Se tunne kun tuntuu että ei elä ollenkaan omannäköistä elämää

Vierailija kirjoitti:

Kasvatat lapset aikuisiksi, koska olet niistä vastuussa. Sen jälkeen eroat ja lähdet elämään batiikkinoitaelämää johonkin hikiseen lesbokommuuniin. Voit myös tehdä niitä taidokkaia pitämiäsi maalauksia talonne sisäseiniin. Koska maailma on siinä vaiheessa tulessa, voitte mummoystäviesi kanssa sammutella tulipaloja ja kokea itsenne tärkeiksi.

Päätit sitten oksentaa halveksuntaa täynnä olevan kommenttisi ketjuun. Kannattaa miettiä mistä moinen asenne ja viha kumpuaa. Et selvästikään ole tasapainossa itsesi kanssa. Hakeudu terapiaan niin lakkaat myrkyttämästä ympäristöäsi.

Vierailija kirjoitti:

Toi tyytymättömyys elämäänsä kuulostaa kyllä perusikäkriisiltä. Mulla ollut noita jaksoja juurikin 40 molemmin puolin. Itse olen siitä "onnellisessa" asemassa, että olen yh, kaksi lasta ja asutaan kerrostalossa, asunnossa jonka hankinnasta sain päättää ihan itse. Tätä ennen asuin miehen omakotitalossa, mies ei halunnut muuttaa, mikä on täysin hyväksyttävää ja ymmärrän, että talo oli miehelle tärkeä, mutta mulle ei. Mulle on tärkeää saada asua asunnossa, jonka olen itse saanut valita, että kun sitä asuntoa käy katsomassa, tulee vahvasti tunne, että tämä voisi olla kotini.

Opiskelen tällä hetkellä unelma-alaani, en tiedä mihin päädyn opintojen jälkeen, töiden saanti ei ole todellakaan itsestäänselvyys, mutta olen toiveikas. Jotain keksin ja asiat järjestyy.

Alle kolmekymppisenä reissasin itsekseni, opiskelin ulkomailla, toteutin unelmia, mutta suurin unelma oli saada lapsia ja olin tyytymätön, kun pelkäsin jos en niitä saakaan. Nyt kun ahdistus iskee ja tuntuu, että olen jumissa hiekkalaatikolla niin palautan tämän mieleen, järjestän aikaa istua vaikka saunassa yksin ja miettiä mitä haluan ja mikä helpottaa. Teen enemmän asioita mistä itse pidän ja muistutan itselleni, että olen parempi äiti, kun olen tyytyväinen. Perustyytyväisyys on mukavaa. Ei tarvitse olla mitään huippuja, toki ei mielellään paljoa pohjiakaan.

Istu alas ja kirjoita vaikka ylös mikä on sulle tärkeää ja mitä tahdot elämältä, miten nämä kohtaa ja mieti miten saisit ne kohtaamaan parhaiten. Kuulostaa siltä, että miestäsi pelottaa nuo ajatuksesi, hänhän ei halua erota ja ajatuksesi kuulostaa siltä, että et halua samoja asioita miehesi kanssa. Mieskin tajuaa, että et saa mitä toivot miehen kanssa. Ei ihme, ettei tahdo kuunnella. Sanoit, että olisitte luultavasti eronneet jos miehesikin olisi halunnut. Mikä estää eroamasta jos yhdessäolo tekee onnettomaksi?

Komppaan. Ikäkriisi oireilee noin. AP on saanut tietyt etapit suoritettua ja nyt on takki tyhjä.

Unelmakartta ja pienet suunnanmuutokset auttavat usein. Mitä haluat ja kirjaa se ylös ja mene sitä kohti.

Kun itse katson ympärilleni useimmiten tapahtumarikasta ja vaihtelevaa elämää elävillä on perhe.

Ero ja vuoroviikkosysteemi tuskin tekisi elämääsi pidemmällä tähtäimellä sisältörikkaampaa. Olisit edelleen sidoksissa tiettyyn paikkakuntaan, työhösi ja lapsiisi ja exääsi.

Ja vielä vähän pohdintoja 😅 elän varmaan myös jonkinasteisen tylsää elämää, mutta yritän aina välillä tehdä siitä mielenkiintoisempaa vähän hassuillakin jutuilla. Pidän vaikka juhlia jonkin ihan hassun syyn vuoksi - mutta ihana vain välillä kutsua ystäviä käymään ja leipoa kivoja juttuja ja asetella ja koristella ne hienosti ja hyödyntää kaikkia ihania kynttilänjalkoja, joita on saatu lahjaksi ja ostettu, ja sytytellä niihin kynttilöitä, ja kaivaa kaapista ne kauneimmat astiat ja vain pöljästi juhlia vaikka ihan sen vuoksi, että juhlituttaa.

Ja en nyt pienitiloisena tätä tee kovin usein, mutta yksittäisiä kertoja olen tuhannut rahaa johonkin ihan "hömppään", kuten vaikka upeisiin designer-kenkiin :D zalando loungesta kerran tilasin sellaiset, jotka edelleen maksoivat paljon, mutta olivat jossain 75% alessa, niin just sain ne hankittua. Hauska joskus laittaa ne vaikka ihan kauppareissulle, ihan sama vaikka ihmiset nauraisivat että onpa melkoiset kengät maitokauppaan, mutta niin saan oman elämäni tylsyyttä vähän häivytettyä! Oikeastaan olen saanut ennemmin niistä kengistä vain uteliaita ja ihailevia kommentteja :F suomalaiset ovat kunnioitettavan ja ihanan järkeviä, mutta mielestäni joskus liiankin järkeviä 😅 tykkäänkin samalla hieman ravistella tuulipukukansalaisia jännillä asuillani. Tai muutenkin, osta vaikka ihana uusi hajuvesi jos on varaa ja hemmottele joka päivä itseäsi, vähän taas vaikka lietsoenkin itseä sellaiseen luksushemmotteluun vähän huumoriakin mukana pitäen. Siis ei kaiken tarvis olla edes kallista tai "luksusta", mutta siis kaikkea yleistä muutakin hemmottelua. Jos teillä ei ole kylpyammetta, laittakaa sellainen, ja mene sinne ihanien kylpyvaahtojdn täyttämään ammeeseen ja sytytä taas kynttilä ja kuuntele vaikka lempimusiikkiasi niistä kylppäriin hankituista kaiuttimista.

