Mikä yllätti lapsiperhearjessa eniten?

Kustannukset (200K€ plus => 18 vuotiaaksi) ja se että viikonloput hävisivät elämästä 17 vuotta sitten kokonaan. Kaikki päivät ovat sitä samaa harmaata massaa / maanantaita

Vierailija kirjoitti:

Se miten helppoa pienten lasten kanssa elämä on. 

Se miten rakkaita ja maailman tärkeimpiä lapsesi ovat. Itse esim down shiftasin ja vaihdoin johtajatasolta takaisin päälliköksi koska sain olla näin enemmän aikaa kotona kun työ ei ollut aivan yhtä sitovaa ja ajallisesti vaativaa. Halusin viettää mahd paljon aikaa lasteni kanssa, seurata heidän kasvua ja opettaa asioita. Sitä tulee ihan omat jutut ja läpät mitä vain te ymmärrätte. Pidin vanhempainvapaita 4,5kk per lapsi jotta sain olla lasten kanssa kotona ja vapauttaa äidin työelämään välillä. Tunnen harmia niiden äitien puolesta jotka joutuvat kantamaan yksin vastuuta, heitä yllättävän paljon tässä keskustelussa.

Silloin kun raha ei ole ongelma, asia on juuri näin. Monella lapsiperheellä on toisin.

Vierailija kirjoitti:

Positiiviset yllätykset:

-Synnytys oli helppo ja lopulta kivuton kun olin hyvin puudutettu

-Yöheräämiset loppuivat jo kolmen kuukauden iässä. Kaikenkaikkiaan arki oli hyvin mutkatonta vauvavuoden aikana. En juuri ole kärsinyt univelasta (paitsi ne ekat kolme kuukautta)

Negatiiviset yllätykset:

-Imetyksen vaikeus

-Arki taaperon kanssa on raskaampaa kuin vauvan kanssa. Kuvittelin että mitä isompi lapsi, sen helpompi. Jos joku muu on kokenut saman niin tahtoisin kuulla, milloin vähän helpottaa... Lapsi nyt kaksivuotias.

Vauva-aika on se helpoin. Siitä se vaikeusaste kasvaa tasaisesti iän karttuessa. Helpottaa EHKÄ kun muuttavat pois kotoa JOS osaat pitää riittävää etäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Olin tosi tosi laiha ja lääkäri sanoi, että kyllä se sieltä tulee... No tuli ja paikat eivät palautuneet :(

Tuliko piparista tauskiperuna? :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se 24/7/365 -valppaus on äärimmäisen rasittavaa, etenkin univelassa. Nyt kouluiässä lapseni ovat aivan mahtavaa seuraa.

 

Itse olen tosi herkkäuninen ja täysin raivotar yhdenkin huonosti nukutun yön vuoksi. Yksi syy, miksi pelkään hankkia jälkikasvua. Haluan lapsen/lapsia, mutta en kestä univelkaa :/ Mies tekee reissutyötä, joten hänestäkään ei olisi apua kuin vain kotona ollessa. Miten muut pärjää univelan kanssa, eikä *ituta koskaan?

Vähäisempään ja katkonaisenpaan uneen tottuu. Vauva-aikana pystyy itse joten kuten saamaa päiväunia katkonaisuuden tueksi, mutta se onkin eri asia sitten kun tulee toinen lapsi taloon. Minulla ei ole kuitenkaan tässä valittamista kun nro2 nukkui 3kk ikäisenä 10h yöunet.

Meillä 4 lasta. Eka nukkui kellon ympäri (11-12h) 4kk ikäisestä, toka 3kk, kolmas 6kk ja neljännen kanssa piti valvoa vuosi ennen kuin oppi nukkumaan kunnolla. Että kyllä osa vauvoista nukkuu tosi hyvin tosi pienestä. Ovat nukkuneet hyvin myös kipeinä, hampaiden tulo ei vaikuttanut, eikä kiinteät. Kuopuksen vauvavuosi olikin sitten ihan jäätävän hirveä univelan takia. 

Käytännön asiat yllättävän helppoja. Olin tehnyt pitkään vuorotyötä ennen vauvaa joten yöheräämiset eivät säikäyttäneet. Tykkäsin olla äippälomalla ja hoitovapaalla, välillä kävin ekstraamassa jonkun työvuoron. Kulut eivät kauheasti nousseet, auton turvakaukalo ja istuin olivat varmaan kalleimmat hankinnat. Puoliso kiukutteli kaupassa enemmän kuin taapero, varsinkin töiden jälkeen. Aika paljon käytiin sitten taaperon/leikki-ikäisen kanssa kahdestaan eikä haitannut jos meni vartti siihen että saatiin perunat pussiin ja punnittua. 

Rakkaus ja huoli lapsesta ihan käsittämättömän suuret, tuntui että ei muuta mahdu sydämeen ja päähän. 

Ehkä se yllätti että monilla perheillä on tosi tarkat rutiinit ja päivät ohjelmoituja, me mentiin rennommalla otteella. Esim. kun kysyy puistoon tai kylpylään tai kahville niin iltapäivä ei käy kun on päiväunet tai ei voi edes jätskiä tarjota kun on väärä aika. Kerran kuulin jopa sen että sukulaisten ristiäiset on väärään aikaan kun oli perheen lasten päiväuniaika ja sen takia vanhemmilla on ilta pilalla. Joku äiti juoksi iltaisin tunnin, joskus enemmänkin, olohuoneen ja lastenhuoneen väliä nukkumaanmenoa vahtien ja sanoi että onneksi yö on rauhallisempi kun viitsii tämän tehdä. 

