulkapalloa ja toisekseen sosiaalinen ryhmäliikunta minulle näin introverttinä työpäivän päälle on kuin jokin rangaistus 😄

Moni ei kyllä ymmärrä mitä introverttiys on.

Omassa työssä korona-aika toi esiin introverttiyden vahvuudet kun itse en ollenkaan kärsinyt siitä etten näe livenä työkavereita ja osalla ilmeisesti oli tosi tiukkaa yksin kotona työskennellessä. Siihen oli mun vaikea samastua koska itse tunsin että laaja etätyö on taivaallista.

Joskus mietin, onko se jatkuvasti yksityisasioistaan pölisevä puhekone koskaan pysähtynyt katsomaan tilanteita toisten näkökulmasta: kiinnostaako niitä kuunnella, mitä X:n valmentaja Y oli sanonut, mitä Z oli syönyt ja kuinka Ö:llä on omituinen vatsavaiva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä sen, että kaikkein pahinta on ehkä se häpeä joka liittyy tähän, että olen introvertti. Kommentit siitä, miten introvertit ovat alempiarvoisia, ovat tosi yleisiä ja ainakin yhdessä työpaikassani minulle on suoraan sanottu, että en kelpaa tiimiin koska olen introvertti. Samalla minulle kerrottiin, että olen tiimin paras työntekijä eikä kenelläkään ole ongelmia kanssani ja yhteistyökumppanit ja asiakkaat pitävät minusta tosi paljon. Mutta että koska en roiku joka päivä kaksi tuntia kahvitauolla, en ole kuulemma tarpeeksi kiinnostunut työkavereiden yksityiselämästä (kuten avioliitto-ongelmista, lasten ongelmista, masennuksesta, puutarhaharrastuksesta, lomamatkojen kuvista, auton talvirenkaiden vaihdosta, yms.) enkä osallistu viikottaisiin sulkkistreeneihin muiden kanssa (tämä oli siis toimistotyö), niin en kelpaa tiimiin.

Onko se oikeasti niin, että työelämässä osaamisella, työn tekemisellä, sosiaalisilla taidoilla, yms. ei ole millään mitään väliä vaan tärkeintä on vain istua kahvilla kuuntelemassa muiden ongelmia ja kuulumisia?

Ei ole.

Eikä introvertteyttä tarvitse hävetä. Ehkä itse häpeät vähän sitä puolta itsessäsi ? Oletko varma että olet ”nentti” vai voisitko olla myös neurologisesti epätyypillinen? Se voisi auttaa kun hyväksyy itsensä ja ymmärtää, että sinä vaan nyt olet sellainen. Osa ihmisistä haluaa jakaa kaikki asiat.. ja puhuu asioista jotka voi tuntua epäkiinnostavilta.. saman olen huomannut itse.

Itse kehottaisin olemaan vaan avoin oman tilan tarpeesta ja introvertteydestäsi, niin sitten ihmiset tietävät minkälainen olet. Etteivät luule tosiaan että heissä on vikaa yms. Koska niinkin ihmiset herkästi ajattelee. Pakko ei ole avoin olla mutta se voi tosiaan sitten johtaa siihen ulkopuolisuuteen. Koska olen huomannut että pikemminkin kaikkialla on neurologisesti tyypillisten, ”nenttien säännöt” , miten eletään ja ollaan. Siihen kuuluu esim 2 tunnin kahvitaukokeskustelut mitättömistä aiheista ja ryhmässä harjoitettava liikunta.

Ole vaan rohkeasti oma itsesi ! Älä tunne alemmuutta. Tietyissä ammateissa arvostetaan ekstoverttipiirteitä ja tietyissä introverttipiirteitä. Opi näkemään ja löytämään omat vahvuutesi , myös siitä introvertteydestäsi, niin lakkaat tuntemasta alemmuutta.

