Lue keskustelun säännöt.
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En vaan käsitä kirjoitti:
Kivittäkää mut, mutta Harry Potterit. Olen lukenut kaikki läpi ja en siltikään ymmärrä, mikä niissä on niin hienoa. Enkä vieläkään tajua, onko niiden tarkoitus edustaa fantasia- vai satukirjallisuutta, mutta kummassakin kategoriassa on kyllä PALJON parempia teoksia luettavaksi.
Olen kyllä Pottereista ihan samaa mieltä. Kerro mitkä ovat sinusta parempia fantasia-puolella. Josko löytäisin jonkun lukuvinkin.
Totta, ettei Potterien kerronta ole ihan huippua kirjallisesti, mutta onhan tarina ja juonenkulku toki aika vetäviä.
Luin juuri ensimmäisen osan uudelleen, ensi kertaa sen jälkeen kun se ilmestyi. Itse universumin ideahan on kiva, mutta ne aukot logiikassa. Rowling ei ollut selkeästikään miettinyt yhtään mitään etukäteen vaan asioita keksittiin lennossa kirjojen välillä.
Tuo juonen ja teemojen hajanaisuus on minustakin Rowlingin suurin heikkous. Mutta muutoin Rowlingin teksti on minusta erittäin hyvää, vetävää ja hauskaa, henkilöhahmot "heräävät eloon" jo muutamalla sanalla, samoin tilanteet. Luin kakkoskirjan viime talvena uudelleen pitkästä aikaa ja vieläkin nauratti monet kohdat.
Pottereista tulee mieleen joku seikkailupeli. Kirjoittaja käyttää raivostuttavan usein tätä dex ex machina -tyyppistä juonenpunontaa. Asiat ratkeaa aina jollain hienolla kikalla. Joka taas sitten rikkoo koko maailmankaikkeuden logiikan, jos joku huppu olisi ollut käytössä aikaisemmin niin sotkua ei olisi syntynytkään. Jotenkin ne juonenkäänteet saisi olla mietitympiä, universumi on sinällään hieno ja mielenkiintoinen.
Vaikka ihan jo se että velhoperheiden lapset eivät muka mitään tiedä jalkapallosta, tai muuta sellaista. Kuitenkin asuvat ihan normaalimaailmassa, koska juna Tylypahkaan lähtee Lontoosta.
Mut tuosta rinnakkaisuniversumista olisi saanut aika paljon kaikkea varmaan keksittyä.
Jep, esimerkiksi Sirius ja Hiinokka pelastetaan ankeuttajilta matkustamalla ajassa taaksepäin, mutta samaa kikkaa ei missään nimessä voi hyödyntää koskaan muulloin, vaikka koko maailmanrauha olisi uhattuna :D
Pidän kyllä kovasti Pottereista niiden tunnelman ja hahmojen takia, mutta epäjohdonmukaisuuksia kyllä löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Major off topic: Voisin kai kutsua itseäni jonkin sortin Harry Potter -superfaniksi. Aloitin kirjojen lukemisen ensimmäisen kerran lukioikäisenä ja nyt keski-ikää lähestyessä olen lukenut ne useamman kerran säännöllisin väliajoin. Toki kirjojen maailmassa ja juonessa on paljon epäloogisuutta ja tietyt 2000-luvun alulla normaalit asiat tahtovat nykyään pistää ikävästi silmään, kuten esim. ulkoisten ominaisuuksien perusteella henkilön arvottaminen: lihavuus ja rumuus tuodaan esiin pilkallisesti ja yhdistetään luonteen pahuuteen tai heikkouteen. Puhumattakaan Rowlingin pakottavasta tarpeesta laukoa typeriä kommentteja milloin mistäkin aiheesta...
Silti palaan kirjoihin yhä uudelleen ja joka lukukerralla niissä avautuu jotain uutta riippuen omasta elämäntilanteesta tai maailmantilanteesta laajemmin. Viimeksi luin Deadly Hallowsia koronan alkamisen aikoihin ja kirjassa vallitseva epätietoisuus ja -luuloisuus ja pelko tuntematonta kohtaan vaikutti silloin ihan eri laajuudella. Olen myös kuunnellut useitakin eri podcasteja aiheesta ja ehdoton suosikki on Harry Potter and the sacred text. Suosittelen kuuntelemaan, jos tekstiin syventyminen kappale kappaleelta teemoittain ja hyödyntäen pyhien tekstien lukutapoja, eli kunnon nörtteily kiinnostaa! Löytyy mm. Spotifysta. https://www.harrypottersacredtext.com/
Anteeksi ot!
