Onko veljenne ollut väkivaltainen?

Täälläkin on vissiin joku väkivaltainen velipaska joka alapeukuttaa kaikki väkivallasta kertovat viestit?

Tapeltiin veljen kanssa paljonkin, olen pikkusisko joten olin aina alakynnessä, ja usein kävin hakemassa leipäveitsen ja sit mentiin ympäri kämppää. Koskaan en sillä lyönyt, tosin.

Hävisin aina, ja menin huoneeseen itkemään. Sit kasvettiin niin isoiksi että oli parin vuoden tauko. Aloin harrastaa taistelulajia, ja kerran asnaharkasa huitaisin veljeä naamaan niin että huuleen tuli (pieni) ventti. Ai että olin tyytyväinen.

Veli oli ihan että "ihmeen psykomuija", mutta mulla oli kyllä tuoreessa muistissa vielä kaikki vanhat turpasaunat ja naamaan sylkemiset. Tuntuu että ei ihan tasoissa olla vieläkään, mutta antaa mennä nyt, kun ei toi varmaan ymmärtäis mistä olis kyse jos sen mukiloisin...

Tuttua :(

Fyysinen väkivalta oli pävittäistä ja päälle se henkinen lyttääminen. Murrosiässä oli kiva kuulla miten ruma ja ällöttävä olen ja (muka) kaikki hänen kaveritkin nauraa mulle. Tekipä hyvää kehittyvälle itsetunnolle.

Yritin pysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista mutta hän jopa murtautui lukittuun huoneeseeni kiusatakseen.

Luojan kiitos mun tytöilläni ei ole isoveljeä. On hämmentävää huomata kuinka iso ilo sisarus voi olla sen sijaan, että sisarusta pitää pelätä.

Niin, veljien harjoittama insesti on sekin sisaren rajojen kunniattomuutta. Väkivalta sitten voi liittyä samaan ilmiöön. Sisaren rajoja ei kunnioiteta, ja äidit eivät tilannetta valvo tai edes ota tosissaan. Voidaan vaan sanoa tappelutilanteissa lapsena, että viisaampi antaa periksi. Näin ainakin minulle toitotettiin, kun veljeni kiusasi monta vuotta nuorempaa sisartaan. Jotenkin se väkivallalla uhkaaminen ja itse väkivalta varmaan sai alustansa lapsuudessa. Äitini osoitti selvästi pojalleen, että tällä oli enemmän oikeuksia jopa häiritä fyysisesti sisartaan monin tavoin. Jos tytär kertoo kokemuksestaan, sanotaan ehkä jotain, kuvittelet vaan. 

MInusta tuntuu, että näitä kertomuksia on vaikka miten paljon, mutta häpeä ja nöyryytys estää ihmisiä kertomasta. Ja sananslaskulla kasvattaminen: likapyykit pestään kotona. Siksi maassamme väkivalta on melkein kuin puolittain hyväksyttyä. Vaikenemisen on loputtava!

Oliko tuo insestiä?

Isoveljeni oli väkivaltainen, ilkeä, haukkui ja pilkkasi kaikkea nimestä ja ulkonäöstä lähtien.

Olen aika varma, että ainakin osittain nykyiset mielenterveysongelmat ovat seurausta vuosia jatkuneesta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta.

Veljeni oli myös äitiäni kohtaan väkivaltainen, arvosteli kotiamme ja sai välillä hirveitä raivokohtauksia.

Poliisille soittaminen kävi usein mielessä ja välillä äidilläkin oli jo puhelimen luuri kädessä, mutta koskaan ei poliisille mitään ilmoitettu.

Muistan kuinka kerran isoveljen raivotessa, pikkuveljen ollessa vielä pieni, pikkuveli meni itkien tappelua karkuun sänkynsä alle ja minä isosiskona yritin rauhoitella, vaikka itsekin pelkäsin.

On myös hajotettu ovia, tuoli ja mitä milloinkin. Itse olen joutunut juoksemaan pitkin pihaa ja lähi metsää karkuun veljeä, tai juoksemaan vessaan lukitun oven taa, eikä veli silloinkaan luovuttanut, vaan potki ovea, huusi ja uhkaili.

