Lääkis ilman ruumiinavauksia?

Kyllä ihmisiä on palasina teiden varsilla auto onnettomuuksissa ja heitä joudutaan irrottamaan autojen romuista. Samoin joskus joudutaan avaamaan leikkauksessa rintalastaa tai vatsaa. Pääkalloa. Kun henki poistuu ihmisen ruumis ei enää toimi. Joskus kuollut voi esim.käsi nousta tai nytkähtää mutta ne on vaan kramppeja. Kuollut pidetään silti jonkun aikaa paikalla koska on jotkut herännyt kuolleista takaisin siis alkanut hengittää itse. Sielu ei ollutkaan poistunut tai tajuttomuus oli niin syvää. Sotatilassa on usein tapahtunut että on luultu kuolleen ollut tajuttomana monta päivää ja sitten herännyt. On siis erotettava tajuttomuus kooma halvaus myrkytys mikä aiheuttaa kuoleman kaltaisen tilan oikeasta kuolemasta.Oikea kuolema on lopullinen. Itsemurhaa yrittäneet usein huumaa itsensä lääkkeillä huumeilla lähes kuolleeseen tilaan Afrikassa sanotaan zombie, mutta kun myrkky poistetaan alkaa virkoilla elämään.On olemassa huumeyrttejä joilla saadaan kuoleman kaltaiseen tilaan kuin koomassa. Muumiointi taas perustuu ihmisruumiin verisuonten täyttämiseen aineilla.Yle Areena dokumentti narkomaanit näytetään kuinka narkomaanit pistää toisiinsa kaulasuoneen huumeita.Koska ihmiselle on annettu yksi ainoa elämä on tarkoitus elää se. Pahuus aiheuttaa tuhoa.

Olet valinnut ihan väärän polun jos aikomuksena on tutkia solutason juttuja. Lääkiksestä valmistuneet tutkijat tutkii kliinisiä menetelmiä, potilastyöskentelyä jne. Hae bikemiaan, molekyylibiologiaan jne. Ei kliiniseen lääketieteeseen.

Lääkäriopintoihin kuuluu heti ensimmäisenä vuonna anatomian opinnot, joissa tieteelle ruumiinsa luovuttaneiden ihmisen ruumis avataan ja käydään perinpohjaisesti läpi. Eli jos ei kestä tuota, lääkäriopinnot loppuvat siihen. Niin on kuulemma joillekin käynyt.

Sinuna kyllä ihan ehdottomasti hakisin mieluummin biolääkikseen, jos kerta tutkijaksi haluat. Itse olen gradua vaille valmis täältä ja olen jo monta vuotta tehnyt työtä lääketieteellisen tutkimuksen parissa opiskelun ohella, juuri siihenhän tämä ala valmistaa. Ainoa mitä tarvitsee leikellä on hiiret ja rotat.

Vierailija kirjoitti:

Tätä se on kun lääkikseen halutaan aseman ja rahan vuoksi, eikä ymmärretä sitä tehtäväksi. 

Ja kun miettii opiskeluun vaatimaa työmäärää ja nuorten lääkärien terveyskeskuspalvelua ja päivystämisiä ja erikoistumiseen vaadittavia työtunteja niin ei siinä millekään hurjalle tuntipalkalle alkuvuosina edes pääse. Tietty sit myöhemmin (erikoisalasta riippuen) voi tehdä ihan ok hillot ja arvostus ja kollegiaalisuus on ihan toista kuin monissa muissa ammateissa. Mutta ei se silti helpolla tule.

En valitsisi lääkistä rahan ja maineen takia. 

Öh, sitä on muitakin tutkintoja ja sopivampia tutkintoja molekyylibiologian ja genetiikan saralla. Lääkäri ei ole kumpaakaan. Lääkäri on toki hyvä pohjatutkinto ja antaa samalla mahdollisuuden oikeaan ammattiin, jos ja kun tutkimus ei lyö leiville. Perustason tutkija tienaa 2500 e ja lääkäri 5000 e. Mitä tulee ruumisiin ja niiden avauksiin, niin opinnoissa kasvaa mukana ja yleensä kehittyy sellainen tietynlainen kliininen silmä/valikoiva katse tms. (monella muullakin alalla on yleisesti ällönä pidettyjä asioita), jossa näkee sen asian ilman isompia tunteita. Eri sitten, jos hoidettava vaikka oma läheinen tai vaikka pieni lapsi, jolloin ne fiilikset helposti puskee pintaan.

