Lue keskustelun säännöt.
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Vierailija kirjoitti:
Nyt menee Vauvapalstaneitsyys vaikka vauvoja ei ole ollut about 18 vuoteen...
Liian kiinnostava aihe nääs :)
Aika käsittämätön määrä esim. Raamattu-mainintoja. Vaikea uskoa että juuri kukaan näistä on oikeasti tämän teoksen lukenut. Minä olen lukenut 5 kertaa kannesta kanteen ja kuudes kierros menossa. Ei missään nimessä kuulu tämän otsikon alle. Huikea teos joka antaa joka kierroksella jotain uutta!
Mutta itse aiheesta:
Melkein kaikki fantasia kuuluu tämän otsikon alle, pois lukien Tolkien ja Lewis. Tosin tämä saattaa johtua siitä että nuo on luettu herkässä teini-iässä ja siksi kolahtivat :)
Yritin joskus lukea Hovimäkeä, mutta yritykseksi jäi. Liian sekava. Syynä lienee se että kirjoittajina olivat kaikki kuusi (?) tv-sarjan käsikirjoittajaa. Jäi sellainen vaikutelma että kukin kirjoitti kappaleen kerrallaan, ja lopputuloksen voinette arvata.
Fantasiasta olen yrittänyt lukea Eddingsiä ja Martinia, mutta ei vaan toimi. (Sorry fanit!)
Seitsemän veljestä on niin ikään jäänyt kesken. Sori Aleksis, mutta ei vaan pystynyt! Lupaan antaa joskus vielä yhden mahdollisuuden!
Jari Tervo vaikuttaa niin ylimieliseltä etten taida antaa edes tsäänssiä. Sofi Oksanen taas on saanut niin paljon shittiä tällä palstalla että ehkä ei tarvitse edes antaa sitä tsäänssiä?
Muitakin riivatun huonoja on tullut luettua, mutta ei kaikkia jaksa muistaa näin yhtäkkiä...
Tervetuloa joukkoon tummaan! 🙂
Olen lukenut ketjua mielenkiinnolla, täällä on hyvää keskustelua!
On kiinnostavaa, millä perusteilla ihmiset arvioivat lukemaansa. Ymmärrän, mitä tarkoitetaan "korkeakirjallisuudella", mutta en ihan käsitä, miksi vain taidepläjäykset olisivat sitä "oikeaa" kirjallisuutta. Viihdekirjallisuuskin voi olla hyvin tehtyä, koukuttavaa ja ahmittavaa. Tulee vähän Anna Eriksonin musiikilliset avautumiset mieleen... Kenenkään ei ole pakko lukea dekkareita ja Nora Robertsonia, tai laulaa/kuunnella iskelmää, mutta ei liioin ole syytä dissata niitä, jotka kevyemmästä tarjonnasta pitävät.
Minulle kulttuuri on ravintoa; se tuntuu suorastaan elinehdolta! Rakastan oopperaa, mutta välillä ja usein on Juice- tai Paula Vesala-päiviä. Kirjat ja elokuvat voivat vaikeina aikoina tarjota hengähdystauon arkielämästä. Hoidan nyt kuudetta vuotta iäkästä äitiäni, ja on päiviä, jolloin ei tee mieli lukea pohdiskellen ja analysoiden venäläisiä klassikoita. Yksi lempikirjailijoistani, Susan Elisabeth Phillips, tuo hymyn huulille. Wodehouse-kokoelmani on omassa kodissa (muutin äidin luokse kun hänellä kävi aivoinfarkti, eikä hän enää pärjännyt yksin), näitä viestejä lukiessa tuli ihan ikävä. Stephen Kingin Mersumies-sarja oli laatutavaraa, ja Ilkka Rekiaro on loistava suomentaja. Luen alkukielellä, ja odotan aina suomenkielistä versiota herkullisen poljennon vuoksi.
Esimerkkinä kirjasta, jonka hehkutusta en ymmärrä, sanoisin minäkin Dan Brownin. Itse tarinahan on mukaansatempaava, mutta seurasin kauhulla, miten fiktio muuttui ihmisten tulkinnassa faktaksi. Kirja on täynnä räikeitä asiavirheitä, esimerkkinä nyt vaikka noitavainot. Euroopassa ei vainojen aikana poltettu suinkaan miljoonia naisia, luku on murto-osa siitä (kävin aikoinaan tutkija Marko Nenosen ansiokkailla noita-luennoilla). Brownin esittämän naisiin kohdistuvan katolisen kirkon järjestelmällisen naisvainon sijaan ärsyynnyin kelpo lailla tavasta, jolla hän mystifioi naisten seksuaalisuuden miesten keinoksi päästä kosketukseen jumalan kanssa.
