Miksi terve ihminen ei voi katua lapsen hankkimista?

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 16:14"]

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 16:13"]

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 16:11"][quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 15:58"]

Mammat ei pärjää älyllisesti.

[/quote]

No et sinäkään, jos argumentointisi on tasoa "mammat sitä ja mammat tätä", sori. Pelaat murrosikäisen mielikuvilla siitä, että mutsi on nolo, kun se ei tajuu!!11

[/quote]

Totesin vain ääneen sen mikä on luettavissa. Sori.

[/quote]

Niin minäkin. Sori.

Ps. En miellä saivartelua älykkyydeksi, yläasteikäiselle saivartelu toki voikin näyttäytyä äärimmäisenä nokkeluutena.

[/quote]

Jaa, joku mamma pitää nyt saivarteluna sitä, mitä ei ymmärrä.

Edelleen melko arka aihe. Vain ne ymmärtää joilla sama lähtökohta. Meillä on vl-tausta. Nuorena mentiin naimisiin ja lapsia vaan alkoi tulla. Periaatteessa halusin lapsia mutta en niin nuorena ja niin montaa niin tiuhaan.

5lasta on. En tietenkään yhtään elävää lasta plis antais. Jotenkin tuntuu että lapset kyllä estää tekemästä asioita joita olisin itse halunut tehdä. Toki nyt kun nuorin on ekalla niin yritän alkaa toteuttaa niitä asioita joita haluan. Elämä kuitenkin pyörii lasten ehdlilla. On paljon muistettavaa. Lasten harrastuksia. Täytyh huolehtia jokaisesta. Lapset kuluttavat paljon. Eikä ome halpaa elää ison perheen kanssa. Ei ole voitu matkustella juurikaan ulkomailla. Ehkä tulevaisuudessa päästään matkustelemaan. Kun on viettänyt pitkät ajat kotona niin eipä niillä kotihoidontuilla juhlita. Ehkä joku ajattelee että olen itsekäs, mutta olen elänyt 12v elämästä lapsille kodille ja miehelle. Nyt kun olen työelämässä aikuisten seurassa niin nautin suunnattomasti tästä omasta ajasta. Enkä ole koskaan ollut mitenkään erityisen lapsirakas. Toki omat lapseni hoidan niin hyvin kuin pystyn.

Katuminen ei ole sairaus vaan tunne, joka täytyy käsitellä. Palstan äidit ovat vain pinttyneet omaan äitiyteensä etteivät voi katsoa asiaa objektiivisesti. Tai siis heidän omat intensiiviset tunteensa äitiydestä tavallaan katkaisevat asiasta keskustelun. Sen ei pitäisi olla mikään mörkö kaaipissa, että kaikkia ihmisiä ei ole luotu vanhemmaksi synnytti tai ei. Ehkäpä se että sana "katuminen" nostetaan päällimmäiseksi on se mikä kavahduttaa kaikki takajaloilleen. Katuminen yksinkertaisesti tarkoittaa sitä että on tehnyt jotain, jota ei normaalissa tilanteessa tekisi. Usein muiden johdateltavissa oleva ihminen katuu. Sitäpaitsi jos otetaan äidillinen näkökulma niin voi katua että on tuonut elämää näin kylmään maailmaan. Eli katuuko henkilö sitä että ryhtyi vanhemmaksi vai lapsen tuomista tänne? Tämänkin asian voi jakaa moneen. Loppujen lopuksi kenenkään ei kannata katua loppuelämäänsä vaan järjestää asiat tässä hetkessä niin hyvin kuin mahdollista. Katuminen on menneisyydessä elämistä. Mitä jos olisin tehnyt toisin...

Mä kuulun niihin, joiden mielestä ne, jotka leimaavat katumisen sairaaksi, pelkäävät omaa katumistaan. Siis eivät halua sitä myöntää. Heillä on jokin hieno ideaali siitä, millainen vanhemman tulee olla ja he haluavat uskoa yltävänsä siihen ihanteeseen. Ne, jotka eivät täytä kriteerejä, ovat huonompia vanhempia, siis sairaita.

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 19:05"]

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 18:52"][quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 17:49"][quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 15:19"]Lapsen teko ja saaminen on iso asia. Jos on niin tyhmä ja harkitsematon että lapsen tekee ja sitä katuu on henkisesti vajaa ja todella typerä. Miettikää ennenkun niitä lapsia teette.

[/quote]

Miten sitä tietää etukäteen millaista vanhemmuus todella on? Kerta lapsettomat ei voi tietää mistä jäävät paitsi ennenkuin kokevat sen?

[/quote]

Saisko vastauksen?

[/quote]

Suurin osa ihmisistä osaa kyllä kuvitella millaista se on, ja huomaa olevansa ajatuksineen aika oikeassa kun lapsi on maailmassa. Jos tuntee itsensä hyvin, tuskin oma suhtautuminen ja tunteet lasta sekä vanhemmuutta kohtaan tulevat ihan yllätyksenä.

