Mitä läheisen syöpä opetti

Että elämä ei ole itsestäänselvyys.

Puolisoni sairastui syöpään vähän yli 30- vuotiaana, selvisi.

Juuri saimme tietää, että puolisollani on harvinainen geenivirhe, joka altistaa viidelle eri syövälle.

Hänen isällään oli noista syövistä 3, joista viimeiseen hän menehtyi 6-kymppisenä.

Olemme n. 50-vuotiaita.

Sadisti puoliso pahenee vain haadtavassa tilanteessa.

Aina puhutaan siitä, miten läheiset ja ystävät voivat hylätä syöpäsairaan. Minulle kävi päinvastoin. Läheinen ystäväni sairastui syöpään ja hän lopetti yhteydenpidon kokonaan kuukausiksi ja kuukausiksi.

Järjellä ymmärrän, että se oli niin hirvittävä paikka hänelle. Halusi vetäytyä rauhaan.

Mutta tunnepuolella oli kamalaa, kun ei yhtään tiennyt missä mennään. Tuntui kuin rakas ystävä olisi kuollut silloin diagnoosin saatuaan, vaikkei ollutkaan kuollut. Jouduin sopeutumaan ajatukseen, että menetin hänet enkä tiennyt, ottaako hän enää ikinä yhteyttä.

Ja siis ymmärrän hänen käytöstään ja totta kai annoin sitten rauhan, kun ei halunnut pitää yhteyttä tai nähdä. Mutta en ikinä olisi osannut odottaa, että niin kävisi. Surullista myös, ettei ystävä heikkona hetkenään pystynyt tai halunnut turvautua minuun. Aika huono ystävä -fiilis. Luulin että ystävyytemme olisi ollut "eri tasolla".

Mutta ei kyse tietenkään ollut minusta ja ymmärrän miten vaikeaa hänellä oli.

Kuulostaa hirveältä nämä kivut viimeisinä hetkinä. Miksei tällaiseen asiaan löydetä inhimillistä ratkaisua?

Tärkeä ketju, nostan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoäitini sairastui syöpään joka lähetti etäpesäkkeitä ympäri elimiä. Loppuvaiheessa isoäitini kivut olivat niin kovat, että hän valvoi 24h ja kertoi toivovansa vain ja ainoastaan kuolemaa. Kipulääkkeitä ei voitu lisätä ettei hänestä tule riippuvaista niistä.

Aloin kannattamaan eutanasiaa jotta ihminen saa hyvän kuoleman.

En oikein käsitä tuota, että loppuvaiheessa ei muka annettu lisää kipulääkettä ettei hänestä tule riippuvaista niistä? Jos loppu on jo lähellä, mitä väliä?

Meillä vielä viikko ennen loppua lisättiin ibubrofeiinin annostusta, vielä ei opiaatteja uskallettu antaa. 🙄

Vierailija kirjoitti:

Aina puhutaan siitä, miten läheiset ja ystävät voivat hylätä syöpäsairaan. Minulle kävi päinvastoin. Läheinen ystäväni sairastui syöpään ja hän lopetti yhteydenpidon kokonaan kuukausiksi ja kuukausiksi.

Järjellä ymmärrän, että se oli niin hirvittävä paikka hänelle. Halusi vetäytyä rauhaan.

Mutta tunnepuolella oli kamalaa, kun ei yhtään tiennyt missä mennään. Tuntui kuin rakas ystävä olisi kuollut silloin diagnoosin saatuaan, vaikkei ollutkaan kuollut. Jouduin sopeutumaan ajatukseen, että menetin hänet enkä tiennyt, ottaako hän enää ikinä yhteyttä.

Ja siis ymmärrän hänen käytöstään ja totta kai annoin sitten rauhan, kun ei halunnut pitää yhteyttä tai nähdä. Mutta en ikinä olisi osannut odottaa, että niin kävisi. Surullista myös, ettei ystävä heikkona hetkenään pystynyt tai halunnut turvautua minuun. Aika huono ystävä -fiilis. Luulin että ystävyytemme olisi ollut "eri tasolla".

Mutta ei kyse tietenkään ollut minusta ja ymmärrän miten vaikeaa hänellä oli.

Just. Että vielä syöpäpotilaan olisi täytynyt antaa sinulle huomiota, kuten ennenkin? Ettei vaan sinulle tulisi paha mieli. Voi hyvänen aika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoäitini sairastui syöpään joka lähetti etäpesäkkeitä ympäri elimiä. Loppuvaiheessa isoäitini kivut olivat niin kovat, että hän valvoi 24h ja kertoi toivovansa vain ja ainoastaan kuolemaa. Kipulääkkeitä ei voitu lisätä ettei hänestä tule riippuvaista niistä.

