Lue keskustelun säännöt.
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Vierailija kirjoitti:
Sellainen kirja kuin NIX. Tämän piti olla suuri amerikkalainen romaani mutta olikin hirmu paksu, sekava ja poukkoileva teos, joka kaiken lisäksi sortui massiiviseen amatöörivirheeseen, kun antoi kirjailijan moralisoida ja saarnata kaiken maailman asioista kirjan päähenkilön kautta ja juonenkuljetus ja kaikki muu siinä sitten jäi, kun piti luennoida tietokonepeleistä ja vaikka mistä. Olin tosi pettynyt, etenkin, kun sorruin uskomaan ylistäviä kritiikkejä ja ostin kirjan.
Sain luettua tuon tänään, kun jostain mutkan kautta oli päätynyt kirjahyllyyni. Tai no täytyy sanoa, että hypin sivuja yli, kun tajusin, että jahas, taas kymmenien sivujen mittainen paasaus jostain juonen kannalta ei niin tärkeästä asiasta. Ja niitä paasauspätkiä oli paljon. Hyviäkin kohtia oli, luonnekuvauksia ym, mutta en lue toista kertaa. Jos tuon n 720 sivuisen kirjan olisi tiivistänyt esim n. 500 sivuun, niin olisi ollut parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauheeta tunnustaa, mutta en tykännytkään Elena Ferrantesta :(. Kritiikkien perusteella kuin minulle valettua kirjallisuutta, ja ensin häikäistyinkin hänen kielestään. Mutta se maailmankuva töksähti. Siinä hänen suosituimmassa kirjasarjassaan en vaan tajunnut, miksi se toinen tyttö koko ajan raivosi ja melskasi, se alkoi tuntui itsetarkoitukselliselta ja nololta siksi. En pystynyt lukemaan, vaikka yritin väkisin itseäni pakottaa... pakkohan tätä on lukea, että tietää, mistä ihmiset niin kohkaa... mutta ei vaan pystynyt.
Minäkin aloitin innoissani ja luin kirjan loppuun (Loistava ystäväni?), mutta en oikein päässyt sisään. Kaikki oli tosi väkivaltaista ja raivoisaa, enkä ikinä ymmärtänyt, miksi.
Koska sellaista elämä oli siihen aikaan köyhissä kaupunginosissa Napolissa. Kuvaus oli minusta aika realistista, maata ja kieltä tuntevana. Kirjasarjassa käsitellään sitä, minkälaisia elämisen mahdollisuuksia kahdella älykkäällä naisella on korruptoituneessa, väkivaltaisessa, miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Ja miten omat juuret vaikuttavat koko elämään, halusi tai ei.
Ferranten kirjoissa on toki jotakin raivoisan lihallista, ja eräänlaista vastenmielisyyttä muiden ja omaa muuttuvaa naisenruumista kohtaan ja sovinnon etsimistä sen suhteen, mutta minua se viehättää. Paikoin se saa myös koomisia sävyjä, kuten hyvällä tavalla hillittömässä kirjassa Hylkäämisen päivät.
Oma viimeaikainen pettymykseni on Jumalat juhlivat öisin, joka on jo täällä mainittukin. Hahmot eivät herätä sympatiaa, ja tarina on lopulta aika yksioikoinen. Luulen, että nuorena se olisi voinut kolahtaakin.
Ferranten Hylkäämisen päivät on erokirja ja kertoja vieläkin raivokkaampi kuin Napoli -sarjan toinen päähenkilö. Tulee melkein pahoinvoivaksi kun lähellä psykoosia oleva surusta seonnut nainen kuvaa erotunteitaan. Tuli melkein paha olo ja palasi mieleen tunteet joita itse koin kun ero tuli yllättäin (kirjassa vain vielä potenssiin 10)
En ymmärrå Rileyn 7 sisarta -sarjan hehkutusta. Upgreidattua harlekiinia. Ihan vetävät tarinat mutta ei erityisuä kirjallisia ansoita.
Vierailija kirjoitti:
Taru Sormusten herrasta on ihan paska teos. Tylsä kuin mikä. Kuin lukisi Raamatusta sukuluetteloita VT: n puolelta.
Se on sinun mielipiteesi.
Pidin kirjasta, vaikka se hieman raskas onkin.
Varsinkin ennen kuin tapahtumat pääsevät kunnolla käyntiin.
Myöhemmin LORT-elokuvien hype on yliannostanut aihetta niin, että tuskinpa enää kirjaa enää uudestaan luen, mutta vannomatta paras.
Vierailija kirjoitti:
Adolf Hitlerin Taisteluni (Mein Kampf ), tuo persujen pyhä kirja.
Kuka sitä lukukokemuksena hehkuttaa ja missä, kun teoksesta ei ole otettu painoksia sitten vuoden 1945, eikä sitä saa lukea mistään paitsi kirjastojen arkistoissa tai ostamalla tolkuttomalla hinnalla sotamemorabiliakeräilijöiltä?
Et sinäkään sitä ole taatusti lukenut.
t. ei-persu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iida Rauman Hävitys on amatöörimäisintä ripulipaskaa ja yhyy yhyy mua kiusataan -ruikutusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauheeta tunnustaa, mutta en tykännytkään Elena Ferrantesta :(. Kritiikkien perusteella kuin minulle valettua kirjallisuutta, ja ensin häikäistyinkin hänen kielestään. Mutta se maailmankuva töksähti. Siinä hänen suosituimmassa kirjasarjassaan en vaan tajunnut, miksi se toinen tyttö koko ajan raivosi ja melskasi, se alkoi tuntui itsetarkoitukselliselta ja nololta siksi. En pystynyt lukemaan, vaikka yritin väkisin itseäni pakottaa... pakkohan tätä on lukea, että tietää, mistä ihmiset niin kohkaa... mutta ei vaan pystynyt.
