5-vuotias käyttää kaupassa kaikki keinot manipuloinnista uhkailuun saadakseen karkkia, olen ihan loppu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ostaisin pari kiloa karkkia ja antaisin syödä niin paljon kuin napa vetää ja vähän ylikin.

Ai lelliä lisää?

Kattaisin neljä kertaa päivässä ison lautasellisen kukkurallaan karkkia enkä muuta ruokaa antaisikaan. Namihimo loppuu varmasti muutamassa päivässä.

Jos karkit ovat noin tärkeitä lapselle, ne ovat hyvä kasvatusväline. Hyvästä käytöksestä saa karkkinsa. Palkkiot jaetaan karkkipäivänä. 

Jos käytte esim. 3 kertaa viikossa kaupassa, ilmoitat, että joka kerralta saa pienen karkkipussin/askin/patukan JOS käyttäytyy hyvin. Joka kerta kun sikailee, jää sen kerran karkki pois karkkipäivältä. Voi olla, että joku kerta syödään vain hedelmiä, jos on pitänyt kiukuta olan takaa joka hemmetin kaupassakäyntikerta. 

Kytket sen siihen kaupan ulkopuolelle niinkuin koiratkin voivat murista keskenään.

Jos liikkeeseen tulee sopimattomasti käyttäytyvä tai muita asiakkaita häiriköivä henkilö, kauppias tai myyjä voi kehottaa häntä poistumaan. Jos asiakas kieltäytyy poistumasta kehotuksesta huolimatta, kaupan henkilökunta voi kutsua vartijan tai poliisin poistamaan häiriköivän asiakkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otahan neuvolassa puheeksi, kyseessä vauvan pahoinpitely.

Epäilen vahvasti provoksi, mutta mistä näistä nykyajan kädettömistä äideistä tietää.

Isäthän eivät osaa kasvattaa eikä mitään muutakaan. Siittää ruiskauttavat ja juoksevat karkuun. Liittyisiköhän tämä siihen, että pojista tulee häiriköitä? Pitäisikö poikasikiöt alkaa selektiivisesti abortoida tämän ketjun katkaisemiseksi?

Äiti tekee parhaansa, eikä useimmilla äideillä ole mitään aiempaa kokemusta kasvattamisesta. Koeta sitten yksin ja kylmiltään sinnitellä.

Ap:lle tämä: mä jätin potkuitkuraivarikersani kaupan lattialle huutamaan ja lähdin kassan kautta pois. Koko ajan toki silmäkulmasta seurasin hänen tekemisiään. Tenava rauhoittui hetkessä, juoksi perääni ja otti kädestä kiinni. Näköyhteys säilyi koko ajan hänelläkin, se on tärkeää.

Ehkä hän pelkäsi hylkäämistä, ehkä vain tajusi käyttäytyvänsä sietämättömästi, mutta tuo ei koskaan toistunut. En usko pysyvää sielullista vammaa tuottaneeni, koskapa käsi kädessä turvallisesti lähdimme pois, eikä asiaan enää palattu.

Kaupassa näkee todella usein, jopa päivittäin näitä - yleensä äitejä, jotka heti jättävät itkevän lapsen niille sijoilleen, ja marssivat pois sanoen heihei, nyt äiti lähtee. Joskus tekisi mieli tempaista se mamma käsivarresta takaisin, ja karjua, että nyt **tu ne valot päälle. Lapselle voi tulla yhdestäkin tällaisesta kerrasta käsitys, että äiti voi lähteä ja hylätä milloin vain, jos lapsi on tehnyt jotain. Turvattomuuden tunteen syntymiseen ei paljoa tarvita.

Lopettakaa tuollainen toiminta! Terveisin myyjä.

Nyt valoja päälle itsellesi. Lapsi pystyy aivan hyvin kävelemään äidin perään, ellei välttämättä halua jatkaa kiukuttelua. Kukaan ei estä. Lapsi ei ole vankina kaupan hyllyvälissä. 