T. Adhd

Kiitos!!! En itse koe, että tunnen siitä alemmuutta, mutta olen törmännyt siihen, että minulle on suoraan kerrottu, että koska olen introvertti niin en kelpaa tiimiin (josta minut savustettiin sitten ulos, eli menetin työpaikkani) ja työssäni teen paljon töitä ihmisten kanssa jotka ovat usein introvertteja (tutkijat, varsinkin luonnontieteiden aloilla) ja muut puhuvat heistä jatkuvasti hyvin alentuvasti, pilkkaavasti ja rumasti. Olen itsekin väitellyt ja kyllä myös vastavalmistuneena tohtorina sain kuulla kaikenlaista siitä, miten kelvottomia tohtorit ovat. Nyt en enää sen takia kuule sitä, koska olen taas osoittanut liike-elämässä ja muussa työelämässä kykeneväni olemaan toisten ihmisten kanssa tekemisissä (vaikka se tosiaan tuollaisissa tietynlaisissa kuvioissa rasittaakin minua). Ja vaikka puolustan näitä tutkijoita joiden kanssa teemme töitä, niin väistämättä tulee mieleen, että vaikka introverttius ei yhtä selvästi minusta näy, niin noin he myös sitten ajattelisivat minusta jos tuntisivat minut paremmin. 

Voi olla, että minulla on muutakin neuroepätyypillisyyttä. Ehkä sen verran lievänä, että diagnooseja ei ole eikä niitä ole epäilty, vaikka olen taistellut pitkään myös ahdistuksen ja masennuksen kanssa.

Masentaa vain se, että olen erittäin hyvä työssäni ja nautin siitä, minulla on itse asiassa hyvät sosiaaliset taidot, mutta väsyn ja kuormitun tietynlaisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä, kuten esimerkiksi siitä että minun pitäisi kuunnella päivittäin toisten avio-ongelmia, puutarhaharrastusta, käydä pelaamassa sulkkista, toimia terapeuttina toiselle masennuksesta kärsivälle, yms. Niin tulee vain epätoivoinen olo, että enkö minä tällaisten asioiden takia kelpaa työelämään tai onko ainoa vaihtoehto yrittäjyys (olin yrittäjä kolmisen vuotta juuri tämän takia, se meni erittäin hyvin mutta tämä uusi työpaikka oli niin kiinnostava että olin sen takia valmis palaamaan palkkatyöhön.)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä sen, että kaikkein pahinta on ehkä se häpeä joka liittyy tähän, että olen introvertti. Kommentit siitä, miten introvertit ovat alempiarvoisia, ovat tosi yleisiä ja ainakin yhdessä työpaikassani minulle on suoraan sanottu, että en kelpaa tiimiin koska olen introvertti. Samalla minulle kerrottiin, että olen tiimin paras työntekijä eikä kenelläkään ole ongelmia kanssani ja yhteistyökumppanit ja asiakkaat pitävät minusta tosi paljon. Mutta että koska en roiku joka päivä kaksi tuntia kahvitauolla, en ole kuulemma tarpeeksi kiinnostunut työkavereiden yksityiselämästä (kuten avioliitto-ongelmista, lasten ongelmista, masennuksesta, puutarhaharrastuksesta, lomamatkojen kuvista, auton talvirenkaiden vaihdosta, yms.) enkä osallistu viikottaisiin sulkkistreeneihin muiden kanssa (tämä oli siis toimistotyö), niin en kelpaa tiimiin.

Onko se oikeasti niin, että työelämässä osaamisella, työn tekemisellä, sosiaalisilla taidoilla, yms. ei ole millään mitään väliä vaan tärkeintä on vain istua kahvilla kuuntelemassa muiden ongelmia ja kuulumisia?

Ei ole.

Eikä introvertteyttä tarvitse hävetä. Ehkä itse häpeät vähän sitä puolta itsessäsi ? Oletko varma että olet ”nentti” vai voisitko olla myös neurologisesti epätyypillinen? Se voisi auttaa kun hyväksyy itsensä ja ymmärtää, että sinä vaan nyt olet sellainen. Osa ihmisistä haluaa jakaa kaikki asiat.. ja puhuu asioista jotka voi tuntua epäkiinnostavilta.. saman olen huomannut itse.

