Halusin olla ihannevanhempi ja kun se ei onnistunut, petyin äitiyteen valtavasti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi koet epäonnistuneesi vanhempana?

Ihanne jo sanana tarkoittaa ideaalista, saavuttamatonta mielikuvaa. Ei oikea elämä ole koskaan kaikilta osin ideaalista. Ja ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Vaikka äiti oli ihanteellinen, on siinä kuviossa yleensä myös isä ja lapset ja heillä omat persoonat ja huonot puolet.

Minusta ihannevanhemmuuteen kuuluu, ettei siinä oikeasti olla täydellisiä. Esim. ei oma isänikään ollut ja silti hän edustaa minulle ihannevanhempaa. Niin hauska, kiva, hyvä esikuva, kiltti, välittävä, elämäniloinen… ihan mahtava tapaus, vaikka ei tosiaankaan täydellinen! Äitini olisi täydentänyt häntä, ellei olisi ollut niin ilkeä ja paha ja häijy.

Ap

Täysi juopporetku se isäsi oli. Niin se aika kultaa muistot ja kuolema eritoten.

Vierailija kirjoitti:

Olet ahdistunut, kun et osaa olla ihanneäiti. Kuitenkaan et osaa oikein määritellä, mitä se ihannevanhemmuus edes tarkoittaa. Kukaan ei ole kaikilta osin ihanneäiti.

Olet mikä olet, lastesi ainoa äiti. Älä mieti liikaa mennyttä tai tukevaa. Mieti miten voisit olla riittävän hyvä äiti juuri tänään?

En osaa määritellä sitä ulospäin, sillä ei ole merkitystä omalta kannaltani. Tiedän itse, mitä tarkoitan ja kysymys ei ole mistään yhdestä tavasta olla ihannevanhempi, tietenkään. Mikä toimii eräillä, ei toimi toisilla ja sama kolmansia kohtaan, ihannevanhempi on perhekohtainen asia. Ehkä se on sisäinen fiilis vanhempana olosta, josta loistaa poissaolollaan paha ja pahuus. Ja epävarmuus itsestä, heikko itsetunto omasta olemisesta… ja että se voima ja iloisuus välittyy lapsille. Ja ettei omia traumoja (ole) eikä kaadeta lapsiin. Trauma voi tosiaan olla jo huoli siitä, että riittääkö… jos kumppani ei siinä osaa sitten tuke, niin aika surkeaa on. Mun lasteni isä ei tukenut ja siis oman traumani aiheuttaja on äitini. Ei tietenkään lasten isä, mutta ei osannut tukea ja sitä en tajunnut ennalta. Valitsin kumppanin nimenomaan kypsyyden perusteella. Mutta eipäs hän sitten ollutkaan niin kypsä tuossa kohdassa, kuin kuvittelin. Harmi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi koet epäonnistuneesi vanhempana?

Ihanne jo sanana tarkoittaa ideaalista, saavuttamatonta mielikuvaa. Ei oikea elämä ole koskaan kaikilta osin ideaalista. Ja ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Vaikka äiti oli ihanteellinen, on siinä kuviossa yleensä myös isä ja lapset ja heillä omat persoonat ja huonot puolet.

Minusta ihannevanhemmuuteen kuuluu, ettei siinä oikeasti olla täydellisiä. Esim. ei oma isänikään ollut ja silti hän edustaa minulle ihannevanhempaa. Niin hauska, kiva, hyvä esikuva, kiltti, välittävä, elämäniloinen… ihan mahtava tapaus, vaikka ei tosiaankaan täydellinen! Äitini olisi täydentänyt häntä, ellei olisi ollut niin ilkeä ja paha ja häijy.

Ap

Täysi juopporetku se isäsi oli. Niin se aika kultaa muistot ja kuolema eritoten.

Ei ollut 😊 Hän vertautuu ihmisenä Richard Bransoniin, joka juuri ensimmäisenä ihmisenä maailmassa sai avaruuteen aluksensa, joka aloittaa avaruusturismin aikakauden. Siis isäni ei tehnyt vastaavan kokoluokan tekoja, mutta hänen valoisuutensa ja positiivisuutensa oli samanlaista. Ja elämästä nauttiminen ja elämän helppous ☺️ Äitini taas aina koki elämän negatiivisesti raskaana. Ihan sallittua, mutta harmi, että myrkytteli sillä sitten toisten elämiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet ahdistunut, kun et osaa olla ihanneäiti. Kuitenkaan et osaa oikein määritellä, mitä se ihannevanhemmuus edes tarkoittaa. Kukaan ei ole kaikilta osin ihanneäiti.

Olet mikä olet, lastesi ainoa äiti. Älä mieti liikaa mennyttä tai tukevaa. Mieti miten voisit olla riittävän hyvä äiti juuri tänään?