Ennemmin tulee turvattomuuden tunne lukiessa noin aggressiivista tekstiä asiakaspalvelijalta. Ai oikein tempoisit käsivarresta ja karjuisit äidille. Luuletko ettei se pelästyttäisi lasta?

Ei auta ap:n asiaan, mutta tulipahan nyt vaan mieleen oma lapsuus.

Meillä sisaruksilla oli todella ihanat, rakastavat ja rauhalliset vanhemmat, jotka eivät koskaan sen ihmeempiä sääntöjä tms. laatineet, eli aika vapaa kasvatus meillä oli, vaikka joka toinen meistä kuudesta lapsesta oli aika raisuli - on tullut teinikännit jos toisetkin vedettyä jokainen ja yksi meinasi lähteä huumeiden tielle, että ei nyt ihan mitään täydellisesti kasvatettuja enkeleitäkään olla. Jostain syystä se kunnioitus omia vanhempia kohtaan kuitenkin säilyi lapsesta aikuisuuteen vanhempien poismenoon saakka, vaikka joskus tulikin kielto lähteä jonnekin bileisiin tai kotiintuloaika oli aikaisemmin kuin kaikilla muilla. Ei me remmiä tai tukkapöllyä saatu huonosta käytöksestä, mutta toisaalta hirmu rumasti ei vanhempien silmien alla kehdannut kukaan riekkua - ei edes aikuisena :) Kaupassa pikkupenskana saattoi katsoa haaveilevasti karkkihyllyyn ja vähän tihrustaa, eikö vois karkkia, mutta ei oli aina ei. Sitä tiesi, että ei kylläksi muutu. Toooosin, joskus itse kukin käytiin salaa jomman kumman vanhemman kanssa lähikaupassa "maidon ostossa" ja tämä tarkoitti yleensä sitä, että pientä makeaa sai mukana olijat... 

En tiedä, tiedostiko sitä sitten itsekin, että lapsuus oli köyhä kiitos 90-luvun laman ja kaiken menettäneenä, ettei kaikkea saa mitä halusi vai osasiko vanhemmat yksinkertaisesti vain selittää asiat niin, että harvemmin kehtasi alkaa raivoamaan vastaan, koska asia oli jämpti. Tai ehkä osansa oli silläkin, että vanhemmat oli paljon töissä ja isä teki useiden viikkojen reissuhommaa ja vanhempia oli tosi ikävä aina, niin ei sitä tullut mieleenkään alkaa kinastelemaan, kunhan sai vain olla isin tai äidin kanssa, kumpi työstä sitten palasikin.

Minä istuisin hyvänä hetkenä kotona lapsen kanssa keskustelemaan. Sanoisin, että saat oman karkkirahan, 3 e/vko, ja saat käyttää sen ihan koska vain, ja ostaa mitä ikinä haluat sillä rahalla. Äiti ei osta enää ollenkaan karkkia kotiin.

Antaisin kolikot käteen, 1-euroisina, ja sitten toimisin kuten on puhuttu. Kun lapsi karkkirahansa käytettyään alkaa kerjuun, sanoisin, myötätuntoisena, että voi kun äidin rahat menevät kaikki ruokaan. Tosi kurja juttu, mutta onneksi ensi tiistaina saat taas karkkirahan, sitten voit itse ostaa.

Minä aloitin tämän ihan taaperon kanssa - en karkkirahaa! Vaan sen, että otitko omat rahat mukaan, kun äidillä ei ole. Alle 2-v häkeltyi tästä niin, ettei koskaan älynnyt alkaa kiukutella. Toiveet tosin koskivat yleensä pieniä leluja, meillä ei syöty karkkia kuin retkillä, leffassa, juhlissa jne. Pullaa, jätskiä ja keksejä oli kotona satunnaisesti. Joskus "oli" rahaa, kun lapsen teki mieli vaikka vanukasta, välillä ehdotin jotain herkkua itse. Kauppareissut olivat kivoja yhteisiä hetkiä, lapsi toimi tarravastaavana punnitusvaaoi'lla, ja mietittiin yhdessä mitä ruokaa syödään.

