Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raamattu, Koraani.. Jne.
Parempia satukirjoja maailma pullollaan, joissa myös onnellinen loppu.Kaikki aikuiset ihmiset jotka uskovat johonkin ylempään voimaan ovat pelkureita.
Onhan Raamatussakin onnellinen loppu.
Onko todella?
Johanneksen Ilmestys on aika hardcorea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Susanna Alakosken Vaasan puuvillateh aan työntekijäsukulaisestaan kertova, onko se Pumpulintyttö tms. On yritetty liikaa ja jopa Vsan palon aika ympätty kirjaan. Jätin kesken..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kalle Päätalon kirjat ja niiden hehkutus erityisesti hänen eläessään ja kirjoittaessaan kirjoja. Häneltä ilmestyi monta sataa sivua sisältävä kirja joka syksy ja monet hänen faninsa odottivat uuden kirjan ilmestymistä innolla. Minä en ainakaan ymmärrä, että mikä niissä on niin ihmeellistä. Hirveästi vain pelkkää kiroilua, rivoja puheita ja sukupuolielämän kuvausta. Erityisesti kirjat joissa Kalle itse oli lapsi ja hänen isänsä oli psyykkisesti sairaana ovat aivan hirveää sontaa. Niissä kuvataan tarkasti Kallen isän mielisairauden kuvailua ja kuinka hän sairauden oireissa "hullutteli" eli epäili vaimoaan koko ajan pettämisestä ja näki sekä kuuli kaikenlaisia olemattomia merkityksiä kaikessa ja kaikkialla. Välillä hän sai raivokohtauksia ja muutenkin kirjoissa kuvattiin perheen elämä mahdollisimman kurjaksi. Rahaa ja ruokaa ei meinannut millään saada mistään kun isä eli perheen elättäjä ei kyennyt käymään töissä ja saamaan palkkaa, perhe ei meinannut millään saada kunnalta ilmaiseksi jauhoja joita siihen aikaan köyhille jaettiin eli tuntui, että perhe meinataan väkisin tappaa nälkään ja Kalle itse joutui jo ihan lapsesta (noin 12-vuotiaasta) lähtien käymään savotassa töissä tienatakseen rahaa perheelle. Kaikesta oli pulaa kuten ruoasta ja vaatteista, isä oli milloin "hullujenhuoneella" ja milloin kotona, Kalle joutui raatamaan raskaissa aikuisten töissä tienatakseen perheelle rahaa, usein hän ei saanut tarpeeksi ruokaa kun hän yritti syödä savotassa mahdollisimman vähän että tienestit eivät menisi hänen ruokiinsa tai sitten jos hän oli jossain talossa töissä, niin ruokapöydässä häntä mulkoiltiin pahasti kun hän söi niin paljon kun hän oli nopeasti kasvava ja kovasti töitä tekevä nuori. Kirjoissa koko perheen elämä on kuvattu mahdollisimman surkeaksi ja vaikeaksi. Minä en ainakaan ymmärrä, että mitä hienoa sellaisessa monta sataa sivua paksussa kirjassa on, jossa vain valitetaan perheen vaikeaa tilannetta ja vaikeuksia. Tai siinä kun Kalle kertoo aikuiselämästään, juopottelureissuistaan, naisseikkailustaan tai syrjähypyistään naimisissa ollessaan.
Päätalo oli suosittu ikäistensä parissa koska hän kuvasi uskottavasti sitä maailmaa josta kaupunkeihin lähdettiin. Jopa Kekkonen luki salaa Päätaloa. Kirjallinen maailma halveksui Päätaloa, joka, kuten sanoit, ei kaunistellut eikä viljellyt tehokeinoja, ei myöskään editoinut tekstiään ja kirjat olivat sitten melkoisia tiiliskiviä. Nuorille kaupunkilaisille nuo ajat ja asiat saattoivat olla vieraita. Silti minä, tuolloin Kalliossa asuva juppi, luin koko tuotannon.
Myöhemmin tuon mittavan tuotannon arvo dokumenttina alkoi kiinnostaa mm. sosiologeja. Päätalon omantunnontarkka ja konstailematon päiväkirjamainen kuvaus etenkin selkosten savotoista ja Suomen jälleenrakentamisen ajoista ovat kiinnostavia. Se, että Päätalo ei kaunistele omia tai toistenkaan tekoja lisää kirjojen uskottavuutta.