Ja oon varma siitä, että jokaisesta vähän tylsältäkin tuntuvasta paikkakunnasta löytyy mielenkiintoisia juttuja, jos on utelias ja avoin. Olisiko alueella museoita tai museoalueita - sinne siis taas vähän itseä lietsoen, vaikka ei hirveästi kiinnostaisi aluksi! Ja vaikka ei hirveästi voi koronan vuoksi matkustaa, niin joskus vaikka viikonloppuna vierailemaan jonnekin kohtuullisen ajomatkan päähän uuteen paikkaan, just vaikka johonkin luonto kohteeseen tai kulttuurikohteeseen.

Tuttuja asioita minullekin. Tosin ehkä ei pitäisi kirjoittaa, kun olen itse sinkku ja lapseton. Silti mietin usein kuinka elämäni on melko tyhjää ja en ole onnellinen. Itse olen alle 30. En ole viettänyt sellaista nuoruutta mitä ehkä moni muu eli nauttinut ja elänyt täysillä vaan olin kiusattu nuorempana ja jo silloin hyvin yksinäinen. En käynyt juuri missään. Minulla ei siis ollut tavallaan mitään hienoa nuoruutta tai siihen liittyviä kokemuksia. Tämä sama tyyli on nyt jatkunut ja tietysti omaakin syytä. Minulle silti menneisyys vaikuttaa paljon ja pelkään tai jännitän liikaa eri tilanteita. Samalla minusta on tullut liikaa yksinoloon tottunut ja en osaa oikein enää tutustua muihin. Näin ei ole ihme miksi kaikki on mennyt näin ja en ole saanut tilannetta muutettua. Samalla surullista, että olen vähän kuin jumissa itseni kanssa ja en pysty nauttimaan elämästäni enää. Aiemmin toimi paremmin se, että yritti olla tyytyväinen johonkin pieneen asiaan, mutta nyt kun elämä ihan toisenlaista mitä toivoi ja myös yksinäistä niin en pysty enää nauttimaan tästä.

Minussa on siis itsessäni paljon syytä kaikkeen. Olen yhden muuton jo aikoinaan tehnyt niin, että oli pakko lähteä pois, että pääsisin muualle, kun en voinut enää jäädä paikkakunnalle missä nuoruuteni vietin. Nyt myöhemmin huomaan sen, että valinta oli aika väärä ja tämä nykyinen paikkakunta ei ole tarjonnut minulle mitään ja en kuulu tänne. Muuttaa tietenkin pitäisi, mutta olen työtön ja samalla rahaa aika vähän. En siis voi lähteä muuttamaan ilman mitään tietoakaan töistä.

Jatkuu

Jatkoa

Itsellä myös opiskeluun on vaikuttanut menneisyyden kokemukset liikaa ja en koe pärjääväni monissa ammateissa. Toisaalta olen hakenut yliopistoon sinne pääsemättä. En aina tiedä sitä miten pärjään täällä. Koen monesti olevani todella heikko tai muuten liian erilainen ihminen. Vanhemmista voisi sanoa sen, että heilläkin osuutta siihen miten itseni näen. Isäni on hyvin voimakas persoona, joka monesti huusi minulle kaikesta, vaikka yritin tehdä parhaani ja on levoton ihminen. Äiti taas parempi, mutta kuitenkin vahva ihminen joka arvostaa sellaisia, jotka pärjäävät ja heikkous pahasta. Hänenkin kanssaan jään tavallaan aina toiseksi jos riitelemme jostain ja osaa olla ilkeä, eikä ymmärrä toista.

Kaikki tämä siis vaikuttaa minuun ja koen olevani kuin jokin varjo itsestäni. Toisaalta olen myös niin yksinäinen etten koe olevani osa mitään tai kuulu mihinkään. Tässä tietenkin syytän myös itseäni, vaikka moni asia vaikuttaa. Samalla en vaadi paljon, mutta en tälläistä elämää kuitenkaan halunnut. Jotenkin se kaikki ikävä mitä elämässäni on ollut on tehnyt minusta liian varovaisen ja vienyt iloa pois. Samalla myös huomaan sen, että voimavarani alkavat loppua. Ennen jaksoin jotenkin. Tuo robottimaisuus ja sumussa eläminen ovat tuttua. Lisäksi mietin joskus sitä kuinka jollakin on vahva identiteetti ja tietää tavallaan kuka on ja mistä esim pitää. Itse en ole vieläkään edennyt tässä asiassa ja vaikka tiedän esim pitäväni jostain asiasta niin kuitenkin se suurempi kuva on hukassa ja en ehkä pysty kertomaan kuka tavallaan olen ja mitä elämääni liittyy. Joskus mietinkin sitä, että en sillä tavalla elä oikeaa elämää ja sellaista mistä pitäisin. Olen ollut myös niin yksin, että sekin varmaan vaikuttaa ja ehkä ihminen tarvitsee myös toisia ollakseen tavallaan näkyvä ja että identiteettikin kehittyy paremmin.

Nämä kaikki asiat vaikuttavat paljon myös siihen, etten ole koskaan vielä seurustellut ja en halua olla taakka tai rikkoa itseäni enempää. En pysty ehkä päästämään toista niin lähellä. Ymmärrän tietysti sen, että kukaan ei minua pelasta jos en itse saa elämääni muutettua ja itseäni myös. Joskus tuntuu silti siltä, että tämä elämä on jo nyt mennyt liian pieleen tai väärin ettei tästä tavallaan enää hyvää saa. Silloin tulee olo, että mieluiten aloittaisi kaiken alusta jos vaan voisi. Se on surullinen asia ja tuntuu, että tuhlaan elämääni olemalla surullinen ja onneton tähän kaikkeen. Parempana päivänä kestän taas paremnin. Tosin nyt huomaan sen, että voimani ovat rajalliset ja välillä olen tavallaan ihan lopussa. Sitä mietinkin, että kuinka kauan pystyn tavallaan "näyttelemään" elämääni ja kulkemaan kuin joku robotti ennen kuin hajoan itsekin täysin. Kirjoitin jo nuorempana kerran niin, että elämäni on kuin näytelmä elämästä jota en olisi halunnut elää.