Ap, teillä on jo valtataistelu käynnissä, eli suosittelen, että laitat lapsen jatkossa itse vastuuseen karkeistaan! Toivon teille mukavia, rentoja kauppareissuja! 🙂

P. S. Pidä karkkiraha tosi pienenä, max 3 e, ettei kotona ala tappelu ja jatkuva vääntö siitä, kuinka paljon niitä saa syödä. Mieti etukäteen, paljonko on kohtuullista kerralla, esim kuinka monta namia isosta pussista. Loput äidin säilöön, huomenna saa taas valita. Samalla tulee harjoiteltua laskemistakin!

Oma, pieni kolikkokukkaro olisi lapselle kiva! Sieltä voi tarkistaa rahatilanteen itse, eivätkä rahat huku. Lapselle tulee tärkeä ja osaava olo, kun saa itse valita, maksaa ennen äitiä, ja vaikka kantaa pussin kotiin.

Nykyään lapsesta asti teroitetaan ihmisen mieleen, että tunteiden ilmaiseminen on ihan hyvä asia, kunhan siitä ei seuraa mitään merkittävää muutosta. Eli rakenteet ja käytännöt pysyvät samoina. Tunteiden ilmaisu on itsetarkoitus. Tunteiden ilmaiseminen on turvallista. Se on omiaan aiheuttamaan 5 -vuotiaalle kohtauksen karkkihyllyllä siinä missä 25- vuotiaalle vallatussa talossa tai eduskuntatalon edessä. Kaikilla on kivaa ja tunteet tulevat kivasti ilmaistuksi. Moderni sijaistoiminta elementissään.

Vierailija kirjoitti:

Mä lähtisin siitä, että nepsy-tutkimuksiin. Adhd/add-lapsilla paljon impulssikontrollin puutetta, väkivaltaisuutta ja tietynlaista empatiakyvyn puutetta. Rajoja tarvitaan ja selkeät säännöt, joista ei jousteta. Oltava tiukka ja autoritäärinen. Herkut pois. Alle kouluikäinen ei tarvitse lisättyä sokeria. No eipä kukaan muukaan sen puoleen.

täällä yksi adhd-aikuinen heippa... lapsena minä olin se, joka ei ollut väkivaltainen, minä olin se, joka itki päivän pihan poikien kivittämän linnunpoikasen kohtaloa, minä olin se, joka koulussa puuttui koulukiusaamiseen, kun opettajat eivät viitsineet/uskaltaneet. Mitä jos lopetettaisiin adhd/add ihmisten maalittaminen ja tahallinen mustamaalaus? Meitä on monenlaisia. Se väkivaltainen lapsi voi ihan yhtä hyvin alla adhd kuin olla olematta. Emme voi sanoa edes, että adhd lapsilla on paljon sitä tai tätä, koska muillakin lapsilla on. Pieni lapsi, joka ei syystä tai toisesta ole oppinut käsittelemään ikäviä tunteitaan, voi oikeasti muksia vaikka pikkusisarustaan eikä se merkitse sitä, että lapsen pitäisi saada joku diagnoosi. Vanhempien tehtävä on luotsata lapsi läpi pettymysten ja opettaa miten niitä voi käsitellä. Toisen vahingoittaminen on äärimmäinen teko ja siihen pitää suhtautua vakavasti. Sille on oltava nollatoleranssi.

Vierailija kirjoitti:

Karkkipulmaan: itselläni on nuorempi lapsi, mutta itse olen nyt viime aikoina tehnyt niin, että hän saa kaupassa karkin tai jotain muuta. Esim. tikkarin tms. Lapsen kanssa kutsumme tätä palkinnoksi.

Käyn kaupassa kerran tai kaksi viikossa, ja mielestäni on ok, että lapsi syö viikossa yhden tai kaksi tikkaria (muita karkkeja meillä ei olekaan). Mutta jos pelkää hampaiden puolesta, kai palkinto voi olla jotakin muutakin. Esim tarra. (Tällaisen palkinnon hinta on noin 27 senttiä, eli jos minulla on varaa käydä kaupassa, on minulla varaa ostaa palkintokin.)

