Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehellä elämä, mulla ei. Itkettää. Tänään lähtee synttäreille ja minä mätänen kotona lasten kanssa.
03.07.2021 |
"uusi" paikkakunta, asuttu 3v. Miehellä työ ja kavereita, minä työtön eikä ystäviä.
Pihisen kiukusta kun mies pääsee tänään terassille juomaan ja syömään.
Elämä on p a skaa
Kommentit (195)
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti saat voimia ja tilaisuuden muodostaa oman elämäsi itsellesi. Tuo on tosi raskasta. ❤️ Kun omalla vastuulla on paljon yhteisten lasten kanssa oleminen, ja kumppani touhuaa sosiaalisena ja mahdollisuuden moneen saaneena omiaan, tietysti se tuntuu pahalta. Omia juttuja pitää olla jotta jaksaa ja voi hyvin. Itse olen yh ja samaa pulmaa ollut vaikka minulla ei ole parisuhdetta ylläpidettävänä.
Tuttuni on ollut vuosia sellainen että hän puhuu ihan avoimesti ulkopuolisuuden tunteestaan. Somessa hän jakaa tosi paljon siitä miten aina on ulkopuolisuuden tunnetta ja ahdistaa ja mikään ei tunnu hyvältä eikä kodikkaalta. Hän muutti aikanaan miehensä ja lastensa kanssa useamman kerran ihan kokonaan eri kaupunkiin kun missään ei ollut hyvä olla ja aina oli yksinäistä. Asuimme jonkun aikaa samassa kaupungissa ja tuolloin alkoi tuntua jotenkin tosi tukalalta olla hänen seurassaan koska hän aina illanvieton jälkeen teki jonkun päivityksen siitä miten vaikeaa on sopeutua mihinkään ja miten kukaan ei varmaan oikeasti tykkää hänestä ja hän kadehtii muita ja miettii koko ajan miten inhottava hän varmasti onkaan jne.
Ei tehnyt mieli enää viettää aikaa ja sehän hänet vasta harmistumaan saikin ja nykypäivänäkin jatkuu se että hän ilmaisee tyytymättömyyttään sosiaalisiin asioihinsa ja siihen miten ei kelpaa kellekään jne. Ihmistä joka ei kykene kantamaan yhtään omaa epävarmuuttaan ja KÄSITTELEMÄÄN sitä itse ja hahmottamaan ettei ole muiden vastuulla saada häntä tuntemaan että kuuluu hänkin porukkaan ym. Yhdessäolo on tilanteen jatkuvaa analysointia ja dokumentoimista kuvin ja videoin ja sellaista jokaisen hetken tiedostamista ja vatvomista. Tällaiset tuntemukset ovat lisäksi lievempinä tosi yleisiä ja on jotenkin häiritsevää miten yksi porukassa haluaa että hänen kokemuksensa on esillä koko ajan. Uusiin ihmisiin tutustuminen on joku itseisarvo ja vanhojen tapaaminen itsetuntoboostia - mitään todellista yhteyttä en useasta yrityksestä huolimatta häneen saanut. Aihetta muutamasti koetin tuoda esille ja kertoa että hengailu tuntuu hiukan suorittamiselta ja on ikävää lukea myöhemmin miten hauskan illan jälkeen "olin taas yksin koko porukassa" -avautuminen on julkisesti kaikkien luettavana. Hän loukkaantui ja alkoi itsestä tuntua että kiusaan toivotonta ihmistä toivomalla häneltä itsereflektiota :(
Etäisyyttä saaneena olen ymmärtänyt että vaikka hänellä on nykyään suht tuore ja kuulemma aiempaa niin paljon parempi parisuhde, enemmän ikää ja lukemattomia mahdollisuuksia olla ihmisten kanssa yhdessä ja tutustua ja elää vapaasti (lapset eksällä 50/50) niin silti mikään ei meinaa riittää hänelle turvaksi ja vakuudeksi siitä että kaikki on ok.