Eniten varmaan suren sitä, että en voi olla onnellinen elämääni ja moni asia on mennyt väärin. Jotenkin olen niin kaukana kaikesta mistä pidän ja samalla koko persoonani tai voimavarani ovat niin puutteelliset ja voimat lopussa. Ymmärrän, että minun pitäisi olla se ohjaaja ja tavallaan määrätä elämästäni, mutta en vaan meinaa siihen pystyä kunnolla. Sori sekava viesti ja valitus.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hyvin "epämuodikas" pohdinta ja toki sellainen, että jos se ei iske omalle kohdalle, vaikea sitä on väkisin yrittääkään: mutta itselläni kaikissa vastaavissa olotiloissa, joita olen aina välillä myös kokenut, on tietynlainen suuri apu taustalla ollut uskonto. Olen kasvanut herätysliikkeeseen kuuluneessa perheessä ja kuulunut siihen aina itsekin - tosin jossain välissä usko silti hieman "kuihtui". Nykyään taas se on minulle tärkeä asia, joka ei loppujen lopuksi hirveästi edes ole muuten mukana arkipäivissäni kuin juuri turvana takia-alalla kaikessa, ja koen itsekin välillä paljon näitä oman elämän pohdintoja, mutta jollain tasolla silti aina oma usko auttaa tuomaan laajemman perspektiivin asioihin ja helpottamaan sen hyväksymistä, että tämä elämä on vain matka päämäärää kohti, ja kaikki "maallinen" tuntuu sitten vähän merkityksettömämmältä. En siis tarkoita, että elämän olisi hyvä tuntua merkityksettömältä, ei todellakaan. Vaikea vaan selittää! Ehkä siis niin, että en pelkää enää niin paljon vaikka että elämäni jää elämättä tai että olisi pitänyt ehtiä tehdä jotain ja olen jo liian vanha ja pitäisi saada niin paljon vielä asioita aikaiseksi ja tehtyä tämän elämän aikana - on helpottavaa ajatella, että tämä on nyt vain matka, ja jos siitä tulee nyt joinakin aikoina tylsä tai ikävä tai vaarallinen tai epämiellyttävä tai mitä muutakaan, niin tämä tosiaan on vain se matka, ei täällä tarvikaan edes tehdä mitään ihmeellistä. Mutta edelleen, ymmärrän, jos asia ei vain tunnu luontevalta itselle. Minua se on auttanut.

Itseäni myös hengellisyys auttaa silloin kun tuntuu että on paljon "elämätöntä elämää". Enkä tarkoita väheksyä kenenkään tarpeita tai vaillejäämistä.

Koen että on olemassa egon taso jonka tarpeita ei voi koskaan täysin tyydyttää koska sen tasolla tavoitteiden saavuttamista seuraa aina jonkintasoinen pettymys. Ego ei tavallaan koskaan tyydyty.

Sitten on hengellinen taso jolloin saa yhteyden Jumalaan ja kokee tulleensa perille ja olevansa täysin tyytyväinen, onnellinen ja rakastettu riippumatta siitä onko elämä ulkoisesti "oikeanlaista".

Tiedän että kuulostaa hörhöltä eikä tosiaankaan ole tarkoitus vähätellä kenenkään kokemusta vaillejäämisestä. Paljon menettäneenä koen että elämässä varmaan on kyse siitä voiko kokea tyytyväisyyttä vaikka ei egon tasolla saavutakaan kaikkea. Ja sori tiedän että tämä menee tietyllä tapaa ohi aiheen ☺

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan elämäni lähti menemään pieleen jo alunperin opiskelupaikkaa valitessani. Opiskelin alan joka ei tuntunut omalta. Osittain vanhempien painostuksesta. Vaikka minulla oli tosi ristiriitaisia ajatuksia noina vuosina ja masennuinkin pahasti tuolloin, niin kävin kuitenkin koulun loppuun ja olen pysynyt samalla alalla. Haaveilin harrastuksen pohjalta paljon epävarmemmasta alasta aikoinaan, mutta koska en sitä hakeutunut opiskelemaan niin olen sysännyt koko harrastuksen sivuun, yrittänyt unohtaa että joskus edes nautin tällaisesta harrastuksesta.

Jotenkin tuntuu siltä että vuosien varrella olen koittanut vaan tukahduttaa niitä todellisia minut onnelliseksi tekeviä asioita, ja nyt en vaan jaksa sitä enää. Elämä on vain puurtamista päivästä toiseen. Taas lomakin meni siinä kun toteutettiin miehen ja lasten toiveita, mitäpä minä edes voisin toivia tai onko sillä jotain väliä jos jotain toivoisimkin? Toiveet ovat kuitenkin vääränlaisia eikä niitä ole mahdollista toteuttaa. T. Ap

Tarinasi voisi olla melkein minun kynästäni, ap, sillä erotuksella että en ole enää yhdessä lasten isän kanssa ja jäin pois työpaikastani rakentaakseni toiminimiyrityksellä toimien itselleni pikku hiljaa enemmän oman näköisen elämän. Elämä on nyt ihan ok, en valita lainkaan, mutta mielessäni suunnittelen, että jossain vaiheessa se näyttää vielä paljon enemmän itseltäni, pieni askel askeleelta. Nyt juuri tämä on lapsille hyvää arkea, ja olen siksi tästä oikeastaan tosi onnellinen, vaikka tämä on niin hiljaista ja pientä, väritöntäkin, itselleni. Mutta ne villeimmät unelmat ovat vain odottamassa…kyllähän lapset lentävät pesästä ja sitten on taas uusi elämänvaihe tiedossa . Toivottavasti sinäkin löydät sopivia askeleita!

Uuden alan opiskelu ja ulkomaille vaihtoon, ap. Miltä se kuulostais?