Päätaloa kannattaa lukea juurikin uskottavana ajankuvana. Sellaista se elämä oli. Köyhäinapuna sai ehkä jauhoja, jos sai. Elämä oli kaikilla niukkaa ja kituliasta. Hyvä, jos hengissä pysyttiin. Monet eivät pysyneetkään. Ajattele, millaista oli köyhien lasten elämä, kerjuulla talosta taloon, nöyränä ja palkaksi sai ehkä palan leipää, tai potku persauksiin tai pahempaa.
Motti halkoja metsässä tekisi varmaan meille kaikille nettipenskoille hyvää kokeilla, että saa lautasellinen keittoa, missä muutama sattuma. Eikä se työpaikka ja se ruokapaikkakaan olleet yleensä samalla pihalla, vaan kaikkeen siirtymiseen meni aivan helkkaristi myös energiaa.
Köyhäintaloon varmaan kukaan ei tahtonut lapsiaan, siellä olivat kaikki keuhkosairaat jne. joilta taudit tarttuivat. Eikä sielläkään ollut ruokaa.
Vierailija kirjoitti:
Pienen hauen pyydystys.
Kauhea someilmiö koska tunnettu vaikuttaja siihen tarttui, ja kaikki hänen insta-seuraajansakin sitä hehkuttivat. Olivatkohan edes lukeneet?
Minusta se oli outo ja ahdistava.
Ja musta tää oli outoudessaan ihan mahtava <3
Raamattu ja koraani. Heikkoa kerrontaa ja perättömiä tarinoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Raamattu ja koraani. Heikkoa kerrontaa ja perättömiä tarinoita.
Jos ajattelet Raamatttua kaunokirjallisuutena, niin perättömyys ei suinkaan ole mikään argumentti kirjaa vastaan. Toisaalta niitä en voi oikein tiedekirjallisuutenakaan miettiä, onhan se kooste monen tuhannen vuoden aikana syntyneistä kirjoituksista jotka ovat pitkään eläneet tarinoina kunnes ne on kirjattu ylös. Tarina on myös toimitettu moneen kertaan ja muokattu nykykielelle. K*raani on myyöhempää tuotantoa, mutta ehkä hieman eheämpi kirjoitelma. Se tuntuisi kuitenkin perustuvan osin samoihin tarinoihin.
Vierailija kirjoitti:
Erik Axl Sund, kyseessä on nimimerkki, jolla kaksi kirjailijaa kirjoittaa yhteistyönä Ruotsin parhaiksikin mainostettuja dekkareita. Eli ruotsalaiset ja suomalaiset kriitikot ylistää maasta taivaaseen näiden kirjoja.
Erehdyin sitten lainaamaan kirjoja. Luin vain yhtä puoliväliin. Se kertoi sadistisista rituaalimurhaajista, joiden uhreina oli lapset.
Tuli tosi huono olo, kun luki kirjaa. En ymmärrä kelle kirjat oli suunnattu. Varmaan sellaisille tyypeille, jotka salaa fantasioi lapsen kiduttamisesta.
Siis koko puoli kirjaa oli lapsiin suunnattua "kidutuspornoa". Eli ne raa'at kohtaukset kuvattiin niin yksityiskohtaisesti ja pitkitetysti, ikään kuin kirjailija olisi oikein hekumoinut niillä. Muuten kirja oli tylsä ja "hengetön".
No siis tämä. Ostin aikoinaan ekan näistä dekkareista, eikä tarvinnut pitkälle lukea kun totesin, että nyt ei nappaa. Yleensä tykkään dekkareista sekä jännitys- ja jopa kauhujutuista, mutta tuo oli liikaa minulle. Kävin sitten palauttamassa kirjan ja otin tilalle Aamiaisen Tiffanylla, se oli oikea ratkaisu :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siilin eleganssi. Tartuin, kun kaveri niin kehui. Paskat hahmot, tylsä 'juoni', ja kun viimein melkein aloin välittää, kirja loppui, ja vihasin sitä loppua myös. Eli kai se jotain tunteita herätti, kun lopussa toivoi ettei olisi kirjaan tarttunutkaan, kun jäi suuhun niin paska maku...
Saatana sapuu Moskovaan. Luin, kun halusin sivistää itseäni. Kadun menettämiäni tunteja.