Minäkin aloitin innoissani ja luin kirjan loppuun (Loistava ystäväni?), mutta en oikein päässyt sisään. Kaikki oli tosi väkivaltaista ja raivoisaa, enkä ikinä ymmärtänyt, miksi.
Koska sellaista elämä oli siihen aikaan köyhissä kaupunginosissa Napolissa. Kuvaus oli minusta aika realistista, maata ja kieltä tuntevana. Kirjasarjassa käsitellään sitä, minkälaisia elämisen mahdollisuuksia kahdella älykkäällä naisella on korruptoituneessa, väkivaltaisessa, miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Ja miten omat juuret vaikuttavat koko elämään, halusi tai ei.
Ferranten kirjoissa on toki jotakin raivoisan lihallista, ja eräänlaista vastenmielisyyttä muiden ja omaa muuttuvaa naisenruumista kohtaan ja sovinnon etsimistä sen suhteen, mutta minua se viehättää. Paikoin se saa myös koomisia sävyjä, kuten hyvällä tavalla hillittömässä kirjassa Hylkäämisen päivät.
Oma viimeaikainen pettymykseni on Jumalat juhlivat öisin, joka on jo täällä mainittukin. Hahmot eivät herätä sympatiaa, ja tarina on lopulta aika yksioikoinen. Luulen, että nuorena se olisi voinut kolahtaakin.
Ferranten Hylkäämisen päivät on erokirja ja kertoja vieläkin raivokkaampi kuin Napoli -sarjan toinen päähenkilö. Tulee melkein pahoinvoivaksi kun lähellä psykoosia oleva surusta seonnut nainen kuvaa erotunteitaan. Tuli melkein paha olo ja palasi mieleen tunteet joita itse koin kun ero tuli yllättäin (kirjassa vain vielä potenssiin 10)
Italialainen kirjailija, kohderyhmänä keski-ikäiset suomiakat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juhani Ahon Rautatie. Reilu 100 sivua kirjaa, jossa ei oikeasti tapahdu yhtään mitään. Hidasta kuvausta ja dialogia pitkäveteisesti edeten.
Ooh, kiitos vinkistä. Mun täytyy lukea tää, tykkään lukea kun maali kuivuu, rakastin Alastalon salia.
Et takuulla tiennyt mitä kolmasosa sanoista tarkoitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Fifty Shades of Grey- kirjasarja. Ihan järkyttävää kuraa, kamala myötähäpeä kirjailijaa kohtaan tuli lukiessa. Todella yksitoikkoista luettavaa, varsinkin yksityiskohtaisesti kuvatut seksikohtaukset joissa lienee näidenkin opusten suosion salaisuus. Hohhoijaa ja haukotus.
No älä turhaan sääli rikasta naista.
Raamatun ja etenkään koraanin, molempien varjolla tehdään kauheimpia mahdollisia rikoksia ihmisyyttä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kahlasin läpi Dostojevskin Idiootin ja tunsin itsenikin idiootiksi sen luettuani, minusta se oli hirvittävän tylsä. Se oli myös niitä venäläisiä kirjoja, joista joku sanoi, että vasta puolessa välissä huomaa, että henkilöitä on paljon vähemmän kuin nimiä.
Tommy Hellstenin koko tuotanto. Virtahepo olohuoneessa oli kiinnostava. Sen jälkeen on jauhanut samaa virttä yli 30 vuotta. Helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin ei vaan ole, vaikka kuinka kirjoittaisi. Kerran ilmestyi aikuisten romaani Miesmatka ja se oli aivan kauhean lapsellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin juuri Valérie Perrin: Vettä kukille.
Sekavaa pomppimista eri aikatasoissa ja sivuhenkilöiden sivuhenkilöitä.
Vierailija kirjoitti:
Tommy Hellstenin koko tuotanto. Virtahepo olohuoneessa oli kiinnostava. Sen jälkeen on jauhanut samaa virttä yli 30 vuotta. Helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin ei vaan ole, vaikka kuinka kirjoittaisi. Kerran ilmestyi aikuisten romaani Miesmatka ja se oli aivan kauhean lapsellinen.
Pitää puolustaa Hellsteniä sen verran, että kumppanin menetyksen jälkeen oli jotain uutta sanottavaa eikä se uusi ollut tyhjänpäiväistä.
Muuten havainto virtahevon toisinnoista tai yleisestä latteudesta on paikallaan.
Hiljainen Potilas - muuten hyvä ja koukuttava, mutta loppu oli jotenkin antikliimaksinen, en pitänyt loppuratkaisusta.
Colleen Hooverin Se päättyy meihin - luin suurella odotuksella. Kirjan teksti oli tönkköä luettavaa, paljon typeriä juttuja kuten kirjeet Ellenille. Aika keskinkertainen tarina.
Vuonna 1984. Aika yksinkertainen saman aiheen ympärillä pyörivä juoni. Ollut varmaan merkittävä kirja julkaisuvuonnaan, mutta aika on ajanut siitä ohi.
Vierailija kirjoitti:
Satu Rämö Hildur.
Sama. Olisin toivonut enemmän islantilaisen luonnon kuvausta, ja henkilöt olivat jotenkin tylsiä. Loppu lässähti oudosti.
En tiennytkään, että kirjoilla pitää olla peräreikä. 🤓
Vierailija kirjoitti:
Muumikirjat peräreiättömiä nahjuksia.
Koraani, Raamattu ja Toora. Saisi polttaa joka kappaleen ja opettaa ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan. Irakin ja Iranin mellakat osoittavat touhun älyttömyyden. Kauheat mellakat, kun joku Ruotsissa polttaa "pyhää" kirjaa.