Kirjan ja elokuvan julkaisun jälkeen Yhdysvalloissa alkoi suoranainen vaino Opus Dein jäseniä kohtaan. Tavalliset amerikkalaiset joutuivat sellaisen mustamaalauksen kohteeksi, että se oikeasti muistutti hysteriaa. - Uskonnollisissa liikkeissä on aina ongelmansa, mutta vaikea kuvitella että putkimies Smith vaimoineen ja kolmine lapsineen Arizonasta olisi osa järjestelmällisen viekasta ja julmaa salaliittoa, joka pyrkii tuhoamaan Jeesuksen jälkeläisen...
Minkälainen vastuu kirjailijalla on sanomastaan? Brown väitti alkupuheessaan kirjan perustuvan faktoihin. Totta kai hän sananvapauden nimissä saa väittää mitä haluaa, mutta mietin silloin myrskyn kuohuessa, että vastaavaa teosta perättömine väitteneen ja liioittelevine esimerkkeineen ei nykyään voisi kuvitella julkaistavan juutalaisista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
50 Shades of Grey
Se teksti on todella karun huonosti kirjoitettua, varsinkin englanniksi.
Samaa mieltä, niin tankero englantia, että huh huh.
Anna-Leena Härkösen koko tuotanto sitten Häräntappo aseen. Miten on edes saanut kustantajan niille?
Minusta siellä keskivaiheilla oli muutama ihan kohtuullinen kirja, vaikka ei tuo Härkösen tuotanto toki mitään korkeakirjallisuutta ole ollut edes parhaimpina päivinään. Avoimien ovien päivä oli paikoin jopa ihan oivaltava ja tunnelmallinen, ja muistan ihastelleeni joitain kauniisti muotoiltuja lauseita siellä. Ei kiitos ja Onnen tunti olivat niin ikään omassa genressään ihan jees kirjoja, teemoiltaan ja rakenteeltaan johdonmukaisia, kevyehköä viihdehömppää toki, mutta kyllä niitä mökkilaiturilla lueskeli.
Sen jälkeen homma on lähtenyt heittämään ihan häränpyllyä. Lainasin siskoltani tuon Kenraaliharjoituksen enkä varmaan koskaan ole lukenut päättömämpää kirjaa. Parinvaihtoa! Kadonneen isän metsästystä! Lesboseksiä! Miten oikeasti kukaan kustantaja ei ole sanonut, että koita nyt päättää edes se, mistä tämä kirja kertoo? Juoni poukkoilee hysteerisenä ihan missä sattuu eikä oikein mistään saa otetta. Valomerkki taas oli vaan ihan saakelin tylsä, hyväosainen masentunut nainen velloo omassa kurjuudessaan eikä oikeastaan YHTÄÄN MITÄÄN tapahdu ennen kuin kanootti menee nurin ja veden kuohuissa nainen tajuaa, että kuoleminen onkin ikävää. Tähän valaistumiseen kirja sitten päättyy. Kiva juttu.
Mä mietin kanssa, että miksi se Härkönen ei uskalla kunnolla syventyä noihin aiheisiinsa? Kenraaliharjoitus kertoi muka parinvaihdosta, mutta lopulta koko parinvaihtokuvio oli ihan ohut ja kirjan kannalta merkityksetön. Samaten Valomerkki, olisihan se ollut kiinnostavaa, jos tämä hyväosainen nainen olisi tosissaan lähtenyt valmistelemaan sitä eutanasiaansa ja matkaansa sveitsiläiselle klinikalle ja käynyt läpi niitä tunteita ja kokemuksia joita siihen liittyy ja lopulta kokenut jonkun valaistumisen. Mutta ei hän edes oikeasti halunnut tappaa itseään, kunhan marisi vaan miedon oloista masennustaan ja kuten sanoit, velloi päivät läpeensä arkisessa kurjuudessaan.
Char kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt menee Vauvapalstaneitsyys vaikka vauvoja ei ole ollut about 18 vuoteen...
Liian kiinnostava aihe nääs :)
Aika käsittämätön määrä esim. Raamattu-mainintoja. Vaikea uskoa että juuri kukaan näistä on oikeasti tämän teoksen lukenut. Minä olen lukenut 5 kertaa kannesta kanteen ja kuudes kierros menossa. Ei missään nimessä kuulu tämän otsikon alle. Huikea teos joka antaa joka kierroksella jotain uutta!
Mutta itse aiheesta:
Melkein kaikki fantasia kuuluu tämän otsikon alle, pois lukien Tolkien ja Lewis. Tosin tämä saattaa johtua siitä että nuo on luettu herkässä teini-iässä ja siksi kolahtivat :)
Yritin joskus lukea Hovimäkeä, mutta yritykseksi jäi. Liian sekava. Syynä lienee se että kirjoittajina olivat kaikki kuusi (?) tv-sarjan käsikirjoittajaa. Jäi sellainen vaikutelma että kukin kirjoitti kappaleen kerrallaan, ja lopputuloksen voinette arvata.
