peruuttamaton virhe elämässäsi?

Sanoin elämäni naiselle ei. Olin avioliitossa silloin, mutta en saanut häntä mielestäni. Myöhemmin meille tuli vaimoni kanssa ero (kasvoimme erillemme), mutta elämäni rakkaus oli jo muuttanut ulkomaille, ja sanoi, ettei halua sydäntään uudestaan särettävän. Kadun ikuisesti etten lähtenyt hänen mukaansa silloin, kun se mahdollista oli. 

Ikuisesti sinua kaivaten, S

Hui, ihan säikähdin kun tuo 19 & 22 voisi olla minä. Hermoheikko huutava äiti ja omakotitalo virheostoksena. Nyt vielä tulot tulee laskemaan koska mies ei todennäköisesti sairautensa takia enää pysty nykyiseen työhönsä. Jos nyt ylipäätään mitään työtä enää löytää. Mitenhän pärjätään tämän talon kanssa.....

Läheisistä ihmisistä kannattaa pitää huolta, siis siitä ihmissuhteesta, etrei jää kaduttamaan, jos toinen yllättäen kuolee. Olkaa silti armollisia itsellenne. Olemme ihmisiä, teemme kaikki virheitä.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 16:20"]

Vastaajalle nro 13: olen tosi pahoillani puolestasi. Hyvä kun sait kirjoitettua tuskaasi ulos. Minun lapseni eivät ole koskaan joutuneet minua pelkäämään. Päinvastoin, olen itse tinkinyt hyvin monesta asiasta tässä elämässä saadakseni heidät koulututettua, ja ovat hyvissä ammateissa nyt. Ehdin elää 45 vuotta, ennenkuin sairastuin siihen vakavaan masennukseen. Minulla on hoitokontakti, olen työssäkäyvä nainen. Purit nyt osan omaa aggressiotasi minuun. Kestän sen kyllä. Tarkoitin vain kirjoituksellani sitä, että eräs lapsistani ei voi hyväksyä esim. mt-sairauksia, siinä hän on ehdoton. Joten sallin hänelle mielipiteensä. Kaikkea hyvää sinulle, koeta kestää ja pysy itse vahvana.

T vastaaja nro 9

[/quote]

Kiitos vastaaja nro 9! Purin tosiaan vihaani sinuun. Otit sen vastaan suorastaan ihailtavan hyvin. Sinä olet selvästi aidosti hyvää äiti- ja ihmisainesta. Kaikkea hyvää sinulle! t: omalle äidilleen vihainen, joka ajoittain purkaa pettymystään kaikkeen mikä liikkuu

lapset

Älä turhaan soimaa itseäsi tuolla asialla. Toki olisit halunnut vielä hyvästellä ja ajattelet, että äitisi olisi halunnut sinut hyvästellä. Mutta tehty mikä tehty ja jos olet ollut hyvä lapsi äidillesi niin, että olet hänestä oikeasti välittänyt ja sen näyttänyt niin kaikki hyvin.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 17:08"]

Suurin virhe se etten lopettanut ajoissa hullulla terapeutilla käymistä.

[/quote]

Miten sinulle sitten kävi, kun et lopettanut ajoissa?

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 18:06"][quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 17:08"]

Suurin virhe se etten lopettanut ajoissa hullulla terapeutilla käymistä.

[/quote]

Miten sinulle sitten kävi, kun et lopettanut ajoissa?

[/quote]

Loppujen lopuksi en tiedä vielä. Aikaa meni hukkaan,elämä kului..

Yks juttu. Tapasin syntymäpäivänäni junassa upean miehen, annoin numeron.

Asuin solussa jossa oli puhelin käytävällä.

Mies soitti ja en kehdannut avata asuntoni ovea sille joka välitti puhelun.

Mulla oli niin sotkuista!

Että olin tyhmä.

Te jotka vastaatte lapset niin antakaa lapsenne pois. Se on paljon parempi pidemmän päälle lapsillenne kuin vittumainen ihmishirviö, jonka mielestä oma lapsi on suurin virhe elämässä. Soitatte vaan lastensuojeluviranomaisille, niin teidänkin lapset saa paremman elämän.

Muutto toiselle paikkakunnalle, hyvän työpaikan jättäminen ja sikakalliin erillistalon ostaminen, mitä ei saa ikinä myytyä pois ilman monen kymppitonnin tappioita. Väsynyt ja stressaantunut tästä kaikesta.