En osaa määritellä sitä ulospäin, sillä ei ole merkitystä omalta kannaltani. Tiedän itse, mitä tarkoitan ja kysymys ei ole mistään yhdestä tavasta olla ihannevanhempi, tietenkään. Mikä toimii eräillä, ei toimi toisilla ja sama kolmansia kohtaan, ihannevanhempi on perhekohtainen asia. Ehkä se on sisäinen fiilis vanhempana olosta, josta loistaa poissaolollaan paha ja pahuus. Ja epävarmuus itsestä, heikko itsetunto omasta olemisesta… ja että se voima ja iloisuus välittyy lapsille. Ja ettei omia traumoja (ole) eikä kaadeta lapsiin. Trauma voi tosiaan olla jo huoli siitä, että riittääkö… jos kumppani ei siinä osaa sitten tuke, niin aika surkeaa on. Mun lasteni isä ei tukenut ja siis oman traumani aiheuttaja on äitini. Ei tietenkään lasten isä, mutta ei osannut tukea ja sitä en tajunnut ennalta. Valitsin kumppanin nimenomaan kypsyyden perusteella. Mutta eipäs hän sitten ollutkaan niin kypsä tuossa kohdassa, kuin kuvittelin. Harmi.

Ap

Ja siis lasten isä kestää kyllä tämän kritiikin, hän on ihan samaa mieltä, että on harmi, kun hän ei osaa tukea minua. Kyllä raivostuttaa, että osaa myöntää sen, mutta ei omaa rahkeita auttaa! Teidän ei todellakaan tarvitse olla lapsellisesti huolissanne siitä, että lasteni isää jotenkin loukkaisi kuulla totuutta, vaikka se olisi kipeäkin asia. Eli että minua olisi tarvinnut tuossa auttaa ja hän ei osannut. Hän ei ole selkeästikään laskenut elämäänsä sen varaan, että olisi ihanneihminen. Siksi tuo puute ei häntä kaada. Ei kyllä ole osoittanut kovin paljon suruakaan siitä, mikä ärsyttää minua hieman, mutta sehän ei tarkoita, etteikö hän kenties surisi. En ole sitä ikinä väittänyt. Haluaisin vain nähdä sen surun, mutta en näe. Joko sitä on, tai sitten ei ole. So what. Eihän kyseinen osaaminen, jonka mä olisin tarvinnut, mikään kriteeri elämälle ole

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitat ihannevanhemmuudella?

En osaa määritellä sitä sanoilla. Mutta varmaan se liittyy perheisiin, joissa lapsilla ei ole mitään hampaankolossa vanhempiaan vastaan, jossa he ovat kokeneet, että ovat saaneet enemmän, kuin olisivat osanneet pyytää. Jossa ei lakaista ristiriitoja ja ongelmia maton alle, eikä keskitytä haukkumaan muuta maailmaa (kun ei osata katsoa peiliin) jne…

Sellaista kotia, josta lapset lähtevät onnellisina maailmalle, ja haluavat aina palata käymään ja taas on kaikilla kivaa.

Ap

Minua esim. inhottaa se, kun palstalla joku kirjoittaa pahaan sävyyn omista vanhemmistaan. Jos nämä ovat olleet surkeita, kannattaako asiaa enää jauhaa?

Se, mitä itse kirjoitan äidistäni poikkeaa näistä kirjoittajista siten, että minä en kirjoita varmana siitä, että äitini olisi mätä. Minä kirjoitan hänestä kertoen, millälailla hän on vahingoittanut minua. Eri asia.

Hänen vahingoittamisensa on omiaan vahingoittamaan minun vanhemmuuskokemustani. Saattaisi olla vanhempana ihan tyytyväinen virheellisyyksiini ilman häntä. Ja koittaa vain parhaani.

Ap

Valehtelet. Selaapa niitä omia vuodatuksiasi. Sinä olet haukkunut äitisi lukemattomia kertoja mitä kamalimmin nimityksin. Älä viitsi. Ei mene läpi. Ja tuo, että kannattaako asiaa enää jauhaa? Sanot sinä, joka olet veivannut tätä samaa paskaa äänilevyäsi jo VUOSIKAUSIA? Nauran ääneen.

En valehtele. Kirjoitan hänestä eri lailla, kuin mädistä kodeista, joissa vanhemmat ovat olleet juoppoja, tulijat. Koska koen hänet eri lailla, kuin he omat vanhempansa.

Ap

Juu. Mä kans olen tullut lasten kassa aina hyvin toimeen ja omat odotukset varmaan vanhemmuudesta oli, mutta kyllä tämä elämä vie mennessään. Ja tässä tulee ne kaikki omat epätäydellisyyden kyllä esiin ja onneksi tässä voi kehittyä. Ei oo kukaan seppä syntyessään… ei vanhemmat eivätkä lapset.

