Onko veljenne ollut väkivaltainen?

Ei ole ollut. Vaikka isäni oli väkivaltainen, ei veljeni ollut sitä.

Oli, pelkäsin veljeäni. Isäni ei ole ollut väkivaltainen. Minustakin tämä on tabu - ja se kuinka sisaruksen harjoittama henkinen väkivalta voi oikeasti viedä itsetunnon siinä missä vanhempienkin tekemä lyttääminen.

Oli, ja tabu on. Mun veli hakkasi mua 18-vuotiaaksi asti ja muutenkin nöyryytti monin tavoin. Eipä kukaan kertonut että olisin voinut tehdä vaikka rikosilmoituksen.

Edelleen tänä päivänä sisarusten välistä väkivaltaa vähätellään vaikka väkivallan tekijä olisi jo 15 v tai vanhempi.

Jep. Tuon on ns. hyväksyttyä tai ainakin vähäteltyä perheväkivaltaa. Ikään kuin sisaruksen harjoittama väkivalta ei voisi tehdä yhtä pahaa jälkeä kuin vanhemman.

Olen edelleen katkera isoveljelleni, minussa on edelleen nelikymppisenä jälkiä hänen fyysisestä väkivallastaan. Henkisistä arvista en viitsi edes puhua.

On.

Mutta ei siitä enempää.

o_o

http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/561946/ketju/_perhevakivalta_sisarusten_kesken

Täälläkin näkee hyvin, mitä tästä väkivallan muodosta mieluusti vaietaan. Ehkä sen nöyryytyksen aiheuttaman tunteiden vuoksi ja sen, että äidit/isät ohittavat oman perheenjäsenen väkivallan. Sehän on kuin lupa olla väkivaltainen sisarta kohtaan, ellei tosiaan jopa kehoitus. Paljon sairaita dynamiikkoja suomalaisissa perheissä ja se vaikenemisen taso on maailmanluokkaa.

Ainoastaan alkoholin alaisen ajamiset tuomitaan tässä maassa jyrkästi ja lynkkayssysteemillä, mutta väkivallasta vaietaan tyystin. Eikö se ole hieman omituista, koska kuitenkin huomattava osa kärsii kuitenkin tästä tahallisesta perheenjäsenten nöyryyttämisen muodosta?

Miks tässä maassa hyväksytään hiljaisesti perheenjäsenten tekemä väkivalta??!

Se kuitenkin vammauttaa ihmisen ehkä elinikäisesti henkisesti/ fyysisesti ja vie myös veromarkkoja ja työkykyä. Yksilön omasta terveydestä puhumattakaan.

Riko vaikenemisen ketju.

[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 14:08"]

Jep. Tuon on ns. hyväksyttyä tai ainakin vähäteltyä perheväkivaltaa. Ikään kuin sisaruksen harjoittama väkivalta ei voisi tehdä yhtä pahaa jälkeä kuin vanhemman.

Olen edelleen katkera isoveljelleni, minussa on edelleen nelikymppisenä jälkiä hänen fyysisestä väkivallastaan. Henkisistä arvista en viitsi edes puhua.

[/quote]

Mielessäni on päivittäin veljeni väkivaltaisuus ja se on oikeastaan tuhonnut elämäni. En haluaisi häntä enää missään yhteydessä kohdata, sillä hän äitinsä suojissa avoimesti käyttäytyy minua kohtaan uhkaavasti ja uhittelee vaikka millä. Fyysisestä pahoinpitelystä en viitsi edes puhua, sillä se on niin kipeä asia.

Isäni menehdyttyä veljestäni tuli hirviö ja äidistäni pelkkä veljeä myötäilevä kuori.

Menetin kunnioituksen molempia kohtaan. Vaikea uskoa, että se koskaan palautuu.

Vaiettu asia on. Ihan kuin veljien henkinen fyysinen väkivalta ei saisi aikaan todella pahaa jälkeä. Monestihan siihen vaan todetaan, että älä nyt vaan mitään ilmoitusta tee.. Harmittaa, että en ensimmäisestä kerrasta tehnyt.