Aloin kannattamaan eutanasiaa jotta ihminen saa hyvän kuoleman.

En oikein käsitä tuota, että loppuvaiheessa ei muka annettu lisää kipulääkettä ettei hänestä tule riippuvaista niistä? Jos loppu on jo lähellä, mitä väliä?

Meillä vielä viikko ennen loppua lisättiin ibubrofeiinin annostusta, vielä ei opiaatteja uskallettu antaa. 🙄

Järkyttävää! Kyllä puuttuu tilannetaju hoitavalta taholta. Ibuprofeiini tehoaa päänsärkyyn, ei syöpäkipuihin.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa hirveältä nämä kivut viimeisinä hetkinä. Miksei tällaiseen asiaan löydetä inhimillistä ratkaisua?

Niinpä!!

Onkohan taas jotain nettipuppua? Täysin päinvastaiset kokemukset. Lääkkeistä ei ollut pulaa ja niitä säädeltiin oireiden mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina puhutaan siitä, miten läheiset ja ystävät voivat hylätä syöpäsairaan. Minulle kävi päinvastoin. Läheinen ystäväni sairastui syöpään ja hän lopetti yhteydenpidon kokonaan kuukausiksi ja kuukausiksi.

Järjellä ymmärrän, että se oli niin hirvittävä paikka hänelle. Halusi vetäytyä rauhaan.

Mutta tunnepuolella oli kamalaa, kun ei yhtään tiennyt missä mennään. Tuntui kuin rakas ystävä olisi kuollut silloin diagnoosin saatuaan, vaikkei ollutkaan kuollut. Jouduin sopeutumaan ajatukseen, että menetin hänet enkä tiennyt, ottaako hän enää ikinä yhteyttä.

Ja siis ymmärrän hänen käytöstään ja totta kai annoin sitten rauhan, kun ei halunnut pitää yhteyttä tai nähdä. Mutta en ikinä olisi osannut odottaa, että niin kävisi. Surullista myös, ettei ystävä heikkona hetkenään pystynyt tai halunnut turvautua minuun. Aika huono ystävä -fiilis. Luulin että ystävyytemme olisi ollut "eri tasolla".

Mutta ei kyse tietenkään ollut minusta ja ymmärrän miten vaikeaa hänellä oli.

Just. Että vielä syöpäpotilaan olisi täytynyt antaa sinulle huomiota, kuten ennenkin? Ettei vaan sinulle tulisi paha mieli. Voi hyvänen aika.

Ei tietenkään. Juuri tätä korostin. Minun suruni ja pelkoni ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä hän kävi läpi.

Eikä niin kuin ennen, ei tietenkään. Ja minä olisin halunnut huomioida häntä, en minä mitään huomiota kavannut. Edes yksi viesti kerran kuussa, missä mennään. Sen opin, ettei edes sellaista jaksa laittaa vaan yhteydenpito voi katketa kokonaan. Ei kaikki edes halua ystävien tukea ja apua.

Olisin halunnut olla tukena, mutta en tietenkään tyrkyttänyt. Opin vain sen, että sen lisäksi, että suri ystävän syöpää ja pelkäsi miten hänelle käy, voi myös menettää hänet saman tien kun syöpä iskee. En tiennyt tätä mutta nyt tiedän.

Ja järjellä ymmärrän, miksi näin, mutta totta kai hyvän ystävän menetys oli kamalaa kun luulin, että voisin olla rinnalla ja tukena jos tulisi vaikeuksia elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina puhutaan siitä, miten läheiset ja ystävät voivat hylätä syöpäsairaan. Minulle kävi päinvastoin. Läheinen ystäväni sairastui syöpään ja hän lopetti yhteydenpidon kokonaan kuukausiksi ja kuukausiksi.

Järjellä ymmärrän, että se oli niin hirvittävä paikka hänelle. Halusi vetäytyä rauhaan.

Mutta tunnepuolella oli kamalaa, kun ei yhtään tiennyt missä mennään. Tuntui kuin rakas ystävä olisi kuollut silloin diagnoosin saatuaan, vaikkei ollutkaan kuollut. Jouduin sopeutumaan ajatukseen, että menetin hänet enkä tiennyt, ottaako hän enää ikinä yhteyttä.

Ja siis ymmärrän hänen käytöstään ja totta kai annoin sitten rauhan, kun ei halunnut pitää yhteyttä tai nähdä. Mutta en ikinä olisi osannut odottaa, että niin kävisi. Surullista myös, ettei ystävä heikkona hetkenään pystynyt tai halunnut turvautua minuun. Aika huono ystävä -fiilis. Luulin että ystävyytemme olisi ollut "eri tasolla".

Mutta ei kyse tietenkään ollut minusta ja ymmärrän miten vaikeaa hänellä oli.