Kuuluu lääkikseen. Jos ei vatsa kestä ajatusta, opiskele vaikka biokemiaa ja suuntaudu aikanaan lääketieteelliseen tutkimukseen.  

Vierailija kirjoitti:

Tunnen alaa opiskelleita. Pyörtyminen ruumiinavauksessa on harvinaista. Elämänsä ensimmäistä synnytystä seuraamassa olleista on moni pyörtynyt.

Niinpä. miulle kävi just noin. Ruumis mielenkiintoinen, synnytyksessä makasin lattialla ja kurssikaveri nauroi vieressä ja isän katseen myös muistan, kun tokenin.

Vierailija kirjoitti:

Tää on tätä nykyaikaa. Ei kyetä kohtaamaan maailmaa sellaisena kuin se on.

Sama näkyy vaatimuksissa eutanasiasta, etenkin kun vaatii sitä läheiselleen. Ei kestetä nähdä kuolinkamppailua, ihmisen loppua kaikessa raadollisuudessaan. Halutaan että kuoleva poistetaan tästä maailmasta, ettei omaisten tarvitse kohdata tosiasioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kohdata? Ei kai sinulle ole mielikuvaa, että lääketieteen opiskelijat menevät muutenkaan obduktioihin lähes riemusta kiljuen? Kuollut ihminenhän ei ole enää tietoinen tästä maailmasta, eikä myöskään tunne mitään, jäljellä on siis vain ruumis.

Mikä sinua itseasiassa eniten pelottaa kuolleen ihmisen kohtaamisessa? Voisitko kertoa?

Joo, olen miettinyt itsekin kuinka voisin -kestää- mahdolliset ruumiinavaukset. Todennäköisesti kammoan kaikista eniten kuoleen kasvoja, minkälaiset ne ovat? Luonnottomat? Kärsineet? Millä tavalla eroavat elävien nukkuvien kasvoista? Entä jos eteeni tulee itseni ikäinen vainaja tai se pahin, lapsi? Pinttyykö kuolleen ilme muistini sopukoihin ja tulen näkemään siitä painajaisia? Voisin ehkä pärjätä jollakin tavalla jos tietäisin, että päät on peitetty.

Kuolema sinänsä on jotenkin hanskassa, laskin juuri, että olen ollut 3 ristiäisissä ja 24 hautajaisissa (isovanhemmilla paljon sisaruksia jne)!

Olen leikellyt demoissa nukutelluja ja kuolleita rottia, sammakoita ja käsitellyt erilaisia eläinten sisäelimiä ja tehnyt parikymmentä kertaa verikokeen ottoharjoituksia yms. Säilöttyjen ja varsinkin säilömättömien elinten haju on kammottava, mutta siihen tottuu kun ottaa ekalla kerralla pussillisen mentholi-purkkaa mukaan.

Itse asiassa, niin hullulta kuin se kuulostaakin, yhdessä Muodon Vuoksi (se plastiikkakirurgi-sarja) osassa oli mainio kuvaus ajatusmaailmastani: Plastiikakirurgi Sean oli treeneemassa näyttökoetta varten ruumishuoneella. Pöydällä oli pelkkä vanhan naisen pää, joka alkoikin yllättäen puhua... Miten saisin ajatukseni pysymään koossa ja olemaan ajattelematta minkälainen tämäkin ihminen oli elävänä, miksi kuoli, mitä omaiset... Aargghh..

Ap

Mitä jos olet sairaalassa kandina tai erikoistumassa? Siellä.kuolee väkeä jatkuvasti ja lääkäri tulee toteamaan kuoleman. Kuikuiletko silmät peitettynä ovenraosta?