Sanoin, että jos kerrankin edes hipaisee vielä, se on rikosilmoitus. Ei ole sen jälkeen edes keskusteltu. Eikä keskustella, mikäli minusta riippuu.

Pienenä leikit muuttui joskus liian rajuiksi. Minä ja sisko vähän kärsittiin siinä. Veljellä oli vaan liikaa energiaa. Onneksi aloitti painin, niin sai siihen purettua sen.

[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 22:03"]

Kuka naistenhakkaja täällä oikein alapeukuttaa?

[/quote]

Ehkä juurikin se ''isoveli'', joka väkivaltaa siskojaan kohtaan harjoittaa. Pitänee sitä ihan yksinoikeutenaan ja normaalina! Siksi vaikeneminen on loputtava näistä ihmisistä ja tuotava esiin.

Olin isoveljieni uhri ja sillä oli peruuttamattomat seuraukset käsitykseeni elämästä ja ihmisistä.

Veljet olivat minua isompia ja voimakkaampia. Vaikka panin tosi lujaa hanttiin, en voinut heille paljon mitään. Meillä kotona vallitsivat viidakon lait eli vahvin voittaa. Tämä vei uskoni ihmisten hyvyyteen, oikeudenmukaisuuten ja etenkin perhe-elämään niin, että jäin vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Oma lapsuuteni oli niin kurja, etten halua samaa kohtaloa kenellekään. Onneksi sain sitten valmiita lapsia mieheni kautta. 

Mitä olisi pitänyt tehdä? Perheessä olisi pitänyt olla edes jonkinlaiset säännöt. Vanhempien olisi pitänyt kertoa veljille, että he toimivat väärin, ja henkisellä ja fyysisellä väkivallalla olisi pitänyt olla seurauksia. Mutta meidän annettiin vain kasvaa. 

En pidä edelleenkään yhteyttä lapsuudenperheessäni muihin kuin isään ja äitiin. Ja turha luulla, että hoitaisin heitä, kun ovat vanhoja. Eivät hekään pitäneet minusta huolta, joten saavat sitä mitä tilaavat. 

Lainattu meidänperhepalstata

juu, paljon tapahtuu. mutta asiasta ei puhuta. niinkuin ei väkivallasta yleensäkään. sitten joku rattijuopumustapaukset nostetaan esiin kauhealla tohinalla ja kaikilla on tuomitsevaa sanomista, mutta ei siitä väkivallasta. joka on yleisintä tuhoamista, tahallista toisen ihmisen vahingoittamista. pelkkä ajatus omasta veljestäni ällöttää.

Minun piti aina esitellä veljelleni pimppiä ja katsella kun hän tyydytti itseään.

Ei ikinä.

Pienenä kyllä kuulin monelta kaverilta ala-astreella et tappelivat kovasti veljiensä kanssa, nyrkkitappeluita jne. 

Siinä sitten mietin että onko mulla ihan outo perhe, kun ei koskaan olla oltu kukaan väkivaltasia toisiamme kohtaan... Sanallisia riitoja tottakai, mut ei muuta. Pahin riita oli veljen kanssa teini-iässä kun päädyin sanomaan sille että vihaan sitä koko sydämestäni. Ja sitäkin sanomaani kaduin ihan kamalasti ja itkin että miten mä voin pahimmassakaan fiiliksessä omalle rakkaalle veljelle noin sanoa... anteeks pyysin ku rauhotuin mutta edelleen nuorena aikuisena siitä on paha fiilis.

Kamala ajatuskin että oisi ollu ihan fyysisiä tappeluita...