Fantasiasta olen yrittänyt lukea Eddingsiä ja Martinia, mutta ei vaan toimi. (Sorry fanit!)
Seitsemän veljestä on niin ikään jäänyt kesken. Sori Aleksis, mutta ei vaan pystynyt! Lupaan antaa joskus vielä yhden mahdollisuuden!
Jari Tervo vaikuttaa niin ylimieliseltä etten taida antaa edes tsäänssiä. Sofi Oksanen taas on saanut niin paljon shittiä tällä palstalla että ehkä ei tarvitse edes antaa sitä tsäänssiä?
Muitakin riivatun huonoja on tullut luettua, mutta ei kaikkia jaksa muistaa näin yhtäkkiä...
Tervetuloa joukkoon tummaan! 🙂
Olen lukenut ketjua mielenkiinnolla, täällä on hyvää keskustelua!
On kiinnostavaa, millä perusteilla ihmiset arvioivat lukemaansa. Ymmärrän, mitä tarkoitetaan "korkeakirjallisuudella", mutta en ihan käsitä, miksi vain taidepläjäykset olisivat sitä "oikeaa" kirjallisuutta. Viihdekirjallisuuskin voi olla hyvin tehtyä, koukuttavaa ja ahmittavaa. Tulee vähän Anna Eriksonin musiikilliset avautumiset mieleen... Kenenkään ei ole pakko lukea dekkareita ja Nora Robertsonia, tai laulaa/kuunnella iskelmää, mutta ei liioin ole syytä dissata niitä, jotka kevyemmästä tarjonnasta pitävät.
Minulle kulttuuri on ravintoa; se tuntuu suorastaan elinehdolta! Rakastan oopperaa, mutta välillä ja usein on Juice- tai Paula Vesala-päiviä. Kirjat ja elokuvat voivat vaikeina aikoina tarjota hengähdystauon arkielämästä. Hoidan nyt kuudetta vuotta iäkästä äitiäni, ja on päiviä, jolloin ei tee mieli lukea pohdiskellen ja analysoiden venäläisiä klassikoita. Yksi lempikirjailijoistani, Susan Elisabeth Phillips, tuo hymyn huulille. Wodehouse-kokoelmani on omassa kodissa (muutin äidin luokse kun hänellä kävi aivoinfarkti, eikä hän enää pärjännyt yksin), näitä viestejä lukiessa tuli ihan ikävä. Stephen Kingin Mersumies-sarja oli laatutavaraa, ja Ilkka Rekiaro on loistava suomentaja. Luen alkukielellä, ja odotan aina suomenkielistä versiota herkullisen poljennon vuoksi.
Esimerkkinä kirjasta, jonka hehkutusta en ymmärrä, sanoisin minäkin Dan Brownin. Itse tarinahan on mukaansatempaava, mutta seurasin kauhulla, miten fiktio muuttui ihmisten tulkinnassa faktaksi. Kirja on täynnä räikeitä asiavirheitä, esimerkkinä nyt vaikka noitavainot. Euroopassa ei vainojen aikana poltettu suinkaan miljoonia naisia, luku on murto-osa siitä (kävin aikoinaan tutkija Marko Nenosen ansiokkailla noita-luennoilla). Brownin esittämän naisiin kohdistuvan katolisen kirkon järjestelmällisen naisvainon sijaan ärsyynnyin kelpo lailla tavasta, jolla hän mystifioi naisten seksuaalisuuden miesten keinoksi päästä kosketukseen jumalan kanssa.
Kirjan ja elokuvan julkaisun jälkeen Yhdysvalloissa alkoi suoranainen vaino Opus Dein jäseniä kohtaan. Tavalliset amerikkalaiset joutuivat sellaisen mustamaalauksen kohteeksi, että se oikeasti muistutti hysteriaa. - Uskonnollisissa liikkeissä on aina ongelmansa, mutta vaikea kuvitella että putkimies Smith vaimoineen ja kolmine lapsineen Arizonasta olisi osa järjestelmällisen viekasta ja julmaa salaliittoa, joka pyrkii tuhoamaan Jeesuksen jälkeläisen...
Minkälainen vastuu kirjailijalla on sanomastaan? Brown väitti alkupuheessaan kirjan perustuvan faktoihin. Totta kai hän sananvapauden nimissä saa väittää mitä haluaa, mutta mietin silloin myrskyn kuohuessa, että vastaavaa teosta perättömine väitteneen ja liioittelevine esimerkkeineen ei nykyään voisi kuvitella julkaistavan juutalaisista.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että ei viihteellisyys kirjallisuudessa ole mikään kirosana, tai ei ainakaan pitäisi olla. Itse luen sulassa sekasovussa niin vanhoja englantilaisia ja venäläisiä klassikoita kuin lentokenttäkioskeista ostettuja dekkaripokkareitakin. Eri mielentilaan ja elämäntilanteeseen sopivat juurikin erilaiset kirjat.