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Itsellä myös opiskeluun on vaikuttanut menneisyyden kokemukset liikaa ja en koe pärjääväni monissa ammateissa. Toisaalta olen hakenut yliopistoon sinne pääsemättä. En aina tiedä sitä miten pärjään täällä. Koen monesti olevani todella heikko tai muuten liian erilainen ihminen. Vanhemmista voisi sanoa sen, että heilläkin osuutta siihen miten itseni näen. Isäni on hyvin voimakas persoona, joka monesti huusi minulle kaikesta, vaikka yritin tehdä parhaani ja on levoton ihminen. Äiti taas parempi, mutta kuitenkin vahva ihminen joka arvostaa sellaisia, jotka pärjäävät ja heikkous pahasta. Hänenkin kanssaan jään tavallaan aina toiseksi jos riitelemme jostain ja osaa olla ilkeä, eikä ymmärrä toista.

Kaikki tämä siis vaikuttaa minuun ja koen olevani kuin jokin varjo itsestäni. Toisaalta olen myös niin yksinäinen etten koe olevani osa mitään tai kuulu mihinkään. Tässä tietenkin syytän myös itseäni, vaikka moni asia vaikuttaa. Samalla en vaadi paljon, mutta en tälläistä elämää kuitenkaan halunnut. Jotenkin se kaikki ikävä mitä elämässäni on ollut on tehnyt minusta liian varovaisen ja vienyt iloa pois. Samalla myös huomaan sen, että voimavarani alkavat loppua. Ennen jaksoin jotenkin. Tuo robottimaisuus ja sumussa eläminen ovat tuttua. Lisäksi mietin joskus sitä kuinka jollakin on vahva identiteetti ja tietää tavallaan kuka on ja mistä esim pitää. Itse en ole vieläkään edennyt tässä asiassa ja vaikka tiedän esim pitäväni jostain asiasta niin kuitenkin se suurempi kuva on hukassa ja en ehkä pysty kertomaan kuka tavallaan olen ja mitä elämääni liittyy. Joskus mietinkin sitä, että en sillä tavalla elä oikeaa elämää ja sellaista mistä pitäisin. Olen ollut myös niin yksin, että sekin varmaan vaikuttaa ja ehkä ihminen tarvitsee myös toisia ollakseen tavallaan näkyvä ja että identiteettikin kehittyy paremmin.

Nämä kaikki asiat vaikuttavat paljon myös siihen, etten ole koskaan vielä seurustellut ja en halua olla taakka tai rikkoa itseäni enempää. En pysty ehkä päästämään toista niin lähellä. Ymmärrän tietysti sen, että kukaan ei minua pelasta jos en itse saa elämääni muutettua ja itseäni myös. Joskus tuntuu silti siltä, että tämä elämä on jo nyt mennyt liian pieleen tai väärin ettei tästä tavallaan enää hyvää saa. Silloin tulee olo, että mieluiten aloittaisi kaiken alusta jos vaan voisi. Se on surullinen asia ja tuntuu, että tuhlaan elämääni olemalla surullinen ja onneton tähän kaikkeen. Parempana päivänä kestän taas paremnin. Tosin nyt huomaan sen, että voimani ovat rajalliset ja välillä olen tavallaan ihan lopussa. Sitä mietinkin, että kuinka kauan pystyn tavallaan "näyttelemään" elämääni ja kulkemaan kuin joku robotti ennen kuin hajoan itsekin täysin. Kirjoitin jo nuorempana kerran niin, että elämäni on kuin näytelmä elämästä jota en olisi halunnut elää.

Eniten varmaan suren sitä, että en voi olla onnellinen elämääni ja moni asia on mennyt väärin. Jotenkin olen niin kaukana kaikesta mistä pidän ja samalla koko persoonani tai voimavarani ovat niin puutteelliset ja voimat lopussa. Ymmärrän, että minun pitäisi olla se ohjaaja ja tavallaan määrätä elämästäni, mutta en vaan meinaa siihen pystyä kunnolla. Sori sekava viesti ja valitus.

Auttaisikohan terapia sinua? Näyttää siltä että olet ikävien kokemustesi myötä omaksunut hylätyn ja arvottoman identiteetin ja se uskomus pitäisi muuttaa voidaksesi elää arvoistasi ja hyvää elämää.

Selvästi vanhempiesi kovat asenteet ja kiusaaminen ovat tuhonneet sen mitä olisit voinut olla. Ja se on väärin. Muista että et ole paha ja huono vaan sinulle on tehty pahaa. Sinulla on oikeus tulla hyväksytyksi omana itsenäsi ja sinulla on oikeus kukoistaa. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Neljänkympin kriisiltä kuulostaa. Itsekin hiukka alle nelikymppisenä kävin samantyyppisiä ajatuksia läpi. Oli tunne, että seison vuorenharjalla ja katselen taaksepäin kuljettua matkaa ja mietin onko edessäpäin sitä mitä haluan. Noh, tein vääriä valintoja silloin ja kadun niitä vieläkin, mutta elämä kuitenkin löysi uomansa ja on ihan hyvää näin.

Ei oikein voi olla ikäkriisi jos on koko elämän ajan ollu samat ajatukset.

Ei ole koskaan oikein tiennyt mitä olisi tai  haluaisi tai missä .

Vaan joutuu meneen normien ja odotusten mukaan jos meinaa hengissä pysyä edes jotenkin.

Tämä ketju ❤️ Meitä on niin on, jotka kokee tuota tietynlaista tyhjyyttä. En ole iloinen, että muillakin elämä mättää, mutta silti se vähän helpottaa omaa oloa, kun saa lukea muiden ajatuksista.

Pelkäksi ikäkriisiksi en tätä leimaisi, vaikka minä 40v. olenkin. Tiesin jo nuorena etten haluaisi lapsia. Sisälläni tiesin asian varmaksi, mutta taivuin yleisen painostuksen alla. En rohjennut uskoa itseäni. Kyllähän vakituinen työ ja viiden vuoden seurustelu johtaa perheen perustamiseen. Juu juu. Näin uskottelin itselleni, kun "kaikki" ympärilläni toimi samoin.

Perhe-elämä ei toiminut. Parisuhde ei selvästi ollutkaan vakaa vaan lähti rakoilemaan heti. Mies vetäytyi hommasta ja puolen vuoden jälkeen olinkin yksin lapsen kanssa. Työelämässä oli vaikeaa taiteilla, kun hoitoapua ei ollut. Tästä en ole katkera; sanon vaan että olisi pitänyt siihen vanhempieni painostukseen vastata että autatteko sitten lapsen hoidossa.