Aloin lukea Siilin eleganssin kirjoittajan aiempaa kirjaa, mutta en jaksanut. Piti sen jälkeen lukea tuo siilikirja, mutta joo enpä sitten halunnut. Se alkoi kivasti, oli jotain Ranskan maaseutua ja siellä tyttö, johon liittyi jotain mystiikkaa. Toinen tyttö, jonka elämää seurattiin, eli Italiassa, mutta siinä se tarina lähti leijumaan johonkin omaan abstraktiin maailmaansa. Tykkään kyllä henkevyydestä, mystiikasta jne., mutta jotenkin se pitää ankkuroida ihan tavismaailmaan.
Vierailija kirjoitti:
Suon villi laulu.
Epärealistinen ja liian viipyilevästi kirjoitettu. Kyllästyin sivuille lukemattomia kertoja. Lisäksi loppu oli jotenkin hämmentävä ja ärsytti kuinka päähahmosta yritettiin loppuun saakka saada jotenkin niin hyveellistä vaikka...
spoiler...
Hän suunnitteli murhan ja toteutti sen.
Hmm... Miten olis, jos pidetään spoilerit poissa tästä keskustelusta? Täällä on paljon kiinnostuneita, jotka ei varmasti ole vielä lukeneet moniakaan täällä esiin nostetuista kirjoista. Ja ne, jotka ovat lukeneet, tietävät jo, eli heille ei tarvitse näitä loppuratkaisuja erikseen esitellä.
Itselläni oli juuri tämä kirja seuraavana listallani, mutta kiitti vaan, eipä tarvitse lukea enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Max Seeckin tuotanto.
Yleensä suomalaiset "dekkarit" tai mitä ne nyt ovatkin.
Ei vaan pysty.
Vierailija kirjoitti:
Ylpeys ja ennakkoluulo ja sama pätee toki myös kirjasta tehtyyn elokuvaan.
Ylpeys ja ennakkoluulo on aikansa yhteiskunnallinen satiiri. Ollut ilmestyessään 1800-luvulla pureva ja keskustelua herättävä.
Kirjan pohjalta tehty romanttinen tv-sarja, Colin Firth pääosassa, oli Briteissä niin suosittu, että
jopa sähkön kulutuksessa näkyi piikki sarjan esitysaikoina. Minusta tämä sarja oli hurjan hyvä ja viihdyttävä. Kirjasta on varsinaisia leffoja tehty ainakin kaksi kappaletta, molemmat keskinkertaisia.
Kirja on kyllä melko pitkäveteinen. Se kuitenkin kuvaa hyvin silloista englantilaista luokkayhteiskuntaa, jossa aatelisetkin arvotettiin sen mukaan, kuuluivatko he ylhäisaateliin vai maalaisaateliin. Kirja on kahden eri ”aatelistasoon” kuuluvan henkilön välinen rakkaustarina, joka tietenkin päättyy onnellisesti.
TV-sarjan ulkokuvaukset tehtiin Chatsworthissa, joka on yksi Englannin suurimmista kartanoista, jonka Elisabet I aikoinaan lahjoitti luottonaiselleen Bess of Hardwickille. Suosittu, mutta älyttömän kallis häiden viettopaikka nykyisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Rosa Liksomin Hytti
nro 6. Näin myös elokuvan, enkä pitänyt kummastakaan.Olen valtavasti pitänyt Liksomista aina Yhden yön pysäkistä asti ja Kuosmasen Hymyilevästä miehestä ja lyhäreistä, mutta nämä ei nyt toiminut.
Kirjassa Hytti nro 6 kiroiltiin valtavasti. Siksi en pitänyt siitä, mutta luin kuitenkin kokonaan. Taas yksi kirja, joka sai Finlandia-palkinnon, mitä hämmästelen.
Alkuperäisellä kirjalla ja elokuvalla on hyvin vähän tekemistä keskenään. En mene katsomaan elokuvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raamattu, Koraani.. Jne.
Parempia satukirjoja maailma pullollaan, joissa myös onnellinen loppu.Kaikki aikuiset ihmiset jotka uskovat johonkin ylempään voimaan ovat pelkureita.
Onhan Raamatussakin onnellinen loppu.
Onko todella?
Johanneksen Ilmestys on aika hardcorea.
On myös huonompia.
Luomiskertomus, vedenpaisumustarina, exodus... Jerikon hävitys... nämähän ovat varsin lennokkasta tekstiä.