Peruuttamatonta ehkä, mutta onko ne kuitenkaan virheitä? Ei ihmiselämä voi olla pelkkää onnea jatkuvasti. Välillä tulee murheellisia aikoja ja tapahtumia, mutta ne olisi nähtävä tienä johonkin uuteen ja parempaan. Toki vain siinä tapauksessa ettei jää tilanteeseen rypemään ja luovuta!

Vähän sama kuin ap:lla. Äiti joutui sairaalaan outojen oireiden vuoksi, soitti huolestuneena ja pyysi käymään. En mennyt kun piti päästä bilettämään. Seuraavana yönä sai aivoverenvuodon ja kuoli...

Ap, vähän samansuuntainen tarina mullakin. Äitini sairasti terminaalivaiheen syöpää, oli ollut osastohoidossa jo puolisen vuotta. Kävin joka päivä 1-2 kertaa hänen luonaan, kävelin (ei ollut pyörää eikä varaa bussikorttiin) toiselta puolelta kaupunkia (matkaa joku 9km). Kunnes eräänä päivänä en vain jaksanut. Soitin siskolleni, valehtelin että minulla oli pää kipeänä, en tule nyt äitiä katsomaan. Äitini kuoli seuraavana aamuyönä, onneksi siskoni oli ymmärtänyt lähdön olevan lähellä ja jäi äitini luokse yöksi. En tiedä miksei soittanut minulle, varmaan tahtoi antaa minun nukkua rauhassa vielä sen yön. Kauan syytin itseäni laiskuudestani, vaikka nyt 15v myöhemmin osaan jo ajatella asian niin, että olin tuolloin varmasti aivan henkisestikin lopussa.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 13:07"]

Itseä ahdistaa, vieläkin tänä päivänä tämä asia;

Äiti makaa sairaalassa, sairastaa syöpää ja on erittäin huonona. Tiesin että hänen on aika lähteä pois pian, mutta silloin perjantaina kun ajattelin mennä käymään sairaalassa (äiti halusi nähdä minua) menin kuitenkin kaverin polttareihin, ja seuraavana aamuna äiti kuoli. Tuo asia on virhe mitä ei voi peruuttaa. Äiti ei kerennyt hyvästellä omaa lastaan sen takia koska lapsi meni bilettämään. Häpeän itseäni,vihaan itseäni tuon asian takia. Tätä en voi antaa itselleni koskaan anteeksi.

Minkälaisia virheitä te olette tehneet elämänne aikana mitä ei voi peruuttaa?

[/quote]

Kuitenkin kävit katsomassa jonain muuna päivänä.

Jos itse olisin terminaalivaiheessa sanoisin ettei kannata syytellä itseään vaan ajatella järkevästi.

Se etten vaihtanut koulua koulukiusaamisen takia, pelkäsin että joutuisin vielä pahempian kiusaajien kouluun vaikka toinen koulu olisi saattanut olla parempi. Sinnittelin ja kävin koulua jonka pihassa oli päivittäin poliisiautoja, muitakin kyllä kiusattiin. Exään tutustuminen, ei nyt peruuttamaton mutta ikäviä muistoja ei pois saa..

Kaduttaa, että hakeuduin opiskelemaan ja muutin kauas pois vanhempieni luota jo 19-vuotiaana. Valitsin nimittäin alani väärin enkä ole saanut kunnollisia osa-aikatöitä / kesätöitäkään opintojen ohessa, joten talous on kurjalla tolalla eikä tulevaisuuskaan innosta. Valmistun kohta, mutta näillä näkymin työkkäri odottaa. Näin jälkiviisaana en missään nimessä ollut henkisesti kypsä itsenäiseen elämään tai isoihin valintoihin tuolloin alle parikymppisenä.

Naimisiin meno. Miehestä tuli sen myötä samanlainen paska kasa kuin muistakin tapailemistani miehistä. Ei tee kotona mitään vaan odottaa että minä hoidan kodin ja lapset.

Ja niin teen koska kukaan muu ei tee. Kiristää etten nää lapsia enää koskaan jos lähden.

En yrittänyt 20-35-vuotiaana lasta ja niin munasoluni ehtivät vanhentua.

Täälläkin vähän saman tyyppinen tarina kuin ap:lla. Rakas, mutta kaukana asuava lähisukulainen joutui teholle, jossa oli aiemminkin useasti ollut vaikean pitkäaikaissairauden edetessä. Uskoin, ettei nytkään kuolema korjaa, mutta olin väärässä. En siis matkustanut hyvästelemään ja kadun sitä, virhearviotani, vieläkin.