Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Laura Lindstedin Oneiron. Sai Finlandia-palkinnon aikanaan, mikä nosti tottakai sen myyntilukuja roimasti.
En jaksanut lukea kuin ensimmäiset 80 sivua, loput selailin lukien sieltä täältä. En vain ymmärtänyt tätä sielujen/vainajien jossakin kummallisessa välitilassa tapahtuvaa vuoropuhelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki Harry Potterit ja muut samanlaiset hömpät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä luen paljon. Ja yleensä aina luen kirjan loppuun vaikka ei niin kiinnostava olisikaan. Yli 50 vuotisen elämäni aikana ainoastaan 2 kirjaa olen jättänyt kesken koska olivat niiiin pitkästyttäviä. Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Kaikkien Rakkaitteni Puolesta (just nyt ei tuu mieleen kirjailija).
Kaikkien rakkaitteni puolesta ei taas minun mielestäni ollut pitkästyttävä. Erään miehen kohtalo natsisaksassa ja sen jälkeen, miehen joka menetti kaksi kertaa perheensä, ensin lapsuuden perheen keskitysleirillä ja myöhemmin perheensä tulipalossa. Traaginen kohtalo.
Olen pahoillani, mutta Kaikkien rakkaitteni puolesta on suurelta osin paljastunut puhtaaksi sepitteeksi. Tämän on myös myöntänyt Max Gallo, joka on tarinan ”muistiin merkinnyt” Martin Greyn puolesta. Gallo tunnusti suoraan, että mm kirjan Treblinka-osuus on sepitettä, jonka ainoa tarkoitus on vain ollut lisätä kirjan myyntiä.
Martin Greyn väitetyille partisaanitovereille näytettiin aikoinaan valokuvia hänestä, kukaan heistä ei tunnistanut tai muistanut häntä.
Kirjassa olevasta valokuvasta, jossa on kuva palaneesta autosta, annetaan kuva, että se on Greyn perheen auto. Kuva on aikoinaan julkaistu Nice-Matinissä (Provencen sanomalehti), kun on kerrottu alueen metsäpaloista.
Itse kirjan päähenkilön tarina on epäuskottava: miten hän olisi neuvostoarmeijan entisenä upseerina yhtäkkiä muuttanut Jenkkeihin, toiminut siellä jonkinlaisena b-luokan viihteentekijänä ja tehnyt jotakin nappikauppaa, ja näin vaurastuneena muuttanut Ranskaan ja ostanut upean linnamaisen talon.
Luulen, että kirjan tarkoituksena on ollut kerätä varoja perustetulle Dinah Greyn säätiölle, josta ei kuitenkaan enää moneen vuoteen ole löytynyt mitään tietoa.
Vielä joitain vuosia sitten, kun tutkin tätä ”sankaritarinaa” kaikki linkit veivät ranskankielisille sivuille (jota osaan siellä asuneena). Aikamoisen p-myrskyn kirja siellä nosti, kun totuus paljastui.
Nyt ei enää löydy niitä linkkejäkään.
Muuten, Martin Grey oli kirjan mukaan syntynyt Varsovassa, ei Saksassa.
Kyllä tämä on pitkästä aikaa hieno ketju tällä palstalla. Pidetään se sellaisena!
Vierailija kirjoitti:
Hanya Yanagiharan (en jaksa tarkistaa kirjoitinko oikein) Pieni elämä. Kärsimyksellä, väkivallalla ja raiskauksella mässäilyä alusta loppuun ja hirveän epäuskottavat juonikuviot. Ihan kuin joku aikuisten fanficci. En lämmennyt.
Kirja ei olisi siitä yhtään huonontunut, vaikka siitä olisi karsittu 300 sivua. Amerikkalaisten ja suomalaisten kirjallisuusmaku ei tämän kirjan kohdalla kohtaa toisiansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siilin eleganssi. Tartuin, kun kaveri niin kehui. Paskat hahmot, tylsä 'juoni', ja kun viimein melkein aloin välittää, kirja loppui, ja vihasin sitä loppua myös. Eli kai se jotain tunteita herätti, kun lopussa toivoi ettei olisi kirjaan tarttunutkaan, kun jäi suuhun niin paska maku...