Työpaikka meni, mutta uusi mies löytyi. Lyhyesti sanottuna nyt 10 vuoden jälkeen elämä on ihan hyvää. Mutta ei minun elämääni. Haluaisin elää yksin. Yritin pyytää mieheltä, että jos minä voisin käydä joskus yksin mökillä. Hän tietää kuinka paljon tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa. Mutta hän ei "anna" minun lähteä yksin mihinkään. Tarkoitan että siitä tulee riita. Mies haluaa tulla lasten (minulla 1 ja hänellä 2) kanssa mukaan. Eikä ole kyse edes lapsivastuusta tai epäluottamuksesta. Hän vain on nykyään iilimato. Tuntuu, että mitä enemmän kaipaan tilaa, sitä lähemmäs hän änkeää. Ahdistaa!!!

Nauratti kun joku aiempi kommentoija kaipasi johonkin hiljaiseen, japanilaiseen.. no, mikä nyt olikaan. Juuri tuo tunne minulla on. Haluan teleportata itseni jollekin saarelle, mihin katkaistaan kulkuyhteydet 😂

Elän kuukauden kerrallaan. Harrastan omia juttujani ja lapsen kanssa tehdään mukavia asioita. Tämä sujuu. Se on tuo parisuhde, mikä rassaa. En kuitenkaan halua erota, en ainakaan vielä. Ei ole voimia. Tiedän että tukehtuisin miehen takertumiseen. Katson asiaa viiden vuoden päästä. Tai kymmenen. Silloin ei tarvitse lapsia enää miettiä.

Se on erikoista, että ketään muuta en neuvoisi odottamaan. Itse vaan en ole niin vahva, että voisin tehdä käännöksen ja pysyä järkkymättömänä. En kaipaa draamaa.

Vierailija kirjoitti:

Tuttuja asioita minullekin. Tosin ehkä ei pitäisi kirjoittaa, kun olen itse sinkku ja lapseton. Silti mietin usein kuinka elämäni on melko tyhjää ja en ole onnellinen. Itse olen alle 30. En ole viettänyt sellaista nuoruutta mitä ehkä moni muu eli nauttinut ja elänyt täysillä vaan olin kiusattu nuorempana ja jo silloin hyvin yksinäinen. En käynyt juuri missään. Minulla ei siis ollut tavallaan mitään hienoa nuoruutta tai siihen liittyviä kokemuksia. Tämä sama tyyli on nyt jatkunut ja tietysti omaakin syytä. Minulle silti menneisyys vaikuttaa paljon ja pelkään tai jännitän liikaa eri tilanteita. Samalla minusta on tullut liikaa yksinoloon tottunut ja en osaa oikein enää tutustua muihin. Näin ei ole ihme miksi kaikki on mennyt näin ja en ole saanut tilannetta muutettua. Samalla surullista, että olen vähän kuin jumissa itseni kanssa ja en pysty nauttimaan elämästäni enää. Aiemmin toimi paremmin se, että yritti olla tyytyväinen johonkin pieneen asiaan, mutta nyt kun elämä ihan toisenlaista mitä toivoi ja myös yksinäistä niin en pysty enää nauttimaan tästä.

Minussa on siis itsessäni paljon syytä kaikkeen. Olen yhden muuton jo aikoinaan tehnyt niin, että oli pakko lähteä pois, että pääsisin muualle, kun en voinut enää jäädä paikkakunnalle missä nuoruuteni vietin. Nyt myöhemmin huomaan sen, että valinta oli aika väärä ja tämä nykyinen paikkakunta ei ole tarjonnut minulle mitään ja en kuulu tänne. Muuttaa tietenkin pitäisi, mutta olen työtön ja samalla rahaa aika vähän. En siis voi lähteä muuttamaan ilman mitään tietoakaan töistä.

Jatkuu

Tähän sanoisin että muuttaa voi myös työttömänä ja vähävaraisena. Hankkii vain asunnon (vaikka alkuun vaatimattomankin) uudelta paikkakunnalta ja sitten yrittää selvitä mahdollisimman edullisin kustannuksin muutosta.

Kelasta tai sossusta kannattaa hakea muuttoavustusta, sitä voi saada kun perustelee muuton hyvin eli vaikka että työnsaantimahdollisuudet ovat uudella paikkakunnalla paremmat. Mutta vaikka et sitä saisi, voit muuttaa kun pidät kulut alhaisina. Uudella paikkakunnalla saat sitten takuuvuokran yms. paikallisesta sosiaalitoimesta tai kelasta.

Neuvon sinua näin koska itse muutin aikoinaan samalla tavalla isoon kaupunkiin ja siellä aukesi uusi elämä opiskelu- ja työpaikkoineen. Työttömyyden ja vähävaraisuuden ei kannata antaa estää itseään. Tsemppiä!

Unelmaelämä on käsitteenä hieman ongelmallinen. Unelmaelämähän koostuu lopulta onnellisuudesta ja sen tuntemisesta. Jokainen myös ymmärtää ettei tämä onnellisuus ole jatkuvaa päätä hiumaavaa tunnetta vain ennemminkin rauhaa,hyväksyntää ja ilon hetkiä ripoteltuna hieman niitä huonoja hetkiä enemmän. Tavoittele onnellisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Itsellä myös opiskeluun on vaikuttanut menneisyyden kokemukset liikaa ja en koe pärjääväni monissa ammateissa. Toisaalta olen hakenut yliopistoon sinne pääsemättä. En aina tiedä sitä miten pärjään täällä. Koen monesti olevani todella heikko tai muuten liian erilainen ihminen. Vanhemmista voisi sanoa sen, että heilläkin osuutta siihen miten itseni näen. Isäni on hyvin voimakas persoona, joka monesti huusi minulle kaikesta, vaikka yritin tehdä parhaani ja on levoton ihminen. Äiti taas parempi, mutta kuitenkin vahva ihminen joka arvostaa sellaisia, jotka pärjäävät ja heikkous pahasta. Hänenkin kanssaan jään tavallaan aina toiseksi jos riitelemme jostain ja osaa olla ilkeä, eikä ymmärrä toista.