Tässä ne opetellaan ja kehitytään koko ajan. Ees taas. Elämää.

Armollisuus on mielestäni se ydinsana ja oivallus. Armollisuus itseä kohtaan ja armollisuudessa myös muita kohtaan.

Me ollaan välillä aika osaamattomia.

Äitiys ei ole ajatusmalli, tunnetila, mielentila tai mitään sellaista. Se on läsnäoloa ja pieniä tekoja, joista päivät koostuvat. Näistä pikku paloista muodostuu äidin ja lapsen suhteen kokonaisuus. Jokainen hetki ja jokainen pala ei voi olla ihanteellinen. Kenenkään puoliso ei ole ihanteellinen. Lapset osaavat olla rasittavia ja niissä tilanteissa vanhempien huonot puolet voivat nousta pintaan, varsinkin väsyneenä. Siitäkin muodostuu yksi pala kokonaisuutta: oli riitaa, silti selvittiin kun juteltiin asiat läpi ja pyydettiin anteeksi.

Minä jo luulin, että voisit keskittyä siihen perintöösi ja uuteen elämään sitä myötä. Mutta ei. Ja monet kerrat olet kertonut että koet lapsesi liian raskaaksi, teet ohareita ja asut itseksesi, kun tarvitset tilaa itsellesi.

Onneksi lastesi isä on ihanne vanhempi, hän pitää perhettä yllä, ilman että sinä sitä sabotoisit.

Miehelle tärkeintä on lasten onni, niinkuin pitäisi olla sinullekin, eikä oma onnesi.

:,D Hienon henkilöhahmon olet ap kyllä luonut ja jaksat pitää tuota ylläkin! Viihdykettä meille lukijoille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En siis suosittele lasten hankintaa kellekään . Epäihannevanhempia on maailmassa joaivan riittävästi ja lapsia ja isoina aikuisia, jotka kärsivät siitä, että aikuiset eivät osaa olla hyviä äitejä ja isiä. Omista vanhemmistani isäni oli lähes ihannevanhempi, äiti ei, vaan hän oli kaukana siitä.

Ap

Onpa harmi, että lapsesi ovat saaneet paskan äidin. Kaikki eivät kuitenkaan sitä ole ja on myös olemassa hyviä vanhempia. Harmittaa lastesi puolesta, mutta onneksi on myös ihannevanhempia olemassa <3

No, sinä et sellaiselta ainakaan vaikuta sanoessasi kellekään noin. Jos olisit ihannevanhempikamaa, olisit puolestani erittäin surullinen ja pahoillasi, etkä haukkuisi.

Ap

En hauku. Ja kyllä, olen erittäin surullinen lastesi puolesta. Mutta vanhempiaan ei valitettavasti voi valita :'(

Ole läsnä ja kuulolla lapsellesi. Äitiys ei ole mikään hampaat irvessä tehtävä burnout suorite.

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini kuvittelee olleensa täydellinen vanhempi. Sellainen on aika karmivaa. Hän ei myönnä mitään virheitään, eikä satuttaneensa minua, jos kerron, mikä hänen käytöksessään on satuttanut. Se antaa viestin, kuin vika olisi minussa, ja kuin minun vain pitäisi tehdä jotain itselleni ja asioilleni. Aivan kuin en olisi tehnyt! Hänenkin pitäisi tunnistaa oma viallisuutensa ihmisenä ja anoa anteeksiantoa, ettei ole hyväksynyt omaa lastaan sellaisena, kuin tämä on. Se ei tarkoita, etteikö lasta saisi kasvattaa. Kasvattaminen vain ei saa olla pääsylippu vahingoittaa toisia ja perustella sitä ”kasvatuksella”. Mikään ei oikeuta toisten satuttamiseen.

Ap

Huomaan, että olet kyllä erittäin rikkinäinen ihminen. Voi kurja, tuo luultavasti heijastuu lapsiinkin ja oma epäterve äiti-suhteesi vielä painaa päälle. Toivottavasti vierelläsi on vielä aviomies tukemassa, etkä ole vielä päätynyt eroon kuten yleensä vastaavanlaisille tapauksille käy. Oletko harkinnut perhe- tai yksilöterapiaa? Niistä saattaisi olla apua, vaikka se onkin pitkä prosessi, että noin kolhiintunut itsetunto ja huono minä-kuva saadaan korjattua.

Nyt alkaa pikkuhiljaa aamulla otettu mt-lääke vaikuttaa ja elämä hymyilee oikeesti oon todella hyvä superäiti ja juuri oikea vanhempi lapselleni!

Ap