Suon villi laulu oli toki vetävästi kirjoitettu, mutta kaikenosaava ja kaikkeen ihan yksin ja omin voimin pystyvä sankaritar oli liikaa. Muistutti menneen ajan kirjallisuuden virheettömistä henkilöhahmoista, vaikka toisaalta tämä ei kyllä ollut mitenkään iholtaan täydellinen ja käytökseltään sievä ja siveä, vaan selviytyvä ja pystyvä.
Harry Quebertista tykkäsin kyllä, mutta ne sen muut kirjat sit lähti jotenkin lapasesta. Ihan kuin yrittäisi saada koko ajan uuden käänteen tilanteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Major off topic: Voisin kai kutsua itseäni jonkin sortin Harry Potter -superfaniksi. Aloitin kirjojen lukemisen ensimmäisen kerran lukioikäisenä ja nyt keski-ikää lähestyessä olen lukenut ne useamman kerran säännöllisin väliajoin. Toki kirjojen maailmassa ja juonessa on paljon epäloogisuutta ja tietyt 2000-luvun alulla normaalit asiat tahtovat nykyään pistää ikävästi silmään, kuten esim. ulkoisten ominaisuuksien perusteella henkilön arvottaminen: lihavuus ja rumuus tuodaan esiin pilkallisesti ja yhdistetään luonteen pahuuteen tai heikkouteen. Puhumattakaan Rowlingin pakottavasta tarpeesta laukoa typeriä kommentteja milloin mistäkin aiheesta...
Silti palaan kirjoihin yhä uudelleen ja joka lukukerralla niissä avautuu jotain uutta riippuen omasta elämäntilanteesta tai maailmantilanteesta laajemmin. Viimeksi luin Deadly Hallowsia koronan alkamisen aikoihin ja kirjassa vallitseva epätietoisuus ja -luuloisuus ja pelko tuntematonta kohtaan vaikutti silloin ihan eri laajuudella. Olen myös kuunnellut useitakin eri podcasteja aiheesta ja ehdoton suosikki on Harry Potter and the sacred text. Suosittelen kuuntelemaan, jos tekstiin syventyminen kappale kappaleelta teemoittain ja hyödyntäen pyhien tekstien lukutapoja, eli kunnon nörtteily kiinnostaa! Löytyy mm. Spotifysta. https://www.harrypottersacredtext.com/
Anteeksi ot!
Oli oikein kiva ja tervetullut OT! 🙂
Minä yritin lukea Potteria silloin kun lapset olivat pieniä, mutta maailma ei oikein auennut. Täytyy yrittää uudestaan, vaikka äänikirjoina, joita joku tuossa aiemmin hehkutti. Kiitos spotify-linkistä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suon villi laulu oli toki vetävästi kirjoitettu, mutta kaikenosaava ja kaikkeen ihan yksin ja omin voimin pystyvä sankaritar oli liikaa. Muistutti menneen ajan kirjallisuuden virheettömistä henkilöhahmoista, vaikka toisaalta tämä ei kyllä ollut mitenkään iholtaan täydellinen ja käytökseltään sievä ja siveä, vaan selviytyvä ja pystyvä.
Mä luin sen puhtaastu viihdekirjana - ja sellaisena toimi oikein hyvin. Vasta myöhemmin huomasin sitä pidettävän jonain merkityksellisempänäkin teoksena. Varmasti olisin pettynyt kirjaan, jos tuon olisin tiennyt ennakkoon.
Mua ärsyttää Pottereissa se, että oli tilanne ja tehtävä mikä vaan, niin Harry tulee ja voittaa, Harry hoitaa kaiken kuntoon ja Harry pelastaa maailman. Oikeastaan kaikessa lukemassani fantasiakirjallisuudessa on sama juttu, eli hyvä voittaa aina ja loppuratkaisu on tiedossa jo ensimmäisellä sivulla.