Itse ei-lääkärinä muista syistä työn puolesta paljon kuolleita ja avauksiakin nähneenä. Aikaisemmista viesteistä paras kuvaus vainajista on "Kuori". Eli se ihminen on siitä kuorestaan jo poistunut, se hengittävä ja ajatteleva ei ole enää mitenkään paikalla. Loppu vainajien kanssa toimimisesta on vain ihan normaalia sietokyvyn hankkimista kaikenlaisten eritteiden/elimien suhteen joita ihmisissä riittää, sekä elävissä että kuolleissa. Niihin joko tottuu tai sitten ei, eihän kaikista ole sairaanhoitajiksikaan. Patologia lienee lääketieteen historiassa eniten ihmisen fysiologiasta meille opettanut osa lääketieteestä. Eli kiittäkäämme niitä lukemattomia vainajia ja lääkäreitä jotka ovat jaksaneet edesmenneitä jo vuosisatoja kaivella ;)

Nostan vanhaa ketjua. Opiskelen paraikaa lääketieteellisen pääsykokeisiin ja ehdottomasti haluan lääkäriksi. Olen työskennellyt kohta kuusi vuotta sairaanhoitajana, joten monenlaista on tullut koettua, olen hoitanut kuolevia potilaita ja laittanut vainajia. Varsinainen vainajan näkeminen tai laittaminen ei kauhistuta ollenkaan enää mutta avaus kyllä.

Nyt päädyin lukemaan lääkisopiskelijoiden blogeja ja huomasin että ajatus ruumiin avauksen katselusta ja ruumiin dissekoimisesta kammottaa.

En halua patologiksi enkä halua kirurgiksi.

Lääkärin tehtäviin kuuluu kuoleman toteaminen, ulkoinen ruumiin tarkastus ja toki kuolemansyyn selvittäminen potilasasiakirjoista sekä tarvittaessa patologin lausunnon perusteella. varsinaista ruuminavausta tekee siis aniharva lääkäreistä : patologit lähinnä.

Ymmärrän että anatomian tuntemus dissektioissa ja obduktioissa syventyy ihan eri tavalla kuin kuvista katselemalla mutta tämä nyt tuntuu ajatuksena jo siltä että pyörryn varmasti.

Lääketieteelliseen kuuluu avaukset tietenkin. Myös (neuro)psykologin koulutukseen kuului avaukset ja ne olivat mielenkiintoisia ja opettavaisia. On täysin eri asia katsella aivokuvia kuin nähdä itse aivot ruumiilla ja seurata avausta.

Onko niin että haluatte lääkäriksi statuksen vuoksi? Siltä se nimittäin kuulostaa. Sama kun haluaisi pelastushenkilökuntaan mutta ei halua nähdä verta. Valitkaa ammatti sen mukaan mitä työtä haluatte tehdä älkää sen kautta mitä kuvittelette saavuttavanne eniten ihailua. Me tehdään työtä vuosikymmeniä, kukaan tule teille sanomaan enää valmistuttuanne että olette mahtavia kun luitte lääkiksessä.

Vierailija kirjoitti:

Nostan vanhaa ketjua. Opiskelen paraikaa lääketieteellisen pääsykokeisiin ja ehdottomasti haluan lääkäriksi. Olen työskennellyt kohta kuusi vuotta sairaanhoitajana, joten monenlaista on tullut koettua, olen hoitanut kuolevia potilaita ja laittanut vainajia. Varsinainen vainajan näkeminen tai laittaminen ei kauhistuta ollenkaan enää mutta avaus kyllä.

Nyt päädyin lukemaan lääkisopiskelijoiden blogeja ja huomasin että ajatus ruumiin avauksen katselusta ja ruumiin dissekoimisesta kammottaa.

En halua patologiksi enkä halua kirurgiksi.

Lääkärin tehtäviin kuuluu kuoleman toteaminen, ulkoinen ruumiin tarkastus ja toki kuolemansyyn selvittäminen potilasasiakirjoista sekä tarvittaessa patologin lausunnon perusteella. varsinaista ruuminavausta tekee siis aniharva lääkäreistä : patologit lähinnä.

Ymmärrän että anatomian tuntemus dissektioissa ja obduktioissa syventyy ihan eri tavalla kuin kuvista katselemalla mutta tämä nyt tuntuu ajatuksena jo siltä että pyörryn varmasti.