Miksipä korkeakirjallisuus ei voisi tai saisi olla myös viihteellistä? Kuka siitä määrää, että sitä korkeatasoisinta kirjallisuutta ovat nimenomaan ne vanhat ja lyijynraskaat venäläiset tiiliskivet, joissa kurjuus kukkii ja väliin kuvaillaan 40 sivun verran jotain maatalouden muutoksia? Esimerkiksi Jeffrey Eugenidesin Pulitzerin voittanut "Middlesex" on kirjallisesti todella korkeatasoinen teos, mutta myös äärimmäisen viihdyttävä ja humoristinen tarina. Hyvin sitä voisi kutsua viihdekirjallisuudeksikin. Ja entäpä vaikka Stephen Kingin kirjat, ovatko ne viihdekirjallisuutta vai korkeakirjallisuutta? Minä näkisin niissä piirteitä molemmista. Entä Sieppari ruispellossa? Nabokovin Lolita? Näitä varmasti pidetään korkeakirjallisuutena, mutta olisiko näin, jos ne kirjoitettaisiin tänä päivänä?
Luin jonkun artikkelin, jossa analysoitiin Donna Tarttin kirjallisuutta, jonka vetovoima tämän analysoijan mielestä perustui juurikin siihen, että se yhdistelee "genre fictionia" ja "literary fictionia" (käsittääkseni siis juurikin korkeakirjallisuutta ja viihdekirjallisuutta). Juuri tästä välimaastosta tuntuvat omat suosikkini löytyvän :)
Vierailija kirjoitti:
Anna Karenina (Tolstoi). Jokaisella sivulla joku pyörtyy. Ja se pyörtyjä ei siis ole aina sama henkilö.
Miksi musta tuntuu, että ihmiset pyörtyilee normaalia enemmän venäläisissä klassikoissa. Kauhean teatraalisia nuo venäläiset.
Sadan vuoden yksinäisyys. Ei vain pystynyt lukemaan, kun kaikki tuntui yhdentekevältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aaaaaa mikä teitä vaivaa?? Vai olenko mä itse liian yksinkertainen tai jotain. :D Tykkään monesta täällä parjatusta kirjasta. Esim Quebert oli ihan loistava mun mielestä. Osa juonenkäänteistä oli arvattavissa vähän etukäteen, mutta siitä huolimatta käänteitä riitti, joten tarina oli tosi koukuttava.
Siitä olen samaa mieltä, että esim. 50 shades of grey ja 7 sisarta on huonoja.
Minäkin tykkäsin, vaikka osaan kritiikistä yhdynkin. Samoin Suon villi laulu ja muutama muu mainituista kirjoista on olleet minusta kivoja. Olen siitä yksinkertainen, että kirja on mielestäni hyvä jos jaksan lukea sen loppuun ja vielä parempi jos tekee mieli lukea se kertaistumalta loppuun. Niissä voi olla jotain naurettavia kohtia tai hölmöyksiä, mutta ne on riittävän hyviä. Kaikki ei toki mitään mestariteoksia.
Kuka tappoi bambin. Olipa kyllä niin raskasta ja sekavaa luettavaa että. Siellä täällä oli randomiksi lauseita ja sanoja englanniksi, välillä KIRJOITETTIIN KAIKKI ISOLLA IHAN MUUTEN VAAN ja kieli itsessään oli aikamoista ajatuksenvirtaa. Ehkä tämä oli liian korkeakirjallisuutta minulle enkä vain tajunnut sitä, tai ehkä tämä oli vain väärä kirja luettavaksi hiekkalaatikon reunalla, tai ehkä molempia. Mutta enpä kyllä tuon jälkeen halua lukea mitään Monika Fagerholmilta, varsinkin kun tuo on kuulemma hänen helppolukuisin ja myös lyhyin teoksensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Bolla. Tapahtumat etenivät nopeasti ja harppoen, eikä niihin ehtinyt syventymään. Ihmettelin, kun kuulin, että hän oli kirjoittanut tätä kirjaa kahdeksan vuotta. Tuntui kuin se olisi sutaistu kasaan kahdeksassa viikossa.
Päähenkilöiden "rakkaustarina" ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi vakuuttava kannattelemaan kirjan sanomaa. Itse asiassa se ei ollut rakkaustarina ollenkaan. Se oli parin kuukauden p a n o suhde, eivätkä he oikeastaan tienneet toisistaan juuri mitään, eikä Arsim tuntunut missään vaiheessa erityisemmin välittävän Milosista - hänhän hylkäsi tämän välittömästi kun tilanne kävi tukalaksi, kahdesti, eikä tuntunut edes erityisemmin kamppailevan päätöksensä kanssa. Silti kirjan sanoma tuntui olevan, että kaikki Arsimin ja Milosin kokemat kurjuudet kalpenevat heidän uskomattoman ja voimallisen rakkaustarinansa kauneuden rinnalla. Mutta kun ei se ollut mikään rakkaustarina!