Toki se tarina kohti hyvän voittoa on tärkeä. Pottereissa se ei iskenyt, tuo Harry hoitaa, voittaa ja pelastaa oli liian istestäänselvää, eikä suomentajan keksimät vekkulit sanat riittäneet pelastamaan kokonaisuutta. Luin kirjat joskus reilu parikymppisenä.
Muista hehkutetuista kirjoista tulee mieleen sen ultra bra naisen (nimi katosi päästä) Rajamaa. Olin ihan ihmeissäni, en päässyt juoneen yhtään sisään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suon villi laulu.
Epärealistinen ja liian viipyilevästi kirjoitettu. Kyllästyin sivuille lukemattomia kertoja. Lisäksi loppu oli jotenkin hämmentävä ja ärsytti kuinka päähahmosta yritettiin loppuun saakka saada jotenkin niin hyveellistä vaikka...
spoiler...
Hän suunnitteli murhan ja toteutti sen.
En tiedä onko monikaan kehunut, mutta Camilla Läckbergin Kultahäkki ja Hopeasiivet ovat ihan uskomatonta miesvihaa täynnä. Siinä jää palstan sterotypiatkin kauas taakse.
Ja se vaivaannuttava pehmop_rno.
En tiedä miten sainkaan molemmat kirjat kuunneltua läpi, kakkaa ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Major off topic: Voisin kai kutsua itseäni jonkin sortin Harry Potter -superfaniksi. Aloitin kirjojen lukemisen ensimmäisen kerran lukioikäisenä ja nyt keski-ikää lähestyessä olen lukenut ne useamman kerran säännöllisin väliajoin. Toki kirjojen maailmassa ja juonessa on paljon epäloogisuutta ja tietyt 2000-luvun alulla normaalit asiat tahtovat nykyään pistää ikävästi silmään, kuten esim. ulkoisten ominaisuuksien perusteella henkilön arvottaminen: lihavuus ja rumuus tuodaan esiin pilkallisesti ja yhdistetään luonteen pahuuteen tai heikkouteen. Puhumattakaan Rowlingin pakottavasta tarpeesta laukoa typeriä kommentteja milloin mistäkin aiheesta...
Silti palaan kirjoihin yhä uudelleen ja joka lukukerralla niissä avautuu jotain uutta riippuen omasta elämäntilanteesta tai maailmantilanteesta laajemmin. Viimeksi luin Deadly Hallowsia koronan alkamisen aikoihin ja kirjassa vallitseva epätietoisuus ja -luuloisuus ja pelko tuntematonta kohtaan vaikutti silloin ihan eri laajuudella. Olen myös kuunnellut useitakin eri podcasteja aiheesta ja ehdoton suosikki on Harry Potter and the sacred text. Suosittelen kuuntelemaan, jos tekstiin syventyminen kappale kappaleelta teemoittain ja hyödyntäen pyhien tekstien lukutapoja, eli kunnon nörtteily kiinnostaa! Löytyy mm. Spotifysta. https://www.harrypottersacredtext.com/
Anteeksi ot!
Mikäs siinä, jos ei oikein kasva aikuiseksi. Sopiihan sitä lukea lasten- ja nuortenkirjallisuutta vaikka vanhuksena kuolemaansa asti, jos on teinin tasolla koko elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En vaan käsitä kirjoitti:
Kivittäkää mut, mutta Harry Potterit. Olen lukenut kaikki läpi ja en siltikään ymmärrä, mikä niissä on niin hienoa. Enkä vieläkään tajua, onko niiden tarkoitus edustaa fantasia- vai satukirjallisuutta, mutta kummassakin kategoriassa on kyllä PALJON parempia teoksia luettavaksi.
Olen kyllä Pottereista ihan samaa mieltä. Kerro mitkä ovat sinusta parempia fantasia-puolella. Josko löytäisin jonkun lukuvinkin.
Totta, ettei Potterien kerronta ole ihan huippua kirjallisesti, mutta onhan tarina ja juonenkulku toki aika vetäviä.
Luin juuri ensimmäisen osan uudelleen, ensi kertaa sen jälkeen kun se ilmestyi. Itse universumin ideahan on kiva, mutta ne aukot logiikassa. Rowling ei ollut selkeästikään miettinyt yhtään mitään etukäteen vaan asioita keksittiin lennossa kirjojen välillä.
