Lue keskustelun säännöt.
Musiikkia ennen v. 2000. Mitä kuuntelit?
Vapaata keskustelua kansalle, joka kuunteli vielä levyjä tai kasetteja. Harmittaako, miten silloiset sanoitukset tai biisit ovat meille normaaleja, mutta uudelle sukupolvelle lähinnä mielenpahoituksen, sensuurin tai kieltojen arvoisia.. Muuttuiko musiikin fanittamisesi, esim. kun joku sun lempiartisti tuli kaapista? Oletko aikuisena tajunnut sanoitukset, joita rallattelit silloin, hieman epäsopiviksi nuoren suuhun? ym... Ideologista jatkoa Kaikkien aikojen kauheimmat kappaleet -ketjusta.
Kommentit (383)
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt -74 ja 70-luvulla pikkupoikana en paljoa muista kuunnelleeni erityisemmin musiikkia, mitä nyt taustalla vanhempien ja sukulaisten levyjä joskus, Katri-Helenaa yms.
80- ja 90-luvuilla kuuntelin enimmäkseen radiosta nauhoittamiani kasetteja, tosin 1992 sain vasta oman cd-soittimen ja sitten aloin niitäkin kuuntelemaan.
Mulla ei ollut koskaan mitään erityistä suosikkibändiä, kuuntelin mitä sattui, varsinkin 80-luvulla kun en paljoa musiikkiin keskittynyt silloin, oli niin paljon muutakin tekemistä.
Ysärillä jonkunverran eurodancea, ysärin alussa kuitenkin pikemminkin Radiomafian Dancemobin tyylistä "house" musaa, esim. Kym Sims, Too Blind To See It, tai Take My Advice:
Tai esim. CeCe Peniston, Lifeline:
Myös tällaisesta tykkäsin, Mc Sar & The Real McCoy, It's On You:
Myöhemmin 90-luvulla, n. puolivälissä tavanomaista ysäri-eurodancea tyyliin Haddawayt, Cappellat, 2Unlimited jne. Laitetaan esimerkkibiisiksi vaikka Systematic - Love is the answer:
https://www.youtube.com/watch?v=pLt1rtHW1ko
Jälkipuoliskolla kiinnostuin sitten trancemusiikista, mm. Paul Van Dyk, laitetaan vaikka tämä esimerkiksi:
Paul Van Dyk - For An Angel (PvD E-Werk Club Mix) (1998)
ok, dance/house/trance on mullekin työn puolesta ollut hyvinkin tuttua. Juu, Vauvan kommenttiruudun skripti ei salli yhteen ruutuun kuin 2 videon lisäystä, mutta kyllä noista muistakin linkeistä varsinkin For An Angel sai tanssijalan vipattamaan.
Noissa sun lisäyksistä kuitenkin hienointa on se, ettei ne kuitenkaan ole artistiensa ihan ne tunnetuimmat biisit.
Mullehan näistä tietty tulisi soittolistalla ekaksi nämä mieleen:
CeCe Peninston - Finally
https://www.youtube.com/watch?v=xk8mm1Qmt-Y
ja MC Sar & The Real McCoy - Love & Devotion (Another Nightin lisäksi, tietty)
https://www.youtube.com/watch?v=AHewpa3ZqOM
Juu, nämä tallennusvälinemuistelut ovat tärkeää kansanperinnettä ja kyllä meidän ikäpolvemme saikin kestää kaikenlaiset nauhoitteluformaatit siinä, missä nykyisin ne ovat parilla klikkauksella kuultavissa ;D Pikkuisen respectiä nuorisolta aina välillä, ette tiedä mitä kärsimyksiä vanhemmat ovat joutuneet kokemaan, että ollaan tässä nykyisessä pisteessä :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Asuin 90-luvun taitteessa Wienissä, en ostellut musiikkia. Paitsi muutaman Kuschel-rock-paketin. Eli "kuhertelu-rockia"... muuten kuuntelin vapaa-ajalla listahittejä rdiosta. Casey Kasem jyräsi!
