Mt. Everestin vainajat pyörivät mielessäni.
Olen palstalla näkemäni kommentin johdosta kehittänyt itselleni kummallisen kiinnostuksen Mount Everestillä lepääviin kiipeilijöihin. Olin kuullut niistä aiemminkin, mutta luulin että on legendaa ettei ruumiita saada alas vuorelta.
Osa vainajista säilyy näkyvissä ja verrattain hyvässä kunnossa vuosiakin sääolosuhteiden vuoksi. Lämpötila ei koskaan laske alle nollan.
Niin sanotulla death zonella (lähellä huippua) on ollut nähtävissä useita ihmisiä jotka eivät koskaan selvinneet alas. Kiipeilijät siis kulkevat vainajien ohi pyrkiessään maailman korkeimmalle huipulle.
Ajatus on samaan aikaan tosi karmaiseva ja kiehtova. Miltä tuntuisi nähdä hautaamaton, vuorella vuosia levännyt ihminen? Miltä omaisista tuntuu kun läheistä ei koskaan saa haudata, vaikka ruumiin koordinaatit ovat tiedossa ja netti täynnä valokuvia? Miten nukkuvat yönsä ne kiipeilijät, jotka aikanaan ovat joutuneet hylkäämään vielä elossa olevan ihmisen mahdottomien pelastusolosuhteiden vuoksi?
En tiedä miksi tämä aihe nyt pälkähtää mieleeni säännöllisesti.
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Green_Boots
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Francys_Arsentiev
https://sometimes-interesting.com/mount-everest-dead-bodies/
Kommentit (1996)
Norjan vuorilla pärjää vielä lapin varusteissa kunhan kengät tosiaan sellaiset ettei kivet pauka nilkkoija rikki ja testatut kengät ei uudet. Vaatteet kerroksittain että voit otta pois päivällä sikakuumaa jäätiköillä , bikinikeli siis. Mutta räntiksellä ja tuulella pitää olla täysin vesitiivitä päällimmäiseksi muuten jäädyt! Ja aurinkolasit niin isoilla voimakk kuin voi. Piikkikenkiä saa sieltä lainaan. Reppuun sikanautaa rusinoita vettä ja suklaata ja näkkäriä esim niillä jo pärjää. Varasukat ovat tärkeät jos kastuvat. Todella vähillä hankinnoilla selviää viellä noissa korkeuksissa mutta 6000 joku kili on jo vakavampaa tietty, pitää lenkkeillä kotona!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi en lukenut tätä ketjua parikymppisenä. Olisin varmaan yllytyshulluna ryhtynyt heti paikalla harrastamaan vuorikiipeilyä, sen verran mielenkiintoisia juttuja täällä on. Everestille kiipeäminen ei enää perheellisenä ja keski-ikää lähestyvänä houkuta, mutta voisin hyvin lähteä vaeltamaan helpommille reiteille joilla saa ihailla vuoria vähän inhimillisemmissä korkeuksissa. Mistähän kannattaisi aloittaa..?
Jos ei ole mitään aikaisempaa kokemusta, niin esim. Itävaltaan on helppo mennä ja siellä on jo kivoja kohteita niin helppoja päiväretkiä tekevälle kuin vaativampia nousuja haluaville. Esimerkiksi Söllistä tai Ellmausta (ovat samassa laaksossa) pääsee Wilder Kaiserin puolelle halutessaan haastavillekin reiteille, mutta toisaalta laakson toisella puolella voi mennä hissillä ylös, tehdä retkiä ylhäällä ja tulla lopuksi toisella hissillä alas.
Tässä video yhdestä mahdollisuudesta alueella:
Vierailija kirjoitti:
Norjan vuorilla pärjää vielä lapin varusteissa kunhan kengät tosiaan sellaiset ettei kivet pauka nilkkoija rikki ja testatut kengät ei uudet. Vaatteet kerroksittain että voit otta pois päivällä sikakuumaa jäätiköillä , bikinikeli siis. Mutta räntiksellä ja tuulella pitää olla täysin vesitiivitä päällimmäiseksi muuten jäädyt! Ja aurinkolasit niin isoilla voimakk kuin voi. Piikkikenkiä saa sieltä lainaan. Reppuun sikanautaa rusinoita vettä ja suklaata ja näkkäriä esim niillä jo pärjää. Varasukat ovat tärkeät jos kastuvat. Todella vähillä hankinnoilla selviää viellä noissa korkeuksissa mutta 6000 joku kili on jo vakavampaa tietty, pitää lenkkeillä kotona!