Päähenkilö oli täysi p e r s l ä p i. P e r s l ä p i hän voi myös olla kiinnostava hahmo, ja yleensä se kiinnostavuus tulee tietystä samaistuttavuudesta - hän on ehkä p e r s l ä p i, mutta voimme ymmärtää, miksi hän on p e r s l ä p i, ehkä jopa samaistua joihinkin hänen syihinsä, ehkä jopa tuntea empatiaa häntä kohtaan. Välillä saatamme jopa yllättyä, kun p e r s l ä p i väläyttää inhimillisempää puoltaan. Mitään tällaista ei Arsimin tapauksessa ollut tarjolla. Hän oli loppuun saakka pelkkä p e r s l ä p i ilman mitään harmaan sävyjä, eikä hänen p e r s l ä p e y t e n s ä ollut erityisen kiinnostavaa. Hän ei myöskään ollut erityisen uskottava hahmo, ja esimerkiksi hänen kirjallisuusinnostuksensa tuntui tosi päälleliimatulta.
Kiinnostavin hahmo oli Milos, ja hänestä ei kerrottu juuri mitään. Vaimo Ajshe ärsytti minua syystä jota ketjun aloittajakin on tuossa sivunnut. Statovcin naiset ovat aina juurikin niitä pyhimyksiä, jotka kestävät urhoollisesti kaiken kaltoinkohtelun ja sitten heitä ja heidän "hiljaista vahvuuttaan" tämän takia pitäisi kai jotenkin ihailla. Tylsää. Kirjoittaisi edes yhden naisen jossa on vähän enemmän särmää ja syvyyttä ja joka ei olisi pelkkä nyrkkeilysäkki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anna Karenina (Tolstoi). Jokaisella sivulla joku pyörtyy. Ja se pyörtyjä ei siis ole aina sama henkilö.
Miksi musta tuntuu, että ihmiset pyörtyilee normaalia enemmän venäläisissä klassikoissa. Kauhean teatraalisia nuo venäläiset.
Kävin juuri Tolstoin kaverin Repinin näyttelyssä. Monilla naisilla ainakin oli todella kapeat uumat, joten aika kevyellä ravinnolla varmaan olivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anna Karenina (Tolstoi). Jokaisella sivulla joku pyörtyy. Ja se pyörtyjä ei siis ole aina sama henkilö.
Miksi musta tuntuu, että ihmiset pyörtyilee normaalia enemmän venäläisissä klassikoissa. Kauhean teatraalisia nuo venäläiset.
Kävin juuri Tolstoin kaverin Repinin näyttelyssä. Monilla naisilla ainakin oli todella kapeat uumat, joten aika kevyellä ravinnolla varmaan olivat.
Korsetit liian kireällä
Taru Sormusten Herrasta. Olen aloittanut sen varmaan viisi kertaa, mutta joka kerta ne alun jorinat kukistavat minut tylsyydellään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
LoA kirjoitti:
No en kyllä tiedä, missä piireissä voi brassailla sillä, että on lukenut Coelhoa. :D
Paolo Cohelo 😁
Pauli Kohelo: https://yle.fi/uutiset/3-7441834
Vierailija kirjoitti:
Char kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt menee Vauvapalstaneitsyys vaikka vauvoja ei ole ollut about 18 vuoteen...
Liian kiinnostava aihe nääs :)
Aika käsittämätön määrä esim. Raamattu-mainintoja. Vaikea uskoa että juuri kukaan näistä on oikeasti tämän teoksen lukenut. Minä olen lukenut 5 kertaa kannesta kanteen ja kuudes kierros menossa. Ei missään nimessä kuulu tämän otsikon alle. Huikea teos joka antaa joka kierroksella jotain uutta!
Mutta itse aiheesta:
Melkein kaikki fantasia kuuluu tämän otsikon alle, pois lukien Tolkien ja Lewis. Tosin tämä saattaa johtua siitä että nuo on luettu herkässä teini-iässä ja siksi kolahtivat :)
Yritin joskus lukea Hovimäkeä, mutta yritykseksi jäi. Liian sekava. Syynä lienee se että kirjoittajina olivat kaikki kuusi (?) tv-sarjan käsikirjoittajaa. Jäi sellainen vaikutelma että kukin kirjoitti kappaleen kerrallaan, ja lopputuloksen voinette arvata.