Bryan Adams
Whitney Huoston
Roxette
Eurythmics
Heip! Sorry, kun on jäänyt sulle vastaamatta aiemmin. Kelasin tuossa ketjua läpi ja huomasin vasta nyt :(
Jep, tuttuja artisteja kaikki, mutta Casey Kasem ei kilauttanut mitään kelloja. Mutta, ahaa, hän olikin siis American Top 40 -listajuontaja ja piirroshahmo Shaggyn ääni Scooby Doossa, jonka kuolema ja sen jälkeinen show on pitänyt juorumediat tyytyväisinä... Piti sen verran uteliaana hakea tieto netistä, ihan jos jotakuta muutakin niinku kiinnostaa :)
winner kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
winner kirjoitti:
Sitten tuon aikakauden bändeistä tietysti The Cure. Disintegration, Wish ja sitten remix-levy Mixed Up. Nämä pyörivät useimmin. Uudemmista Bloodflowers. Robert Smith on valloittava persoona, vaikka meikki on välillä pitkin poskia ja tukka suoraan sängystä nousseella. Mahtavia biisejä, kolmen minuutin poppisten lisäksi on syvälle viiltäviä lauluja, jossa rakenne on kivasti rikottu, pari minuuttia kieppuvia kitarakuvioita ja soolokuviot ennen ensimmäistäkään laulun säkeistöä.
Löysin vasta tämän ketjun, ja pakko kommentoida Curesta seuraavaa. Nuorena (lukioaikoina 80-luvun lopulla) inhosin Smithin ääntä, mielestäni se oli jotenkin ohut ja vaikeroiva. Kun tapasin nykyisen mieheni, hän opetti minua löytämään bändin hienouden. Plainsong oli ihan ensimmäinen biisi joka kolahti todella (siinä on vain vähän laulua😄). Muistan vieläkin, miten karvat nousivat pystyyn biisin lähtiessä soimaan. Tunne toistui myöhemmin Hartwall Areenalla Curen keikalla. Smith on aivan loistava heppu, nyt vanhempana hän tuo mieleeni jotenkin Muumipapan.
Itse puolestaan opetin mieheni kuuntelemaan Nine Inch Nailsia ja Pearl Jamia. Tavatessamme live dvd:t olivat se kova juttu, ja naapurit varmaan kyllästyivätkin kuuntelemaan samoja keikkoja yhä uudelleen. No, ainakaan kukaan ei tullut ovelle valittamaan.
Musiikki-innostus lähti itsellä aikoinaan 70-luvulla ala-asteella ihan Baccarasta ja Elviksestä, hieman vanhemman serkkuni suurella myötävaikutuksella. Hän oli tuolloin ainoa tuntemani ihminen, jolla oli kasettisoitin. Sellainen littana, päältä avattava malli. Sitä kuuntelimme loputtomiin aina toistemme luona yökylässä ollessamme.
Tuosta lähtien musiikki on kuulunut hyvin tärkeänä osana elämääni, ja olen aina ihmetellyt ihmisiä, joille sillä ei ole mitään sen suurempaa merkitystä. Tämä siitä huolimatta, ettei musiikkia tulekaan nykyisin kuunneltua yhtä aktiivisesti kuin nuorempana.
Katselin muuten omia haalistuneita hintalappuja jostain Epe's Musicista tai Anttilasta tai Fazer Musicista ostamistani live-dvd:istä ja allekirjoittanut on aikoinaan maksanut yli 30 euroa joistakin U2, NIN, Depeche Mode, The Cure ym. dvd:istä. Live-konsertti on tietysti aina oma juttunsa, mutta ethän sinä siellä koskaan näe kaikkia pikku nyansseja tai saa hyvää äänentoistoa. Sillä minä itselleni aina ostokset perustelin, vaikka rahat olikin tiukilla.