Saatana sapuu Moskovaan. Luin, kun halusin sivistää itseäni. Kadun menettämiäni tunteja.
Kalle Päätalon kirjat ja niiden hehkutus erityisesti hänen eläessään ja kirjoittaessaan kirjoja. Häneltä ilmestyi monta sataa sivua sisältävä kirja joka syksy ja monet hänen faninsa odottivat uuden kirjan ilmestymistä innolla. Minä en ainakaan ymmärrä, että mikä niissä on niin ihmeellistä. Hirveästi vain pelkkää kiroilua, rivoja puheita ja sukupuolielämän kuvausta. Erityisesti kirjat joissa Kalle itse oli lapsi ja hänen isänsä oli psyykkisesti sairaana ovat aivan hirveää sontaa. Niissä kuvataan tarkasti Kallen isän mielisairauden kuvailua ja kuinka hän sairauden oireissa "hullutteli" eli epäili vaimoaan koko ajan pettämisestä ja näki sekä kuuli kaikenlaisia olemattomia merkityksiä kaikessa ja kaikkialla. Välillä hän sai raivokohtauksia ja muutenkin kirjoissa kuvattiin perheen elämä mahdollisimman kurjaksi. Rahaa ja ruokaa ei meinannut millään saada mistään kun isä eli perheen elättäjä ei kyennyt käymään töissä ja saamaan palkkaa, perhe ei meinannut millään saada kunnalta ilmaiseksi jauhoja joita siihen aikaan köyhille jaettiin eli tuntui, että perhe meinataan väkisin tappaa nälkään ja Kalle itse joutui jo ihan lapsesta (noin 12-vuotiaasta) lähtien käymään savotassa töissä tienatakseen rahaa perheelle. Kaikesta oli pulaa kuten ruoasta ja vaatteista, isä oli milloin "hullujenhuoneella" ja milloin kotona, Kalle joutui raatamaan raskaissa aikuisten töissä tienatakseen perheelle rahaa, usein hän ei saanut tarpeeksi ruokaa kun hän yritti syödä savotassa mahdollisimman vähän että tienestit eivät menisi hänen ruokiinsa tai sitten jos hän oli jossain talossa töissä, niin ruokapöydässä häntä mulkoiltiin pahasti kun hän söi niin paljon kun hän oli nopeasti kasvava ja kovasti töitä tekevä nuori. Kirjoissa koko perheen elämä on kuvattu mahdollisimman surkeaksi ja vaikeaksi. Minä en ainakaan ymmärrä, että mitä hienoa sellaisessa monta sataa sivua paksussa kirjassa on, jossa vain valitetaan perheen vaikeaa tilannetta ja vaikeuksia. Tai siinä kun Kalle kertoo aikuiselämästään, juopottelureissuistaan, naisseikkailustaan tai syrjähypyistään naimisissa ollessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Singer: Orja
Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Kemal: Haukkani Memed
- kovasti kehuttuja mutta kaikki pelkkää jaarittelua, johon kyllästyy viimeistään sivulla 60
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En vaan käsitä kirjoitti:
Kivittäkää mut, mutta Harry Potterit. Olen lukenut kaikki läpi ja en siltikään ymmärrä, mikä niissä on niin hienoa. Enkä vieläkään tajua, onko niiden tarkoitus edustaa fantasia- vai satukirjallisuutta, mutta kummassakin kategoriassa on kyllä PALJON parempia teoksia luettavaksi.
Olen kyllä Pottereista ihan samaa mieltä. Kerro mitkä ovat sinusta parempia fantasia-puolella. Josko löytäisin jonkun lukuvinkin.
Totta, ettei Potterien kerronta ole ihan huippua kirjallisesti, mutta onhan tarina ja juonenkulku toki aika vetäviä.
Luin juuri ensimmäisen osan uudelleen, ensi kertaa sen jälkeen kun se ilmestyi. Itse universumin ideahan on kiva, mutta ne aukot logiikassa. Rowling ei ollut selkeästikään miettinyt yhtään mitään etukäteen vaan asioita keksittiin lennossa kirjojen välillä.