Outo ajatus että lääkäri vain toteaa kuoleman jollei ole patologi. Käytä aikasi paremmin ja hae kemiaan tai biologiaan.

Kannattaisi hakea vapaaehtoisia ihmisiä ruumiinavauksiin sais meinaan enemmän kokemusta työhön.

Vierailija kirjoitti:

Lääketieteelliseen kuuluu avaukset tietenkin. Myös (neuro)psykologin koulutukseen kuului avaukset ja ne olivat mielenkiintoisia ja opettavaisia. On täysin eri asia katsella aivokuvia kuin nähdä itse aivot ruumiilla ja seurata avausta.

Onko niin että haluatte lääkäriksi statuksen vuoksi? Siltä se nimittäin kuulostaa. Sama kun haluaisi pelastushenkilökuntaan mutta ei halua nähdä verta. Valitkaa ammatti sen mukaan mitä työtä haluatte tehdä älkää sen kautta mitä kuvittelette saavuttavanne eniten ihailua. Me tehdään työtä vuosikymmeniä, kukaan tule teille sanomaan enää valmistuttuanne että olette mahtavia kun luitte lääkiksessä.

En halua lääkäriksi vain statuksen vuoksi. Läheltä olen nähnyt miten kovaa työtä se on. Enkä muutenkaan ole statuksen perään vaan ihan tavallinen. Näin sairaanhoitajana tuntuu, että en pääse tarpeeksi syvälle asioihin. Haluan tietää enemmän ja opiskella enemmän.

Ei ole kyse siitä ettenkö kestäisi verta, vainajia, toimenpiteitä, eritteitä jne. Olen ollut leikkaussalissa 4 viikkoa harjoittelussa eikä tehnyt pahaa.

Voihan se olla että tämä kammottaa ihan syyttä minua, kun muutakin kestän mutta jostain syystä siis kokonaisen ruumiin avaaminen ajatuksena inhottaa. Etenkin pää.

Uskon että tiedän aika hyvin mitä lääkärin työ on, olen myös varma että näin sairaanhoitajana työhöni kuuluu huomattavasti enemmän hajuja, eritteitä, verta, sekä sitä vainajan vierellä vietettyä aikaa (laittamisen muodossa) kuin monella lääkärillä.

Hyvin harvan lääkärin työhön kuuluu ruumiinavaukset. Sinänsä turha sanoa että jos ei yhtä harvinaista osa-aluetta haluaisi tehdä, etteikö olisi kykenevä ammattiin.

Terveysalalla on niin erilaisia työskentelymahdollisuuksia. Sen joka ei pidä kirurgiasta tai patologiasta, ei ole mikään pakko niihin erikoistua, eikä ko asioiden parissa koskaan työskennellä.

( Anatomian opiskelun kannalta ymmärrän avauksen näkemisen merkityksen. )

kannattasko ehkä suunnitella jotain muuta alaa tyhmä.

Itse valmistuin lääkäriksi about 15 v sitten, en tiedä miten paljon koulutuksen sisältö on muuttunut siitä. Mutta meillä ainakin erilaiset avaukset kuului niin monessa kohdassa opintoja pakollisiin läsnäolo-opetuksiin, että en tiedä miten olisi mahdollista saada ne kaikki korvattua jollain muulla. Ekana ja tokana vuonna dissekoitiin palsamoitua ruumista anatomian opinnoissa, sikiönkehityskurssin keskeytettyjen sikiöiden avaukset taisi olla vapaaehtoisia jos oikein muistan. Sit kolmosvuonna oli patologiaa ja paljon avauksia, niitähän ei siis vaan katsottu vaan oletus oli että osallistutaan, itsekin viipaloin aivoja ja kaavin paksusuolen pinnasta sisällöt pois jotta nähdään onko kasvaimia yms. Inhosin niitä ja välillä oksetti. Pahimmat vainajat oli 6. vuonna oikeuslääketieteen kurssilla, kuolinsyistä ja säilytysoloista (ollut pitkään löytymättä tms) johtuen.

Mulle pahinta oli nimenomaan fyysinen inhotus, vainajan haju on varmaan ihan evoluution sanelemana ihmiselle kammottavampi kuin vaikka paskan haju. Oli kyllä oksennus lähellä monet kerrat ja aamuisin joskus melkein väänsin itkua kun en olisi halunnut mennä.