Aurinkovoide ja rasvat trkeät myös, älä ota aurlaseja pois alkaa heti karttaa silmiä! Ja roskapussi ja wc apperia mukaan. Ylipäätään pakkkaa muovipusseihin ihan kaikki reppusi sisään koska kaikki kastuu ja repussa rinnan alle välittäjäremmi ettei reppu hetku. Koska on vaihdeltava asentoa kiivetessä.Näillä pärjää. Tuonne i tarvi näppivoimilla mennä vaikka sinne ollaan viritettykin narut saa vielä ihan kävellä,
!
Hieno toikin vuori, tässä se Norjan korkein suosittelen:
Vierailija kirjoitti:
Hieno toikin vuori, tässä se Norjan korkein suosittelen:
Varsinainen vuoriretki alkaa vasta 4.30 jotain
Aika kylmäävä tuo Mansikan instatili jonka joku vinkkasi. Vielä 5 päivää ennen kuolemaansa päivittänyt Annapurnan vaarallisista lumivyöryistä. Sitä edeltävässä päivityksessä kertoo jättäneensä yhden nousun väliin huonon sään takia, tykkää enemmän kiipeillä auringonpaisteessa.
No, nyt ei enää sen enempää paista kuin myrskyäkään. Levätköön rauhassa.
Ap
Luen aina välillä vuorikiipeilystä, vuorista ja vuorikiipeilijöistä. Kaiken aloitti Everestin yhden tiimin kausista kertoja sarja Everest: Beyond the limit.
Loogisesti ajatellen vuorikiipeily on ns. hullun hommaa, riskit tuntuvat huomattavasti suuremmilta kuin hyödyt ja niin kovasti kuin maisemia ja luonnon kauneutta rakastankin, en oikein kuitenkaan ymmärrä perusteluja kiivetä huipuille, joissa ollaan pari minuuttia ja väsyneenä kiivetään alas ja kuolema on läsnä jokaisella askeleella, kunnes on lähtenyt perusleiristä kotimatkalle, ehkä vielä silloinkin.
Osalla kiipeilijöistä on - uskoisin- vimma todistaa jotakin, se ajaa vaarallisen harrastuksen pariin. Epäilisin, ettei ihan jokainen heistä aivan täysin ymmärrä vuorikiipeilyn vaarallisuutta. Into kertoa kiivenneensä sinne ja tänne, se kokemus vie voiton riskien täydestä arvioinnista. Veikka Gustafssoninkin lausunnoista olen havainnut samaa, että vasta kun kiipeilykavereita kuoli, hän käsitti kunnolla asian.
Vierailija kirjoitti:
Kantajat ovat minun asteikossani kovimmat miehet ja arvostetuimmat!
Komppaan. Kun kiiipesin Annapurnalla minulla oli oppaana/kantajana paikallinen joka kantoi oman reppunsa rintapuolella ja minun rinkkani selässään. Kyllä hävetti mutta nippanappa pysyin vauhdissa mukana vaikka kannoin vain pientä käsiveskaa.
Rautaisessa kunnossa siellä on paikalliset vanhuksetkin kun pitää eestaas ravata niitä rinteitä kantamusten kanssa.
https://explorersweb.com/everest_k2/news.php?url=annapurna-rescue-missi…
tuo on myös Samuli Mansikan pelastusoperaatiosta
kuolema, jossa kivi katkaisi köyden:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kantajat ovat minun asteikossani kovimmat miehet ja arvostetuimmat!
Komppaan. Kun kiiipesin Annapurnalla minulla oli oppaana/kantajana paikallinen joka kantoi oman reppunsa rintapuolella ja minun rinkkani selässään. Kyllä hävetti mutta nippanappa pysyin vauhdissa mukana vaikka kannoin vain pientä käsiveskaa.
Rautaisessa kunnossa siellä on paikalliset vanhuksetkin kun pitää eestaas ravata niitä rinteitä kantamusten kanssa.