Fantasiasta olen yrittänyt lukea Eddingsiä ja Martinia, mutta ei vaan toimi. (Sorry fanit!)
Seitsemän veljestä on niin ikään jäänyt kesken. Sori Aleksis, mutta ei vaan pystynyt! Lupaan antaa joskus vielä yhden mahdollisuuden!
Jari Tervo vaikuttaa niin ylimieliseltä etten taida antaa edes tsäänssiä. Sofi Oksanen taas on saanut niin paljon shittiä tällä palstalla että ehkä ei tarvitse edes antaa sitä tsäänssiä?
Muitakin riivatun huonoja on tullut luettua, mutta ei kaikkia jaksa muistaa näin yhtäkkiä...
Tervetuloa joukkoon tummaan! 🙂
Olen lukenut ketjua mielenkiinnolla, täällä on hyvää keskustelua!
On kiinnostavaa, millä perusteilla ihmiset arvioivat lukemaansa. Ymmärrän, mitä tarkoitetaan "korkeakirjallisuudella", mutta en ihan käsitä, miksi vain taidepläjäykset olisivat sitä "oikeaa" kirjallisuutta. Viihdekirjallisuuskin voi olla hyvin tehtyä, koukuttavaa ja ahmittavaa. Tulee vähän Anna Eriksonin musiikilliset avautumiset mieleen... Kenenkään ei ole pakko lukea dekkareita ja Nora Robertsonia, tai laulaa/kuunnella iskelmää, mutta ei liioin ole syytä dissata niitä, jotka kevyemmästä tarjonnasta pitävät.
Minulle kulttuuri on ravintoa; se tuntuu suorastaan elinehdolta! Rakastan oopperaa, mutta välillä ja usein on Juice- tai Paula Vesala-päiviä. Kirjat ja elokuvat voivat vaikeina aikoina tarjota hengähdystauon arkielämästä. Hoidan nyt kuudetta vuotta iäkästä äitiäni, ja on päiviä, jolloin ei tee mieli lukea pohdiskellen ja analysoiden venäläisiä klassikoita. Yksi lempikirjailijoistani, Susan Elisabeth Phillips, tuo hymyn huulille. Wodehouse-kokoelmani on omassa kodissa (muutin äidin luokse kun hänellä kävi aivoinfarkti, eikä hän enää pärjännyt yksin), näitä viestejä lukiessa tuli ihan ikävä. Stephen Kingin Mersumies-sarja oli laatutavaraa, ja Ilkka Rekiaro on loistava suomentaja. Luen alkukielellä, ja odotan aina suomenkielistä versiota herkullisen poljennon vuoksi.
Esimerkkinä kirjasta, jonka hehkutusta en ymmärrä, sanoisin minäkin Dan Brownin. Itse tarinahan on mukaansatempaava, mutta seurasin kauhulla, miten fiktio muuttui ihmisten tulkinnassa faktaksi. Kirja on täynnä räikeitä asiavirheitä, esimerkkinä nyt vaikka noitavainot. Euroopassa ei vainojen aikana poltettu suinkaan miljoonia naisia, luku on murto-osa siitä (kävin aikoinaan tutkija Marko Nenosen ansiokkailla noita-luennoilla). Brownin esittämän naisiin kohdistuvan katolisen kirkon järjestelmällisen naisvainon sijaan ärsyynnyin kelpo lailla tavasta, jolla hän mystifioi naisten seksuaalisuuden miesten keinoksi päästä kosketukseen jumalan kanssa.
Kirjan ja elokuvan julkaisun jälkeen Yhdysvalloissa alkoi suoranainen vaino Opus Dein jäseniä kohtaan. Tavalliset amerikkalaiset joutuivat sellaisen mustamaalauksen kohteeksi, että se oikeasti muistutti hysteriaa. - Uskonnollisissa liikkeissä on aina ongelmansa, mutta vaikea kuvitella että putkimies Smith vaimoineen ja kolmine lapsineen Arizonasta olisi osa järjestelmällisen viekasta ja julmaa salaliittoa, joka pyrkii tuhoamaan Jeesuksen jälkeläisen...
Minkälainen vastuu kirjailijalla on sanomastaan? Brown väitti alkupuheessaan kirjan perustuvan faktoihin. Totta kai hän sananvapauden nimissä saa väittää mitä haluaa, mutta mietin silloin myrskyn kuohuessa, että vastaavaa teosta perättömine väitteneen ja liioittelevine esimerkkeineen ei nykyään voisi kuvitella julkaistavan juutalaisista.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että ei viihteellisyys kirjallisuudessa ole mikään kirosana, tai ei ainakaan pitäisi olla. Itse luen sulassa sekasovussa niin vanhoja englantilaisia ja venäläisiä klassikoita kuin lentokenttäkioskeista ostettuja dekkaripokkareitakin. Eri mielentilaan ja elämäntilanteeseen sopivat juurikin erilaiset kirjat.
