Mikä yllätti lapsiperhearjessa eniten?

Ovatko nuo piirteet ihan tosi jotain salaisuuksia? Minusta niistä kirjoitellaan ihan koko ajan vähän joka puolella. Miten niistä mikään muka voi yllättää ketään?

Vierailija kirjoitti:

Se todellisuus lapsiperhearjesta iski vasta kun toinen lapsi tuli taloon, vaikka ikäeroa oli 3.5 v.  Ensimmäinen oli ns, "helppo"  lapsi, toinen kaikkea muuta. Hässäkän määrä silloin tuli ihan uutena. 

Myös kaikki opit miten lapset yleensä toimii ja kehittyy voi unohtaa.

Meidän lapset ei koskaan nukkuneet lähellekkään normimääriä, juoksivat jo 9kk, hampaat tuli 3kk jne. Siinä ei paljon kannata vertailla puolet ja ylikin vuorokaudesta nukkuviin lapsiin, jotka vasta opettelevat kääntymään kun oma lapsesi on tehnyt niin jo monta kuukautta. Kuitenkin jossain vaiheessa erot tasottuu.

Tärkeintä on kuunnella omaa lastaan ja itseään ja luottaa äidin vaistoon. Ja pyytää apua jos uupuu.

Mulla vähän sama. Ei siksi, että toinen olisi vaikea. Molemmat helppoja tyytyväisiä lapsia. Mutta se yllätti, miten riittämättömäksi tunsin itseni kun molemmat itki tai huusi samaan aikaan ja lähes aina pienemmän tarpeet oli asetettava ensin. Se, että stressaannuin lähdöistä ja siitä huudosta ihan eri tavalla kun oli kaksi (meilläkin iso ikäero, eli vanhempi jo erittäin omatoiminen kun toinen vauva) ja ei vaan omat kädet riittänyt auttamaan molempia samaan aikaan. Yhden kanssa kaikki vielä oli yksinkertaista ja hänen tarpeisiinsa pystyi heti vastaamaan. Kotoakin lähti helposti.

En varmaan olisi ikinä pärjännyt pienen ikäeron kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Eniten ihmetytti, kuinka tietämätön ja ulkona lasten isä voi lasten asioista olla, vaikka asuu samassa taloudessa. Esimerkkejä olisi valtavasti. Esim. miten ei voi tietää oman lapsensa ruokavaliota (kasvissyöjä), harrastuksia (lähes joka päivä) tai tärkeitä tapahtumia (kuten vanhojen tanssit). En olisi ikinä uskonut, että myös meillä käy niin, että (työssäkäyvä, vaativassa esihenkilöasemassa oleva) äiti hoitaa lapset ja kodin ja isä on näiden suhteen täysin vapaa vapaamatkustaja. Mitään merkkiä tällaisesta ei ollut ennen lapsia.

Lisäksi yllätti, että hyvästä kasvatuksesta huolimatta lapset eivät vaan suostu tekemään niin kuin vanhemmat haluavat. Esim. teini ei vaan kertakaikkiaan suostu ajamaan nurmikkoa tai tyhjentämään tiskikonetta (sinä päivänä). Luulin myös, että tietenkin lapset kasvatetaan kaikkiruokaisiksi. Mutta kun eivät syö, niin eivät syö. Jossain vaiheessa sitä sitten luovuttaa kun on vuosikausia maisteltu sitä puolta teelusikallista.

Itselläni ei vielä lapsia, mutta voin lohduttaa siinä että itse vänkäsin pienenä aivan joka asiassa vastaan ihan pienestä asti. Nyt huomaan aikuisena kopiovani kotoa opittua melkeinpä hullun paljon! Ei ne opit ikinä hukkaan mene vaikka siinä menisikin 10v ennen kuin ne otetaan käyttöön.. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Positiiviset yllätykset:

-Synnytys oli helppo ja lopulta kivuton kun olin hyvin puudutettu

-Yöheräämiset loppuivat jo kolmen kuukauden iässä. Kaikenkaikkiaan arki oli hyvin mutkatonta vauvavuoden aikana. En juuri ole kärsinyt univelasta (paitsi ne ekat kolme kuukautta)

Negatiiviset yllätykset:

-Imetyksen vaikeus

-Arki taaperon kanssa on raskaampaa kuin vauvan kanssa. Kuvittelin että mitä isompi lapsi, sen helpompi. Jos joku muu on kokenut saman niin tahtoisin kuulla, milloin vähän helpottaa... Lapsi nyt kaksivuotias.