Kaikki tämä siis vaikuttaa minuun ja koen olevani kuin jokin varjo itsestäni. Toisaalta olen myös niin yksinäinen etten koe olevani osa mitään tai kuulu mihinkään. Tässä tietenkin syytän myös itseäni, vaikka moni asia vaikuttaa. Samalla en vaadi paljon, mutta en tälläistä elämää kuitenkaan halunnut. Jotenkin se kaikki ikävä mitä elämässäni on ollut on tehnyt minusta liian varovaisen ja vienyt iloa pois. Samalla myös huomaan sen, että voimavarani alkavat loppua. Ennen jaksoin jotenkin. Tuo robottimaisuus ja sumussa eläminen ovat tuttua. Lisäksi mietin joskus sitä kuinka jollakin on vahva identiteetti ja tietää tavallaan kuka on ja mistä esim pitää. Itse en ole vieläkään edennyt tässä asiassa ja vaikka tiedän esim pitäväni jostain asiasta niin kuitenkin se suurempi kuva on hukassa ja en ehkä pysty kertomaan kuka tavallaan olen ja mitä elämääni liittyy. Joskus mietinkin sitä, että en sillä tavalla elä oikeaa elämää ja sellaista mistä pitäisin. Olen ollut myös niin yksin, että sekin varmaan vaikuttaa ja ehkä ihminen tarvitsee myös toisia ollakseen tavallaan näkyvä ja että identiteettikin kehittyy paremmin.

Nämä kaikki asiat vaikuttavat paljon myös siihen, etten ole koskaan vielä seurustellut ja en halua olla taakka tai rikkoa itseäni enempää. En pysty ehkä päästämään toista niin lähellä. Ymmärrän tietysti sen, että kukaan ei minua pelasta jos en itse saa elämääni muutettua ja itseäni myös. Joskus tuntuu silti siltä, että tämä elämä on jo nyt mennyt liian pieleen tai väärin ettei tästä tavallaan enää hyvää saa. Silloin tulee olo, että mieluiten aloittaisi kaiken alusta jos vaan voisi. Se on surullinen asia ja tuntuu, että tuhlaan elämääni olemalla surullinen ja onneton tähän kaikkeen. Parempana päivänä kestän taas paremnin. Tosin nyt huomaan sen, että voimani ovat rajalliset ja välillä olen tavallaan ihan lopussa. Sitä mietinkin, että kuinka kauan pystyn tavallaan "näyttelemään" elämääni ja kulkemaan kuin joku robotti ennen kuin hajoan itsekin täysin. Kirjoitin jo nuorempana kerran niin, että elämäni on kuin näytelmä elämästä jota en olisi halunnut elää.

Eniten varmaan suren sitä, että en voi olla onnellinen elämääni ja moni asia on mennyt väärin. Jotenkin olen niin kaukana kaikesta mistä pidän ja samalla koko persoonani tai voimavarani ovat niin puutteelliset ja voimat lopussa. Ymmärrän, että minun pitäisi olla se ohjaaja ja tavallaan määrätä elämästäni, mutta en vaan meinaa siihen pystyä kunnolla. Sori sekava viesti ja valitus.

Auttaisikohan terapia sinua? Näyttää siltä että olet ikävien kokemustesi myötä omaksunut hylätyn ja arvottoman identiteetin ja se uskomus pitäisi muuttaa voidaksesi elää arvoistasi ja hyvää elämää.

Selvästi vanhempiesi kovat asenteet ja kiusaaminen ovat tuhonneet sen mitä olisit voinut olla. Ja se on väärin. Muista että et ole paha ja huono vaan sinulle on tehty pahaa. Sinulla on oikeus tulla hyväksytyksi omana itsenäsi ja sinulla on oikeus kukoistaa. Voimia!

Kiitos viestistä sinulle. Näin uskon kaiken menneen ja kokemuksillani on paljon vaikutusta. Olen muutenkin ehkä vähän herkempi ihminen ja vanhemmat kovasti yrittivät tehdä minusta rohkeampaa ja sen huomasi jo kun olin lapsi. Aina olisi pitänyt uskaltaa tehdä kaikkea kuten mennä juttelemaan muille. Jos olin ujo tai arka niin se oli paha juttu. Yritin sitten jo lapsena olla heille mieliksi.

Nuorempana muuton jälkeen aluksi kaikki hyvin, mutta sitten jäin yksin ja kiusattiin. Vanhemmat eivät juurikaan tukeneet ja jäin omilleni asian kanssa. Kaikki jatkui aina lukioon saakka, kun minulla ei ollut oikein mahdollisuutta lähteä muualle kouluun. Näin sama jatkui. Sen lukion jälkeen päätin tavallaan paeta nopeasti muualle, kun en olisi jaksanut enää siellä asumista ja mietin jopa elämäni päättämistä tuolloin. Se nopea ja silloin lähes ainoa valinta johti sitten tähän nykyhetkeen ja tähän asuinpaikkaa ja sillä tiellä olen edelleen.

Kiitos sinulle ja pitäisi tietenkin arvostaa itseäni ja ehkä antaa anteeksi omat heikkoudet. Niihin kun vaikuttaa moni asia. Niillä on paljon merkitystä ja en ehkä olisi niin onneton elämääni ilman niitä, vaikka helppoa tuskin olisi muutenkaan. Ne veivät silti iloa elämästäni ja varmaan jos tieni olisi ollut tavallinen ja parempi niin olisin tyytyväisempi ja huokettomampi enkä pelkäisi kaikkea ikävää ja olisi niin surullinen välillä. Kiitän vielä kivasta viestistäsi. Sorruin nyt kirjoittamaan, kun joskus hyvä purkaa tätä. Terapia voisi ehkä auttaa ja pitäisi miettiä sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkänäköinen elämäsi sitten oikeasti olisi?

En tiedä.. Todennäköisesti olisin muuttanut ulkomaille jo kauan aikaa sitten. Se oli suurin haaveeni nuorena, mutta sitten tulin raskaaksi, ja mieheni on aina ollut ehdoton sen suhteen ettei ulkomaille halua muuttaa. Tai olisi hän saattanut lähteä väkisin kanssani, jos olisin tehnyt kaiken suunnittelun itse, mukaanlukien hankkinut hänelle työpaikan jne. Aika suoralta kädeltä hän on ajatuksen tyrmännyt jo aikoinaan.