Kyllä keskeisimmät tarinat kuuluu lukea ihan yleissivistyksen vuoksi.
En ymmärrä Tuija Lehtisen nuorten kirjojen suosiota. Koulussa niitä tarjottiin luettavaksi, mutta useimmat niistä oli tylsiä ja aiheutti vaan myötähäpeää. Lisäksi ketutti se, että esim. Roskisprinssin loppu jäi ihan avoimeksi. Kyllä kirjassa pitää olla jonkinlainen loppu jonka tunnistaa lopuksi niin ettei tunnu siltä että kirjoittaminen on vaan lopetettu kesken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kalle Päätalon kirjat ja niiden hehkutus erityisesti hänen eläessään ja kirjoittaessaan kirjoja. Häneltä ilmestyi monta sataa sivua sisältävä kirja joka syksy ja monet hänen faninsa odottivat uuden kirjan ilmestymistä innolla. Minä en ainakaan ymmärrä, että mikä niissä on niin ihmeellistä. Hirveästi vain pelkkää kiroilua, rivoja puheita ja sukupuolielämän kuvausta. Erityisesti kirjat joissa Kalle itse oli lapsi ja hänen isänsä oli psyykkisesti sairaana ovat aivan hirveää sontaa. Niissä kuvataan tarkasti Kallen isän mielisairauden kuvailua ja kuinka hän sairauden oireissa "hullutteli" eli epäili vaimoaan koko ajan pettämisestä ja näki sekä kuuli kaikenlaisia olemattomia merkityksiä kaikessa ja kaikkialla. Välillä hän sai raivokohtauksia ja muutenkin kirjoissa kuvattiin perheen elämä mahdollisimman kurjaksi. Rahaa ja ruokaa ei meinannut millään saada mistään kun isä eli perheen elättäjä ei kyennyt käymään töissä ja saamaan palkkaa, perhe ei meinannut millään saada kunnalta ilmaiseksi jauhoja joita siihen aikaan köyhille jaettiin eli tuntui, että perhe meinataan väkisin tappaa nälkään ja Kalle itse joutui jo ihan lapsesta (noin 12-vuotiaasta) lähtien käymään savotassa töissä tienatakseen rahaa perheelle. Kaikesta oli pulaa kuten ruoasta ja vaatteista, isä oli milloin "hullujenhuoneella" ja milloin kotona, Kalle joutui raatamaan raskaissa aikuisten töissä tienatakseen perheelle rahaa, usein hän ei saanut tarpeeksi ruokaa kun hän yritti syödä savotassa mahdollisimman vähän että tienestit eivät menisi hänen ruokiinsa tai sitten jos hän oli jossain talossa töissä, niin ruokapöydässä häntä mulkoiltiin pahasti kun hän söi niin paljon kun hän oli nopeasti kasvava ja kovasti töitä tekevä nuori. Kirjoissa koko perheen elämä on kuvattu mahdollisimman surkeaksi ja vaikeaksi. Minä en ainakaan ymmärrä, että mitä hienoa sellaisessa monta sataa sivua paksussa kirjassa on, jossa vain valitetaan perheen vaikeaa tilannetta ja vaikeuksia. Tai siinä kun Kalle kertoo aikuiselämästään, juopottelureissuistaan, naisseikkailustaan tai syrjähypyistään naimisissa ollessaan.
Päätalo oli suosittu ikäistensä parissa koska hän kuvasi uskottavasti sitä maailmaa josta kaupunkeihin lähdettiin. Jopa Kekkonen luki salaa Päätaloa. Kirjallinen maailma halveksui Päätaloa, joka, kuten sanoit, ei kaunistellut eikä viljellyt tehokeinoja, ei myöskään editoinut tekstiään ja kirjat olivat sitten melkoisia tiiliskiviä. Nuorille kaupunkilaisille nuo ajat ja asiat saattoivat olla vieraita. Silti minä, tuolloin Kalliossa asuva juppi, luin koko tuotannon.
Myöhemmin tuon mittavan tuotannon arvo dokumenttina alkoi kiinnostaa mm. sosiologeja. Päätalon omantunnontarkka ja konstailematon päiväkirjamainen kuvaus etenkin selkosten savotoista ja Suomen jälleenrakentamisen ajoista ovat kiinnostavia. Se, että Päätalo ei kaunistele omia tai toistenkaan tekoja lisää kirjojen uskottavuutta.