Just. Että vielä syöpäpotilaan olisi täytynyt antaa sinulle huomiota, kuten ennenkin? Ettei vaan sinulle tulisi paha mieli. Voi hyvänen aika.

Ei tietenkään. Juuri tätä korostin. Minun suruni ja pelkoni ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä hän kävi läpi.

Eikä niin kuin ennen, ei tietenkään. Ja minä olisin halunnut huomioida häntä, en minä mitään huomiota kavannut. Edes yksi viesti kerran kuussa, missä mennään. Sen opin, ettei edes sellaista jaksa laittaa vaan yhteydenpito voi katketa kokonaan. Ei kaikki edes halua ystävien tukea ja apua.

Olisin halunnut olla tukena, mutta en tietenkään tyrkyttänyt. Opin vain sen, että sen lisäksi, että suri ystävän syöpää ja pelkäsi miten hänelle käy, voi myös menettää hänet saman tien kun syöpä iskee. En tiennyt tätä mutta nyt tiedän.

Ja järjellä ymmärrän, miksi näin, mutta totta kai hyvän ystävän menetys oli kamalaa kun luulin, että voisin olla rinnalla ja tukena jos tulisi vaikeuksia elämässä.

Syöpä voi viedä läheisen jo ennen kuolemaa.

Opetti että

- keskussairaala ei ole mikään virheetön koneisto, vaan siellä tehdään aika lailla virheitä. Virheitä annostelussa, dieetin noudattamisessa, aikojen antamisessa. Jotkut virheet vaarallisempia kuin toiset, jotkut vain kiusallisia. Esim. mun omaiselle sanottiin, että kannattaa mennä verikokeeseen keskussairaalan labraan jo heti seiskalta, kun se aukeaa silloin, että pääsee pian kokeeseen, kun hän ei enää jaksanut istuksia pitkään. Mentiin aamulla varhain, huomataksemme että labra aukeaa vasta kahdeksalta. Eli hoitokeskus ei tiennyt labran aukioloaikoja oikein.

- että lääkäreillä ei ole aikaa potilaan henkiseen huoltoon, vaan annetaan psykologin numero kouraan. Kokonaisvaltaista hoitoa ei lääkäriltä saa, vaan ne antaa hoitovasteiden tulkinnat ja hoitolinjat.

-- että kannattaa selvittää avioliiton ongelmia ennen sairastumista, koska sitten kun syöpä iskee, voimat menee tautien ja hoitojen kestämiseen. vaikea ruveta puimaan vanhoja asioita. Meiltä ne jäivät suureksi osaksi selvittämättä, minkä takia olin aika katkera mieheni kuoltua.

- että kuolemaan johtava alamäki voi olla aika jyrkkä loppuvaiheessa eli kuolema voi tulla yllättäen, vaikka tauti olisi kestänyt pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten uteliaisuus asian suhteen on älytöntä. Osastolla vieraili jos jotakin tuttavaa, silloin kun ihminen oli heikoimmillaan. Ja nyt en puhu läheisten vierailusta.

Hävytöntä porukkaa riittää. Sitten juoruillaan porukalla ja kerrotaan kaikki yksityiskohdat toisen olosta, ulkonäöstä, jne. Ihmishirviöitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina puhutaan siitä, miten läheiset ja ystävät voivat hylätä syöpäsairaan. Minulle kävi päinvastoin. Läheinen ystäväni sairastui syöpään ja hän lopetti yhteydenpidon kokonaan kuukausiksi ja kuukausiksi.

Järjellä ymmärrän, että se oli niin hirvittävä paikka hänelle. Halusi vetäytyä rauhaan.

Mutta tunnepuolella oli kamalaa, kun ei yhtään tiennyt missä mennään. Tuntui kuin rakas ystävä olisi kuollut silloin diagnoosin saatuaan, vaikkei ollutkaan kuollut. Jouduin sopeutumaan ajatukseen, että menetin hänet enkä tiennyt, ottaako hän enää ikinä yhteyttä.

Ja siis ymmärrän hänen käytöstään ja totta kai annoin sitten rauhan, kun ei halunnut pitää yhteyttä tai nähdä. Mutta en ikinä olisi osannut odottaa, että niin kävisi. Surullista myös, ettei ystävä heikkona hetkenään pystynyt tai halunnut turvautua minuun. Aika huono ystävä -fiilis. Luulin että ystävyytemme olisi ollut "eri tasolla".

Mutta ei kyse tietenkään ollut minusta ja ymmärrän miten vaikeaa hänellä oli.

Just. Että vielä syöpäpotilaan olisi täytynyt antaa sinulle huomiota, kuten ennenkin? Ettei vaan sinulle tulisi paha mieli. Voi hyvänen aika.

Ei tietenkään. Juuri tätä korostin. Minun suruni ja pelkoni ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä hän kävi läpi.

