Onko veljenne ollut väkivaltainen?

http://www.vauva.fi/keskustelu/17909/ketju/veljeni_on_vakivaltainen_

Hienoa, että kerroit tarinan. Näitä on niin paljon, mutta niitä ei haluta oikein päivänvaloon tuoda. Juurikin tuo oman perheen syyllistäminen ehkä syynä: mitäs ärsytit.. oma syysi.. opettele käyttäytymään.. jnejne.

Eli väkivalta ja kurittaminen hyväksytään ehkä äidin/veljen taholta yhteistuumin ja sisar jää yksin häpeällisen kokemuksensa kanssa. Seksuaalinen väkivalta erikseen, se varmasti vielä vaietumpi.

Usein suvuissa todetaan, että pestäänpä se likapyykki kotona. Eli kukaan ei halua nähdä eikä kuulla, jos vaikka tytär/sisar saa suunsa aukaistua traumaattisen tilanteen jälkeen. Se on sairasta, että usein uhrista leivotaan se syyllinen ja narsistiäidit/veljet voivat siksi huseerata, miten röyhkeästi tahansa.

Edelleen näihin tilanteisiin liittyy enimmäkseen isän puuttuminen perheestä. Tai sitten perheen mies on hyvin alisteinen. Isäthän yleensä tyttäriään puolustavat ja näin veljetkin tietävät paikkansa hierarkiassa.

Minun siskoni ainakin myöntäisi minun olleen väkivaltanen.

Hiljaisia kunniamurhia suoritetaan Suomessa päivittäin. Sosiaalinen eristäminen, mustan lampaan syndrooma sekä täydellinen vaikeneminen aiheuttavat paljon pahoinvointia tässä yhteiskunnassa.

Jos teurastamista ei suoritetakaan täysin suoraan surmaamalla, hyvin verrattavissa oleviahan noi väkivaltatilanteet ja esim. vain toisen lapsen huomioiminen. Naisvihako taustalla feminismisukupolven jälkeen..

Hiljaisia kunniamurhia suoritetaan Suomessa päivittäin. Sosiaalinen eristäminen, mustan lampaan syndrooma sekä täydellinen vaikeneminen aiheuttavat paljon pahoinvointia tässä yhteiskunnassa.

Jos teurastamista ei suoritetakaan täysin suoraan surmaamalla, hyvin verrattavissa oleviahan noi väkivaltatilanteet ja esim. vain toisen lapsen huomioiminen. Naisvihako taustalla feminismisukupolven jälkeen..

http://narskulandia.blogspot.fi/2012/09/narsistisen-aidin-piirteet-8-testi.html

Narsistinen äiti,  piirteet 8, testi
Testi:

Tässä on kysymyslista, jonka olen lainannut (osittain)kirjasta: 

Karyl McBride: Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?

Löytyy myös Karyl McBriden nettisivuilta:

http://www.willieverbegoodenough.com/  


Kaikki nämä kysymykset liittyvät narsistisiin piirteisiin. Mitä useamman ominaisuuden poimit, sitä todennäköisemmin äidilläsi on narsistisia piirteitä, jotka ovat aiheuttaneet sinulle hankaluuksia tyttärenä ja aikuisena. Tässä ei siis  lasketa mitään pisteitä. 

Jos suurimpaan osaan vastaat kyllä niin ehkä tuo McBriden kirja olisi hyvä lukea. 

1. Kun puhut ongelmistasi äidin kanssa, kääntääkö hän keskustelun koskemaan itseään?

2.Kun kerrot äidillesi tunteistasi, yrittääkö hän panna paremmaksi omillaan?

3. Näyttääkö äiti olevan sinulle kateellinen?

4. Puuuttuuko äidiltäsi kyky eläytyä tunteisiisi?

5. Tukeeko äitisi vain niitä tekemisiäsi, jotka saavat hänet vaikuttamaan hyvältä äidiltä?

6. Oletko toistuvasti kokenut, ettei välillänne ole emotionaalista läheisyyttä?

7. Oletko toistuvasti miettinyt, rakastaako äiti sinua tai pitääkö hän edes sinusta?

8. Tekeekö äiti asioita hyväksesi vain muiden nähden?

9. Kun sinulle käy huonosti (onnettomuus, sairaus, avioero), reagoiko äitisi siihen, minkälaisia vaikutuksia ongelmalla on hänen elämäänsä pikemminkin kuin sinun tunteisiisi?