Jos ihminen ei innostu itse itsestään ja omasta seurastaan ja pidä aidosti itseään mukavana ja hyvänä seurana, tutustuminen on hitaampaa tai jopa mahdotonta. Ystäviä ei saa väkisin. Minullekin tässä aiheessa on ollut vuosien aikana paljon mietittävää ja opittavaa, mitä kuormittavampi elämäntilanne sitä rankempaa on luoda rentona uusia juttuja. Mutta kyllä meistä kaikista siihen on, tai ainakin yrittämään sitä. Kun itse luottaa itseensä ja uskoo olevansa arvokas, se saa muut tekemään samoin.
Voimia sinulle ja kaikille. Nämä ovat rankkoja ja kärsivällisyyttä vaativia asioita. ❤️
Ei koske minua ystäväsi kaltainen sekoilu. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kavereiden saaminen aikuisena on ylipäätään nykyään lähes mahdotonta. Itsekin muutin uudelle paikkakunnalle muutama vuosi sitten. Työ oli tuolloin muualla, eikä sitä kautta ollut mahdollisuus saada kavereita (olin ainut työntekijä pienyrityksessä) ja nykyään työskentelen kotona.
Hakeuduin harrastamaan, mutta porukka oli jo valmiiksi niin klikkiytynyt, että osoittautui mahdottomaksi saada sieltä kavereita. Onneksi introverttinä pärjään yksinkin, mutta joskus sitä kaipaisi muutakin seuraa kuin mies ja koirat.
Ap:lle en koiraa suosittele missään tapauksessa, enkä ymmärrä, miksi jotkut kehottavat hankkimaan. Ei koira ole mikään lelu, eikä ihmisen korvike! Eikä varsinkaan lastenhoitaja. Ei eläintä oteta tuollaiseen tilanteeseen, mikä ap:lla on: ei edes pidä koirista ja itset*hoinenkin vielä!
Minulla ei ole lapsia, joten en osaa sanoa, miten helposti heidän kauttaan löytyy kavereita (toiset vanhemmat), mutta se nyt ainakin olisi luonteva reitti ap:lle alkaa etsiä aikuista seuraa. Harrastuksista ehkä joku kans.opiston kurssi, joka alkaa ensimmäistä kertaa niin, etteivät muut ole jo ehtineet muodostaa ryhmää sinne? Itse olen harkinnut tätä, jos nyt epidemiatilanne antaa myöten noiden kurssien järjestämisen syksyllä. Aiemmin olen mennyt kursseille, jotka on jatkuneet jo vuosia ja niissä on vakkariosallistujat, jotka katsovat uutta tulokasta varsin karsaasti, vaikka samasta asiasta ollaan innostuneita. Sama pätee varmaan moniin muihinkin harrastusryhmiin, eli kavereita saadakseen pitäisi päästä johonkin, mikä alkaa uutena kaikille, jolloin suurin osa osallistujista olisi vielä tuntemattomia toisilleen. Siltikään niitä kavereita ei välttämättä löydy, mutta olisi se varmasti parempi nähdä ihmisiä edes kerran viikossa kuin aina vain kyyhöttää kotona lasten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä saatte asumistukea kun nettotulot yli 3000e???
No vuokra vesimaksuineen 1030e. 4h+k
Öö, miksi alapeukkuja.
Asuminen maksaa.
ApHalvemmallakin voi asua. Ihme kun teidän ei pidä muuttaa halvempaan.
Tämä on halvimmasta päästä täällä.. :D
Missä te asutte itse, Kainuussa? Ap
Ei ole pakko asua Helsingissä.
Oman itsensä uhri. Näitä on nykyään tosi paljon ja ihmisille pitäisi opettaa miten näin ei kävisi, koska se vaikeuttaa kaikkien muidenkin elämää. Voisiko tyhjänpäiväinen valittaminen olla joskus rangaistava teko, minusta sille olisi tarvetta?
Sovi miehesi kanssa että sullekin kuuluu vaikkapa kolmena iltana viikossa 3 tunnin pituinen vapaa ja lähde lenkille, uimahalliin, tms. Rentoudut, palaudut, ehkäpä saat uusia ystäviäkin-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on tämä "iäkäs 36-vuotias" provoilija. Onko siitä viikko vai kaksi kun hän oli terassilla iltaa istumassa ja mies soitteli sinne mustasukkaisia puheluja... Eli nyt on miehen vuoro pitää hauskaa.