Aikoinaan parhaita leffakokemuksia oli iltapäivän matinee- näytös U2: Rattle & Hum:ista. Teatterinomistajalle huono, kun ei meitä tainnut olla kuin pari-kolme katsojaa, mutta sepä teki siitä niin intiimin kokemuksen hyvällä äänentoistolla, että kolahti ja lujaa.
VHS-kokoelmaakin kun vielä on, niin sieltäkin joitain tulee tsekattua, vaikka youtubessa onkin melkein kaikki vhs:ää paremmalla kuvantasolla ripattuina. Joskus kirpparien kätköistä tuli myös tehtyä löytöjä, kuten se NIN tupla-vhs Closure, jota ei olisi ikinä ko. paikkakunnan kirpparilta (saati Suomesta) vastaan tulevan ja mietin, voiko halpa hintalappu olla oikea. Semmoista se on kun digitaalisena löytyy kaikki ja laitteet vanhenee käsiin. Ei nykypolvi sitten oikein pysty tajuamaan c-kasetti/lp/vhs/cd -aikojakaan tai tämmöisten hamstrausta hyllyihin enää, kun kaikki on mobiilissa.
U2 oli pitkään itselle se maailman paras bändi, ja toki Rattle and Hum ihan järjettömän kova elokuva. Kävin katsomassa sen useampaan kertaan teatterissa. Kun vähän vielä kasvoin, piti bändiä päästä livenäkin Tukholmaan katsomaan, se oli niitä ZooTv-aikoja, 1993. Viimeiset markat nostin Postipankin tililtä, että sain matkan maksettua.
Nykyajan nuoriso ei ehkä ymmärräkään, miten helposti kaikki maailman musiikki on nyt saatavilla. Penskana tuli nauhoitettua kasetille musiikkia ihan TV-ohjelmistakin. Silloin piti koko perheen istua hipihiljaa sohvalla. Karseitahan ne nauhoitukset olivat, mutta silti puhki kuunneltiin. Ja tietysti se klassinen radiosta nauhoittaminen, ja vi**uuntuminen, kun juontaja höpötti hyvän biisin päälle. Keski-Suomen taajuuksilla kuului Tapani Ripatin juontama yöradio, ja musiikkia oli laidasta laitaan. Osasta en niin diggaillut, mutta helmiäkin sai tallennettua. Radio Jyväskylässä soitettiin hyvää musiikkia, mutta joskus se kuului ja joskus ei.
Lapsena sai oikeasti säästää, että sai jonkun kasetin tai levyn ostettua. Sitä kuunneltiinkin sitten viikko putkeen, ja lyriikoita luettiin kuin piru raamattua (jos tekstit löytyivät sisäkannesta). Aika hyvin oppi samalla englantia, kun piti oudot sanat tsekata sanakirjasta. Nykyään varmaan edes näkisi lukea niitä kasetin sisäkansia. Vieläkin on kaapissa laatikollinen vanhoja nauhoja, joita en vain ole raaskinut heittää menemään. Osa juurikin näitä itse nauhoitettuja. Toki cd-levyjä löytyy pinot myös. Vaikka nykyään kuuntelenkin musiikkini yleensä netistä vastamelukuulokkeilla.
Koska ennen musiikki ostettiin itse, sitä arvostikin ehkä eri tavalla. Nykyään musiikkiinkin on iskenyt jonkinlainen kertakäyttöisyys. Eipä silti, hyvää musiikkia tehdään edelleen. Nyt aloittelevat artistitkin voivat julkaista tuotantoaan eri alustoilla, eikä ole pakko olla levytyssopimusta saadakseen kuuntelijoita. Mutta siihen massaan vain helposti hukkuvat ne helmetkin.
Vierailija kirjoitti:
winner kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
winner kirjoitti:
Sitten tuon aikakauden bändeistä tietysti The Cure. Disintegration, Wish ja sitten remix-levy Mixed Up. Nämä pyörivät useimmin. Uudemmista Bloodflowers. Robert Smith on valloittava persoona, vaikka meikki on välillä pitkin poskia ja tukka suoraan sängystä nousseella. Mahtavia biisejä, kolmen minuutin poppisten lisäksi on syvälle viiltäviä lauluja, jossa rakenne on kivasti rikottu, pari minuuttia kieppuvia kitarakuvioita ja soolokuviot ennen ensimmäistäkään laulun säkeistöä.