Jälkikäteen työn kannalta olivat tarpeellisia. Esim. kun lähettelee kuolleita potilaita ruumiinavauksiin niin on joku käsitys siitä mitä siellä on mahdollista löytää, osaa lukea niitä raportteja paremmin. Ja vaikka en edes lopulta erikoistunut mihinkään akuutti/sairaala-alalle, niin jo erikoistumisjaksoilla jouduin toistuvasti mm. toteamaan kuolleita, myös jo kylmiöön vietyjä (ne isot jääkaapit joissa vainajat hyllyillä on aikamoisia), poistamaan tahdistimen paristokoteloita vainajien rinnasta ettei räjähdä krematoriossa. Ruumiinavausten iso pointti on mielestäni nostaa pöyristymiskynnystä, siis ettei mene suunniltaan kun näkee avomurtumassa luun pilkistävän tai gyn. tutkimuksessa järkyttävän syöpäkasvainmassan.

Jos puhtaasti tutkijaksi haluaa niin suosittelisin kyllä jotain muuta koulutuspolkua.

Ap siis kuvittelee harjoittelevansa pieniä leikkauksia yms mitä lääkärille voi tulla eteen elävillä ihmisillä. Tai toimivansa lääkärinä vaikkei ole tutkinut itse miltä ihmisen elimistö näyttää ihon alla.

Vierailija kirjoitti:

Itse valmistuin lääkäriksi about 15 v sitten, en tiedä miten paljon koulutuksen sisältö on muuttunut siitä. Mutta meillä ainakin erilaiset avaukset kuului niin monessa kohdassa opintoja pakollisiin läsnäolo-opetuksiin, että en tiedä miten olisi mahdollista saada ne kaikki korvattua jollain muulla. Ekana ja tokana vuonna dissekoitiin palsamoitua ruumista anatomian opinnoissa, sikiönkehityskurssin keskeytettyjen sikiöiden avaukset taisi olla vapaaehtoisia jos oikein muistan. Sit kolmosvuonna oli patologiaa ja paljon avauksia, niitähän ei siis vaan katsottu vaan oletus oli että osallistutaan, itsekin viipaloin aivoja ja kaavin paksusuolen pinnasta sisällöt pois jotta nähdään onko kasvaimia yms. Inhosin niitä ja välillä oksetti. Pahimmat vainajat oli 6. vuonna oikeuslääketieteen kurssilla, kuolinsyistä ja säilytysoloista (ollut pitkään löytymättä tms) johtuen.

Mulle pahinta oli nimenomaan fyysinen inhotus, vainajan haju on varmaan ihan evoluution sanelemana ihmiselle kammottavampi kuin vaikka paskan haju. Oli kyllä oksennus lähellä monet kerrat ja aamuisin joskus melkein väänsin itkua kun en olisi halunnut mennä.

Jälkikäteen työn kannalta olivat tarpeellisia. Esim. kun lähettelee kuolleita potilaita ruumiinavauksiin niin on joku käsitys siitä mitä siellä on mahdollista löytää, osaa lukea niitä raportteja paremmin. Ja vaikka en edes lopulta erikoistunut mihinkään akuutti/sairaala-alalle, niin jo erikoistumisjaksoilla jouduin toistuvasti mm. toteamaan kuolleita, myös jo kylmiöön vietyjä (ne isot jääkaapit joissa vainajat hyllyillä on aikamoisia), poistamaan tahdistimen paristokoteloita vainajien rinnasta ettei räjähdä krematoriossa. Ruumiinavausten iso pointti on mielestäni nostaa pöyristymiskynnystä, siis ettei mene suunniltaan kun näkee avomurtumassa luun pilkistävän tai gyn. tutkimuksessa järkyttävän syöpäkasvainmassan.

Jos puhtaasti tutkijaksi haluaa niin suosittelisin kyllä jotain muuta koulutuspolkua.

Mitä tekee lääkärillä joka ei tiedä mitä sen elävän ihmisen avomurtuman ympärillä on ihon alla tai mitä murtuneen luun sisällä on.