En tiedä kenestä puhut, mutta itse olen käynyt baarissa viime syksynä.
Yksin ei innosta mennä.Taas vaan itkenyt, lapsikin kysyi mikä on.
Ap
Voi ei, surettaa lapsen puolesta. Hae apua!
Ymmärrän sua ap. Itse olin 17 v sitten tilanteessa, jossa kotipaikkakunnaltani (iso kaupunki) muutti pois kaksi kaveriani ja kolmas vaihtoi kaveripiiriä. Muita kavereita ei mulla sitten ollutkaan.
Mies oli työnarkomaani, teki töitä klo 08-20, joskus jopa klo 00 asti.Viikonloput teki töitä vanhempiensa maatilalla, tai istui siellä saunassa 3 h putkeen isänsä kanssa. Meillä oli kaksi vilkasta pikkupoikaa, syntyneet 1v ja 4 kk ikäerolla.
Tuo setti oli mulle aivan liian rankka, sillä sairastin samaan aikaan silloin vielä diagnisoimatonta kilppari- ja raudanpuutetautia. Olin kuolemanväsynyt ja yksinäinen. Aamut alkoi itkemällä väsymystä, neuvolasta ei apua saanut.
Yritin soitella puolitutuille, tulisivatko meille kahville tai lähtisivätkö lenkille kanssani. Harva tuli, entisen parhaan kaverin kanssa joutui sopimaan kahvit 3 vk päähän.
Olin niin solmussa elämäni kanssa, että nyt ihan hirvittää. Kaikki asiat sotivat mua vastaan. Edes taloyhtiössämme tai läheisissä talonyhtiöissä ei ollut ainuttakaan vauva/lapsiperhettä, lähin puisto 2,5 km päässä. Miehen perheen tapa elää kopioitu 50-luvulta. Äidilleni tuli paha hengenvaarallinen tauti samoihin aikoihin, selvisi kyllä siitä. Koko marras ja joulukuun mies hyppäsi erilaisissa pikkujouluissa aamuneljään asti ja nukkui toetenkin puolille päivin. Kesäisin hänellä taasen oli kesäjuhlia joka lähtöön. Miehwn sisko hienopieru, joka esitteli kaikkea upeaa mitä hönellä on joka kerta kun tavattiin.
Lopulta erosin. Uusi mies, uudet kuviot. Uusi koti. Uusia ystäviä löydän nykyisin helpommin. Elämäni ei ole enää tylsää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin pystyn samaistumaan... Ex mies oli ensimmäisen 1.5 vuotta aivan upea ihminen ja hän saikin minut puhuttua, että muuttaisin hänen luo toiseen kaupunkiin... Alkuun vähän epäröin, koska minulla jää ystävät sinne missä silloin asuin... Perheeni asuu muutenkin toisella puolella Suomea, joten se oli ihan normaalia, ettei hirveän montaa kertaa vuodessa heitä nähnyt. Hän vakuutteli, että saan uudelta paikkakunnalta varmasti uusia ystäviä ja ne "vanhatkin" ystävät asuu vain vajaan 3 tunnin ajomatkan päässä.
No, alkuun ei ollut viitteitä siitä, että mies olisi koko ajan jonnekin menossa ja kaverit ovat se ykkösasia - enkä minä, avopuoliso. Pikkuhiljaa se vaan ajautui siihen, että huomasin olevani kaikki viikonloput yksin eikä minua kutsuttu miehen kavereiden pippaloihin (ei ainakaan mies koskaan minua pyytänyt mukaan, ilmoitti vain menevänsä). Itkin viikonloput yksinäisyyttä enkä ihan joka viikonloppu viitsinyt ravata entisellä paikkakunnalla ystävien luona eikä ystävät aina päässeet minunkaan luo ja kyllä minua hävetti, että millaiseen parisuhteeseen olin saanut itseni loukkuun.