Tuo juonen ja teemojen hajanaisuus on minustakin Rowlingin suurin heikkous. Mutta muutoin Rowlingin teksti on minusta erittäin hyvää, vetävää ja hauskaa, henkilöhahmot "heräävät eloon" jo muutamalla sanalla, samoin tilanteet. Luin kakkoskirjan viime talvena uudelleen pitkästä aikaa ja vieläkin nauratti monet kohdat.
Pottereista tulee mieleen joku seikkailupeli. Kirjoittaja käyttää raivostuttavan usein tätä dex ex machina -tyyppistä juonenpunontaa. Asiat ratkeaa aina jollain hienolla kikalla. Joka taas sitten rikkoo koko maailmankaikkeuden logiikan, jos joku huppu olisi ollut käytössä aikaisemmin niin sotkua ei olisi syntynytkään. Jotenkin ne juonenkäänteet saisi olla mietitympiä, universumi on sinällään hieno ja mielenkiintoinen.
Vaikka ihan jo se että velhoperheiden lapset eivät muka mitään tiedä jalkapallosta, tai muuta sellaista. Kuitenkin asuvat ihan normaalimaailmassa, koska juna Tylypahkaan lähtee Lontoosta.
Mut tuosta rinnakkaisuniversumista olisi saanut aika paljon kaikkea varmaan keksittyä.
Jep, esimerkiksi Sirius ja Hiinokka pelastetaan ankeuttajilta matkustamalla ajassa taaksepäin, mutta samaa kikkaa ei missään nimessä voi hyödyntää koskaan muulloin, vaikka koko maailmanrauha olisi uhattuna :D
Pidän kyllä kovasti Pottereista niiden tunnelman ja hahmojen takia, mutta epäjohdonmukaisuuksia kyllä löytyy.
Ajankääntäjien suhteenhan Rowling tajusi itsekin luoneensa liian helpon kikan, joten kaikki ajankääntäjät tuhoutuivat seuraavassa (vai jo tuossa samassa?) kirjassa. Lisäksi niihin taisi liittyä joku juttu, ettei niillä voi mennä enemmän kuin muutaman tunnin taaksepäin ilman jotain huonoja vaikutuksia. Ja älkää mainitko nyt Kirottua lasta, joka rikkoo Rowlingin universumin ihan palasiksi.
Alkemistin olisin lisännyt itse tälle listalle. Ei se silti ihan paska oo, annan ***/*****.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
maria nordinin mikä tahansa "älynväläys"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taru sormusten herrasta. Ei vain uppoa minuun Hobitit sun muut. En kehdannut nuorena kertoa kenellekään, etten ole päässyt kirjassa alkua pitemmälle.
Stephen Kingin aivan tajuttoman paksut tiiliskivet. Yhtä ainoaa joskus aloitin lukemaan, mutta en 100:aa sivua edes jaksanut. Aivan puuduttavaa liirumlaarumjorinaa, eikä mitään tapahdu. Siihen jäi Kingin kirjat mun osalta. En tajua miksi Kingiä niin hehkutetaan. Hänen kirjoista tehdyt elokuvat ovat kyllä olleet tosi hyviä.
Jos haluaa että kirjassa tapahtuu kunnolla, mulle se kauhukirjailija on Dean Koontz. Koontzin kirjoja lukiessa ei aika tule pitkäksi.
Ylpeys ja ennakkoluulo ja sama pätee toki myös kirjasta tehtyyn elokuvaan.
Don Quiote. En jaksanut lukea edes puoleen väliin. Kuolettavan tylsä.