Palkinnon saa, kun on käyttäytynyt kaupassa nätisti. Aikaisempien kokemusten perusteella kerrataan juuri ennen kauppaan menemistä, mitä nätti käytös onkaan ja mitä siihen ei kuulu. Jos käytös kaupassa meinaa heikentyä, kerrataan ja muistutetaan, että lopussa on palkinto odottamassa. Hyvän käytöksen rima pitäisi olla kuitenkin niin matalalla, että lapsi sen useimmilla kerroilla saavuttaa. Vähintään muistuttamisen avulla. Lapsi tarvitsee onnistumisen kokemuksia, jotta kaupassakäynnit alkavat sujua.

Tikkarin tapauksessa olen ensin kerännyt kaikki ostokset. Ja muistuttanut lasta, että viimeiseksi haetaan palkinto. Kun ostokset on kerätty, mennään karkkiosastolle ja lapsi saa valita mieluisen tikkarin tarjolla olevista. Tikkari laitetaan kuitenkin ostoskärryyn odottamaan, mutta lapsi muistaa, että se on siellä odottamassa. Vielä kun on kassatilanne jäljellä, mikä meillä on haastava. Kun kassa ja maksaminen on hoidettu, ja päästy kaupasta ulos, lapsi saa palkintonsa. Autolla liikenteessä ollessa on lapsen kanssa sovittu, että palkinnon saa, kun ollaan päästy takaisin autolle ja turvavyöt on kiinnitetty.

Joo, en ole mikään superäiti, kun tällaisia olen joutunut kehittämään. Toisilla vanhemilla lapset käyttäytyy kauniisti pelkästään yhdellä pienellä pyynnöllä.

Mutta tällä systeemillä saan haastavat kauppatilanteet omalla kohdallani hoidettua.

Entä, kun kouluun menee? Siellä ei saa palkintoja. En ole koskaan antanut palkintoja hyvästä käytöksestä. Kehu lastasi, kun hän hyvin käyttäytyy. On pitkä kantoisempaa.

Vierailija kirjoitti:

Kerrot että seuravan kerran kun menette kauppaan ja jos hän pyytää millään tavalla karkkia, tai koskee pienempään missän yhteydessä, takavarikoita kaikki lelut sekä tvn (netti , mitä nyt saakaan käyttää). Sen jälkeen jos käyttäytyy hyvin yhden päivän, saa takaisin 1 valitsemansa asian- ja näin jatkatte, jokainen sujunut päivä ja takaisin 1 lelu/tv ohjelma jne. Missään tilanteessa ei karkilla tai herkulla palkitsemista, eikä tuon ikäinen tarvitse karkkipäiviä. Herkuttelut vain juhliin. 

Ei lasta saa rangaista. Ja sitä paitsi, lapsi huomaa saavansa tavarat takaisin hyvällä käytöksellä. Mitäs sitten suu pannaan, kun kaupassa hyvällä käytöksellä ei sitte sitä karkkia tulekaan?

epäsäännöölinen palkitseminen. Se tepsii niin koiriin, kuin lapsiinkin, siinä missä veikkauskin sitä hyödyntää koukuttaessaan ihmisiä pelaamaan.

Asun maassa, jossa lapsia en ole nähnyt kiellettävän. Niinpä juuri eilen huomasin pikkutytön äitinsä kanssa itsepalvelukassalla. Tyttö puristi hampaat irvissä vesipulloa itseään vasten. Äiti nosteli korista ihan pokerina ostoksiaan ja piippaili niitä.

Tytön ilmeestä jo näki, että jotain tapahtuu. Äitipä nopeasti nappasi pullon tytöltä ja piippasi senkin. Maailma räjähti tytön kiljunnasta. Äiti ei kuullut ollenkaan karjuntaa selkänsä takaa, heitti vaan pullon ostoskoriinsa. Kun kiljunta alkoi muuttua elokuvista tutuksi paholaislapsen karjunnaksi, tarjosi pulloa tytölle.