Kyseenalaistin ja ihmettelin sitä touhua. Ihmettelin, että miksi minua ei olla kutsuttu, vaikka siellä on muidenkin kumppaneita mukana. Ei hän osannut sanoa tai vastasi jotain ympäripyöreää "et kuitenkaan viihtyisi siellä". Joskus yritin tehdä tuttavuutta yhden miehen kaverin naisystävän kanssa, kun tämä tuli hakemaan miestäni rientoihin ja se oli kiusallista. Hän ei halunnut kanssani jutella ja hänestä huokui, ettei halua olla seurassani. Ei siis yhtään luontevaa. Luulen, että tämä kylmäkiskoisuus minua kohtaan johtui miehen exästä, sekä miehen välinpitämättömyydestä ja k**ipäisyydestä minua kohtaan. Olin miehelle vain kodinhoitaja ja kulujen jakaja, en muuta. Se kävi selväksi.
Uudesta työpaikasta kyllä löysin kavereita, mutta kuitenkin on ne työkaverit eri juttu.
3 vuodessa tämä kaikki oli ohi, kun en vaan jaksanut enää ja muutin takaisin sinne mistä tulinkin. Onneksi tämä kaikki on ohi! Mutta oli kyllä melko hirveää aikaa elämässäni.
M48 kirjoitti:
Sovi miehesi kanssa että sullekin kuuluu vaikkapa kolmena iltana viikossa 3 tunnin pituinen vapaa ja lähde lenkille, uimahalliin, tms. Rentoudut, palaudut, ehkäpä saat uusia ystäviäkin-
Vihaan liikuntaa. Kai sitä syömässä voisi käydä tai elokuvissa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on tämä "iäkäs 36-vuotias" provoilija. Onko siitä viikko vai kaksi kun hän oli terassilla iltaa istumassa ja mies soitteli sinne mustasukkaisia puheluja... Eli nyt on miehen vuoro pitää hauskaa.
En tiedä kenestä puhut, mutta itse olen käynyt baarissa viime syksynä.
Yksin ei innosta mennä.Taas vaan itkenyt, lapsikin kysyi mikä on.
ApVoi ei, surettaa lapsen puolesta. Hae apua!
Mistä??? Soitan tk, että haluan tappaa itseni? Tulee lasu, sitten lähtee lapset. Ei kiitos. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostatpas ikävältä vaimolta ja äidiltä. Minä, minä, minä. Minua kohdellaan väärin, minä en saa työtä. Ja opiskellakkaan en viitsi. Ota itseäsi niskasta kiinni ja ala tehdä elämäsi suunnan muuttamiseksi töitä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä oisin kyllä paljon mieluumin lasten kanssa.
Tärkeämpää ei olekaan kuin omien lastensa hoitaminen. Ehkä se ei nyt siltä tunnu, mutta myöhemmin se huomaa ja muistaa.
Kyllä äiti tarvitsee ystävän/ystäviä ympärille, jotta jaksaa nauttia äitiydestä ja lapsista. On todella surullista, kun miehesi saa ja voi tehdä mitä haluaa. Perheen tulot ovat yhteisiä. Kun sinulla ei ole rahaa, olisi oikein, että miehesi sitä sinulle antaa, jotta pääsisit vaikka lasten kanssa syömään.
Yksinoikeus ei kuulu miehelle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi olet parisuhteessa, jos kumppani herättää tuollaisia tunteita?
Muuta jonnekin, josta saat töitä! Ota lapset mukaan, he voivat viettää lomat isällään. Saat vapaa-aikaa, harrasta, matkustele, kehitä itseäsi. Jos et halua erota, hanki sisältöä elämään.
On hankala alkaa parisuhteeseen, jos oma elämä ei ole kunnossa. Ihmisen pitää osata olla onnellinen ja iloinen ihan itsekseen, eikä hakea toisesta ihmisestä pelastajaa.
Ymmärrän että ärsyttää, jos kumppani menee omia menojaan, etkä tunne kuuluvasi hänen elämäänsä.
Exäni reissasi ympäriinsä ulkomaita myöten, eikä koskaan edes kertonut mitään reissuista. Tienasi, kulki ja harrasti ja meni menojaan. En edes viitsinyt kysyä mitään, kun toinen vastaili 1-2 sanalla. Minä hoidin lapsen ja kodin, täysin yksin. Ex löysi toisen naisen ja perusti uuden perheen, aloitti koko pas*an alusta.
Minun lapsi on nyt iso, joten keskityn työn tekoon! Raha on vapaus.💲💴💰 Et tarvitse miestä, vaan rahaa!