Vierailija kirjoitti:
Kalle Päätalon kirjat ja niiden hehkutus erityisesti hänen eläessään ja kirjoittaessaan kirjoja. Häneltä ilmestyi monta sataa sivua sisältävä kirja joka syksy ja monet hänen faninsa odottivat uuden kirjan ilmestymistä innolla. Minä en ainakaan ymmärrä, että mikä niissä on niin ihmeellistä. Hirveästi vain pelkkää kiroilua, rivoja puheita ja sukupuolielämän kuvausta. Erityisesti kirjat joissa Kalle itse oli lapsi ja hänen isänsä oli psyykkisesti sairaana ovat aivan hirveää sontaa. Niissä kuvataan tarkasti Kallen isän mielisairauden kuvailua ja kuinka hän sairauden oireissa "hullutteli" eli epäili vaimoaan koko ajan pettämisestä ja näki sekä kuuli kaikenlaisia olemattomia merkityksiä kaikessa ja kaikkialla. Välillä hän sai raivokohtauksia ja muutenkin kirjoissa kuvattiin perheen elämä mahdollisimman kurjaksi. Rahaa ja ruokaa ei meinannut millään saada mistään kun isä eli perheen elättäjä ei kyennyt käymään töissä ja saamaan palkkaa, perhe ei meinannut millään saada kunnalta ilmaiseksi jauhoja joita siihen aikaan köyhille jaettiin eli tuntui, että perhe meinataan väkisin tappaa nälkään ja Kalle itse joutui jo ihan lapsesta (noin 12-vuotiaasta) lähtien käymään savotassa töissä tienatakseen rahaa perheelle. Kaikesta oli pulaa kuten ruoasta ja vaatteista, isä oli milloin "hullujenhuoneella" ja milloin kotona, Kalle joutui raatamaan raskaissa aikuisten töissä tienatakseen perheelle rahaa, usein hän ei saanut tarpeeksi ruokaa kun hän yritti syödä savotassa mahdollisimman vähän että tienestit eivät menisi hänen ruokiinsa tai sitten jos hän oli jossain talossa töissä, niin ruokapöydässä häntä mulkoiltiin pahasti kun hän söi niin paljon kun hän oli nopeasti kasvava ja kovasti töitä tekevä nuori. Kirjoissa koko perheen elämä on kuvattu mahdollisimman surkeaksi ja vaikeaksi. Minä en ainakaan ymmärrä, että mitä hienoa sellaisessa monta sataa sivua paksussa kirjassa on, jossa vain valitetaan perheen vaikeaa tilannetta ja vaikeuksia. Tai siinä kun Kalle kertoo aikuiselämästään, juopottelureissuistaan, naisseikkailustaan tai syrjähypyistään naimisissa ollessaan.
Päätalo oli suosittu ikäistensä parissa koska hän kuvasi uskottavasti sitä maailmaa josta kaupunkeihin lähdettiin. Jopa Kekkonen luki salaa Päätaloa. Kirjallinen maailma halveksui Päätaloa, joka, kuten sanoit, ei kaunistellut eikä viljellyt tehokeinoja, ei myöskään editoinut tekstiään ja kirjat olivat sitten melkoisia tiiliskiviä. Nuorille kaupunkilaisille nuo ajat ja asiat saattoivat olla vieraita. Silti minä, tuolloin Kalliossa asuva juppi, luin koko tuotannon.
Myöhemmin tuon mittavan tuotannon arvo dokumenttina alkoi kiinnostaa mm. sosiologeja. Päätalon omantunnontarkka ja konstailematon päiväkirjamainen kuvaus etenkin selkosten savotoista ja Suomen jälleenrakentamisen ajoista ovat kiinnostavia. Se, että Päätalo ei kaunistele omia tai toistenkaan tekoja lisää kirjojen uskottavuutta.
Rosa Liksomin Hytti nro 6. Näin myös elokuvan, enkä pitänyt kummastakaan.
Olen valtavasti pitänyt Liksomista aina Yhden yön pysäkistä asti ja Kuosmasen Hymyilevästä miehestä ja lyhäreistä, mutta nämä ei nyt toiminut.
Alue: Aihe vapaa
Pienen hauen pyydystys.
Kauhea someilmiö koska tunnettu vaikuttaja siihen tarttui, ja kaikki hänen insta-seuraajansakin sitä hehkuttivat. Olivatkohan edes lukeneet?
Minusta se oli outo ja ahdistava.