Velatkin ovat varmasti seuranneet vierestä lapsiperheiden elämää, sekä muistelevat omaa lapsuuttaan ja sillä perusteella valitsevat toisin. Minulla on lapsia eikä lapsiperhe-elämä yllättänyt mitenkään, aika sellaista kuin ajattelinkin. Kyllä ihminen yleensä tietää mistä pitää, ja tekee valintansa toivottavasti sen mukaan. Ettei sitten tarvitsisi katua.

[/quote]

"Jos tuntee itsensä hyvin, tuskin oma suhtautuminen ja tunteet lasta sekä vanhemmuutta kohtaan tulevat ihan yllätyksenä." Tällä logiikalla siis huono itsetuntemuskin on jotain, mitä esiintyy äärimmäisen harvoin aikuisilla ihmisllä? Minusta se on hyvin yleistä ja ilmenee esim. väärän puolison valintana. Lapsiperheistä on myös monella ensisynnyttäjällä vähän tai ei lainkaan kokemuksia.

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 20:33"]

Mä kuulun niihin, joiden mielestä ne, jotka leimaavat katumisen sairaaksi, pelkäävät omaa katumistaan. Siis eivät halua sitä myöntää. Heillä on jokin hieno ideaali siitä, millainen vanhemman tulee olla ja he haluavat uskoa yltävänsä siihen ihanteeseen. Ne, jotka eivät täytä kriteerejä, ovat huonompia vanhempia, siis sairaita.

[/quote]

Kiitos vastauksesta. Tässä voi hyvin olla totta takana.

Harmillisen vähän on tullut analyyttisiä vastauksia ihmisiltä, jotka kuuluvat tähän ryhmään. -ap

En ehdi lukea koko ketjua, mutta itse uskon, että mieleltään terve ihminen sopeutuu lähes mihin tahansa elämäntilanteeseen. Tästä on myös tutkimustietoa; esimerkiksi vakava sairastuminen tai jopa halvaantuminen notkauttaa onnellisuutta vain hetkellisesti ja se palaa aiempaan tasoonsa jonkin ajan kuluttua. Siksi uskon, että jos ei sopeudu lapsiperhe-elämään, niin on jotenkin ongelmainen tai mieleltään poikkeuksellisen hauras, ja olisi ollut onneton joka tapauksessa,riippumatta valinnoistaan.

Tehtyjen tekojen katuminen on ihmiselle normaalia. Se miten paljon antaa katumuksen määrittää elämäänsä, märehtiikö asiaa päivästä toiseen vai onko kyseessä hetkittäin tapahtuvaa katumuksen tunnetta, mielestäni tekee kateuden sairaaksi tai normaaliksi.

En leimaisi ketään ajoittaisesta katumisesta "kärsivää" psyykkisesti sairaaksi tai epänormaaliksi vanhemmaksi, mutta jos siitä aiheutuisi perheen pahoinvointia tai lapsen laiminlyöntiä, kehoittaisin käsittelemään asiaa ammatti-ihmisen kanssa.

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 20:33"]Mä kuulun niihin, joiden mielestä ne, jotka leimaavat katumisen sairaaksi, pelkäävät omaa katumistaan. Siis eivät halua sitä myöntää. Heillä on jokin hieno ideaali siitä, millainen vanhemman tulee olla ja he haluavat uskoa yltävänsä siihen ihanteeseen. Ne, jotka eivät täytä kriteerejä, ovat huonompia vanhempia, siis sairaita.

[/quote]

Eli melkein kaikki katuisivat lapsenhankintaa? Jonkin verran sellaisia nähtävästi on, mutta varmasti suurin osa ei todellakaan kadu. Tämän paöstan kautta itse edes kuulin aiheesta ensimmäisen kerran. Minusta taas se, että väittää katumisen olevan normaalia ja täysin tervettä, kertoo siitä että tuntee olevansa jotenkin huono ja vajavainen. Sitten täytyy kääntää asia niin, että ne jotka pitävät sitä epänormaalina katuvat itsekin.

Kaikki vanhemmathan eivät tietenkään ole yhtä hyviä vanhempia, tämäkin on jo monille mahdotonta myöntää vaikka aivan päivänselvä asia onkin. On olemasss yleinen ideaalikäsitys hyvästä vanhemmasta, kyllähän se varmasti korpeaa jos ei sitä pysty edes suht hyvin täyttämään. Äidin/isän aito rakkaus on kuitenkin yksi tärkeimmistä asioista, jolla takaamme jälkeläiselle hyvän tulevaisuuden.