Olen samaa mieltä, vauva-arki oli paljon helpompaa.. meillä neljävuotiaan kanssa helppoa, omatoiminen, kiltti ja avulias mutta kolmevuotias veli on vielä rasavilliä sorttia

Just olin tulossa kommentoimaan, et neljävuotias on jo aivan ihana! Kolmevuotiaana oli kans vielä aika vaikeeta.

Nyt jo iso ja kaipaan jopa sitä kaksivuotiasta kauhukakaraa♥️

Oman vanhemmuuden surkeus.

Vierailija kirjoitti:

Se, miten yksin sitä loppupelissä onkaan. Yksin maksat kaiken, viet lääkäriin, hoidat vaatteet, kouluasiat, kaike. Vuoden isästä tulikin isä uuden perheensä lapsille :D

Porsimista hinkuvia muijia on paljon enemmän kuin äijiä.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta em. kiljumisesta tuli mieleen. Mulla on kaksi lasta. Ensimmäinen oli oikein unelma, semmonen rauhallinen taivaanrannanmaalari. Toinenkin on ihana, mutta tuntuu ettei osaa yhtään rauhallisesti puhua, vaan aina kaikki tapahtuu kiljumalla. Välillä on hauskaa, mutta enimmäkseen ei. 

Eihän siinä mitään, lapset on erilaisia. Mutta sanotko lapsellesi että eipä huudeta? Koska nuo tuolla meidän pihalla olevat vaan huutaa ja huutaa, vanhemmat/mummo seisoo vieressä eikä kukaan ojenna, ei ikinä. Sitä en tajua.

- Oma-aika saa ihan uuden merkityksen, eikä hiljaisuudessa sohvalla istuminen ole yhtään tylsää

- Lapsi ei ole helpompi kun se kasvaa, vuodet 2-4 on ihan jäätävää. Kokoaika tehdään tyhmiä asioita, eikä järkeä tunnu tulevan vaikka kuinka yrität ymmärtää ja antaa aikaa

- Vauva aika on ollut rauhallisinta ja helpointa aikaa toistaiseksi

- Toinen lapsi ei ”mene vain siinä sivussa”, yksi lapsi on naurettavan helppo kun verrataan kahden tai useamman kanssa selviytymiseen

- Lapset tulevat ihan hirveän kalliiksi, tätä lapsettomat kaverit eivät monesti ymmärrä

- Päiväkodin aikuiset ovatkin yleensä paljon itseä nuorempia

Itse arjessa ei mikään koska olin lapsuuteni ja nuoruuteni viettänyt lapsiperhearkea eläen ja minulla oli pienenpiä sisaruksiakin joita olin tottunut hoitamaan.

Se mikä äitiydessä yllätti, oli se kun lapsen synnyttyä suorastaan tunsi miten vastuu laskeutui hartioille. Luulin tietäväni mitä on olla vastuussa lapsesta, mutta kun se lapsi onkin oma niin fiilis nousee ihan uudelle tasolle.

Se on hassua että mulla on kolme lasta, vanhin jo lähentelee kolmea kymppiä, ja silti joskus kun joku huutaa äitiä, hetken odotan oman äitini vastaavan.

Se että yhteinen lapsi lähensi ja toi paljon positiivista parisuhteeseen. Että sitä vaan jaksaa ja jaksaa valvoa ihan käsittämättömiä määriä. Että olinkin hyvä ja lämmin äiti, enkä mikään kärsimätön egoisti.

Tämä nyt ei liity sinänsä vanhemmuuteen, mutta yllätti se, että seksi on tuntunut paremmalta synnytyksen jälkeen. Ei tietenkään heti, repesin hieman synnytyksessä, mutta sitten kun olin toipunut (toivuin hyvin). Moni kaverikin on sanonut samaa. Jotenkin keho tuntuu herkistyneen uudella tavalla. En tiedä miten yleistä tämä on.

Se kuinka nopeasti aika menee. Vasta oli pikkuinen käärö ja univelkaa, nyt käärö on jo nuori mies. Pienet hetket saattavat kulua hitaasti, mutta yhtäkkiä aika hyppää. Kuinka olisi osannut nauttia joka hetkestä... Nyt olen pienien hetkien arvon ymmärtänyt ja kaikki yhteiset hetket teinin kanssa ovat kullan arvoisia.