Tuo juonen ja teemojen hajanaisuus on minustakin Rowlingin suurin heikkous. Mutta muutoin Rowlingin teksti on minusta erittäin hyvää, vetävää ja hauskaa, henkilöhahmot "heräävät eloon" jo muutamalla sanalla, samoin tilanteet. Luin kakkoskirjan viime talvena uudelleen pitkästä aikaa ja vieläkin nauratti monet kohdat.
Pottereista tulee mieleen joku seikkailupeli. Kirjoittaja käyttää raivostuttavan usein tätä dex ex machina -tyyppistä juonenpunontaa. Asiat ratkeaa aina jollain hienolla kikalla. Joka taas sitten rikkoo koko maailmankaikkeuden logiikan, jos joku huppu olisi ollut käytössä aikaisemmin niin sotkua ei olisi syntynytkään. Jotenkin ne juonenkäänteet saisi olla mietitympiä, universumi on sinällään hieno ja mielenkiintoinen.
Vaikka ihan jo se että velhoperheiden lapset eivät muka mitään tiedä jalkapallosta, tai muuta sellaista. Kuitenkin asuvat ihan normaalimaailmassa, koska juna Tylypahkaan lähtee Lontoosta.
Mut tuosta rinnakkaisuniversumista olisi saanut aika paljon kaikkea varmaan keksittyä.
Pottereissa ei ehkä ole vakuuttavinta tää maailmanluonti mutta toisaalta tarina on hyvä. Jotkut huolimattomilta vaikuttavat yksityiskohdat välillä ärsyttää mutta ehkä sitä on vuosien mittaan oppinut hyppäämään noiden yli. Esim. nää "liukui putkissa maileja tylypahkan alle" kakkoskirjassa kun porukka löysi ne putket jotka johti salaiseen kammioon jossain tylypahkassa. Muutenkin rowlingilla tuntui olevan hankaluuksia lukumäärien ja suuruusluokkien kanssa mutta mitäs pienistä. Tarina oli hyvä ja mukaansatempaava enimmäkseen. Lisäksi hahmot on monimutkaisia eli hahmossa voi olla hyvää ja toisaalta se voi käyttäytyä jossain kohtaa kuin täysi p....reikä.
Voi olla että olen hyppinyt yli hahmokuvausten, mutta minusta vaikuttavat hyvin normaaleilta romaanihahmoilta. Hyvikset on hyviä, sitten on piilottelevia pahiksia ja joitain hyviäkin, aika tavallisia kuvioita silleen. Sitten päähahmoista kerrotaan jotain mukasyventäviä yksityiskohtia, vaikkapa Hagridin törttöilyt kaikkien kiellettyjen otusten ja taikomisen kanssa. Mutta ei mitään kauhean monimutkaista, vaan aika kaavamainen ja tyypitelty henkilögalleria.
Mutta tarina on minusta hyvä tosiaan, siinä olisi ainesta parempaankin kuvailuun sekä jotenkin aidompiin henkilöihin, tuollaiset hahmot ovat rakennette vähän kuin minecraftin palikoista, kaksi osaa tätä ja kolme osaa tuota ominaisuutta.
Silti mestariteoksia verrattuna liki mihin tahansa Baen Booksin julkaisemaan. Baenin kirjailijoissa on aika vähän sellaisia, jotka kykenisivät muuhun kuin arkkityyppien suoltamiseen. Mainittakoon tässä langassa, koska Baen on usean sota-scifi-klassikon julkaisija, minusta kaikki uskomatonta kuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se koko Ferranten Napoli-sarja. Minusta ne molemmat päähenkilö-mimmit on vastenmielisiä ja valehtelevia pyrkyreitä, joiden suhteesta ystävyys on kaukana, vaikka heitä ystäviksi tituleerataan. Viimeinen kirja on ollut kesken kaksi vuotta, en halua enää lukea sitä.
Elizabeth Strout "Olive Kitteridge". Tylsää arkista jaarittelua pienen usalais kaupungin henkilöistä. TV-sarjaa en ole nähnyt, lieneekö sen kummempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Okei, otetaan tähän väliin pieni galluppi: Stephen King, korkeakirjallisuutta (peukku ylös) vai viihdekirjallisuutta (peukku alas)? Ja pidetään mielessä, että viihdekirjallisuus ei ole tässä negatiivinen sana!