Löysin vasta tämän ketjun, ja pakko kommentoida Curesta seuraavaa. Nuorena (lukioaikoina 80-luvun lopulla) inhosin Smithin ääntä, mielestäni se oli jotenkin ohut ja vaikeroiva. Kun tapasin nykyisen mieheni, hän opetti minua löytämään bändin hienouden. Plainsong oli ihan ensimmäinen biisi joka kolahti todella (siinä on vain vähän laulua😄). Muistan vieläkin, miten karvat nousivat pystyyn biisin lähtiessä soimaan. Tunne toistui myöhemmin Hartwall Areenalla Curen keikalla. Smith on aivan loistava heppu, nyt vanhempana hän tuo mieleeni jotenkin Muumipapan.
Itse puolestaan opetin mieheni kuuntelemaan Nine Inch Nailsia ja Pearl Jamia. Tavatessamme live dvd:t olivat se kova juttu, ja naapurit varmaan kyllästyivätkin kuuntelemaan samoja keikkoja yhä uudelleen. No, ainakaan kukaan ei tullut ovelle valittamaan.
Musiikki-innostus lähti itsellä aikoinaan 70-luvulla ala-asteella ihan Baccarasta ja Elviksestä, hieman vanhemman serkkuni suurella myötävaikutuksella. Hän oli tuolloin ainoa tuntemani ihminen, jolla oli kasettisoitin. Sellainen littana, päältä avattava malli. Sitä kuuntelimme loputtomiin aina toistemme luona yökylässä ollessamme.
Tuosta lähtien musiikki on kuulunut hyvin tärkeänä osana elämääni, ja olen aina ihmetellyt ihmisiä, joille sillä ei ole mitään sen suurempaa merkitystä. Tämä siitä huolimatta, ettei musiikkia tulekaan nykyisin kuunneltua yhtä aktiivisesti kuin nuorempana.
Katselin muuten omia haalistuneita hintalappuja jostain Epe's Musicista tai Anttilasta tai Fazer Musicista ostamistani live-dvd:istä ja allekirjoittanut on aikoinaan maksanut yli 30 euroa joistakin U2, NIN, Depeche Mode, The Cure ym. dvd:istä. Live-konsertti on tietysti aina oma juttunsa, mutta ethän sinä siellä koskaan näe kaikkia pikku nyansseja tai saa hyvää äänentoistoa. Sillä minä itselleni aina ostokset perustelin, vaikka rahat olikin tiukilla.
Aikoinaan parhaita leffakokemuksia oli iltapäivän matinee- näytös U2: Rattle & Hum:ista. Teatterinomistajalle huono, kun ei meitä tainnut olla kuin pari-kolme katsojaa, mutta sepä teki siitä niin intiimin kokemuksen hyvällä äänentoistolla, että kolahti ja lujaa.
VHS-kokoelmaakin kun vielä on, niin sieltäkin joitain tulee tsekattua, vaikka youtubessa onkin melkein kaikki vhs:ää paremmalla kuvantasolla ripattuina. Joskus kirpparien kätköistä tuli myös tehtyä löytöjä, kuten se NIN tupla-vhs Closure, jota ei olisi ikinä ko. paikkakunnan kirpparilta (saati Suomesta) vastaan tulevan ja mietin, voiko halpa hintalappu olla oikea. Semmoista se on kun digitaalisena löytyy kaikki ja laitteet vanhenee käsiin. Ei nykypolvi sitten oikein pysty tajuamaan c-kasetti/lp/vhs/cd -aikojakaan tai tämmöisten hamstrausta hyllyihin enää, kun kaikki on mobiilissa.