Aikaa kiitää... Onneksi itse ei vanhene...

Vierailija kirjoitti:

- Oma-aika saa ihan uuden merkityksen, eikä hiljaisuudessa sohvalla istuminen ole yhtään tylsää

- Lapsi ei ole helpompi kun se kasvaa, vuodet 2-4 on ihan jäätävää. Kokoaika tehdään tyhmiä asioita, eikä järkeä tunnu tulevan vaikka kuinka yrität ymmärtää ja antaa aikaa

- Vauva aika on ollut rauhallisinta ja helpointa aikaa toistaiseksi

- Toinen lapsi ei ”mene vain siinä sivussa”, yksi lapsi on naurettavan helppo kun verrataan kahden tai useamman kanssa selviytymiseen

- Lapset tulevat ihan hirveän kalliiksi, tätä lapsettomat kaverit eivät monesti ymmärrä

- Päiväkodin aikuiset ovatkin yleensä paljon itseä nuorempia

Eikö se menee niin että kolmas ja siitä seuraavat menevät siinä sivussa joukon jatkeena, mutta ei sitä vielä toisesta sanota? Tai no, enemmän kai muuttuu ihan ensimmäisellä kertaa kun tukee vanhemmaksi, mutta yhden terveen lapsen kanssa kuitenkin on helpointa. Tosin lapsen kasvaessa välttämättä ei ja tiedän kyllä tosi ongelmaisia yhden lapsen perheitä, hyvä kun ei ole useampaa...

Se kuinka yksin voikaan jäädä kun toinen vanhempi "päättää" lopettaa vanhemmuuden ja lähes kokonaan poistuu lasten elämästä.

Se miten helppoa kaikki oli kun olin kuullut vain pelkkiä kauhutarinoita.

Koiran omistaminen/hoitaminenkin on paljon hankalampaa ja sitovampaa. Vauva sentään kasvaa itsenäiseksi toimijaksi jo melko nopeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta em. kiljumisesta tuli mieleen. Mulla on kaksi lasta. Ensimmäinen oli oikein unelma, semmonen rauhallinen taivaanrannanmaalari. Toinenkin on ihana, mutta tuntuu ettei osaa yhtään rauhallisesti puhua, vaan aina kaikki tapahtuu kiljumalla. Välillä on hauskaa, mutta enimmäkseen ei. 

Eihän siinä mitään, lapset on erilaisia. Mutta sanotko lapsellesi että eipä huudeta? Koska nuo tuolla meidän pihalla olevat vaan huutaa ja huutaa, vanhemmat/mummo seisoo vieressä eikä kukaan ojenna, ei ikinä. Sitä en tajua.

Tää on kyllä raivostuttavaa ja on yllättänyt tässäkin ketjussa. Päivän selviä ohjeita jaetaan pyytämättä niitä. Toisen elämään saattaa kuulua ääni, toinen kaipaa hiljaisuutta. Ei voi tietää, millaisin opein ketäkin opetetaan. Koskee niin huutamista, syömistä, käytöstapoja yms.

Vastuu vauvasta ei jakaudu miehen kanssa tasan silloinkaan, kun mies ei ole töissä. Ei vaikka kuinka molemmat teoriassa sitä kannattaisivat. Miestä kohtaan tästä syystä tuntemani kauna. Pettymys siihen, että mies ei spontaanisti tajuakaan järjestää mulle vapaa-aikaa viemällä lapset silloin tällöin yksin johonkin, vaikka olen usein kertonut kaipaavani sellaista. Mun pitää aina erikseen pyytää sitä mieheltä. Nämä siitä huolimatta, että oma mies on kunnollinen, kiltti, lapsistaan välittävä ja osallistuva noin yleisesti ottaen.

Se, että oman taaperon kiukkukohtaukset ei rasita samalla tavalla kuin vieraan tai edes sukulaislapsen. Sitä oikeasti tuntee myötätuntoa lasta kohtaan, haluaisi helpottaa lapsen oloa ja ottaa syliin paijattavaksi, jos hän vain raivoltaan antaisi :D No, välillä toki itselläkin hermo alkaa jo mennä. Mutta sitten, kun kiukkukohtauksen jälkeen uhmis tuleekin syliin ja halaa, niin <3 Mutta siis ylipäätään se, että oman lapsen seurassa oleminen on ihan eri asia kuin vieraan, noin niin kuin rasittavuuden näkökulmasta.