Niin, 6v hakenut töitä, en saa. Haluaisin kuo lla
Ap
Kannattaa tehdä sitä mitä haluaa
Älä jämähdä kotiin! Tossa lähellä olevassa päiväkodissa työskentelee 45v. EX-kotiäiti. Opiskeli nuorimman lähdettyä kouluun itselleen ammatin. Sote-puolella riittää kyllä töitä.
Miehen vika ettei sinulla ole elämää? Hyvin olet voimaantunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaiken lisäksi, kun mies sunnuntaina heräsi krapulassa iltapäivällä, niin lähti suoraan 5min harrastuskaverin kanssa katsomaan peliä.
Sen jälkeen oli kotoa 1h ja lähti treeneihin.
Mies elää lapsetonta sinkkuelämää. Senkin takia haluan kuolla, näkee mies että sen sosiaalinen elämä on loppu, ilman mua, ilmaista lapsenvahtia.
ApEroa. Ihan oikeasti. Saat samat rahat, enemmänkin jos elatusmaksuja sovitte maksettavan ja lapsilisään tulee vielä ekstra. Saat omaa aikaa kun mies pitää lapsia osan ajasta. Kuulostat onnettomalta ja ylikuormittuneelta. Tuosta ei hyvä seuraa koska tilanne ei ainakaan parane ja olet jo nyt noin loppu.
Nyt jo mies elää lapsetonta elämää. Ero ei välttämättä paras ratkaisu, sinun kannaltani ehkä hyvä Ap, jotta saisit voimia arjessa jaksamiseen. Sinun ei tarvitsisi kuluttaa energiaa huonommuuden tunteeseen ja ennen kaikkea uupumukseen. Yksin saisit enemmän tukea lapsiarkeen. Sinulla olisi myös aikaa itsellesi, itsetutkiskelua, siihen, mitä jatkossa elämästäsi haluat. Älä missään nimessä jää itsetuhoisuuden "orjaksi". Miehesi ei ole vastuussa sinusta, on kuitenkin vastuussa yhteisestä arjesta ja näin ollen hänen tulisi mahdollistaa kaikin puolin sinun hyvinvointiasi. Mieti ajatusta siitä, mitä 680 km:n päässä on.
Niin ja elatusmaksut on lakisääteiset, niistä sinun ei tarvitse neuvotella.
Lastensuojelusta saisit oikeasti avun arkeesi, ei tarkoita lastensuojeluasiakkuutta automaattisesti, sosiaalihuolto tukee myös esim. tukiperhe asioissa.
Vierailija kirjoitti:
Älä jämähdä kotiin! Tossa lähellä olevassa päiväkodissa työskentelee 45v. EX-kotiäiti. Opiskeli nuorimman lähdettyä kouluun itselleen ammatin. Sote-puolella riittää kyllä töitä.
Lohduttavaa. Toisaalta, en tiedä haluanko elää enää noin vanhana
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä oisin kyllä paljon mieluumin lasten kanssa.
Tärkeämpää ei olekaan kuin omien lastensa hoitaminen. Ehkä se ei nyt siltä tunnu, mutta myöhemmin se huomaa ja muistaa.
Kyllä äiti tarvitsee ystävän/ystäviä ympärille, jotta jaksaa nauttia äitiydestä ja lapsista. On todella surullista, kun miehesi saa ja voi tehdä mitä haluaa. Perheen tulot ovat yhteisiä. Kun sinulla ei ole rahaa, olisi oikein, että miehesi sitä sinulle antaa, jotta pääsisit vaikka lasten kanssa syömään.
Yksinoikeus ei kuulu miehelle!
Ei taida rahasta olla pulaa kun ap saa nettona yli 1300e.
Alue: Aihe vapaa
Eroa. Ihan oikeasti. Saat samat rahat, enemmänkin jos elatusmaksuja sovitte maksettavan ja lapsilisään tulee vielä ekstra. Saat omaa aikaa kun mies pitää lapsia osan ajasta. Kuulostat onnettomalta ja ylikuormittuneelta. Tuosta ei hyvä seuraa koska tilanne ei ainakaan parane ja olet jo nyt noin loppu.