Mut tosiaan peruskoulussa sai aina kuulla kuinka "kaikki" on nyrkit pystyssä veljiensä kanssa eikä voi sietää heitä lainkaan. Kaikki katto oudosti kun sanoin että mulla ja veljelläni on ihan yhtä hyvät välit ku välini siskoonikin :P

Mut ehkä se on se esimerkin voima. meidän perheessä vanhemmat ei oikein koskaan riidelleet keskenään, ainakaan niin että sen oisi lapset nähny. Aina puhuivat asiat halki, eivät koskaan ees huutaneet toisilleen raivoten tms. Ja muistelisin että aina kun riideltiin kovaäänisesti sisarusten kesken niin vanhemmat käski kaikki omaan huoneeseen rauhottumaan. Ei siis ehkä edes annettu tilanteiden mennä liian pitkälle koskaan että oisi menny kunnon tappeluksi...? kenties :D

[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 00:10"]

Mitä tällä kysymyksellä varsinaisesti tarkoitetaan? Minulla on kaksoisveli ja me lapsina tapeltiin joskus todella fyysisesti. Siis ihan painittiin kunnolla, saatettiin jopa joskus purra toista. Ei nyt potkittu tai varsinaisesti nyrkeillä hakattu mutta silti. Teininä se olikin sitten jo ihan sanoilla sivaltamista ja huutamista silloin kun tapeltiin.

Veli on muuten minulle koko maailmassa kaikkein rakkain ihminen, aina ollut. Lapsenakin yleensä leikittiin yhdessä ja naurettiin kauheasti. Välillä sitten vaan tuli näitä yhteenottoja. Se oli semmoinen vaihe.

Eli kyllä minulla on lapsena ehkä jonkun mittarilla ollut väkivaltainen veli mutta silloin minäkin olin väkivaltainen yhtälailla häntä kohtaan.

[/quote]

Ei taideta tarkoittaa tällaista. "Yhteistuumaisen tappelun" ja toiseen kohdistuvan väkivallan raja on tosi hankala määrittää, mutta minusta niissä on kuitenkin ero. Vaikea sitä on sanoin lähteä purkamaan, ehkäpä hyvänä kysymyksenä voisi olla se, onko pelon ilmapiiriä. Tai ovatko molemmat suurinpiirtein tasaväkisiä. Tai onko molemmilla oikeasti mahdollisuus vaikuttaa siihen, syntyykö tappelu vai ei. Tai ehkä se, että mitkä ovat välit muuten, onko lämpöä ja rakkautta sekä huolenpitoa. Ja että liittyykö riita/tappelu/paini johonkin yksittäiseen asiaan (esim. sä veit mun lelun, anna se takaisin nyt heti) vai onko sen tavoitteena enemmänkin toisen "kuritus" tai alistaminen.

Todella hankala tätä on lähteä avaamaan. Ja toisaalta kokemus voi olla molemmilla eri! Toinen ajattelee, että heillä oli lämminhenkistä sisaruksellista painia leikin lomassa, toinen tuntee että on joutunut kokemaan väkivaltaa sisaruksen puolelta. Luulen kyllä, että näissä tapauksissa, mitä tässäkin ketjussa on kerrottu, täytyy myös sille toiselle olla ihan selvää, että hyvässä hengessä ei ole tämä mennyt. Voimia kaikille tarinansa kertoneille, olette ihan oikeassa siitä, että tästä pitäisi puhua ja tämä pitäisi myös vakavasti ottaa.

Veljeni tuli huoneeseeni näyttämään erektiotaan.

Puristeli kasvavia tissejäni (olivat muutenkin kipeät luumunkivet) ja aukaisi saunatakkini helmat nauraen karvoilleni

[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 17:44"]

Mut ehkä se on se esimerkin voima. meidän perheessä vanhemmat ei oikein koskaan riidelleet keskenään, ainakaan niin että sen oisi lapset nähny. Aina puhuivat asiat halki, eivät koskaan ees huutaneet toisilleen raivoten tms. Ja muistelisin että aina kun riideltiin kovaäänisesti sisarusten kesken niin vanhemmat käski kaikki omaan huoneeseen rauhottumaan. Ei siis ehkä edes annettu tilanteiden mennä liian pitkälle koskaan että oisi menny kunnon tappeluksi...? kenties :D

[/quote]

Ei meillä kyllä vanhemmat riidelleet koskaan, mutta veli oli (silti) hirmu aggressiivinen.

Onko sulla isoveli vai pikkuveli?

[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 13:54"]Veljeni tuli huoneeseeni näyttämään erektiotaan.