Kerran Jiristä Everestille mennessä pysähdyttiin 2 kilsaa korkeassa (Koto - Sete - Lamjura La) rinteessä hieman puhaltamaan ja katsomaan karttaa, niin semmoinen ehkä 8 vuotias pojanvesseli jäi vaiteliaana seurailemaan meidän puuhiamme. Ehkä 10-15 minuuttia siinä seisoskeli ja jatkoi sitten matkaa ylämäkeen. Ei ollut edes viitsinyt ottaa 25 kg painoista riisisäkkiä selästään, jota oli kantamassa laakson pohjan kaupasta jonnekin ylemmäs kotikyläänsä. Eli sitkeyttä tulee kun lapsena aloittaa. Monesti näkee 4-5 vuotiaan selässä 1-2 vuotiaan pikkusisaruksen, joka on siinä tuntikausia kyydissä leikkien lomassa, tai kotiaskareitten.
Turistikantajat suostuvat kantamaan vain max 30 kg ja valittelevat painoa paremman tipin toivossa, siinä missä rahtikantajat kantavat keskimäärin yli 80 kg, yli 100 kg ei ole harvinaista sekään, ja palkka on vain kolmanneksen turistikantajien tienesteistä. Sieltä ne tosimiehet, ja naiset, löytyvät. Keskiansio noin 6€ päivässä.
__________
Vanha Jeti
Tässä linkki Carla Perezin instakuvaan.
Kuinka monta kilometriä kantaisitte tätä taakkaa vuorta ylöspäin?
https://www.instagram.com/p/BUCAvYxFtA6/?utm_medium=copy_link
Kaikki pointsit kantajille! On ne kovia :)
No nyt vihdoin katsoin Everest-leffan, eli ellet ole katsonut, mutta haluat katsoa, älä lue eteenpäin, spoilerivaroitus!
Päällimmäisenä jäi tunne, että mitä hattua. Oliko ne todella noin epäammattimaisia, että köysiä ja happipulloja ei ollutkaan siellä, missä piti? Muutamakin tyyppi kävelee toisen ohi, joka makaa ihan töttörisröö ja sanoo, että eikun mä oottelen tässä ja muut on vaan, että ok, no palataan??
Sen sijaan sen ymmärsin, että vaikka kuinka on ammattilainen, ei jätä toista huipulle, vaan yrittää tuoda alas, mutta siinäkin: miksi sinne jäätiin kahdestaan? Miksi siinä vaiheessa, kun nähtiin/tiedettiin, että pari tyyppiä jäi matkasta aika lähelle leiriä (siis Beck ja se nainen), ei lähetetty niitä serpoja heti sinne?
Jotenkin kauhistutti ja ärsytti se edes takaisin hoippurointi: jos nyt on sitten päätetty, että jokainen vastaa vain itsestään, niin miksi eivät taapertaneet kukin suoraan leiriin, vaan pyörivät ympyrää.
Jos sen vuoksi, että ollaan ihan tillin tallin happivajeessa, niin sen hullummalta koko homma tuntuu. Eihän se huipulla käyntikään voi enää tuntua missään, siis että mikä "kokemus" se sitten enää on?
Se, mikä nousi kanssa aika julmasti esiin on, että jokainen lopulta pitää huolen omasta bisneksestään = tuo alas omat asiakkaat. Sinällään, joo-o, mutta liiketoimintana aika pastaa.
Ja urheiluna: kyllä muussa extremessä on sääntö, että jokaisen henki ensin ja suoritukset sitten.
Vierailija kirjoitti:
Luen aina välillä vuorikiipeilystä, vuorista ja vuorikiipeilijöistä. Kaiken aloitti Everestin yhden tiimin kausista kertoja sarja Everest: Beyond the limit.
Loogisesti ajatellen vuorikiipeily on ns. hullun hommaa, riskit tuntuvat huomattavasti suuremmilta kuin hyödyt ja niin kovasti kuin maisemia ja luonnon kauneutta rakastankin, en oikein kuitenkaan ymmärrä perusteluja kiivetä huipuille, joissa ollaan pari minuuttia ja väsyneenä kiivetään alas ja kuolema on läsnä jokaisella askeleella, kunnes on lähtenyt perusleiristä kotimatkalle, ehkä vielä silloinkin.
Osalla kiipeilijöistä on - uskoisin- vimma todistaa jotakin, se ajaa vaarallisen harrastuksen pariin. Epäilisin, ettei ihan jokainen heistä aivan täysin ymmärrä vuorikiipeilyn vaarallisuutta. Into kertoa kiivenneensä sinne ja tänne, se kokemus vie voiton riskien täydestä arvioinnista. Veikka Gustafssoninkin lausunnoista olen havainnut samaa, että vasta kun kiipeilykavereita kuoli, hän käsitti kunnolla asian.