U2 oli pitkään itselle se maailman paras bändi, ja toki Rattle and Hum ihan järjettömän kova elokuva. Kävin katsomassa sen useampaan kertaan teatterissa. Kun vähän vielä kasvoin, piti bändiä päästä livenäkin Tukholmaan katsomaan, se oli niitä ZooTv-aikoja, 1993. Viimeiset markat nostin Postipankin tililtä, että sain matkan maksettua.
Nykyajan nuoriso ei ehkä ymmärräkään, miten helposti kaikki maailman musiikki on nyt saatavilla. Penskana tuli nauhoitettua kasetille musiikkia ihan TV-ohjelmistakin. Silloin piti koko perheen istua hipihiljaa sohvalla. Karseitahan ne nauhoitukset olivat, mutta silti puhki kuunneltiin. Ja tietysti se klassinen radiosta nauhoittaminen, ja vi**uuntuminen, kun juontaja höpötti hyvän biisin päälle. Keski-Suomen taajuuksilla kuului Tapani Ripatin juontama yöradio, ja musiikkia oli laidasta laitaan. Osasta en niin diggaillut, mutta helmiäkin sai tallennettua. Radio Jyväskylässä soitettiin hyvää musiikkia, mutta joskus se kuului ja joskus ei.
Lapsena sai oikeasti säästää, että sai jonkun kasetin tai levyn ostettua. Sitä kuunneltiinkin sitten viikko putkeen, ja lyriikoita luettiin kuin piru raamattua (jos tekstit löytyivät sisäkannesta). Aika hyvin oppi samalla englantia, kun piti oudot sanat tsekata sanakirjasta. Nykyään varmaan edes näkisi lukea niitä kasetin sisäkansia. Vieläkin on kaapissa laatikollinen vanhoja nauhoja, joita en vain ole raaskinut heittää menemään. Osa juurikin näitä itse nauhoitettuja. Toki cd-levyjä löytyy pinot myös. Vaikka nykyään kuuntelenkin musiikkini yleensä netistä vastamelukuulokkeilla.
Koska ennen musiikki ostettiin itse, sitä arvostikin ehkä eri tavalla. Nykyään musiikkiinkin on iskenyt jonkinlainen kertakäyttöisyys. Eipä silti, hyvää musiikkia tehdään edelleen. Nyt aloittelevat artistitkin voivat julkaista tuotantoaan eri alustoilla, eikä ole pakko olla levytyssopimusta saadakseen kuuntelijoita. Mutta siihen massaan vain helposti hukkuvat ne helmetkin.
Totta. Töissähän tuon huomasi Youtuben ja Spotifyn tultua heti, miten levyjen arvostus ja tietotaito saivat huutia, ellei sulla ollut 8 miljoonaa biisiä, niin johan teinin nokka nousi ;D Kokoelmalevyt vanhenivat käsiin, kun ennen niitä saattoi ennen nettiä soitella sentään pari-kolme kuukautta, mutta netin myötä levylle päätyneet biisit olivat jo "vanhoja"
Sata kättä näyttämässä kännykän ruudulta, että soita tää heti tai mellakka :D Faithlessin Insomnian soidessa teini tulee itkemään, että soita jotain ysäriä, "jossa lauletaan uuuummmammmapappajeijaa...kyl sä tiiät!" "Mikä U2, me halutaan Cardi B:tä!!!"
Oi niitä kaukaisia aikoja ennen koronaa! ;D
Dusty Hill lähti sitten soittelemaan bassoa Taivaan suureen orkesteriin. Laitetaan tähän hieman pidempi keikkataltiointi Zz Topilta. Eikä oo ollut helppoa Metal Churchin, Slipknotin, Kansasin tai Cinderellan faneillekaan, kaikista on yhtyeen jäsen kuollut viikon sisään. Oi voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuuntelin Madonnaa, Nina Hagenia, Toyahia, Judas Priestiä, Kim Wildeä, Laura Branigania ja Abbaa pääasiassa. Kuuntelen näitä vieläkin ja vielä ihan cd.ltä. En ole lainkaan kiinnostunut nykymusiikista enkä voi sietää hajutonta ja mautonta Suomi-poppia.