Piti tulla tarkistamaan, ovatko muut kanssani samaa mieltä. Tällä hetkellä 49 on, vain kaksi pitää korkeakirjallisuutena. Hämmennyin vaan, kun joku tuolla aiemmin sanoi, että ois jossain noiden välimaastossa.
- gallupin tekijä
Vierailija kirjoitti:
Leena Lehtolaisen dekkarit ei nappaa yhtään. Se kirjoitustyyli ei vaan tunnu itsestä vetävältä, jokin ärsyttää siinä suuresti.
Lehtolaisen tyyli kirjoittaa on sekä hyvin suoraviivainen että tarpeettoman selostava, jolloin tekstistä tulee puuduttavaa. Dialogi ei sekään ole kovin luontevaa vaan outo sekoitus kirjakieltä, slangia ja poliisin ammattisanastoa. Maria Kallio minäkertojana tuntuu myös raskaalta, koska hahmona hän ei ole kovin sympaattinen tai helposti lähestyttävä vaan ennemmin koppava, kaikkitietävä ja liikaa omaa jätkämäisyyttään alleviivaava. Alkuaikojen Maria oli miellyttävämpi ja inhimillisempi eikä hänellä vielä ollut besserwissersyndroomaa.
Aion muuten jossain vaiheessa lainata tuon Harry Quebert -kirjan, koska tässä ketjussa annetut negatiiviset arviot siitä eivät voineet olla herättämättä mielenkiintoani :D Olen huomannut, että monet "kaikkien rakastamat" kirjat ovat todellisuudessa huonosti kirjoitettuja ja joko teennäisillä tai yksiulotteisilla henkilöhahmoilla varustettuja.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä onko monikaan kehunut, mutta Camilla Läckbergin Kultahäkki ja Hopeasiivet ovat ihan uskomatonta miesvihaa täynnä. Siinä jää palstan sterotypiatkin kauas taakse.
Ja se vaivaannuttava pehmop_rno.
En tiedä miten sainkaan molemmat kirjat kuunneltua läpi, kakkaa ovat.
Minä luin molemmat. Onhan se yllättävää Läckbergin muun tuotannon jälkeen , mutta minä koin kirjat viihdyttäviksi. Hyvä juoni molemmissa , pehmopornoilu oli kyllä myötähäpeää herättävä. Kaipa se kuuluu nykyään asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Okei, otetaan tähän väliin pieni galluppi: Stephen King, korkeakirjallisuutta (peukku ylös) vai viihdekirjallisuutta (peukku alas)? Ja pidetään mielessä, että viihdekirjallisuus ei ole tässä negatiivinen sana!
Piti tulla tarkistamaan, ovatko muut kanssani samaa mieltä. Tällä hetkellä 49 on, vain kaksi pitää korkeakirjallisuutena. Hämmennyin vaan, kun joku tuolla aiemmin sanoi, että ois jossain noiden välimaastossa.
- gallupin tekijä
Nämä uusimmat Kingit on tiiliskiven kokoisia , minusta juoni on hyvä , mutta kun sen tietää kuka se tappaja on. Se limainen mötikkä.
En oikein tajunnut Max Seeckin Uskollista lukijaa. Tai siis, kirja oli hyvä trilleri sinällään. Mutta se koko juonen perusrakenne, en vaan tajunnut että miksi se porukka niitä murhia oikein teki. Mitä ne sillä kauhean monimutkaisella suunnitelmalla saivat aikaan? Ne eivät olleet kauhean hulluja sitten kuitenkaan, paitsi osa. Joten se motiivi tai sen puute jäi pahasti häiritsemään, miksi he pitivät tätä kuviota tarpeellisena?
Ja kun hokasi että siinä oli sellainen kirjankokoinen aukko, koko kirjasta jäi vähän tyhmä maku. Kauheasti vaivaa, mutta ei mitään syytä. Ei edes sellaista lopetusta, että pahuus vain on ihmisessä tai kaikissa meissä. Vaan että näin tapahtui, heips.