10. Onko äitisi liioitellun tietoinen siitä, mitä muut ajattelevat (naapurit, ystävät, sukulaiset, työtoverit)?

11. Kieltääkö äiti omat tunteensa?

12. Syyttääkö äiti sinua tai muita mieluummin kuin ottaa itse vastuun tunteistaan ja teoistaan?

13. Loukkaantuuko äiti helposti, ja kantaako hän pitkään kaunaa ratkaisematta ongelmia?

14. Koetko olleesi äitisi orja?

15. Tunnetko olleesi vastuussa äidin vaivoista (päänsärky, stressi, sairaus)?

16. Piditkö lapsena huolta äidin fyysisistä tarpeista?

17. Koetko, että äiti ei hyväksy sinua?

18. Koetko äitisi arvostelevan sinua?

19. Tunnetko itsesi avuttomaksi äidin seurassa? 

20. Saako äitisi sinut häpeämään?

Veli äiti-sanan tilalle selittämään väkivaltaisia veljiä. Vallan ja alistamisen halu suhteessa sisareen.

[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 13:37"]

[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 22:03"]

Kuka naistenhakkaja täällä oikein alapeukuttaa?

[/quote]

Ehkä juurikin se ''isoveli'', joka väkivaltaa siskojaan kohtaan harjoittaa. Pitänee sitä ihan yksinoikeutenaan ja normaalina! Siksi vaikeneminen on loputtava näistä ihmisistä ja tuotava esiin.

[/quote]

Tämä aihe on tabu, olen nähnyt vain muutamia artikkeleita aiheesta. Tuskin edes perheterapioissa ksäitellään ellei väkivaltaisuus ole todella voimakasta. Minua veli haukkui koko lapsuuden, mutta annoin kyllä takaisin samalla mitalla. Ja äiti totta kai oli aina veljen puolella, isä yritti olla neutraali kunnes sai äidin kimppuunsa.

Huh, onpa kamalia stooreja! Oma isoveljeni on todella kiltti, tukeni ja turvani maailman myrskyissä, vanhempien kuoltua elämäni ankkuri. Kyllä mekin lapsena  nahisteltiin ja vähän kasvetuamme oli kunnon sanallisia yhteenottoja mutta en osaa edes kuvitella, että veljeni koskaan nostaisi kättään minua (tai ketään muutakaan) vastaan. Osanottoni ja sympatiat kaikille veljen väkivallasta kärsineille!

Onko tämä oikeasti yleistä? En ole koskaan kuullutkaan mistään tällaisesta, että veljien väkivalta sisaruksiaan kohtaan olisi tavallista! Ja tunnen paljon sisarusparvia jo lapsuudesta asti. Jos ystävilläni olisi jotain täällaista ollut olisin varmasti siitä tiennyt.

Mun mielestä näitä on paljonkin, myös isosiskot osasivat pikkusisarusten kurittamisen. Meillä isosisko otti (tai hänet pakotettiin) äidin rooliin ja kypsymättömyyden vuoksi homma ei onnistunut, esimerkiksi yksi sisaruksistani ei ole hänen kanssaan tekemisissä, koska pomotterli pienenä ja jatkoi aikuisena. 

Näitä tarinoita on paljon. Aihe on vaan vaiettu varmaan sen vuoksi, että tuottaa äärimmäisen paljon häpeää ja nöyryytyksen tunteita, kun lähes samanikäinen perheenjäsen käyttää väkivaltaa (ehkä ihan luvan kanssa) nuorempaan sisareensa.

Nämä väkivaltatilanteet ohiteetaan olankohautuksella, että on vain nahinaa. No tukasta repiminen, kasvoihin lyöminen, henkinen alistaminen ja pilklkaaminen eivät ole mitään nahistelua. Uskon, että näitä kokemuksia ei haluta tuoda esiin.

Se on liian ahdistava aihe.

Vaietuin tabuaihe yhteiskunnassa. Vertaisikäisen väkivalta on ehkä häpeällisin kokemus ja jos siihen vielä kehoitetaan oikein suvun taholta salailemaan - miten sisaret pääsevät yli näistä paskam aisista ja narsistisista veljistään?

Ehkä joku kirjoittaa kirjan, jossa kertoo karun totuuden elämästä hyvän perheen kulissien takana.

