Kuolema

Kuolemasta ajattelen, että palaan siihen tilaan missä olin ennen syntymääni, eli osaksi tätä maailmankaikkeutta. Elämä on juhla johon sinut on kutsuttu, ja kuoleman kautta poistutaan tästä juhlasta iänkaikkisuuteen. Geenini ja perimäni jatkavat elämää lapsissani ja tulevissa lapsenlapsissani.

Polttohautauksesta mietin, että onko ilmastoystävällistä tupruttaa ruumis savuna ilmaan? Lisääkö se hiilidioksidipäästöjä?

Pelkään ,mutta samalla se kiehtoo minua todella paljon.

Kipua pelkään, kuolemaa en.

En usko mihinkään jumaliin, mutta sieluun kyllä, joten uskon että olomuoto vain muuttuu kuollessa.

Vierailija kirjoitti:

Kuolemasta ajattelen, että palaan siihen tilaan missä olin ennen syntymääni, eli osaksi tätä maailmankaikkeutta. Elämä on juhla johon sinut on kutsuttu, ja kuoleman kautta poistutaan tästä juhlasta iänkaikkisuuteen. Geenini ja perimäni jatkavat elämää lapsissani ja tulevissa lapsenlapsissani.

Polttohautauksesta mietin, että onko ilmastoystävällistä tupruttaa ruumis savuna ilmaan? Lisääkö se hiilidioksidipäästöjä?

No tässäpä pulma, en tiedä. Kumpaa tapaa luonto kiittää: hautaus vai poltto?

Jos joku tietää asiasta, voisi täällä kertoa.

Ajattelen kuolemaa osana elämää. Janan alkupäässä synnytään-loppupäässä kuollaan. Janan pituutta ei voi tietää. Sen sisältöön voi jonkun verran vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Kipua pelkään, kuolemaa en.

En usko mihinkään jumaliin, mutta sieluun kyllä, joten uskon että olomuoto vain muuttuu kuollessa.

Onneksi nykyisin on erittäin hyviä kivunlievityskeinoja. Sielu on niin kaunis sana, jossain laulussa lauletaan, että sieluun sattuu. Liikuttavasti sanottu, on jotenkin syvempää tuskaa kuin se, että sydämeen sattuu, minun mielestäni...

Vierailija kirjoitti:

Oma uurna isän uurnan viereen, muiden sukulaisten joukkoon.

Loppu ei pelota, mutta työ on vielä kesken.

Olipa kauniisti sanottu: Työ on vielä kesken. Sinulla on selkeästi vielä tärkeää tehtävää. Onnea 'urakkaan' 😉

Kun oppii suhtautumaan kuolemaan yhtä luonnollisena osana elämää kuin syntymäkin, sitä on helpompi prosessoida. Tuntuuhan se järjettömältä, että käväisemme universumin aikaskaalalla vain silmänräpäyksen täällä, ja sitten palaamme samaan olemattomuuden ja tiedottomuuden tilaan, missä olimme n. 13,8 mrd vuotta.

Mutta kai olemassaolon ainoa oikeasti mielekäs piirre on, että se päättyy, ihan jokaisen kohdalla. Voisiko hirvittävämpää kohtaloa olla kuin elää ikuisesti ja kokea maailmankaikkeuden lämpökuolema, absoluuttinen tyhjyys, pimeys ja kylmyys?

Kun syntyy, niin kuolee

En tahtoisi olla nuori tai lapsi. Tämä ikä on oikein hyvä

En haluaisi jäädä eloon, kun ikätoverit kuolevat

Tämä elämänfilosofia laittaa mielestäni asiat tärkeysjärjestykseen.

Puutarhuri kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puutarhuri kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetin isäni ja äitini nuorena ja odotan vain että tuhkani saadaan heidän vierelleen maan poveen. Ei elämällä ole minulle mitään annettavaa, kelpaisi jo lähtö täältä.

Nainen 38, työssä saattohoidossa

Hei, olet vielä nuori, elämällä voi olla vaikka mitä tarjolla. Eihän sitä tiedä, mutta mitä jos antaisit vielä mahdollisuuden. Luonto itsellä on aina ilon aihe. Vuodenajat ja eri maisemat lohduttaa ja tuo mielihyvää. Se terve väsymys, kun päivän retkeilyn ja ulkoilman jälkeen pääseen omaan sänkyyn. Hyvä ruoka, mieluisat harrastukset...