Eikä niin kuin ennen, ei tietenkään. Ja minä olisin halunnut huomioida häntä, en minä mitään huomiota kavannut. Edes yksi viesti kerran kuussa, missä mennään. Sen opin, ettei edes sellaista jaksa laittaa vaan yhteydenpito voi katketa kokonaan. Ei kaikki edes halua ystävien tukea ja apua.

Olisin halunnut olla tukena, mutta en tietenkään tyrkyttänyt. Opin vain sen, että sen lisäksi, että suri ystävän syöpää ja pelkäsi miten hänelle käy, voi myös menettää hänet saman tien kun syöpä iskee. En tiennyt tätä mutta nyt tiedän.

Ja järjellä ymmärrän, miksi näin, mutta totta kai hyvän ystävän menetys oli kamalaa kun luulin, että voisin olla rinnalla ja tukena jos tulisi vaikeuksia elämässä.

Tämä sama tapahtui minulle. Luulin, että olimme hyviä ja läheisiä ystäviä. Ystäväni sairastui syöpään. Olin kuultuani asiasta,

viikkoja diagnoosin jälkeen, kuullessani valmis lähtemään hänen luokseen ja auttamaan missä pystyin. Mutta hän torjui minut ja tueksi tuli muut ihmiset. Huomasin ettei oletettu ystävyytemme ollutkaan sitä mitä luulin. Ystävän sairastuessa olinkin minä, joka jäi yksin. Joo voin olla itsekäs ja mitä kukakin nyt keksii nimitellä , mutta pettymys ja suru ystävän menettämisestä on suuri.

Ystäväni parani mutta välimme eivät. Minua käytännössä ei ole hänelle enää olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli syöpä. Opin että yksin pitää ihmisen pärjätä ja ihmiset ovat pahoja ja itsekkäitä.

Onpa ikävä huomio. Ikävää että et saa lohtua ja kannustusta läheisiltä

taisi tehdä huomion itsestään. on ottajia ja antajia, ottajia enemmän eivätkä huomaa omaa "ahneuttaan"

Minä sain juuri tietää syövästäni ja nyt muutaman vuoden tuntemani ystävä ei laittanutkaan hyvän uuden vuoden toivotusta; hän aina ennen ollut se joka laittaa sen ensin. Joulutervehdykseeni vastasi ja toivoi näkevänsä minua alkuvuodesta ja kun sitten kerroin sairaudestani suhtautui kannustavasti silloin. Tuntuu, että jos laitan ensin, painostan ja pakotan hänet muistamaan minua, vaikka ehkei enää halua pitää yhteyttä:(

Että elämää täytyy elää NYT eikä sitku. Ja että jonkun täytyisi saada lobattua eutanasia lailliseksi Suomessa. Ja että saattohoitoon panostetaan toisissa kunnissa ihan liian vähän.

Omaiset uupuvat hoitamaan syöpäsairaita läheisiään, kukaan ei kerro saatavilla olevista tuista ja tukiverkoista, ja kipuja ei hoideta tarpeeksi.

Sitten jos se syöpäsairaan menehtyy, niin ei ne omaiset jaksa alkaa mitään valituksia laatimaan, hyvä, että selviytyvät muusta aiheeseen liittyvästä rumbasta. Ja mikään ei valitettavasti muutu.

Niin paljon olisi tässä työsarkaa

Ohis:

Kertomani tapaus on muu kuin syöpä ja tapahtui työkaverin pojalle. Poika sairastui johonkin bakteeriin niin, että rajoja jouduttiin amputoimaan. Työkaveri kertoi siitä isolla rakennustyömaalla. Siellä kovaäänisin työmies alkoi jatkuvasti pilkaten huutaa tälle työkaverille. Joko on taas jalkoja irtoillut. Siis kovaan ääneen. En tiedä, mitä miehen pojalle kävi, kun olin vaan kesätöissä. Järkyttävää käytöstä. Tästä on yli 30 vuotta. Tapasin huutelijan kerran kaupassa muuta vuosibsitten. Ei tunnistanut minua. Siellä kulki rollaattorin kanssa ja vitsaili mukahauskasti kassan nuorelle naiselle.

Toivotin itse hyvää uutta vuotta hänelle ja parin tunnin päästä ihan iloisesti entiseen tapaan toivotti takaisin. Tsemppasi minua sairaudesta kerrottuani ja toivon, että vielä nähdään ja ystävyys jatkuu sairaudestani huolimatta. Itsellä pelko, että muut muuttavat suhtautumista minuun, mutta ehkä nyt on tärkeintä, että minä en muuta suhtautumistani heihin ja kuvittele, että ajattelevat vain syöpää minun kanssa ollessaan tai viestitellessä.