Jos en asuisi ulkomailla, niin voisin hyvin kuvitella asuvani jossain kommuunissa, vaikka maaseudulla tai vuokralla jossain vähän ”värikkäämmässä” paikassa, jossa olisi enemmän elämää ympärillä. Vaikea selittää... Jotenkin vaan en ole onnellinen nykyisessä asuinpaikassani, joka on mielestäni yksinkertaisesti tylsä. En jotenkin tunne kuuluvani joukkoon. Mutta sitten taas koen huonoa omatuntoa kun en ”tyydy” näihin puitteisiin (ei siis mitään rikkaita olla) tai sopeudu joukkoon. Mietin et mikä minussa on vikana.

Miksi teit lapsia? Lapsettomana kaikki tuo olisi helposti toteutettavissa, mutta valitsit toisin. 

Niinpä, eikä olisi ollut myöskään pakko suostua miehen ehdottomuuteen. Siinäkin vaiheessa kun tuli raskaaksi olisi voinut esim. jättää lapsen isälle ja muuttaa ulkomaille, tai jättää miehen ja lähteä lapsen kanssa ja asua missä huvittaa. Vähän ristiriitaista sanoa, että SUURIN haave oli ulkomaille muutto, kun on kumminkin tehnyt ne valinnat, joista seuraa että elämästä tulee tasaista ja turvallista ja tylsää. Olisiko niin, että haaveminä on eri persoona kuin AP:n todellinen minä.

Juuri tuota ajattelua en ymmärrä, jota miehenikin edustaa. Miksi nämä asiat poissulkevat toisensa? Tiedän paljon ihmisiä jotka asuvat ulkomailla ja ovat joko saaneet siellä lapsia tai ovat muuttaneet lastensa kanssa sinne. Tiedän jopa perhen joka asuu veneessä. Kyllähän eri kulttuureihin tutustuminen, niiden näkeminen on lapsellekin suuri rikkaus. Miksi elämä lasten kanssa on automaattisesti tylsää? T. Ap

Niin siis itsehän olet valinnut tulla tuolle miehelle raskaaksi JA jäädä hänen kanssaan elämään perhe-elämää? Minkä takia se ulkoistetaan miehen syyksi, että elämäsi on tylsää? Olisit voinut

- jättää lapset tekemättä

- valita seikkailullisen miehen, joka haluaa värikästä elämää lastenkin kanssa (tosin tässäkin on omat ongelmansa, jos sellasen kumppanin valitsee)

- tai, jättää taakse sen tylsän perhe-elämän heti kun huomasit, että väärä mies ja elämäntapa tuli valittua.

Pointtini oli että et USKALTANUT valita epävarmaa elämää varman sijaan, mutta nyt valitat, että kyllähän sinä olet mielenkiintoinen persoona, mutta toiset ovat jotenkin painostaneet tähän sinulle epätyypilliseen elämään. Todellisuudessa ihminen, joka on todella vapaudenkaipuinen, on valmis uhraamaan aika paljon sen vapauden takia, toisin kuin sinä. Et suostu hyväksymään, että olet tehnyt nämä valinnat mukavuudenhalusi takia omien todellisten arvojesi pohjalta, ja nyt projisoit syyn muualle.

Jännä että asian voi nähdä noinkin. Minun silmiini ap kuulostaa nimenomaan vastuuta paljon kantavalla ihmiseltä. Silloin helposti mukautuu toisten elämään, ja se usein tuntuu järkevältäkin, esimerkiksi lasten takia sen tekee tavallaan mielellään, mutta sittenkin…ne omat toiveet ja unelmat ovat sivuosassa joskus liikaakin. Näin minä sen näen

Vierailija kirjoitti:

Unelmaelämä on käsitteenä hieman ongelmallinen. Unelmaelämähän koostuu lopulta onnellisuudesta ja sen tuntemisesta. Jokainen myös ymmärtää ettei tämä onnellisuus ole jatkuvaa päätä hiumaavaa tunnetta vain ennemminkin rauhaa,hyväksyntää ja ilon hetkiä ripoteltuna hieman niitä huonoja hetkiä enemmän. Tavoittele onnellisuutta.

Itse koen että onnellisuus on merkityksellisyyden sivutuote. Olen vaiheessa jossa tutkin syvällisesti omia arvojani ja mietin mitkä asiat ovat minulle aidosti merkityksellisiä.

Pelottavaa tässä prosessissa on se että tiedän että joudun muuttamaan monia asioita elämässäni. Ja helppoa se ei tule olemaan.

Tämä on lohdullinen ketju kun olen itsekin keskellä isoa muutosprosessia. Kiitos tästä ❤

Ei kannata takertua siihen, mitä menneisyydessä on tapahtunut tai miksi on päätynyt siihen missä on. Oman elämän osasia voi löytää, kun lähtee miettimään, että missä olisin ja mitä tekisin, jos olisin yksin ja päättäisin kaikesta itse. Kannattaa olla tässä jokseenkin realistinen, mutta ei liian. Esim. jos mietin itseäni, niin yksin eläisin melko pienessä asunnossa ja elintasoni olisi matalampi, mutta toisaalta päättäisin kaikesta itse ja vähemmät rahat riittäisivät hyvin, kun niitä ei käytettäisi (mielestäni) turhuuksiin.

Ihan siis sellainen ajatusleikki, että jos nyt jäisin yksin, niin miten eläisin ja mihin suuntaan elämääni ohjaisin. Se ei tarkoita, että pitää erota tai hylätä lapset, vaan leikin myötä saattaa löytyä ideoita ja ajatuksia siitä, että mitä juttuja elämäänsä kaipaa. Sitten tuodaan joitakin niitä asioita nykyiseen elämään.