Päätaloa kannattaa lukea juurikin uskottavana ajankuvana. Sellaista se elämä oli. Köyhäinapuna sai ehkä jauhoja, jos sai. Elämä oli kaikilla niukkaa ja kituliasta. Hyvä, jos hengissä pysyttiin. Monet eivät pysyneetkään. Ajattele, millaista oli köyhien lasten elämä, kerjuulla talosta taloon, nöyränä ja palkaksi sai ehkä palan leipää, tai potku persauksiin tai pahempaa.
Motti halkoja metsässä tekisi varmaan meille kaikille nettipenskoille hyvää kokeilla, että saa lautasellinen keittoa, missä muutama sattuma. Eikä se työpaikka ja se ruokapaikkakaan olleet yleensä samalla pihalla, vaan kaikkeen siirtymiseen meni aivan helkkaristi myös energiaa.
Köyhäintaloon varmaan kukaan ei tahtonut lapsiaan, siellä olivat kaikki keuhkosairaat jne. joilta taudit tarttuivat. Eikä sielläkään ollut ruokaa.
Luin Iijoki-sarjan 25 vuotta sitten.
Nyt lähti toiselle kierrokselle, ainakin alkupään kirjat luen, "Huonemiehen poika" meni ahmien, "Tammettu virta" uppoaa samalla tavalla.
Vanhan ajan elinolojen ja elämänmenon kuvauksen lisäksi minuun vetoaa Päätalon tapa kuvata mielenliikkeitään, henkilöiden käyttäytymistä, kuin luontoa ja sen herättämiä tuntoja sisällään.
Jumalat juhlivat öisin. Henkilöhahmot oli epäuskottavia ja kyllästyttävän kliseisiä, kuvaukset tuntuivat ulkopuolisen kuvauksilta eikä siltä, että hahmoja kuvataan syvällisesti ja monipuolisesti. Mutta niinhän se kirja alkoikin, että yksi tarkkaili muita, mutta jotenkin siitä tarkkailusta ei koskaan päästy eteenpäin. Se olisi voinut olla ihan mielenkiintoinen tarina, jos siinä kultissa olisi ollut jotain syvyyttä tai juoni olisi ollut erilainen. Epäuskottavat hahmot olivat lähes aina jossain oleskelemassa ja sitten siitä oli hidasta kerrontaa estetiikasta, tunnelma ei edes välittynyt hyvin. Kirjaan liittyy toisaalta ehkä jotkin huumeet, koska yksittäisistä antiikin lauseista vedettiin kaikenlaisia yhteyksiä, se selittäisi turhan kohdan päähenkilön jäätymisestä huonossa kämpässä, yölliset rituaalit, vainoharhat, putoaminen kalliolta...
Tulee mieleen Twilight, jossa sentään tehtiin tarkoituksella sama ulkopuoliseen kulttiin päätyminen teinimäisesti eikä yritetty esittää parempaa. Tiedättekö muuten, että se mystinen kultti, josta nämä kertovat, on oikeasti olemassa?
Suon villi laulu on myös hukattu tilaisuus, mutta ehkä sille on jokin syy, miksi kirjoja ei tehdä kunnolla. Tässäkin muuten oli se putoaminen ja jälkien peittely.
Vierailija kirjoitti:
Pikku Prinssi on teennäistä p*skaa.
Mä tykkäsin. Se kehittää mielikuvitusta. Meni vain tunteisiin se, joka laski tähtiä. Tunnistin itseni osittain siihen aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raamattu. Kirjallisessa mielessä ihan umpisurkea. Tuskin luettaisiin kovinkaan paljoa, jos ei olisi kristityillä (ja osin juutalaisilla) uskonkappaleena.
Niin, siinähän selviää heti ensi sivuilla, että hovimestari on murhaaja.
Ja murhattuja tulee kirjan kuluessa hurjia määriä!
Alue: Aihe vapaa
Eipä toisaalta ihme jos ei nappaa: "Neuvokas ritari Don Quiote manchalainen" on kirjoitettu 1600-luvun alussa, sitä kuulee mainittavan koko romaanitaiteen aloittajana. Vaikka taistelu tuulimyllyjä vastaan on kieltämättä hyvä vertauskuva, niin eipä tuo mikää jännityskirja ole.