Puristeli kasvavia tissejäni (olivat muutenkin kipeät luumunkivet) ja aukaisi saunatakkini helmat nauraen karvoilleni

[/quote] tuo on jo jotain muuta

Oho. Onko jollain muullakin tällainen tausta? En ole ikinä kenellekään kertonut. Veli oli kännissä raivohullu, pahoinpiteli vanhalta isältämmekin luita poikki. Oli vankilassakin joskus ja vapautumista pelättiin ihan hirveästi. Rikkoi kotona irtaimistoa. Kaikesta vaiettiin, vaikka vanhemmat kärsivät. Asiasta ei puhuttu. Vihasin ja vihaan tuota ihmistä, vaikka hän on kuusikymppinen ihmisraunio. Pelkäsin häntä koko lapsuuteni ja nuoruuteni, vielä aikuisenakin pelkäsin hänen tulevan kotiini riehumaan, vaikkei hän tiennyt missä asun perheineni. En ole nähnyt häntä kuin vanhempiemme hautajaisissa eli kaksi kertaa 30 viime vuoden aikana. Ympäriltäni on kuollut ihania ihmisiä, lapsia ja nuoria, mutta tuo sika vain porskuttaa.

Ja turha tulla puhumaan mitään anteeksiannosta, kukaan ei käsitä tätä asiaa, koska ei ole itse sitä kokenut. Sisarusten nahistelut ovat vähän eri juttu.

[quote author="Vierailija" time="10.07.2014 klo 17:59"]

Oho. Onko jollain muullakin tällainen tausta? En ole ikinä kenellekään kertonut. Veli oli kännissä raivohullu, pahoinpiteli vanhalta isältämmekin luita poikki. Oli vankilassakin joskus ja vapautumista pelättiin ihan hirveästi. Rikkoi kotona irtaimistoa. Kaikesta vaiettiin, vaikka vanhemmat kärsivät. Asiasta ei puhuttu. Vihasin ja vihaan tuota ihmistä, vaikka hän on kuusikymppinen ihmisraunio. Pelkäsin häntä koko lapsuuteni ja nuoruuteni, vielä aikuisenakin pelkäsin hänen tulevan kotiini riehumaan, vaikkei hän tiennyt missä asun perheineni. En ole nähnyt häntä kuin vanhempiemme hautajaisissa eli kaksi kertaa 30 viime vuoden aikana. Ympäriltäni on kuollut ihania ihmisiä, lapsia ja nuoria, mutta tuo sika vain porskuttaa.

Ja turha tulla puhumaan mitään anteeksiannosta, kukaan ei käsitä tätä asiaa, koska ei ole itse sitä kokenut. Sisarusten nahistelut ovat vähän eri juttu.

[/quote]

ja jäi sanomatta, että noissa hautajaisissakin hän oli kännissä.

Minä sain myös kestää hakkaamista ja kiusaamista lapsuudessa ja nuoruudessani. Veljeni mukiloi mua melkeenpä joka päivä, haukkui ulkonäköäni ja huoritteli.

Veljeni väkivaltaisuus ei rajoittunut pelkästään minuun, vaan myös äitiini, pikkuveljeeni ja koiraamme.

Äitilleni tämä asia ei ollut niin vakava juttu, ei ole vieläkään, kai hän pelkää veljeäni vieläkin. Hän aina myötäilee veljeäni eikä koskaan pistä hänelle vastaan.

Isäni ei ole veljeni kanssa juurikaan tekemisissä nykyään, hän on monta kertaa repinyt veljeni pois kimpustani, ja antanut "isän kädestä".

Veljeni on myös tapellut mieheni kanssa, kun mieheni puolusti minua veljeni haukkuessa minua.

Häpeän veljeäni ja olen todella kateellinen niille ihmisille joiden veljet ovat rakastavia ja suojelevia. Nykyään veljeni ei ole fyysisesti väkivaltainen mua kohtaan, mutta henkinen väkivalta jatkuu. Luulin tosissani olevani yksin tämän asian kanssa, tämä aihe todellakin on tabu.

Jaksamisia teille muille, jotka ovat kärsineet tai kärsivät vieläkin väkivaltaisen veljen takia..