Miksipä korkeakirjallisuus ei voisi tai saisi olla myös viihteellistä? Kuka siitä määrää, että sitä korkeatasoisinta kirjallisuutta ovat nimenomaan ne vanhat ja lyijynraskaat venäläiset tiiliskivet, joissa kurjuus kukkii ja väliin kuvaillaan 40 sivun verran jotain maatalouden muutoksia? Esimerkiksi Jeffrey Eugenidesin Pulitzerin voittanut "Middlesex" on kirjallisesti todella korkeatasoinen teos, mutta myös äärimmäisen viihdyttävä ja humoristinen tarina. Hyvin sitä voisi kutsua viihdekirjallisuudeksikin. Ja entäpä vaikka Stephen Kingin kirjat, ovatko ne viihdekirjallisuutta vai korkeakirjallisuutta? Minä näkisin niissä piirteitä molemmista. Entä Sieppari ruispellossa? Nabokovin Lolita? Näitä varmasti pidetään korkeakirjallisuutena, mutta olisiko näin, jos ne kirjoitettaisiin tänä päivänä?
Luin jonkun artikkelin, jossa analysoitiin Donna Tarttin kirjallisuutta, jonka vetovoima tämän analysoijan mielestä perustui juurikin siihen, että se yhdistelee "genre fictionia" ja "literary fictionia" (käsittääkseni siis juurikin korkeakirjallisuutta ja viihdekirjallisuutta). Juuri tästä välimaastosta tuntuvat omat suosikkini löytyvän :)
Kiitos uudesta lukuvinkistä! 🙂
Stephen King on minusta viihdekirjallisuutta, Lolitaa pidetään klassikkona. Siepparia myös. Näillä mennään.
En ole koskaan opiskellut kirjallisuutta; minulle kulttuuri (musiikki, taide, kirjat) on enimmäkseen ollut tunteella menemistä ja tarvittaessa todellisuuspakoa. Genrestä ja aiheesta riippumatta. Analysoin muutenkin niin paljon, ihan elämässä (töistä puhumattakaan!), että helpottava hetki "henkisistä muistiinpanoista" on tarpeen!
Rakastan kyllä lukea analyysejä, ja yliopistossa oli kiehtovaa ja hauskaa kirjoittaa kahden liuskan essee vanhasta japanilaisesta leffasta. Onnistuin! - Tilasin juuri hiljattain oman alani kirjoja. Samalla myös dekkarin ja romanssin.
Minä luen uutta (minulle uutta!) ja erilaista, kun jaksan, ja väsypäivinä vanhat kunnon "kirja-ystävät", eli lempparikirjailijat ovat minulle kaikessa tuttuudessaan tarpeen. Kuin rakas, vanha ystävä auttaisi ja kannustaisi läsnäolollaan.
P. S. 50 Shades of Grey ei mitenkään liity harlekiineihin. Harlekiinit ovat perinteisen romanttisia kertomuksia parinvalinnasta. Romanttiset kirjat, ei harlekiinit, ottavat nykyään jo seksin mukaan, ja hyvät kirjailijat osaavat kirjoittaa siinä määrin kuumia, kirjallisia juttuja, että hyvä ystäväni totesi kauhistuneena, että minä luen pornoa... kts. Susan Elisabeth Phillipsin teokset, ei ole käännetty. Varmaan vaikeiden kielikuvien ja muutenkin haastavan kielenkäytön takia. Hän ei kirjoita liukuhihnalla.
"50" oli vaivaannuttavaa, puolivillaista muka-rohkeaa kerrontaa, S/M-kesyteemoilla. Kun olin lukenut paljon alle puolet, väsyin, tylsistyin, ja kirja meni keräykseen. Leffan alku oli yhtä puuduttava. - Voisiko jenkeillä ja meillä olla joku isompikin kulttuurinen ero ja estoisuus? Juttu oli vaan tylsä. En ole kuullut yhdenkään suomalaisen, naisen tai miehen, kehuvan teoksia! Ehkä siellä päin merta tämä tarina on jotenkin kiinnostavaa?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin tänään Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa. Se oli mielestäni ihan ok, semmoinen 3/5 - kunnes pääsin ihan loppuun, siis ihan viimeiselle parille sivulle. Mitä ihmettä kirjailija ja kustantaja on ajatelleet? Paitsi että lopetus on epämiellyttävän moralisoiva, se on myös uskomattoman koominen. Täydellinen lässähdys! Se ei sovellu tunnelmaltaan edeltävään tarinaan ollenkaan, mulle tuli siitä mieleen joku Monty Pythonin tai Mel Brooksin elokuvan loppu. Samaan aikaan siitä jäi ällö olo, että koko kirjan viesti olikin koko ajan ollut et soo soo naiset, pysykää kotilieden ääressä tai joudutte huonoille teille.