Itse kehottaisin olemaan vaan avoin oman tilan tarpeesta ja introvertteydestäsi, niin sitten ihmiset tietävät minkälainen olet. Etteivät luule tosiaan että heissä on vikaa yms. Koska niinkin ihmiset herkästi ajattelee. Pakko ei ole avoin olla mutta se voi tosiaan sitten johtaa siihen ulkopuolisuuteen. Koska olen huomannut että pikemminkin kaikkialla on neurologisesti tyypillisten, ”nenttien säännöt” , miten eletään ja ollaan. Siihen kuuluu esim 2 tunnin kahvitaukokeskustelut mitättömistä aiheista ja ryhmässä harjoitettava liikunta.

Ole vaan rohkeasti oma itsesi ! Älä tunne alemmuutta. Tietyissä ammateissa arvostetaan ekstoverttipiirteitä ja tietyissä introverttipiirteitä. Opi näkemään ja löytämään omat vahvuutesi , myös siitä introvertteydestäsi, niin lakkaat tuntemasta alemmuutta.

T. Adhd

Kiitos!!! En itse koe, että tunnen siitä alemmuutta, mutta olen törmännyt siihen, että minulle on suoraan kerrottu, että koska olen introvertti niin en kelpaa tiimiin (josta minut savustettiin sitten ulos, eli menetin työpaikkani) ja työssäni teen paljon töitä ihmisten kanssa jotka ovat usein introvertteja (tutkijat, varsinkin luonnontieteiden aloilla) ja muut puhuvat heistä jatkuvasti hyvin alentuvasti, pilkkaavasti ja rumasti. Olen itsekin väitellyt ja kyllä myös vastavalmistuneena tohtorina sain kuulla kaikenlaista siitä, miten kelvottomia tohtorit ovat. Nyt en enää sen takia kuule sitä, koska olen taas osoittanut liike-elämässä ja muussa työelämässä kykeneväni olemaan toisten ihmisten kanssa tekemisissä (vaikka se tosiaan tuollaisissa tietynlaisissa kuvioissa rasittaakin minua). Ja vaikka puolustan näitä tutkijoita joiden kanssa teemme töitä, niin väistämättä tulee mieleen, että vaikka introverttius ei yhtä selvästi minusta näy, niin noin he myös sitten ajattelisivat minusta jos tuntisivat minut paremmin. 

Voi olla, että minulla on muutakin neuroepätyypillisyyttä. Ehkä sen verran lievänä, että diagnooseja ei ole eikä niitä ole epäilty, vaikka olen taistellut pitkään myös ahdistuksen ja masennuksen kanssa.

Masentaa vain se, että olen erittäin hyvä työssäni ja nautin siitä, minulla on itse asiassa hyvät sosiaaliset taidot, mutta väsyn ja kuormitun tietynlaisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä, kuten esimerkiksi siitä että minun pitäisi kuunnella päivittäin toisten avio-ongelmia, puutarhaharrastusta, käydä pelaamassa sulkkista, toimia terapeuttina toiselle masennuksesta kärsivälle, yms. Niin tulee vain epätoivoinen olo, että enkö minä tällaisten asioiden takia kelpaa työelämään tai onko ainoa vaihtoehto yrittäjyys (olin yrittäjä kolmisen vuotta juuri tämän takia, se meni erittäin hyvin mutta tämä uusi työpaikka oli niin kiinnostava että olin sen takia valmis palaamaan palkkatyöhön.)

Ap

Kyllä sinä jaksat. Ja kelpaat. Ja pärjäät!

Mutta kannattaa ihan harrastusmielessä tutustua enemmän neurologisiin epätyypillisyyksiin.

Kuulostat nimittäin vaan just siltä, että sulla vaan on vähän erilaiset aivot kuin muilla. 😊(ja monella tapaa - esim jos aivojen tiedonkäsittely menee eri reittiä kuin ns taviksilla niin se lisää sosiaalista kuormittumista huomattavasti kun aivot ei erota juuri sitä small talkia masennuksesta small talkiksi vaan tiedollisesti faktoina jotka on sinänsä huolestuttavia jne) oman itsen ymmärtäminen auttaa löytämään ne keinot, jolla jaksaa työelämässä koska kaikessa työssä on aina edes vähän sitä sosiaalista kuormittavuutta.