Siksipä juuri hankkiutukaa aluksi turvalliseen oppiin esim Norjassa kaikki opetetaan ihan alkeista lähtien. Se on yksi vanhoja kiipeilijämaita. Ei mitään riskejä käytännössä tuolla kun opit kaikki turvaniksit. Ja siitä voi sitten kokeilla vaativampia maita ja tilanteita kun itse jo tietää varmasti mikä toimii. Alle 6000 m tasolla pärjää varmasti. Sitten jo 7000-8000-9000 alkavat olla riskejä todella.
Itse innostuin alasta kun natiaisena meninkin tallaamaan Norjassa vaarallisen jäätikön yli suoraan vuorelle, hypin siis tennareilla vaan syvien kuilujen yli, ukana ei mitään varusteita ei edes reppua, vain kamera kädessä. Lähempänä vuorta huomasin pitkän letkan siellä vuorenharjanteella ihmisiä, ja ne pysähtyivät kun huomasivat minut ja alkoivat huudelle kovaa ja heittää köyttä suuntaani. Saksalaiset vetivät minut ison kivikon yli ja olivat äkäisiä kuin ampiaiset!Siihen tuli norjalainen opas.
Sinä hullu suomalainen tulitko suoraan siis tuosta tosiaan yli?
-Joo.
Siitä ei ole kukaan kävellyt 30 een vuoteen tiesitko?
-No enpä.
Ne kiinnittivät minut naruunsa ja menimme huipulle. Eteneminen oli äärimmäisen hidasta. Kun tulimme hotellille huomasin vanhan lehtileikkeen sen eteisessä ja siinä luki syy miksi jäätikköä ei kukaan ole ylittänyt 30 een vuoteen. Oli nimittäin muutama pudonnut niihin kuiluihin.
En ollut koskaan ollut vuorilla enkä tiennyt siis jäätiköistä mitään. Huomasin vaan autosta kiva huipun ja kävelin sinne niin suoraan kuin pystyin. Oli varjelusta että selvisin.
Tarkistakaa aina maasto ja tarkasti ennekuin innostutte.
Se on jäätikkö jossa valtavat kuilut tuon lumivaipan alla. Sieltä ei löydy, helikopteri ei näe sinua, jäätyy kiinni siellä.
Vierailija kirjoitti:
No nyt vihdoin katsoin Everest-leffan, eli ellet ole katsonut, mutta haluat katsoa, älä lue eteenpäin, spoilerivaroitus!
Päällimmäisenä jäi tunne, että mitä hattua. Oliko ne todella noin epäammattimaisia, että köysiä ja happipulloja ei ollutkaan siellä, missä piti? Muutamakin tyyppi kävelee toisen ohi, joka makaa ihan töttörisröö ja sanoo, että eikun mä oottelen tässä ja muut on vaan, että ok, no palataan??
Sen sijaan sen ymmärsin, että vaikka kuinka on ammattilainen, ei jätä toista huipulle, vaan yrittää tuoda alas, mutta siinäkin: miksi sinne jäätiin kahdestaan? Miksi siinä vaiheessa, kun nähtiin/tiedettiin, että pari tyyppiä jäi matkasta aika lähelle leiriä (siis Beck ja se nainen), ei lähetetty niitä serpoja heti sinne?
Jotenkin kauhistutti ja ärsytti se edes takaisin hoippurointi: jos nyt on sitten päätetty, että jokainen vastaa vain itsestään, niin miksi eivät taapertaneet kukin suoraan leiriin, vaan pyörivät ympyrää.
Jos sen vuoksi, että ollaan ihan tillin tallin happivajeessa, niin sen hullummalta koko homma tuntuu. Eihän se huipulla käyntikään voi enää tuntua missään, siis että mikä "kokemus" se sitten enää on?
Se, mikä nousi kanssa aika julmasti esiin on, että jokainen lopulta pitää huolen omasta bisneksestään = tuo alas omat asiakkaat. Sinällään, joo-o, mutta liiketoimintana aika pastaa.
Ja urheiluna: kyllä muussa extremessä on sääntö, että jokaisen henki ensin ja suoritukset sitten.
Minäkään en ymmärrä sähläilyä köysien ja happipullojen kanssa (tosin jostain luin, että radioyhteyksissä oli ongelmia, mistä saattoi aiheutua väärinkäsityksiä), mutta jos joku istuu jossain odottamassa tillin tallin, niin ei häntä sieltä saa väkisin mukaan, jos hän kieltäytyy lähtemästä. Niissä olosuhteissa jokaisen voimat ovat äärirajoilla jo itsensä liikuttamisesss. Ei sieltä pystyy raahaamaan toista mukaansa, jos tämä ei itse tule.