Kokisin menneen elämäni merkityksettömäksi ilman lapsiani. Kunhan piti iltarutiinit tismalleen samanlaisina vauvasta kouluun niin ei ikinä mitään ongelmia. iltapala, hammaspesu, iltasatu, nukkumaan omaan sänkyyn oman pehmolelun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kun koko ajan piti olla saapuvilla ja koko ajan joku oli vailla jotain minulta. Vauvan kanssa ei voinut uppoutua ajatuksiin vaan toisella korvalla piti kuunnella, kuuluuko mitään. Taaperon kanssa piti olla tarkkana, jos mitään ei kuulunut, silloin oli jotain meneillään.

Tämä

Miehen laiskuus ja vastuuttomuus.

Yksinäisyys.. siis se, miten sukulaisetkin hylkää.

Pahiten yllätti se, että mies, joka oli todella paljon halunnut lasta ja perhettä ja joka ennen lapsen syntymää osallistui kotona kaikkeen ja teki paljon ihan minun puolesta, niin lopettikin vauvan synnyttyä kotitöiden tekemisen, ei suostunut osallistumaan vauvan hoitoon eikä yöheräämisiin, ei suostunut hoitamaan vauvaa koskaan edes tuntia että pääsisin joskus vaikka lääkärissä käymään. Keskeytti jopa isyysloman parin päivän jälkeen ja palasi töihin vaikka oli sopinut kuukauden isyyslomasta. Jätti minut vaikeasta sektiosta toipuvana yksin vastuuseen vauvasta öin ja päivin, kun en meinannut sektiohaavan ongelmien vuoksi päästä edes ylös sängystä ilman apua. 

Muuten kaikki meni oikein mainiosti, vaan toisen lapsen yli 3 kk kestänyt koliikki talviaikaan otti koville. Univajetta ja ulos ei voitu ennätyspakkasten vuoksi mennä.

Miten voi tulla yllätyksenä? Googlessa ja lastenkasvatuskirjoissa on kaikki tieto saatavilla. Ilmaiseksi jopa. Oletuksena on että vanhemmat ovat näitä lukeneet säännöllisesti väh. 5 vuotta ennen lapsen hankkimista. Jos ei ole opiskellut, tietysti tulee yllätyksiä.

Päällimmäisenä ennenkokematon rakkauden määrä ja elämään saapunut merkityksellisyys. Lapset (nyt jo nuoret) ovat paras juttu elämässäni. 

Vierailija kirjoitti:

Pahiten yllätti se, että mies, joka oli todella paljon halunnut lasta ja perhettä ja joka ennen lapsen syntymää osallistui kotona kaikkeen ja teki paljon ihan minun puolesta, niin lopettikin vauvan synnyttyä kotitöiden tekemisen, ei suostunut osallistumaan vauvan hoitoon eikä yöheräämisiin, ei suostunut hoitamaan vauvaa koskaan edes tuntia että pääsisin joskus vaikka lääkärissä käymään. Keskeytti jopa isyysloman parin päivän jälkeen ja palasi töihin vaikka oli sopinut kuukauden isyyslomasta. Jätti minut vaikeasta sektiosta toipuvana yksin vastuuseen vauvasta öin ja päivin, kun en meinannut sektiohaavan ongelmien vuoksi päästä edes ylös sängystä ilman apua. 

Miksi v itussa suostut tuollaiseen? Jos oma hyvinvointi ei kiinnosta niin mieti edes millaisen kuvan annat lapsillesi. 

Vauva-aikana päivät tuntui pitkiltä ja vähän yksinäisiltäkin (näistä selvittiin ja jäi ihania muistoja, vaikka olikin myös vaikeampia aikoja) .

Nyt kun lapset on jo kouluikäisiä vuodet vierivät nopeaan.

Oisi kiva, kun tähän aikaan voisi jäädä pidemmäksikin aikaa :)

Se miten kaikki odottivat minun eli äidin hoitavan kaiken ja olevan yksin kaikesta vastuussa. Aina jos isästä puhuttiin niin puhuttiin kuinka hän "auttaa" minua lapsen hoidossa. Siis oman lapsensa!!! Tämä sama puhetyyli jatkui päiväkodissa. Siellä riitti että isä toi lapset hengissä päiväkotiin, iha sama missä vaatteissa ja hampaat pesemättä tai ruoatta-  mutta aut armias ne odotukset mitkä äidin päälle sysättiin.

Tässä olisi kyllä yhteiskunnassa muutoksen paikka. Miehet eivät ole koristeita, joiden ei automaattisesti tarvitse osallistua perhe-elämään. Todellakin on yhtäläinen velvollisuus huolehtia perheestään ja jälkikasvustaan.

Kuinka nainen voi halutessaan lopettaa kaiken seksielämän vaikka mies hoitaisikin lasta ja olisi hyvä isä. 

Kesäaika ja sisarusten välinen riitely kuormittaa tällä hetkellä enemmän kuin osasin odottaa. Tuntuu, ettei riitä töissä eikä kotona.