Oletko ajatellut, että nämä asiat eivät tuota kaikille mielihyvää? Esimerkiksi kaikilla ei ole mieluista harrastusta ihan vain siksi, että mikään tekeminen ei oikein tuota mielihyvää. Luonto on toki kaunista, mutta en itse ainakaan saa siitä mitään erityisiä kiksejä. Se vain on olemassa. 

Siksipä kirjoitinkin, että itsellä nämä ilahduttaa. Jokaisella toki omat mielipiteensä. Tarkoitin vaan, että tavallaan pienetkin asiat voi tuoda valoisuutta elämään, leivonta, käsityöt, hyväntekeväisyys, lemmikit...harmi, jos ei mikään tuota mielihyvää.

Siinäpä se onkin, kun oikein mikään ei tuota iloa. Miksi joku haluaisi kuolla, jos on paljon iloa tuottavia asioita elämässä? Kun elämä menettää merkityksellisyyden ilon ja onnen lähteenä, eikä vuosien etsimisin jälkeen pysty näitä asioita elämäänsä löytämään, niin silloin on ihan ymmärrettävää, että kuolema käy mielessä. 

Kyse on omasta mielestäni pitkälti luonne- ja aivokemiaeroista. Itse olen ehkä sellainen, että tarvitsen joko äärimmäisen huippukokemuksen tai sitten sellaisen "nyt pysytään hengissä" -moodin ennen kuin olen "onnellinen". Näitä on aika harvoin elämässä ja siksi elämä ei oikein tunnu miltään.

Pelkään ja en pelkää. Olen kääntänyt pelon arvostukseksi elämän ainutkertaisuutta kohtaan. Ainoa keino välttää kuolema on olla koskaan syntymättä. 

Sama tekniikkaa olen soveltanut työstressiin. Ajattelen, että maanantaina jälleen alkava työviikko on vähän niin kuin kuolema: sitä ei kannata miettiä, koska se ei siitä murehtimalla muuksi muutu, joten kannattaa keskittyä "elämään" (lomaan tai viikonloppuun), kun sitä vielä on jäljellä.

Kyllä pelkään. Sekä omaa että läheisteni kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuolemasta ajattelen, että palaan siihen tilaan missä olin ennen syntymääni, eli osaksi tätä maailmankaikkeutta. Elämä on juhla johon sinut on kutsuttu, ja kuoleman kautta poistutaan tästä juhlasta iänkaikkisuuteen. Geenini ja perimäni jatkavat elämää lapsissani ja tulevissa lapsenlapsissani.

Polttohautauksesta mietin, että onko ilmastoystävällistä tupruttaa ruumis savuna ilmaan? Lisääkö se hiilidioksidipäästöjä?

Itse ruumiista tulee päästöjä ihan samalla tavalla riippumatta siitä, tuhkataanko se vai mätäneekö se hissukseen. Hautaamisessa viedään lisäksi maa-alaa ja arkkukin on helposti kruusatumpi kuin se missä tuhkataan. Hautapaikkaa pitää hoitaa herra ties kuinka kauan, eli vie vettä, ravinteita, energiaa ja vaatii työtä.

Vaikea ajatella kuolemaa. Toisaalta monena päivänä olen itsekin valmis kuolemaan pois ja elämä pelottaa kaikkine asioineen jo enemmän kuin kuolema. Silti viime kesänä, kun sain oudon kipuun liittyvän "kohtauksen"  eli vähän kuin veritulppan yms ( en siis tiedä vieläkään mikä tuo oli eikä lääkärikään) niin ensimmäinen ajatus oli vaan sen kivun lisäksi se, että kuolenko minä nyt ja tuli jokin pelko siitä, että nyt tuli lähtö. Samalla tajusin sen, että taidan kuitenkin pelätä kuolemaa joten tulen täällä sitten olemaan vielä pitkään jos vaan elinpäiviä on ja lähteminen omasta päätöksestä ei olekaan ratkaisu kun en siihen pystyisi.