Onhan näitä. Eräs työkaverini joutui lapsena veljensä pahoinpitelemäksi niin pahasti, että joutui sairaalaan. Ja vanhemmat selittivät, et se ansaitsi sen ja et ne nyt on niitä pentujen nahinoita jne. Vielä aikuisenakin tätä veljeä paapottiin, siitä tuli oikein luuserien luuseri - ja hvtin katkera. Kaikki sen ongelmat olivat muiden vika. Ja tää mun työkaveri oli tunnollinen perheenäiti ja duuninsa hyvin hoitava, vanhempiaan auttava nainen. Oikea kliseinen esimerkkitapaus.

Pahin tapaus löytyy valitettavasti omasta suvustani, kuulin tämän vasta aikuisena ja moni asia valkeni vasta silloin: isoisä kuoli varhain ja isoäitini jäi yksin ison lapsikatraan kanssa. Miehen roolin isoäiti sitten oli ujuttanut silloin teini-ikäiselle isälleni, joka oli ottanut roolin ilmeisesti avosylin vastaan. Oli ollut juuri se kurittaja ja erityisesti vahtinut siskonsa tekemisiä. Sisko oli ollut sillin 10-12 vuoden iässä.

Pahin juttu on se, että isäni oli käyttänyt siskoaan myös seksuaalisesti hyväksi ja ilmeisesti koko perhe tiesi siitä. Se on ollut kova pala niellä, mutta niin monta todistajaa sille on, että pakko tosiasiat on hyväksyä. Isän siskon eli siis tätini kohtalo avautui sitten minulle hieman toisella lailla kuin ennen, että miksi, oi miksi: oli teininä varhain aktiivinen seksuaalisesti, ajautui itsetuhoiseen kierteeseen, oli aina se suvun paha tyttö, musta lammas. Pääsi sitten siitä jaloilleen omin avuin n. 30-vuotiaana, opiskeli sairaanhoitajaksi ja perusti perheen. Tätini on ollut vahva, selvittänyt itse vaikeuksien jälkeen traumansa ainakin siltä osin, et pystyy elämään ns. normaalia elämää.

Enpä olisi uskonut, että saisin näin paljon vertaistukea pari vuotta vanhasta keskustelusta... Aihe on ilmeisesti hyvin tabuna pidetty Suomessa. Veljeni on käyttänyt minuun henkistä väkivaltaa koko ikänsä. Ollut kontrollinhaluinen, alistava ja nöyryyttävä. Yritin kertoa lukiossa terveydenhoitajalle siitä, kuinka veljeni sääteli minun ja silloisen poikaystäväni näkemistä. En saisi rakastaa muita kuin häntä. Meidän tulisi nähdä vain pari tuntia ja valoisaan aikaan, kuten joskus keskiajalla. Terkkari naureskeli, että sellaisia isoveljet on. Tämä oli vanhemmilleni täysin ok.

Veli rikkoi rajojani monella tasolla, kommentoi tissien ja perseen kasvamista ja vaatteiden ulkonäköä. Yritin pukeutua peittävästi, jottei mitään heräisi hänessä. Kaupungilla hän halusi pitää kädestä, jotta näyttäisimme tyttö- ja poikaystävältä.

Kaikki tuo on jättänyt niin syvät arvet, että pyrin olemaan näkemättä häntä.. Seurauksena saan häneltä uhkaavan sävyisiä haukkumaviestejä usein. Kun kerroin tästä sairaanhoitajalle, hän sanoi, että koska veljeni on alkoholisti, käytös selittyy sillä. Eli pyyhitään kaikki vaan maton alle, niin kaikilla on helpompaa! Minä olen monesta ihmisestä vain heikko ja varustettu huonolla sietokyvyllä, kun olen tuonut kokemukseni perheväkivallasta julki. Siksi siitä ei tee edes mieli puhua, kuin anonyymisti täällä. :(

up

Isoveljeni on hirviö. Hän on 6 vuotta minua vanhempi, ja kun synnyin hän kieltäytyi syömästä koska olin tyttö. Vanhemmat olivat luvanneet että pikkuveli tulisi.

Minut on hakattu, pilkattu, koulukirjoja tuhottiin. Olin hyvä koulussa, veljeni ei ollut (laiska kun mikä), ja veljeni ei voinut sietää että olin hyvää koulussa.

Hän oli myös koulukiusaaja.

