Abortti vai ei viikolla 19

Hei kaikki siellä

Täällä olisi 19- vuotias tyttönen hädässä. Sain viikko sitten tietää olevani raskaana, hakeuduin heti asian selvittyä lääkäriin raskauden keskeytystä varten ja kaikki tarvittava byrokratia sitä varten on nyt hoidossa ja minulle olisi varattu aika perjantaille lääkinnällisen keskeytyksen ensimmäistä vaihetta varten. Eilen varmistettiin sikiön todellinen ikä, eli 19 + 3 tänään tätä kirjoittaessani. Raskaus on siis todella pitkällä ja aivan hilkulla, jotta lain mukainen keskeytys voidaan vielä tehdä. 

Vaikka positiivisen raskaustestin tehtyäni oli vuoren varma päätöksestäni tehdä abortti, nyt toimenpiteen lähestyessä en enää olekaan yhtään varma asiasta. Tosiaan koska raskaus on jo niin pitkällä, pikkuinen on tullut minulle täysin konkreettiseksi eläväväksi olennoksi, joka ilmoittaa olemassa olostaan jo hennoin potkuin. Vaikka kumpu tuntuu vieraalta ja tavallaan ällöttävältä en voi olla tuntematta ja tiedostamatta sitä omaksi, minun lapsekseni. Ajatus siitä, että päättäisin oman, ilmeisesti ihan terveen, lapseni elämän tuntuu sietämättömältä ja olenkin surrut tulevaa lapsesta luopumista siitä asti kun klinikalta pääsin. Uskon, että kaikella ja kaikilla on tarkoituksensa, mitä jos näin oli tarkoitus käydä? Minun oli tarkoitus saada tämä lapsi, ehkä myös itseni takia? Voinko ottaa tässä vaiheessa ohjia itselleni vai uskallanko antaa kohtalon kantaa. Tässä on siis oikeasti oma myös vakaus ja usko koetuksella sen suhteen mitä nyt teen.

Lapsen saaminen tässä vaiheessa ja näihin olosuhteisiin ei ehkä olisi kaikista järkevintä. Minulla on koulut kesken (lukio), jatko-opinto suunnitelmat, asun yksin isossa kaupungissa kaukana vanhemmistani. Toimeentuloni on täysin toimeentulotuen ja opintotuen varassa, sillä en ole voinut koulun ohella tehdä töitä. Työelämäänkin pitäisi siirtyä pikapuoliin, sillä pelkään että cv:ni ei kelpaa kohta kenellekään sen ammottaessa tyhjyyttään vielä tällä iällä. Lapsen isän kanssa olen heilastellut reilun vuoden verran enemmän tai vähemmän tosissaan. Suhde isän (20v) kanssa on siis epävakaalla pohjalla. Tässä tilanteessa 'isä' kannustaa aborttiin vedoten aikalailla samoihin asioihin, kuin minä tässä aiemmin. Myös kertonut kokevansa ettei ole tarpeeksi kypsä isäksi. Itse taas uskon kaikkien äitien tavoin kypsyväni tilanteen mukaan, äidillinen rakkaus kun on jo näköjään päässyt syttymään. Uskoisin kuitenkin, että koska isästä ei ilmeisesti tähän ole, joutuisin loppujen lopuksi kasvattamaan lapseni yksin ja sitä pelkäänkin. Miten jaksan, miten se vaikuttaa lapseen? Olen aina vannonut, avioerolapsena, etten hanki lapsia terveen ja tasapainoisen parisuhteen ulkopuolella, sillä pelkään että yhtään vähempi ei olisi lapselle hyväksi. Voinko antaa tälle lapselle tarpeeksi, vaikka olisin sen kanssa yksin?

Kääntöpuolena taas lapsen pitämistä puoltavia seikkoja. Välini vanhempiini ovat hyvät, läheiset ja lämpimät, välimatkasta riippumatta, eikä muuttokaan ole mahdottumuus. Äitini on lupautunut jopa ottamaan lapsen hoitoonsa siihen asti, että saan lukion käytyä loppuun. En usko, että olisi mahdottomuus, sillä viisivuotiaan kanssa tälläkin hetkellä kotona puuhastelee, enemmänkin omaa kanttiani siinä kysyttäisiin. Mutta apua olisi saatavilla, niin konkreettista kuin henkistäkin. Voisin myös suorittaa lukion loppuun aikuislukiossa esim tenttimällä ja jaksamiseni mukaan rennommalla aikataululla, kuin päivälukiossa ja voisin siten myös olla olla lapsen kanssa kotona. Lukion käytyäni voisin lapsen iän mukaan harkita esim päivähoitoa, jotta voisin mennä töihin ja samalla hakea jatkokoulutukseen. Yrittämistähän tuo vaatii ja paljon, mutta en usko että olisi mahdotonta. Toisen osapuolen kun voi kuitenkin laskea täysin pois kuvioista lähinnä opiskelijabudjetillahan tuossa elettäisiin, kädestä suuhuun.

Aborttia pelkään, ainakin näillä viikoilla, ihan älyttömästi. Vielä enemmän ehkä pelkään siitä aiheutuvia tuntemuksia, katumusta, syyllisyyttä. Olen mieleltäni aika herkkä ihminen ja kärsin helposti omatunnontuskista, olen myös sairastanut masennusta useamman vuoden (ilman mitään hoitoa selvinnyt nyt n 2 vuotta) ja pelkään miten toimenpide ja koko tämä asia tulee vaikuttamaan mieleeni. Hetkellisesti minulle on tullut tunne, että olen oikeasti tärkeä ja minulla on tarkoitus; suojella tätä lasta. Abortti tuntuu nyt jo siltä kuin olisin antamassa tuota hienoa tunnetta lapsen mukana pois ja vapaaehtoisesti palaamassa siihen lukiolaistytön elämään jossa millään ei ole mitään merkitystä, ei edes minulla itselläni.

Toivoisin teiltä armollista kommentointia ja mietteitä asiasta, mitä luulette voisinko selvitä lapsen kanssa?

Kiitos.