Itse en esim ymmärrä sarkasmia kovin hyvin ja olen joutunut myös kiusallisiin tilanteisiin töissä ja kerran jopa vähän suuttunut kun otin tosissani kirjaimellisesti asian mitä esihenkilö sanoi. Tämä liittyy siihen kun aivot käsittelee tietoa eri tavoin. Ja johtuu kai jostain muustakin, en tiedä mutta aivoissa syy joka tapauksessa tällaisiin haasteisiin. Tunnistan huonosti myös vain ”retorisen puheen” - siis keskustelun jossa toinen tuntuu esittävän kysymyksiä mutta ei todellisuudessa halua vastauksia (miksi esittää sitten kysymyksiä? En tiedä mutta jälleen nenttien maailman ihmeellisyys tämä 😅)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä sen, että kaikkein pahinta on ehkä se häpeä joka liittyy tähän, että olen introvertti. Kommentit siitä, miten introvertit ovat alempiarvoisia, ovat tosi yleisiä ja ainakin yhdessä työpaikassani minulle on suoraan sanottu, että en kelpaa tiimiin koska olen introvertti. Samalla minulle kerrottiin, että olen tiimin paras työntekijä eikä kenelläkään ole ongelmia kanssani ja yhteistyökumppanit ja asiakkaat pitävät minusta tosi paljon. Mutta että koska en roiku joka päivä kaksi tuntia kahvitauolla, en ole kuulemma tarpeeksi kiinnostunut työkavereiden yksityiselämästä (kuten avioliitto-ongelmista, lasten ongelmista, masennuksesta, puutarhaharrastuksesta, lomamatkojen kuvista, auton talvirenkaiden vaihdosta, yms.) enkä osallistu viikottaisiin sulkkistreeneihin muiden kanssa (tämä oli siis toimistotyö), niin en kelpaa tiimiin.

Onko se oikeasti niin, että työelämässä osaamisella, työn tekemisellä, sosiaalisilla taidoilla, yms. ei ole millään mitään väliä vaan tärkeintä on vain istua kahvilla kuuntelemassa muiden ongelmia ja kuulumisia?

Ei ole.

Eikä introvertteyttä tarvitse hävetä. Ehkä itse häpeät vähän sitä puolta itsessäsi ? Oletko varma että olet ”nentti” vai voisitko olla myös neurologisesti epätyypillinen? Se voisi auttaa kun hyväksyy itsensä ja ymmärtää, että sinä vaan nyt olet sellainen. Osa ihmisistä haluaa jakaa kaikki asiat.. ja puhuu asioista jotka voi tuntua epäkiinnostavilta.. saman olen huomannut itse.

Itse kehottaisin olemaan vaan avoin oman tilan tarpeesta ja introvertteydestäsi, niin sitten ihmiset tietävät minkälainen olet. Etteivät luule tosiaan että heissä on vikaa yms. Koska niinkin ihmiset herkästi ajattelee. Pakko ei ole avoin olla mutta se voi tosiaan sitten johtaa siihen ulkopuolisuuteen. Koska olen huomannut että pikemminkin kaikkialla on neurologisesti tyypillisten, ”nenttien säännöt” , miten eletään ja ollaan. Siihen kuuluu esim 2 tunnin kahvitaukokeskustelut mitättömistä aiheista ja ryhmässä harjoitettava liikunta.

Ole vaan rohkeasti oma itsesi ! Älä tunne alemmuutta. Tietyissä ammateissa arvostetaan ekstoverttipiirteitä ja tietyissä introverttipiirteitä. Opi näkemään ja löytämään omat vahvuutesi , myös siitä introvertteydestäsi, niin lakkaat tuntemasta alemmuutta.