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 16:30"]Kun rakastaa ei kadu vaikka lapsesta olisi kuinka paljon vaivaa tahansa. Jos rakkaudesta puhuminen on teistä joistakin säälittävää ja hömppää niin se kertoo vain siitä, että teillä itsellänne ei ole rakkautta ettekä te osaa/halua rakastaa. Terve ihminen osaa ja haluaa rakastaa ja saada vastarakkautta. Jos ei osaa rakastaa eikä halua rakkautta niin silloin ei ole aivan terve.

Lapsiin voi väsyä ja kyllästyä mutta mä käsitän katumisen vähän erilaisena kuin hetkellisenä uupumisena. Jokainen väsyy silloin tällöin mutta ei kuitenkaan oikeasti kadu.
[/quote]

Minä rakastan lastani yhtä paljon kuin äitiäni, isääni tosin vihaan. Tekisin mitä vain lapseni puolesta, tappaisin itseni hänen vuokseen ja rakastan häntä niin että sattuu. Silti kadun hänen saamistaan, elämä on nyt erilaista kuin mitä halusin. Koskee jo pelkästään tämän kirjottaminen enkä koskaan, ikinä tule sanomaan sitä hänelle, mutta tosi se on.

Katuminen on ihan normaali tunne, johon jokainen ihminen on kykenevä. Harmi vaan että tämän tunteen voi kohdata myös isommissakin elämän alueissa kuten vauva, puoliso, uravalinta jne.. Vauvan katuminen on massoihin katsottuna onneksi vain poikkeavaisuutta, mutta poikkeavaisuus ei tee asiasta sairautta. Katuuvuus syntyy kun odotukset ovat ylittäneet todellisuuden. Esim. yhteiskunta luo näitä epärealistisia odotuksia, jotka eivät kaikkien kohdalla tule toteutumaan. Siksi mielestäni on hyvä tuoda esiin tuomitsematta myös ihmisten heikkouksia, käyttäkää energianne ennemminkin ongelman ratkaisun kehittämiseen.

Hiljaista on...

Asia taitaa jäädä sinulle ikuiseksi mysteeriksi. Koeta elää sen kanssa.

Kyllähän siinä ketjussa oli vastaus sille minkä takia jotkut haluavat uskoa noin, eli yksikään todellinen skotti.

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 15:13"]

Kyllähän siinä ketjussa oli vastaus sille minkä takia jotkut haluavat uskoa noin, eli yksikään todellinen skotti

[/quote]

Niin, no true scotsman on tuon argumentointitavan nimi, mutta se ei selvinnyt, miksi tuollaista väitetään. Mikä on se psykologinen syy, joka saa jotkut vanhemmat leimaamaan toiset vanhemmat mielisairaiksi sillä perusteella, että nämä olisivat jälkikäteen ajatellen mieluummin jääneet lapsettomiksi? -ap

Mun pääni on ihan todettu terveeksi ja minä kadun ainokaistani. 

Lapsen teko ja saaminen on iso asia. Jos on niin tyhmä ja harkitsematon että lapsen tekee ja sitä katuu on henkisesti vajaa ja todella typerä. Miettikää ennenkun niitä lapsia teette.

[quote author="Vierailija" time="14.08.2014 klo 15:15"]

Niin, no true scotsman on tuon argumentointitavan nimi, mutta se ei selvinnyt, miksi tuollaista väitetään. Mikä on se psykologinen syy, joka saa jotkut vanhemmat leimaamaan toiset vanhemmat mielisairaiksi sillä perusteella, että nämä olisivat jälkikäteen ajatellen mieluummin jääneet lapsettomiksi? -ap

[/quote]

Koska sillä tavalla tuodaan esille ettei nämä lapsia katuvat ole oikeita vanhempia, vain oikeat vanhemmat eivät ikinä kadu lapsiaan.

Sillä kumotaan esim. velojen esittämä argumentti siitä, että jotkut oikeasti katuvat lasten tekemistä --> ne jotka katuvat ovat hulluja ---> hullut eivät ole oikeita vanhempia ---> kukaan oikea vanhempi ei koskaan katuisi lasten tekemistä ---> eli kukaan vanhempi ei ole ikinä katunut lasten tekemistä.

Eli sillä tuodaan esille, että kukaan vanhempi koko maailmankaikkeuden aikana ei ole koskaan katunut lasten tekemistä (koska ns. hullut, eli ne, jotka katuu, ei ole niitä oikeita vanhempia).

Niin myös. En inhoa, rakastan, mutta kadun. Ilmankin olisi voinut olla.

Riippunee katumisen syistä. Jos katuu siksi, ettei rakasta lastaan eikä tunne mitään suojelunhalua tai muita ns. normaaleja tunteita häntä kohtaan, ei sellainen voi olla terve. Jos taas katuu siksi, ettei koe voineensa antaa lapselle tämän ansaitsemaa elintasoa, se on kai normaalia. Siis jos on vaikkapa köyhä kerjäläinen, on varmasti kauheaa katsoa kun lapsi kulkee vääjäämättä samaa kohtaloa päin.