Minulla vaihtelee muutenkin aika paljon mieliala ja ne synkimmät päivät todella ikäviä. Yleisin tunne itsellä kuitenkin se, että saan taas yhden päivän elettyä jotenkin ja ehkä nautittua edes jostain sen aikana. Tämän vuoksi en paljon jaksa suunnitella elämää kun tavoite on vaan pysyä elossa ja yleensäkin saada mieliala pidettynä sellaisana, että jaksaa edes itseään. Vanhemmat puhuivat joskus siitä, että olisin 40-vuotias ja miettivät elämääni silloin. Itselle tuli vaan jokin kauhu, että en halua olla elossa enää silloin. Minä en voi sen takia miettiä ikääni tai vuosia eteenpäin tai taaksepäin, kun se ahdistaa. Menneisyys ahdistaa monista syistä kuten sen vuoksi millaista elämäni on ollut. Tulevaisuus taas pelottaa. Vanhemmille tai kenellekään muulle on silti voi puhua näistä jutuista. En aina usko, että vaan tämä elossa pysyminen riittää vaan kyllä tietenkin elämässä pitäisi pystyä parempaankin. Onnellinen en ole ollut kunnolla varmaan nuoruuden jälkeen. Iloinen välillä, mutta sellaista pysyvää onnellisuutta, tyytyväisyyttä tai uskoa elämään ei ole ollut. En tiedä sitten miten jaksan enää vuosien päästä. Nyt olen kuitenkin elossa ja päivät menevät aina jotenkin eteenpäin. Itse olen alle 30.

Pelkään minä, vaikka sen kuinka yrittäisin ajatella järkevästi. Olen toki hyväksynyt asian. Ja ei polttohautausta, jos suinkin mahdollista.

Kuolla voi toki monella eri tavalla, joista osa on ikävämpiä kuin toiset, se joskus mietityttää, mutta en minä sitä muuten juuri mieti. Sitä olen välillä miettinyt, kuinka hienoa on olla elossa juuri tänä aikana. Ihmiselämä on lyhyt ja me olemme osuneet maailmanhistoriassa aika merkittävään ajankohtaan, kun miettii millaiseen maailmaan meidän isovanhemmat, vanhemmat ja me olemme syntyneet. Kehitys on ollut hurjaa. Tavallisilla ihmisillä on ylellisyyksiä joista kuninkaat ja ruhtinaat ei olisi osanneet vielä sata vuotta sitten edes haaveilla.

Itse olen joskus miettinyt minkälaista se elämä on mahtanut olla eri aikoina, sata vuotta sitten, keski-ajalla, viikinkien aikaan jne. Me olemme tässä ajassa, me jäämme tähän kohtaan maailmanhistoriassa. Joku tulee joskus kaukana tulevaisuudessa miettimään minkähänlaista se elämä on silloin vuosituhannen vaihteen teknologisen murroskauden aikana ollut, kun kehitys kehittyi ja jatkuvasti tuli kaikkea uutta ja parempaa. Me eletään sitä elämää nyt. Toisaalta olen myös kauhuissani miettinyt sitä tullaanko meidän sukupolvet tulevaisuudessa kiroamaan. Ne oli sitä porukkaa jotka jätti meille elinkelvottaman maan ja meret. Toivottavasti ei.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea ajatella kuolemaa. Toisaalta monena päivänä olen itsekin valmis kuolemaan pois ja elämä pelottaa kaikkine asioineen jo enemmän kuin kuolema. Silti viime kesänä, kun sain oudon kipuun liittyvän "kohtauksen"  eli vähän kuin veritulppan yms ( en siis tiedä vieläkään mikä tuo oli eikä lääkärikään) niin ensimmäinen ajatus oli vaan sen kivun lisäksi se, että kuolenko minä nyt ja tuli jokin pelko siitä, että nyt tuli lähtö. Samalla tajusin sen, että taidan kuitenkin pelätä kuolemaa joten tulen täällä sitten olemaan vielä pitkään jos vaan elinpäiviä on ja lähteminen omasta päätöksestä ei olekaan ratkaisu kun en siihen pystyisi.