Muuta kritiikkiä: henkilöhahmot jäi tosi etäisiksi, en ymmärrä kirjailijan valintaa kertoa tarina pääasiassa tunteettoman, toisista kiinnostumattoman ja persoonattoman pökkelön näkökulmasta. Tarinalle olisi ollut eduksi jos päähenkilö olisi ollut sen sijaan joku, joka pyrkii muodostamaan syviä ystävyyssuhteita. Takaumat oli valittu oudosti eivätkä lisänneet mielestäni tarinaan juuri mitään. Ne olivat liian lyhyitä syventääkseen lukijan ymmärrystä henkilöiden luonteesta, eikä niillä vaikuttanut olevan mitään yhteyttä muihin tapahtumiin. En tajua miksi ne edes oli jätetty lopulliseen käsikirjoitukseen. En pitänyt kirjailijan tavasta poiketa lyhyesti eri henkilöiden päähän ja sitten jo jatkaa matkaa. Sillä on tarinasta etäännyttävä vaikutus.
Lopullinen arvosana: 2.5/5
Sofi Oksaset on huonoja. Usein nykyään myös Finlandia-palkinnon voittajat. Ennen, kun palkinto tuli tuotannosta, kirjat olivat hyviä. Nyt palkinto tulee yhdestä käsittämättömän tajunnanvirran paperille raapustuksesta ja tulos sen mukainen. Hyvät kokeneet, tuotannostaan tasaiset kirjailijat siinä vieressä jäävät palkinnotta.
David Nicholls: Sinä päivänä.
Tuli mieleen tämä kirja tätä ketjua lukiessani. Ihan turha kirja. En varmaan edes lukenut loppuun. Muistaakseni tyttö olisi sen pojan ottanut mutta poika ei ollut tarpeeksi kiinnostunut niin tyttökään ei sitten uskaltanut kertoa. Tästä on leffakin tehty. Olikohan parin välillä jotain kipinää?
Minusta kirja oli ihan ok. Nyt kun luen arvostelusi niin hyviä pointteja!
Minua häiritsi se kun porukka jätetään sinne erämaahan, ruuasta (ja sen puutteesta) ei aluksi puhuta mitään vaikka se olisi aika tärkeä juttu. Myöhemmin ruokaa löytyi aina sopivasti ettei nälkään kuoltu:)
Vierailija kirjoitti:
Luin tänään Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa. Se oli mielestäni ihan ok, semmoinen 3/5 - kunnes pääsin ihan loppuun, siis ihan viimeiselle parille sivulle. Mitä ihmettä kirjailija ja kustantaja on ajatelleet? Paitsi että lopetus on epämiellyttävän moralisoiva, se on myös uskomattoman koominen. Täydellinen lässähdys! Se ei sovellu tunnelmaltaan edeltävään tarinaan ollenkaan, mulle tuli siitä mieleen joku Monty Pythonin tai Mel Brooksin elokuvan loppu. Samaan aikaan siitä jäi ällö olo, että koko kirjan viesti olikin koko ajan ollut et soo soo naiset, pysykää kotilieden ääressä tai joudutte huonoille teille.
Muuta kritiikkiä: henkilöhahmot jäi tosi etäisiksi, en ymmärrä kirjailijan valintaa kertoa tarina pääasiassa tunteettoman, toisista kiinnostumattoman ja persoonattoman pökkelön näkökulmasta. Tarinalle olisi ollut eduksi jos päähenkilö olisi ollut sen sijaan joku, joka pyrkii muodostamaan syviä ystävyyssuhteita. Takaumat oli valittu oudosti eivätkä lisänneet mielestäni tarinaan juuri mitään. Ne olivat liian lyhyitä syventääkseen lukijan ymmärrystä henkilöiden luonteesta, eikä niillä vaikuttanut olevan mitään yhteyttä muihin tapahtumiin. En tajua miksi ne edes oli jätetty lopulliseen käsikirjoitukseen. En pitänyt kirjailijan tavasta poiketa lyhyesti eri henkilöiden päähän ja sitten jo jatkaa matkaa. Sillä on tarinasta etäännyttävä vaikutus.
Lopullinen arvosana: 2.5/5
Minusta kirja oli ihan ok. Nyt kun luen arvostelusi niin hyviä pointteja!
Minua häiritsi se kun porukka jätetään sinne erämaahan, ruuasta (ja sen puutteesta) ei aluksi puhuta mitään vaikka se olisi aika tärkeä juttu. Myöhemmin ruokaa löytyi aina sopivasti ettei nälkään kuoltu:)
No en kyllä tiedä, missä piireissä voi brassailla sillä, että on lukenut Coelhoa. :D[/quote]
Paolo Cohelo 😁