Mutta tyttö oli päässyt jo hyvään vauhtiin. Ei ottanut pulloa, karjui vain lisää. Uskomaton ääni, olin jo kaksi kerrosta alempana menossa, niin manaajaääni kuului sinnekin.

Joskus tekee mieli puuttua asiaan jotenkin. Mutta ulkomaalaisena vieraassa kulttuurissa - lapset nyt vaan saavat noita raivareitaan ja ei kai ääniä kukaan muu kuule tai noteeraa kuin minä ulkomaanpelle.

Arvoisia lapsiasiakas! Ota tästä itsellesi banaani ja tee vanhempiesi ostosreissusta miellyttävämpi."

Idean keksi alunperin muuramelainen kauppias, jonka ilmaisesta banaanitarjouksesta tuli menestys.

Tarkoitus on palvella kiireisiä lapsiperheitä. Meillä on itsellä alle kouluikäisiä lapsia ja tiedämme kyllä mitä se on. Kun antaa lapselle hedelmän niin ostosreissu on paljon sujuvampi.

Lapsi keskittyy kuulemma hedelmän naposteluun ja antaa aikuisen keskittyä rauhassa ostosten tekoon.

Vierailija kirjoitti:

Silloinkin kun aikuinen ei hyväksy lapsen tekoja, tunnetta, ajatuksia ja kokemusta niiden takana on tärkeää yrittää ymmärtää. Äidin ja isän on osoitettava lapselle, että he yrittävät eläytyä siihen, miltä lapsesta tuntuu.

”Ennen puhuttiin paljon sanoittamisesta. Siinä ajatus on, että aikuinen auttaa lasta tunteiden käsittelyssä nimeämällä hänelle tunteita: ’rikoit kaverin lelun, koska olit kateellinen’ tai ’sinua itkettää, koska olet harmistunut’. Tunteiden sanoittaminen on yhä tärkeää, mutta vaarana on, että aikuinen luulee tietävänsä lapsen tunteet lasta paremmin ja menee tunteiden tulkinnan kanssa metsään”

Ei kait se sanoittaminen tuota tarkoita? Siis, että aikuinen sanoo lapselle, että rikkoo kateudesta toisen lelun?! Tai itku harmistuneisuudesta. Eihän aikuinen voi lapsen tunteita sanoittaa, ellei tiedä mistä on kyse. Eli, jos lapsi satuttaa itseään ja näet sen, voit sen lapselle sanoiksi pukea. Eli, kun lapsi kaatuu pyörällä ja satuttaa polvensa. Aikuinen sanoittaa, että lapsi itkee, koska polveen sattuu. Ei niin, että lapsi itkee, koska kaatui pyörällä. Vai miten se menikään....

Porkkanaa vai keppiä?

Jos kuvainnollista ’keppiä’ antaa, sen pitää tulla lapselle välittömästi. Useimmissa tapauksissa riittää, että aikuinen puhuttelee tiukalla äänellä. Lapselle pitää sanoa, että ”näin et voi tehdä, kenelläkään ei ole oikeutta tehdä näin”.

Mitä enemmän porkkanaa ja vähemmän keppiä, sitä parempi.

Tutkijat muistuttavat, että kehuminen on opettajan tapa antaa oppilaille palautetta. Oppilaat tarvitsevat palautetta ymmärtääkseen, millaista käytöstä heiltä odotetaan ja millaista käytöstä opettajat arvostavat.

– Käytös, jota tuetaan, tapaa lisääntyä. Jos opettajat siis kehuvat oppilaita hyvästä käytöksestä, kuten opetukseen osallistumisesta tai soveliaasta avun pyytämisestä, tämä käyttäytyminen lisääntyy ja oppiminen paranee.

Lisäksi kun lasta kehutaan, aivoissa aktivoituu hyvää oloa tuova kemiallinen reaktio, joka edistää keskittymiskykyä, suunnitelmallisuutta ja ongelmanratkaisukykyä, lasten- ja nuortenpsykiatri Neha Chaudhary selittää Good Morning Americalle. Sen sijaan nuhtelu voi aktivoida pelosta vastaavia aivojen osia, joiden vapauttamat kemikaalit voivat häiritä keskittymiskykyä.