Sherpojakaan ei pysty lähettämään avuksi, jos heitä ei ole valmiina sopivissa paikoissa.
Keksiikö joku, miksi Mallorylla ei löydettäessä ollut kuin yksi kenkä jalassa? Toinen jalka oli katkennut ja siinä oli oikein hyvässä kunnossa ollut tukeva kenkä vielä paikoillaan, mutta toinen, terve jalka oli paljas. En oikein keksi miten se kenkä olisi kuoleman jälkeen lähtenyt irti viemättä luuta mukanaan. Vai olisiko iho ja lihakset jotenkin surkastuneet ja kenkä sitten luisunut paikoiltaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luen aina välillä vuorikiipeilystä, vuorista ja vuorikiipeilijöistä. Kaiken aloitti Everestin yhden tiimin kausista kertoja sarja Everest: Beyond the limit.
Loogisesti ajatellen vuorikiipeily on ns. hullun hommaa, riskit tuntuvat huomattavasti suuremmilta kuin hyödyt ja niin kovasti kuin maisemia ja luonnon kauneutta rakastankin, en oikein kuitenkaan ymmärrä perusteluja kiivetä huipuille, joissa ollaan pari minuuttia ja väsyneenä kiivetään alas ja kuolema on läsnä jokaisella askeleella, kunnes on lähtenyt perusleiristä kotimatkalle, ehkä vielä silloinkin.
Osalla kiipeilijöistä on - uskoisin- vimma todistaa jotakin, se ajaa vaarallisen harrastuksen pariin. Epäilisin, ettei ihan jokainen heistä aivan täysin ymmärrä vuorikiipeilyn vaarallisuutta. Into kertoa kiivenneensä sinne ja tänne, se kokemus vie voiton riskien täydestä arvioinnista. Veikka Gustafssoninkin lausunnoista olen havainnut samaa, että vasta kun kiipeilykavereita kuoli, hän käsitti kunnolla asian.
Siksipä juuri hankkiutukaa aluksi turvalliseen oppiin esim Norjassa kaikki opetetaan ihan alkeista lähtien. Se on yksi vanhoja kiipeilijämaita. Ei mitään riskejä käytännössä tuolla kun opit kaikki turvaniksit. Ja siitä voi sitten kokeilla vaativampia maita ja tilanteita kun itse jo tietää varmasti mikä toimii. Alle 6000 m tasolla pärjää varmasti. Sitten jo 7000-8000-9000 alkavat olla riskejä todella.
Itse innostuin alasta kun natiaisena meninkin tallaamaan Norjassa vaarallisen jäätikön yli suoraan vuorelle, hypin siis tennareilla vaan syvien kuilujen yli, ukana ei mitään varusteita ei edes reppua, vain kamera kädessä. Lähempänä vuorta huomasin pitkän letkan siellä vuorenharjanteella ihmisiä, ja ne pysähtyivät kun huomasivat minut ja alkoivat huudelle kovaa ja heittää köyttä suuntaani. Saksalaiset vetivät minut ison kivikon yli ja olivat äkäisiä kuin ampiaiset!Siihen tuli norjalainen opas.
Sinä hullu suomalainen tulitko suoraan siis tuosta tosiaan yli?
-Joo.
Siitä ei ole kukaan kävellyt 30 een vuoteen tiesitko?
-No enpä.
Ne kiinnittivät minut naruunsa ja menimme huipulle. Eteneminen oli äärimmäisen hidasta. Kun tulimme hotellille huomasin vanhan lehtileikkeen sen eteisessä ja siinä luki syy miksi jäätikköä ei kukaan ole ylittänyt 30 een vuoteen. Oli nimittäin muutama pudonnut niihin kuiluihin.
En ollut koskaan ollut vuorilla enkä tiennyt siis jäätiköistä mitään. Huomasin vaan autosta kiva huipun ja kävelin sinne niin suoraan kuin pystyin. Oli varjelusta että selvisin.
Tarkistakaa aina maasto ja tarkasti ennekuin innostutte.
Se on jäätikkö jossa valtavat kuilut tuon lumivaipan alla. Sieltä ei löydy, helikopteri ei näe sinua, jäätyy kiinni siellä.
Natiaisena? Missä isi ja äiti olivat? Mistä jäätiköstä oli kyse?