Minulla vaihtelee muutenkin aika paljon mieliala ja ne synkimmät päivät todella ikäviä. Yleisin tunne itsellä kuitenkin se, että saan taas yhden päivän elettyä jotenkin ja ehkä nautittua edes jostain sen aikana. Tämän vuoksi en paljon jaksa suunnitella elämää kun tavoite on vaan pysyä elossa ja yleensäkin saada mieliala pidettynä sellaisana, että jaksaa edes itseään. Vanhemmat puhuivat joskus siitä, että olisin 40-vuotias ja miettivät elämääni silloin. Itselle tuli vaan jokin kauhu, että en halua olla elossa enää silloin. Minä en voi sen takia miettiä ikääni tai vuosia eteenpäin tai taaksepäin, kun se ahdistaa. Menneisyys ahdistaa monista syistä kuten sen vuoksi millaista elämäni on ollut. Tulevaisuus taas pelottaa. Vanhemmille tai kenellekään muulle on silti voi puhua näistä jutuista. En aina usko, että vaan tämä elossa pysyminen riittää vaan kyllä tietenkin elämässä pitäisi pystyä parempaankin. Onnellinen en ole ollut kunnolla varmaan nuoruuden jälkeen. Iloinen välillä, mutta sellaista pysyvää onnellisuutta, tyytyväisyyttä tai uskoa elämään ei ole ollut. En tiedä sitten miten jaksan enää vuosien päästä. Nyt olen kuitenkin elossa ja päivät menevät aina jotenkin eteenpäin. Itse olen alle 30.

Minulla on samanlainen olotila, on aina ollut. Olen kohta mainitsemasi 40v ja tuntuu kauhealta, että näin on mennyt kohta 30 vuotta: sinnitellen ja omaa kuolemaa salaa toivoen. Joskus katson muita ihmisiä ja mietin, että ovatkohan he onnellisia, että miltä tuntuu olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. En ole koskaan kokenut mitään sellaista tunnetta. Yleisin tunne elämässäni nimenomaan on tuo sinnittely. Elän vähän kuin laittaisin rasteja iltaisin ruutuun ja ruudukon päässä odottaisi palkintona kuolema.

54 viestiin vielä lisäyksenä se, että pelottaa se kuinka varmaan kuolen yksin ( toisaalta olisi itsekästä "vaatia" jonkun katsovan toisen kuolemaa) ja samalla olen niin irrallinen ihminen ilman omaisia tai sukulaisia muutenkaan, etten tiedä todellakaan kuka minut edes hautaa ja miten asiat hoituvat kuolemani jälkeen. Itse ehkä haluaisin mieluummin ihan ns tavallisen hautauksen, mutta kuka ostaisi kiven ja puhumattakaan hoitaisi hautaani. Voi sanoa, ettei kukaan. Pelottaakin välillä enemmän se, että miten pääsen edes sinne hautaan ja miten käy asioilleni kuoleman jälkeen. Hautajaisiin ei välttämättä tulisi ketään ja miten ne edes järjestettäisiin. Ne harvat vanhemmat sukulaiset kuolevat vähitellen ja nuorempien kanssa olen niin etäinen. Vanhempani toki elävät vielä, mutta sitten kun heitä ei enää ole. Toivon monesti sitä, että pystyn yksin saamaan edes vanhemmat hautaan ja heidän asiansa järjestettyä. Itsestäni en sitten tiedä. Olen jo miettinyt sitä, että voikohan jonkun lakimiehen yms viranomaisen pistää hoitamaan omat asiansa kuoleman jälkeen ja että he varmistaisivat sen, että saan hautauksen ja hautakiven. Olisi mukavampi tietää ja eläessään, että ne asiat hoidossa jos sukulaisiin ei voi luottaa lainkaan, eikä olla yhteydessä. Ehkä marssin joskus iäkkääni johonkin toimistoon ja pyydän apua tähän, että asiani hoidettaisiin. Jos joku tietää voiko näin toimia niin olisi mukava kuulla siitä. No, pitää lähteä nyt lenkille ja unohtaa nämä asiat taas hetkeksi. 

Sinut olen, en muista koskaan kuolemaa pelänneeni. Kivun määrä ennen sitä pelottaa kyllä. Kuoleman hitaus, haurastuminen, muistin menettäminen, avuttomuus... Kaiken aion kuitenkin käydä läpi, mitä elämä tielleni sitten keksiikin, kuoleman hetki ei ole minun päätökseni. Haluan ruumisarkussa maahan mätänemään, pienet hautajaiset.

Minusta on jotenkin lohdullista se että vaikka me ihmiset ollaan niin erilaisia, niin kaikki ollaan kuitenkin tämän asian edessä samalla viivalla ja ihan yhtä pihalla. Toiset toki enemmän sinut sen kanssa kuin toiset, mutta meillä kaikilla se on edessä.

Kymmenen vuoden aikana olen haudannut lapseni, veljeni, isäni ja äitini. Olen sinut kuoleman kanssa, en pelkää.