Mut yllätti pyykin vähyys. Olin luullut tosiaan, että vauvan pissaisia ja kakkaisia vaatteita saa olla vaihtamassa lukuisia kertoja päivässä. Vaan sehän voisi käyttää samoja vaatteita päivätolkulla, kun ei ne vaipat juuri falskaa eikä vaatteet muutenkaan niin kovasti sotkeennu.

Yöt. Olin luullut, että on ihan peruskauraa, että vauvat itkee ja niitä kanniskellaan pitkin yötä. Ne yöherätykset onkin sitä, että vauva vähän ähisee sängyssä, mä tyrkkään tissin suuhun ja kohta unet jatkuu.

Elämä ei ole niin tylsää ja rutiininomaista, kuin ehkä kuvittelin. Monenlaista voi edelleen tehdä pientenkin lasten kanssa. Ei ole pakko elää tarkan rutiinin mukaan, päikkärit/ruoka ym ajat. Lapsi voi nukkua rattaissa isompanakin tarvittaessa, padi avuksi kun halutaan ulos lounaalle ym. Vauvan kanssa voi hyvin lähteä viettään kaupunkipäivää kahviloineen jne.

Niin ja jatkoa vielä edelliseen. Tuli mieleen kun selasin vielä aiempia viestejä. En ole ikinä keskustellut muiden äitien kanssa omani tai heidän lastensa kakasta. Ainoastaan miehen kanssa on lasten kakka-asioita ihmetelty. En tiedä onko tämä pelkkä stereotypia, vai oikeastiko vauvan kakka on jossain suosittu puheenaihe.

Pyykin vähyys vauvan kanssa kun kaikki sitä aina tuskailleet. Helppous. Painonhallinnan vaikeus. Miehen järkkymätön libido ja järkkymätön suhtautuminen siihen että voi käydä vieraissa jos vaimo ei kykene raskaana ollessaan tai synnytyksen jälkeen ja sen jälkeenkin voi käydä kun vaimo ei ole yhtä timmissä kunnossa ja pimpsa tiukkana kuin ennen synnytystä. Miehen järkkymätön suhtautuminen ydinperheeseen vaikka pettääkin ja tapaamisiin silloin kun lapsi asuu hänellä eli tapaamiset eivät järjesty millään. Konservatiivisen miehen mielestä lapsella pitää olla ydinperhe eikä erillään asuvat vanhemmat, joista toisen luona asuu vuorotellen ja tapaa säännöllisesti toista. Mies siis jäi rinnakkaissuhteesta kiinni ja eron jälkeen etsi heti uuden suhteen, jonka kanssa elää nyt ydinperhe-elämää ja on tosi nihkeä toteuttamaan lapsen ja minun tapaamisia. Onneksi kohta vaihdetaan toisin päin eli lapsi asuu minulla ja tapaa isäänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Yllätti miten lammasmaisesti 95 % äideistä vaan ottaa koko hoitovastuun vauvasta, ja sössöttää jotain "no meidän kohdalla se ei tullut kysymykseen että isä olisi jäänyt kotiin, koska hänellä on parempi palkka". Olemme jakaneet perhevapaat puoliksi, ja kyllä se vaan mieskin on ihan hyvin kartalla lapsensa vaatetuksesta ja tarpeista. En käsitä, miten 2020-luvulla "modernit" naiset ottavat vain tuon hyysääjän roolin ja antavat miestensä vapaamatkustaa. Ja sitten itketään "parisuhteen dynamiikan muuttumisesta huonompaan suuntaan". 

Omasta puolestani voin todeta, että minä nautin tauosta työelämästä. Oon tehnyt stressaavaa asiantuntijatyötä, enkä rehellisesti sanoen edes jaksaisi ajatella sinne paluuta nyt vauvan ollessa puolivuotias. Jos olisin hyvä feministi, niin varmaankin suunnilleen nyt vaihdettaisiin mies vapaalle. Mutta, katkonaiset yöunet, imetys ym tekevät kyllä sen, että minä haluan jatkaa vielä kotona. Olen iloinen, että mies hoitaa rahanansaintapuolen.