T. Adhd

Kiitos!!! En itse koe, että tunnen siitä alemmuutta, mutta olen törmännyt siihen, että minulle on suoraan kerrottu, että koska olen introvertti niin en kelpaa tiimiin (josta minut savustettiin sitten ulos, eli menetin työpaikkani) ja työssäni teen paljon töitä ihmisten kanssa jotka ovat usein introvertteja (tutkijat, varsinkin luonnontieteiden aloilla) ja muut puhuvat heistä jatkuvasti hyvin alentuvasti, pilkkaavasti ja rumasti. Olen itsekin väitellyt ja kyllä myös vastavalmistuneena tohtorina sain kuulla kaikenlaista siitä, miten kelvottomia tohtorit ovat. Nyt en enää sen takia kuule sitä, koska olen taas osoittanut liike-elämässä ja muussa työelämässä kykeneväni olemaan toisten ihmisten kanssa tekemisissä (vaikka se tosiaan tuollaisissa tietynlaisissa kuvioissa rasittaakin minua). Ja vaikka puolustan näitä tutkijoita joiden kanssa teemme töitä, niin väistämättä tulee mieleen, että vaikka introverttius ei yhtä selvästi minusta näy, niin noin he myös sitten ajattelisivat minusta jos tuntisivat minut paremmin. 

Voi olla, että minulla on muutakin neuroepätyypillisyyttä. Ehkä sen verran lievänä, että diagnooseja ei ole eikä niitä ole epäilty, vaikka olen taistellut pitkään myös ahdistuksen ja masennuksen kanssa.

Masentaa vain se, että olen erittäin hyvä työssäni ja nautin siitä, minulla on itse asiassa hyvät sosiaaliset taidot, mutta väsyn ja kuormitun tietynlaisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä, kuten esimerkiksi siitä että minun pitäisi kuunnella päivittäin toisten avio-ongelmia, puutarhaharrastusta, käydä pelaamassa sulkkista, toimia terapeuttina toiselle masennuksesta kärsivälle, yms. Niin tulee vain epätoivoinen olo, että enkö minä tällaisten asioiden takia kelpaa työelämään tai onko ainoa vaihtoehto yrittäjyys (olin yrittäjä kolmisen vuotta juuri tämän takia, se meni erittäin hyvin mutta tämä uusi työpaikka oli niin kiinnostava että olin sen takia valmis palaamaan palkkatyöhön.)

Ap

Kyllä sinä jaksat. Ja kelpaat. Ja pärjäät!

Mutta kannattaa ihan harrastusmielessä tutustua enemmän neurologisiin epätyypillisyyksiin.

Kuulostat nimittäin vaan just siltä, että sulla vaan on vähän erilaiset aivot kuin muilla. 😊(ja monella tapaa - esim jos aivojen tiedonkäsittely menee eri reittiä kuin ns taviksilla niin se lisää sosiaalista kuormittumista huomattavasti kun aivot ei erota juuri sitä small talkia masennuksesta small talkiksi vaan tiedollisesti faktoina jotka on sinänsä huolestuttavia jne) oman itsen ymmärtäminen auttaa löytämään ne keinot, jolla jaksaa työelämässä koska kaikessa työssä on aina edes vähän sitä sosiaalista kuormittavuutta.

Itse en esim ymmärrä sarkasmia kovin hyvin ja olen joutunut myös kiusallisiin tilanteisiin töissä ja kerran jopa vähän suuttunut kun otin tosissani kirjaimellisesti asian mitä esihenkilö sanoi. Tämä liittyy siihen kun aivot käsittelee tietoa eri tavoin. Ja johtuu kai jostain muustakin, en tiedä mutta aivoissa syy joka tapauksessa tällaisiin haasteisiin. Tunnistan huonosti myös vain ”retorisen puheen” - siis keskustelun jossa toinen tuntuu esittävän kysymyksiä mutta ei todellisuudessa halua vastauksia (miksi esittää sitten kysymyksiä? En tiedä mutta jälleen nenttien maailman ihmeellisyys tämä 😅)

'

Kiitos!!! Teen näin, eli tutustun asiaan.

Minä! Olen nauttinut etätöistä kun ei ole "pakollisia" kahvitaukoja. Koen pitäväni taukoa töissä ainoastaan siten että saan olla yksin omassa rauhassa ilman ärsykkeitä. Mutta tämähän ei tunnu muille sopivan vaan aina pitäisi jaksaa juorua. Ei vaan pysty.