Dustyn ja Billyn mustat lasit ja parta -imago on ehkä paras rockimago ikinä, kaikki tietävät heidät jo sen perusteella. Billy Gibbonsin soitto on niin ongelmatonta. Rumpali Frank Beard on edelleen maailman paras koko ajan silmät kiinni soittava rumpali.
Eliminatorin aikaan maailma oli heidän, mutta periaatteessa he olisivat voineet soittaa ihan minkä settilistan tahansa ja porukka jammaisi mukana. Hieno bändi ja erittäin mutkaton lavaesiintyminen. Ei tarvita paukkuja tai stroboja, jos vaan osaa soittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuuntelin Madonnaa, Nina Hagenia, Toyahia, Judas Priestiä, Kim Wildeä, Laura Branigania ja Abbaa pääasiassa. Kuuntelen näitä vieläkin ja vielä ihan cd.ltä. En ole lainkaan kiinnostunut nykymusiikista enkä voi sietää hajutonta ja mautonta Suomi-poppia.
Hypätään taas hieman ajallisesti aihepiiristä vuoteen 2003. Mitä mieltä olet Apocalyptica & Nina Hagen -duetosta Rammsteinin Seemannista? Minusta tämä on yksi hienoimmista videoista ikinä, Nina saa olla oma itsensä, muljautella silmiään ja laulaa kuin enkeli koko skaalallaan ja erittäin onnistunut, alkuperäisen kevyesti päihittävä cover. En pahastuisi, jos Nina vielä joskus tekisi kokonaisen cover-albumin nimenomaan Apojen kanssa.
Ninasta hahmona tykkään, koska hän ei tosiaankaan ota itseään liian vakavasti. 66 vuotias mamma tänä vuonna. Mutta samalla muistuttaa niin oivasti siitä, miksi tämmöinen henkilö saattaisi myös olla aika rasittavaa tai pelottavaakin seuraa. Pieninä annoksina jees, mutta koko ajan... Hmmmmmm... Ei tarvitse kahdesti miettiä, kuka on ollut sarjakuvahahmo Harley Quinnin yhtenä inspiraationa.
ps. Miten ihmeessä saataisiin muuten Mike Monroe ja Nina Hagen vielä jotenkin yhtä aikaa lavalle? Siinä olisi varmasti taikaa.
Enpä kyllä keksi tähän hätään yhtään 90-luvulla fanittamaani muusikkoa tai bändiä, joka olisi nykypäivänäkään mitenkään erityisen loukkaava.
Itse kyllä hätkähdin joku päivä sitten, miten seksistisiä AC/DC:n sanoitukset ovatkaan. Mutta eipä tuo nyt minua erityisesti loukkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Enpä kyllä keksi tähän hätään yhtään 90-luvulla fanittamaani muusikkoa tai bändiä, joka olisi nykypäivänäkään mitenkään erityisen loukkaava.
Itse kyllä hätkähdin joku päivä sitten, miten seksistisiä AC/DC:n sanoitukset ovatkaan. Mutta eipä tuo nyt minua erityisesti loukkaa.
Hevi/rock-biisit ovat vähemmän sitä hempeilyä. Mennään suoremmin asiaan.
Billy lauloi Tush...usta
ja tätäkin voi ihan hyvin kuvitella konservatiivisten tyttölasten laulavan innolla karaokessa helmikorut kaulassa ... kunnes he hieman vanhempina tajuavat slangisanakirjaa lukiessaan, mistä biisi oikeasti kertoo - ja ewwwwww!!! ;D
Tai sitten, jos tyyppi laulaa "uaararariöööörörörööööööörghhghghghghgggggghhhhhhh!"-death metal-örinää niin sitten levyn kannesta voi lukea tarkemmat sanoitukset, jossa "herkkä hevimies kävelee käsi niittisessä kädessä aurinkoisella kukkakedolla rakkaan goottitytön kanssa" Mit- vit---?!?!?!? ;D
Joo, tämä ketju on täällä vielä hetken aikaa, päätin mieluummin jatkaa elämää omassa blogissa kuin mitä täällä, ennenkuin tämänkin joku lahjaton Sanoman toimittaja itselleen omii.