Kaikesta tästä seurasi vuosien välirikko ja puhumattomuus. Nykyään voimme olla samassa huoneessa ja käyttäytyä normaalisti, jopa jutella. Mutta en voi sanoa rakastavani veljeäni. Oikeastaan nykyään hänen olemassa olonsa on minulle samantekevää. Minulla on vain yksi veli, pikkuveljeni.

en kerro

Kyllä me tapeltiin, ja julmasti tapeltiinkin. Armoa ei annettu eikä pyydetty. Kun joku alkoi itkemään, toiset heiluttivat käsiään kuin kapellimestarit. Olin kolmesta keskimmäinen, isoveli oli minua kaksi vuotta vanhempi ja pikkuveli vuoden nuorempi. Molempien kanssa tuli tapeltua. Lopetin tappelemisen joskus yläasteella, kun huomasin että pikkuveljestä on tulossa varteenotettava vastus. Veljet jatkoivat tappelua vielä kun olin lukiossa.

Mitään pysyviä vammoja tuosta ei ole jäänyt. Kerran muistan, kun hakkasin pikkuveljen päätä seinään ja hän itki kovasti, että kävi sellainen säälin häivähdys mielessä, mutta se meni nopeasti ohi.

Kyllä, veljeni oli välillä hyvin väkivaltainen minua kohtaan. Mutta ei kahta muuta pikkusiskoaan kohtaan. Varmaan sen takia, koska heillä oli isompi ikäero keskenään.

Veljeni on aina ollut ilkeä ja inhonut minua.Olen ajatellut, että tämä on alkanut jo siitä, kun synnyin. Hän oli alle kaksivuotias, ja oli luultavasti hyvin mustasukkainen minun synnyttyä. Olin hyvin arka ja ujo lapsi, hirveän kiltti. Ja ilmeisen hermostunut, koska rupesin puremaan kynsiä heti kuin sain hampaat.

Veljeni on muita dissaava, apua pyytävä, mutta ei ikinä auttava tyyppi. Hyvin nopeasti menee hermot, tissutteleva sosiaalisia tilanteita kammoava erakko. 

Keskustelut hänen puoleltaan on jatkuva vittuilu. Emme pidä yhteyttä, enkä sure jos hän kuolee. Tuskin hänkään minua.

Pikkuveljeni oli väkivaltainen, lopetti vasta kun ryhdyin lyömään takaisin. Kaikki tapahtui isältäni salassa ja äitini suojeli veljeä.

On muuten todella vaiettu ongelma, aina hyssytellään "pojat on poikii" tyyliin.

Onkohan yleistäkin että isoveljet ovat häiriintyneet siksi kun ei ole ollut hyvää miehen mallia/ei miestä ollenkaan perheessä?

En yleistä, riippuu kasvatuksesta, mutta tästäkin ketjusta ja elävästä elämästä tuli mieleen. Ja nimenomaan menneisyydessä kun kasvatus oli perinteisempää ja sukupuoliroolit tiukemmat.

En tiedä, en ole koskaan tavannut häntä.

Että jotkut jaksaa kaivella vanhoja. Huoh. Antakaa olla ja menkää elämässänne eteenpäin.

Muistan muutaman kerran saaneeni nyrkistä aivan yllättäen. Suuren kokoeron vuoksi emme olleet missään tapauksessa tasaveroiset vastustajat, joten kyllä se oli minun mielestäni kiistatta väkivaltaa.

Lisäksi esim kerran kun olin suihkussa, veljeni tuli siihen alasti ja mitään sanomatta repi minut ulos suihkusta mennäkseen sinne itse.

Myös mm heräsin pari kertaa siihen, että hän tutki jalkoväliäni. Olin yläasteella kun nämä tapahtuivat.

Olin todella vihainen (ja huolestunut) kun veljeni perusti perheen. Mikä oikeus hänellä on perustaa perhe, vaikka hän on vaurioittanut minua niin pahasti etten kykene edes parisuhteeseen? Ja miten hän kohtelee omia tyttäriään?

Veljen vaimo (eikä moni muukaan) ei tästä tietenkään tiedä mitään, luulee varmasti vain että minä olen vain pilalle hemmoteltu kakara, kun on näitä mielenterveysongelmia.

[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 14:45"]

Oliko tuo insestiä?

[/quote]

no, seksuaalista häirintää joka tapauksessa.. tuskin sisko pyysi veljeään näyttämään itseään.

[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 18:22"]

Isoveljeni oli väkivaltainen, ilkeä, haukkui ja pilkkasi kaikkea nimestä ja ulkonäöstä lähtien.

Olen aika varma, että ainakin osittain nykyiset mielenterveysongelmat ovat seurausta vuosia jatkuneesta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta.