Äiti on tietysti aina suojanut veljeni, eikä koskaan tullut keskeyttämään väkivaltaiset yhteenotot. Ne kun ovat hyväksi, piiskalla lapsi oppii kestämään vaikeuksia.

Inhoan veljeni, enkä ole hänen kanssaan tekemisissä. Jos joku kysyy jos tunnen häntä (meidän sukunimi on epätavallinen), sanon vain että olemme sukua, mutta en koskaan sano että hän on veljeni. Moni ystävä ei edes tiedä että hän on olemassa.

Vanhemmat paapovat häntä edelleen, hänen ei tarvitse tehdä yhtään mitään itse, isä tai äiti hoitaa. (Hän on nykyään 40+).

Kun olen yrittänyt jutella äidin kanssa lapsuudesta, hän suuttui verisesti ja totesi että minä olen päällepäsmäjä, ja olisin tyytyväinen ainoastaan jos hän olisi ollut hyvin ankara. Sitten sain kuulla että olin pilattu prinsessa.

Siis äiti on aina suojellut veljeni. Hiton autocorrect ja ulkomainen puhelin.

#120

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 14:08"]

Jep. Tuon on ns. hyväksyttyä tai ainakin vähäteltyä perheväkivaltaa. Ikään kuin sisaruksen harjoittama väkivalta ei voisi tehdä yhtä pahaa jälkeä kuin vanhemman.

Olen edelleen katkera isoveljelleni, minussa on edelleen nelikymppisenä jälkiä hänen fyysisestä väkivallastaan. Henkisistä arvista en viitsi edes puhua.

 

Mielessäni on päivittäin veljeni väkivaltaisuus ja se on oikeastaan tuhonnut elämäni. En haluaisi häntä enää missään yhteydessä kohdata, sillä hän äitinsä suojissa avoimesti käyttäytyy minua kohtaan uhkaavasti ja uhittelee vaikka millä. Fyysisestä pahoinpitelystä en viitsi edes puhua, sillä se on niin kipeä asia.

 

Isäni menehdyttyä veljestäni tuli hirviö ja äidistäni pelkkä veljeä myötäilevä kuori.

Menetin kunnioituksen molempia kohtaan. Vaikea uskoa, että se koskaan palautuu.

 

Vaiettu asia on. Ihan kuin veljien henkinen fyysinen väkivalta ei saisi aikaan todella pahaa jälkeä. Monestihan siihen vaan todetaan, että älä nyt vaan mitään ilmoitusta tee.. Harmittaa, että en ensimmäisestä kerrasta tehnyt.

 

Sanoin, että jos kerrankin edes hipaisee vielä, se on rikosilmoitus. Ei ole sen jälkeen edes keskusteltu. Eikä keskustella, mikäli minusta riippuu.

 

Osasit ja uskalsit laittaa rajat. Veljesi olisi tarvinnut tätä jo aiemmin.

Ei ole. Lapsena tapeltiin jossain välissä kovastikin ja raavittiin toistemme käsiä verille yms. Mutta ei vanhemmalla iällä ole koskaan ollut mitään. Vaikka veljeni osaa hyvin äkkipikainen ollakin, ja etenkin jos on ottanut alkoholia. Ei silti ole silloinkaan väkivaltainen ketään kohtaan, paitsi ehkä ärsytettynä.

Lapsena tappelin ja nahistelin veljieni kanssa mutta ei se tappeleminen ollut mitään väkivaltaa vaan omien rajojen puolustamista. Teini-ikäisenä siirryimme sanalliseen naljailuun jos se oli tarpeen. Muuten kyllä toimimme hyvin yhdessä. Seurustelusuhteet kun alkoivat, autoimme jopa toisiamme erilaisissa asioissa. Näinhän se kuuluukin olla. Aikuisina olemme hyvissä väleissä keskenämme. Luulen että jämäkkä ja tasapuolinen , vaan ei kurintäyteinen kasvatus oli paras perusta.

Veli satutti aina fyysisesti ja vielä enemmän henkisesti. Olin jotenkin täysin pilallinen pikkusisko jolle ei minkäänlaista sympatiaa herunut vaikka aina jaksoin sitä odottaa. Hän levitti halveksuntaansa myös kavereihinsa joita oli paljon.

Vanhemmat ei välittäneet mitään vaikka näkivät miten leikit päättyivät aina kipuun. Meillä oli hirveän huono perhe kokonaisuudessaan.