Tässä ketjussa on kyllä muutamakin tarinankertoja.
Vierailija kirjoitti:
Päällimmäisenä jäi tunne, että mitä hattua. Oliko ne todella noin epäammattimaisia, että köysiä ja happipulloja ei ollutkaan siellä, missä piti? Muutamakin tyyppi kävelee toisen ohi, joka makaa ihan töttörisröö ja sanoo, että eikun mä oottelen tässä ja muut on vaan, että ok, no palataan??
Sen sijaan sen ymmärsin, että vaikka kuinka on ammattilainen, ei jätä toista huipulle, vaan yrittää tuoda alas, mutta siinäkin: miksi sinne jäätiin kahdestaan? Miksi siinä vaiheessa, kun nähtiin/tiedettiin, että pari tyyppiä jäi matkasta aika lähelle leiriä (siis Beck ja se nainen), ei lähetetty niitä serpoja heti sinne?
Jotenkin kauhistutti ja ärsytti se edes takaisin hoippurointi: jos nyt on sitten päätetty, että jokainen vastaa vain itsestään, niin miksi eivät taapertaneet kukin suoraan leiriin, vaan pyörivät ympyrää.
Jos sen vuoksi, että ollaan ihan tillin tallin happivajeessa, niin sen hullummalta koko homma tuntuu. Eihän se huipulla käyntikään voi enää tuntua missään, siis että mikä "kokemus" se sitten enää on?
Se, mikä nousi kanssa aika julmasti esiin on, että jokainen lopulta pitää huolen omasta bisneksestään = tuo alas omat asiakkaat. Sinällään, joo-o, mutta liiketoimintana aika pastaa.
Ja urheiluna: kyllä muussa extremessä on sääntö, että jokaisen henki ensin ja suoritukset sitten.
Otetaanpa pointti kerrallaan:
Kommunikaatio ei tuolla ole täydellistä. Köysien laitossa tehdään usein yhteistyötä, eli sovitaan että yksi retkunta laittaa köydet paikkaan X ja muutkin saavat niitä sitten käyttää. Tieto siitä, että köysiä ei olekaan paikallaan saattaa juuttua jonnekin välille. šerpat eivät jaksa/muista ilmoittaa, ehkä tieto menee vain omalle retkikunnalle, voi tulla selkeä väärinkäsitys (ns rikkinäinen puhelin -ilmiö), jne.
Jos ihminen on maksanut 60000-100000€ matkastaan, on kohtuutonta vaatia, että kaikki keskeyttävät retkensä kun joku pölvästi on 1) leikkauttanut silmänsä vähän ennen lähtöä 2) "unohtanut" mainita asiasta retkikunnan johtajalle. Kyllä tuolla jokainen on vastuussa lähinnä itsestään.
Ei siellä ollut šerpoja noin vain luvutonta määrää mistä lähettää vereksiä kavereita hakemaan väkeä takaisin. Jollain retkikunnilla on nykyään enemmän (2 per asiakas huippupäivänä) kuin tuolloin, mutta retken hinta kiipeää kuusinumeroiseksi. Sitten onnistumisprosentti onkin 100% ja kuolleisuus 0% (esim. Furtenbach Adventures).
Porukka ei löytänyt myrskyssä ja umpiväsyneinä parin sadan metrin päässä olevaan nelosleiriin. Tämä on ihan normikauraa noissa oloissa ja fyysisessä/henkisessä tilassa. Suomessakin on Lapissa kuollut ihmisiä ihan autiotuvan nurkalle kun sitä ei myrskyssä löytynyt ajoissa. Saati sitten tuolla 8 kilometrin korkeudessa. Keli oli niin paha, että leirin turviin päässeet eivät voineet lähteä ulos haahulemaan hekään.
Kuten olen jo ennenkin maininnut, on kommunaalinen vastuuntunto suureksi osaksi kadonnut, kun kiipeilijät eivät enää ole oikeita harrastajia ja retkikunnat kansallisten alppikerhojen lähettiläitä, vain kalliilla hinnalla reissun ostaneita amatöörejä. Ei todellakaan voida vaatia, että kalliit ja hyvin järjestetyt retkikunnat ottavat hoitaakseen halpojen ja huonojen retkikuntien huollon, kun kerran sattuvat paikalla olemaan.
Ei Everestin kiipeily nykymuodossaan ole urheilua, vaan matkailuliiketomintaa.
__________
Vanha Jeti
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/suomalaiskiipeilijan-ruumis-loydett…