Aina oppilaiden käytös ei valitettavasti ole kehumisen arvoista. Tällöin tutkijat kannustavat opettajia rakentavaan kritiikkiin. Kritiikki tulisi tutkijoiden mukaan tasapainottaa kehumisen kanssa niin, että lapsilla on keskittymiseen ja oppimiseen motivoiva turvallinen ympäristö.

Voimien lähettelyt ei auta. Ap, väsyneenä olet venynyt ja antanut lapsellesi periksi. Voisitko kokeilla ottaa lapsesi syliin ja kertoa hänelle, miten väärin olet toiminut, kun olet antanut periksi ostamalla karkkia. Kerro lapsellesi, ettet olisi näin saanut toimia. Keskustele muutenkin lapsesi kanssa säännöistä ja sopimuksista. Hän aivan varmasti nauttii niistä hetkistä kanssasi, kun yhdessä laaditte yhteisiä sääntöjä ja sopimuksia. Ja kun niistä poiketaan, keskustelette myös sen. Tämä vaatii toistoja. Täällä on ollut tosi paljon kannustavia ja hyviä neuvoja. Poimi niistä teidän perheelle sopivia vaihtoehtoja.

Tosiasia on se, että pieni vauva vie paljon aikaasi ja voimavaroja yh äitinä. Voisiko vauvan unien aikaan köllötellä 5 vuotiaan kanssa sängyllä/sohvalla yhdessä kirjaa lukien tai vain otat lapsen kainaloon. Annat omaa aikaasi myös hänelle. Huomion kaipuu minunkin mielestä tässä on suurin osatekijä. Halauksia koko perheelle❤️

Psykologi tässä. Lapsesi tarvitsee tietää, että sinä olet se, jolla on valta eikä hänellä. Vaikka hän sanoisi mitä tekemisistään ja uhkailisi, niin sinun on pysyttävä tosi tiukkana ja olla pelkäämättä lasta. Pelkosi tekee sinusta lapselle turvattoman, joka lisää hänen haluaan kontrolloida sinua ja käyttää erilaisia uhkailu ja voimakeinoja sinua vastaan. Jos lapsesi alkaa niskuroida kaupassa, sillä pitää olla HETI seuraus. Esim. lähdette pois kaupasta saman tien päättäväisesti. Jos lapsi alkaa huutaa ja kirkumaan, antaa huutaa ja kirkua. Tärkeintä on se, että sinä pysyt siinä mitä on yhdessä sovittu - jos lapsi saa kerran viikossa karkkia, niin sitten hän saa sen kerran viikossa ja jos niskuroi muuten, niin selkeät säännöt mitä siitä tapahtuu esim. puhelin pois tai samantien pois lähtö kaupasta. 

Vaikka voikin kuulostaa hassulta neuvolta, niin suosittelen SuperNanny ohjelmaa MTV:n katsomosta, jossa on hyviä näkökulmia siihen, miten niskuroivaan lapseen kannatta suhtautua ja miten lapsen pompottelu voi mennä liian  pitkälle ja miten saada siihen otetta.

En jaksa lukea koko ketjua. Ota makea arkeen, ei kiistanaiheeksi. Osta kotiin karkkipussi tai lapsen mielipatukoita, tee niistä osa arkea. Päivällisen jälkeen saa jälkiruuaksi. Ihan joka päivä. Ei tarvi syödä lautasta tyhjäksi, ei kiristystä. Siis pätkispatukka, rivi suklaalevysrä tai 6 irtokarkkia. Tämän olen nähnyt toimivan parhaiten.

Normalisoi makea, niin vältät syömishäiriöitä.

Ei karkkipäivää, viikonloppuherkkuja -tyhmä tapa vetää överiksi. Joskus kun karkeista katoaa taika, voi jälkkäri olla jätski, itsetehty suklaakisseli, yhdessä leivotut kauralastut..mitä vaan. Kannattaa opetella suklaisen nice creamin valmistus, nopea ja helppo.