peruuttamaton virhe elämässäsi?

Yritän sanoa itselleni että parempi kun en mennyt, mutta silti se vaivaa, en mennyt myöskään kuolevaa äitiäni katsomaan enää viimeisinä päivinä. Kävin hyvästelemässä hänet viikkoa ennen poismenoa. Sen jälkeen en vain kyennyt. Yritin kyllä. Kahdesti olin jo automatkalla, mutta käännyin takaisin. Äiti oli rakas, mutta se ihminen joka siellä sairaalassa odotti ei ollut äitini enää vuosiin ;-( Oikea äitini oli jättänyt kehonsa jo pari vuotta aiemmin. Ihminen joka sairaalassa oli ei enää ymmärtänyt tästä maailmasta ja siksi käynnit siellä olivat raskaita. Kerta kerran jälkeen itkin enemmän ja enemmän. Näin painajaisia ja itkin päiviä käyntien jälkeen.

Kadun että laitoin äitini niin koville teini-iässä. Olin äärimmäisen itsekäs ja vaimensin empatiakyvyn olemalla jatkuvasti vihainen. Tuntuu, että äiti vanheni kymmenen vuotta parin vuoden aikana.

mulla oli 2000luvun alussa vaihtoehtoina,ostaa omakämppä ja jatkaa töissä tai jos olisin lähtenyt ulkomaille erääseen projektiin ,saanut lopputilin.

pyysin palkatonta vapaata sitä varten ja jos ei olisi onnistunut olisin voinut palata vanhoihin kuvioihin.

no valitsin vanhan työn ja oman kämpän,loppujen lopuksi työtkin meni ihan vituiksi ja sain paskaa käteen oikein kunnolla,reilut 10v olin ollut samoissa hommissa,tosin omistaja oli vaihtunut sinä aikana monta kertaa,uuden päällikön kanssa meni sen verran sukset ristiin että sanoin sille että nyt mennään pihalle selvittämään asiat kerralla ja kunnolla,ei uskaltanut tulla ja sain esimiehen väkivallalla uhkaamisesta lopputilin ja hopealusikat samalla kertaa -2006.

jos olisin kaiken tiennyt etukäteen olisin jättänyt kämpän ostamatta ja aluepäällikön olisin käskenyt imeä munaa!!

sitä olen katunut ,mutta onneksi sain hyvityksen vuonna 2008 ja olin silloin 10viikkoa ulkomailla töissä.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 20:10"]

Kaduttaa, että hakeuduin opiskelemaan ja muutin kauas pois vanhempieni luota jo 19-vuotiaana. Valitsin nimittäin alani väärin enkä ole saanut kunnollisia osa-aikatöitä / kesätöitäkään opintojen ohessa, joten talous on kurjalla tolalla eikä tulevaisuuskaan innosta. Valmistun kohta, mutta näillä näkymin työkkäri odottaa. Näin jälkiviisaana en missään nimessä ollut henkisesti kypsä itsenäiseen elämään tai isoihin valintoihin tuolloin alle parikymppisenä.

[/quote]

Viisasta puhetta! Yhdistä tuohon vielä eka vakava parisuhde, joka onkin nyt mennyt aika metsään. Olo ei ole ihan huippu...

Perheelliseksi alkaminen. En tarkoita että olisin halunnut olla villi ja vapaa seksinjahtaaja, vaan se että saisi oikeasti päättää tekemisistään ja menemisistään. Sinänsä olen kuulemma (päiväkotitädit ja opettajat näin kertovat näin...) "unelmaisi"  jolle lapset ovat kaikki kaikessa, mutta varmasti olisin vielä onnellisempi ilman mitään perhettä rajoitteineen. Sitä omaa vapauttaan vaan ei osaa arvostaa ennen kuin sen menettää pysyvästi.

Kadun etten uskalla tehdä unelmien eteen mitään.. Haaveenani ei todellakaan ollut jäädä tähän helvetin tuppukylään vuokrakämppään ja olla 3 pojan yh ilman mitään koulutusta.

[quote author="Vierailija" time="12.08.2014 klo 15:34"]Vastaaja nro 9 jatkaa vielä, että äitisi on aivan selkeästi kasvattanut sinut hyvin. Sinulla on omatunto, ja mietit yhä tuota asiaa. Kyllä useimmat äidit vaistoavat lapsensa rakkauden, vaikka lapsi olisi jo aikuinenkin. Minulle kävi sitten myöhemmin vieläpä niin, että eräs lapsistani on hylännyt minut eikä pidä yhteyttä. Hän on jotenkin perinyt (isältään?) sellaisen luonteenpiirteen, että on aivan ehdoton tietyissä periaatteissa. Kun sairastuin vaikeaan masennukseen tuossa muutama vuosi sitten, niin poika ei enää pidä minuun mitään yhteyttä. Hän häpeää minua. Silti hän on minulle hyvin rakas, ja uskon että ajattelee minua kuitenkin lämmöllä ainakin joskus. En ole hänelle vihainen. Tunnenhan minä hänet, olen kerran kantanut häntä huolella kohdussani ja kasvattanut hänet ihan kelpo kansalaiseksi.

[/quote]

olipa kauniisti kirjoitettu!