Ilmaisia lounaita ei tietty missään ole, mutta tämä käänne elokuvafanien ketjussa oli aika törkeä vedätys.
https://www.is.fi/menaiset/vapaalla/art-2000008145056.html
Kiitoksia lukijoille, hyvää yötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paras Suomalainen bändi kautta aikojen oli Hurriganes ja sen jälkeen Topi & Agents.
Anssi avokela ja palevase on silkkaa paskaa jos suoraan sanotaan. knipi ja mike on ihan silkkaa komukka oksennusta.
Joops,
jatketaan vielä aiheesta pienen väliepisodin jälkeen...
R.E.M. yöuinnilla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monroe oli muna pystyssä musiikkiohjelmassa kun siellä esiintyi pitkähiuslisäke hippi siis homo.
Pari live-vetoa Faithlessilta. Bändi oli ja on edelleen rautaa livenä ja levyllä.
Insomnia
ja God is a DJ
Jools Hollandin musiikkiohjelmat ovat melkeinpä parasta live-taltiointia mitä löytyy, joten niitä nyt tänne linkitän.
Tässä INXSin Never tear us apart
Simply Rediäkin kuunneltiin. Tässä tuoreempaa live-taltiointia. Hucknall laulaa edelleen nuotissa.
Sade Adu on edelleen yhtä smoooooooooth kuin oli vuonna 1984.
Mietin tuohon mitä musiikkia voisi lohdutuksena laittaa, itse halusit kepeämpää musiikkia, mutta kokemuksesta voin sanoa, että kyllä sen itkun pitää myös antaa tulla, jos siitä ihmisestä oikeasti välitit. (ja kai mun pitää jotenkin säilyttää tämä epäempaattinen, toksinen, naisten itkettäjien imago, joka mulla nyt Vauvassa on, myös tämmöisessä asiaketjussa) Tässä pari mulle tärkeää biisiä tästä suruaiheesta.
50:sten keskustelussa, jossa mainostelin tätä keskustelua (ja jonka Char taisit tänne suoraan linkittää?) oli kommenttia siitä, että pelkäävät, ettei vanhainkodissa saa kuunnella kuin virsiä tai muuta rokin sijaan. Mulle tämä video on aina ollut yksi kuolevaisuutensa ja vanhainkodin kohtalonsa tajuamisen kannalta oleellisia juttuja, sekä inhorealistinen, että lopulta lohduttava. Kaikkia ei varmaan Christina Ricci saavu hakemaan, mutta elämä on silti voinut olla ihan elämisen arvoista luopumisen hetkeen saakka. Täytyy vaan itse elää tarpeeksi kauan, että ymmärtää. Ja mä kyllä raivoan, jos ei tätäkään sitten itse vanhana jarruna hoitopaikassa saa kuunnella ;D
tämän You Have Been Loved -biisin kuvaus on niin täydellisesti kappaleen YT-kommenttiosiossa, että anteeksi vain, lainaan sieltä:
"perhaps one of the most beautiful and poignant love songs ever written, particularly when one understands the background to the lyrics. in case those that listen are unfamiliar, the song is dedicated to George's first love Anselmo, who passed away 6 months into their relationship. section 1 of the song described the love anselmo's mother had for him as a child and the pain of losing him. George and anselmo's mother meeting to visit at the grave and take him flowers, with George singing about losing faith. As she leaves the graveyard she tells him don't think that God is dead. part 2 is George speaking to Anselmo at his grave after his mother has left, and part 3 is George addressing God directly about how cruel life is and that he doesn't keep such love from harm. finally, part 4 is anselmo speaking to George either from the grave or just before he passed."
Jos mä joskus jotain levytän, niin se tulee olemaan tämän tyylistä, henkilökohtaista, sanoitukseltaan. Genrellä ei ole väliä.