Veljeni oli myös äitiäni kohtaan väkivaltainen, arvosteli kotiamme ja sai välillä hirveitä raivokohtauksia.

Poliisille soittaminen kävi usein mielessä ja välillä äidilläkin oli jo puhelimen luuri kädessä, mutta koskaan ei poliisille mitään ilmoitettu.

Muistan kuinka kerran isoveljen raivotessa, pikkuveljen ollessa vielä pieni, pikkuveli meni itkien tappelua karkuun sänkynsä alle ja minä isosiskona yritin rauhoitella, vaikka itsekin pelkäsin.

On myös hajotettu ovia, tuoli ja mitä milloinkin. Itse olen joutunut juoksemaan pitkin pihaa ja lähi metsää karkuun veljeä, tai juoksemaan vessaan lukitun oven taa, eikä veli silloinkaan luovuttanut, vaan potki ovea, huusi ja uhkaili.

Kaikesta tästä seurasi vuosien välirikko ja puhumattomuus. Nykyään voimme olla samassa huoneessa ja käyttäytyä normaalisti, jopa jutella. Mutta en voi sanoa rakastavani veljeäni. Oikeastaan nykyään hänen olemassa olonsa on minulle samantekevää. Minulla on vain yksi veli, pikkuveljeni.

[/quote]

Eikö ole erikoista, että näistä sisarusväkivalloista vaietaan Suomessa tyystin. No tosin oikeastaan ihan kaikesta väkivallasta, ikäänkuin sitä ei olisi vaikenemalla.

Tässä maassa on niin paljon pahoinvointia juurikin sen takia, että pyritään pitämään kulisseja kunnossa ja väkivallan uhri sairastuu. Ehkä tekee itsemurhan. Voimat loppuu, kun ei jaksa olla olemassa henkisen ja fyysisen musertamisen jälkeen. Taloudellinen väkivalta perintöasioissa toinen väkivallan muoto. Esim. äidit saattavat suosia sisartensa ohi poikalapsiaan, ja käyttää heitä ikäänkuin puolisonkorvikkeina ja muodostaa tiimin salailla siskolta perintöön liittyviä asioita.

Ainakin meillä on näin käynyt. Paljon on salailtu ja varmaan vieläkin enemmän sovittu keskenään asioita, jotta ei vaan tulisi ilmi kuin siinä vaiheessa kun aika jättää. Lahjoitellaan autoja, mökkejä ja muita osuuksia väärentämällä nimikirjoituksia ja edessäpäin esiinnytään sosiopaatin lailla viattomana. 

Omat veljeni ja äitini ainakin herättävät pelkkiä vastenmielisiä tuntemuksia, mikäli ajatus heitä sivuaa. Isän menetys on usein tyttärille nuorella iällä äärettömän traagista. Sadut Lumikista, Tuhkimosta/Ruususesta jne kaikki itseasiassa kertovat tästä - isän menetyksestä ja äidin/äitihahmon ja veljen kateudesta/väkivallasta sisarta kohtaan.  Eli vanha on aihe. Ja totta.

Veljien loukkaaminen sukupuoliasioissa on varmasti vieläkin tabumbi aihe, kuin heidän väkivaltansa. Mistähän johtuu, että poikia tässä maassa suojellaan niin kovasti (sotasankarit, sotatarinat, väkivallan ihannointi) ja tyttäret ovat kuin jotain paarialuokkaa, joille saa tehdä ihan mitä tahansa. Äidit vaan kohauttaa olkapäitään tai vihastuvat, että nyt keksit tarinoita. 

Joo.

http://www.vauva.fi/keskustelu/1378204/ketju/mun_veli_pahoinpiteli_mua_17vuotiaana_ja_se_laitet

http://www.vauva.fi/keskustelu/3955238/ketju/inhimillinen_tekija_vakivalta_muuttaa_uhrin_elaman

väkivalta muuttaa uhrin elämän. sairastuminen,, taloudelliset menetykset, ehkä työkyvyttömyys,, luottamuksen katoaminen ihmisiin jne.. aihe on tärkeä ja tämä ketju pitää pitää elossa.

nämä veljet saavat lukea ketjusta käytöksensä vaikutukset, toki mielellään joutua tuomituksi, jotta sisaretkin saisivat jotain oikeutta. useinhan kaikki jätetään auki ja sisar saa elinikäisen trauman.

up 

up