Tai jos puuttuu rahaa, niin voi miettiä, mitä haluaisi tehdä, jos olisi riittävästi rahaa. Usein huomaa, että muutaman hankinnan ja ulkomaille muuton jälkeen ne varsinaiset asiat ovatkin ilmaisia tai edullisia ja mikään ei estä tekemästä niitä jo nyt. Jos ei ole kaveria, niin mitä tekisit sen kaverin kanssa, jos sellainen olisi? Tuo niitä asioita elämääsi, ehkä se kaverikin sitten tulee.

Vierailija kirjoitti:

Harrastuksilla pystyy niin paljon vaikuttaan siihen oman elämän ja arjen mielekkyyteen. Ensinnäkin pitää uskaltaa ruveta harrastamaan uudestaan jotain vanhaa ja kaipaamaansa tai rohkeasti lähteä aloittaan jotain uutta. Ei pidä pelätä lähteä yksin kokeilemaan, sillä se voi olla suhteellisen hankalaa saada kaveria mukaan. Minä itse on aina mukana. Myöskin sille harrastukselle pitää ottaa "härskisti" aikaa ja tilaa ja mennä vaan. Jos käyt tyyliin jollain kansalaisopiston entisöinti-kurssilla 3 tuntia viikossa, perhe kyllä voi elää sen kanssa.

Puhu miehelle avoimesti tästä kriisistä. Puhu useampaan kertaan. Toinen voi kavahtaa tätä, jos hän pelkää menettävänsä sut ja yhteisen arjen, mutta sillon pitää vaan todeta, ettei se yhteinen elämä häviä mihinkään, vaikka ottaisit pari tuntia viikossa omaa aikaa tai käväset kerran vuodessa reissaamassa jossain viikon pari.

Elämästä saa omanlaista, mutta sitä pitää uskaltaa ja kehdata vaatia jopa kumppanilta. Parisuhde on kompromisseja ja ne kompromissit on molempisuuntaisia. Miehenkin tulee joustaa jossain.

Ja jos kyse on lapsista ja halusta matkustaa, niin ei ne lapset mene rikki, vaikka tekisit joka vuosi viikon reissun itseksesi jonnekin. Vuodessa on kumminkin 51 muutakin viikkoa, jolloin on läsnä lapsille.

Tämä! Minulla on monta ystävää/kaveria, jotka ovat jääneet jotenkin jumiin lapsiperheen äidin rooliin, vaikka lapset ovat jo isoja koululaisia ja itsenäistyviä nuoria. Miehen ja lasten hyvinvointi ja heidän harrastuksensa ovat prioriteettilistan kärjessä jatkuvasti. Väitän, että moni nainen on itse aiheuttanut tämän tilanteen ylihuolehtimisella ja opettamalla miehen ja lapset siihen, että äiti on ikään kuin roolihahmo eikä itsenäinen ihminen, jolla on välillä myös omia tarpeita. 

Kello on nyt 4 kun kirjotan tätä muistiin ap:lle, että pääsen lisäämään tekstin tänne, kun palsta on taas auki.

Tässä ongelmana ap sulla ei ole loppuviimein muu kuin se, että sun mies on täysin tunteeton pölvästi ja sinä olet selkeästi empaatikko. Empaatikolle hirveintä on, jos muille tulee paha mieli heidän sanomisistaan ja tekemisistään, joten he vääntyvät seitsemälle sadalle mutkalle toisten mieliksi. Ja nythän sinä tosiaan elät toisen henkilön elämää eli miehesi. Mies on päättänyt teillä kaikki; missä asutaan, hankitaanko lapsia, miten parisuhteessa eletään, miten parisuhteessa ollaan ja kommunikoidaan, ja mitä sinä saat tuntea ja mistä puhua.

Mietipä asiaa myös tältä kannalta; sinä olet valmis ja OLET ollut valmis tekemään ihan mitä tahansa sen eteen, että puolisollasi olisi hyvä ja tyytyväinen olo, mutta pistääkö mies hitustakaan ajatusta sinulle? No ei. Kerroit, että hän lähtee pitkin hampain mukaan suorittamaan sulle mieluisia asioita ja tekee sen vasemmalla kädellä täysin sinusta piittaamatta. Ei tätä voi rakkaudeksi tai edes välittämiseksi kutsua millään mittarilla. Ja jos mies vänkää, että neurologisesti on omituinen niin kerrottakoon, että lähipiiristäni löytyy useampikin neuropoikkeava puoliso, joka rakastaa kumppaniaan, tekee asioita yhdessä, neuvottelee ja pitää huolen siitä, että kumppanilla on hyvä olo.

Sulla on siis aivan väärä mies. Joka on vielä kontrolloiva, koska asiat tehdään hänen mukaansa ja piste. Osa pitää tuota jo henkisen väkivallan yhtenä muotona ja onhan se tavallaan pahoinpitelyä, kun ei voi olla oma itsensä toisen kanssa. Trust me, kasvoin tällaisen kontrolli-iskän alaisuudessa empaattisena tyttärenä, äiti oli ovimatto.

Suosittelen, että etsit käsiisi lisätietoja. Lämpimät suositukset seuraaville kirjoille

- Sensitive is the new strong, Anita Moorjani. Keskittyy nimenomaan empaatikkoihin, heidän sudenkuoppiin ja haasteisiin. Suomenkielinen versio tulee varmasti ulos parin vuoden sisään.

- Why Does He Do That? Inside the Minds of Angry and Controlling Men. Tämä löytyy ilmaisena PDF:nä netistä: https://www.nwcbooks.com/files/ebook.php?id=azvHexd1g1YC&item=why-does-…

Koska hei, oikeasti. Sun mies ei ole kohdellut sinua pitkään aikaan, kuten rakasta kumppania kohdellaan. Eikä se muutu sillä, että sinä yrität kovemmin olla entistä rakastavampi, rakastettavampi, ymmärtäväisempi, helpompi, värittömämpi, hajuttomampi jne. Ei se toimi tällaisten tyyppien kanssa.

Sun vaihtoehdot on; joko jatkat samaan malliin, menette pariterapiaan, eroat koska puolisosi ei ole sinusta aidosti kiinnostunut tai jatkat suhteessa ja alat itsekkäästi tekemään sinulle mieleisiä asioita miehen mielipiteistä piittaamatta. Hän nousee sotajalalle, kun otat omaa tilaa ja persoonaa, joten varaudu siihen.

Pystyt siihen!