Niin ne vaan on ne pari virikelasta hoidossa vielä juhannusviikolla ja juhannuksen jälkeenkin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vauvan vuonna 2020. Paikkakunnan mammaryhmässä, jossa useammalla oli n. 2v esikoinen, vain yksi piti esikoisen kotona. Ja katinkontit mistään masennuksesta johtuu, nuo mammat oli aktiivisia vauvan kanssa, kiertelivät kaupungilla, kirpparilla, lounailla. Whatsapp ryhmään oli energiaa laittaa 50 viestiä päivässä. Vauvalle ihana shoppailla gugguuta ja kaikoa. Sitten sivulauseessa ihmetellään, kun esikoinen saa niin usein raivareita. Ja kyse ei ollut mistään osapäivähoidosta, vaan esikoinen on ihan pitkän päivän hoidossa. Säälittävää touhua ja kertoo myös nykyajasta paljon. Ei jakseta leikkiä, viedä ulos, tapaamaan ihmisiä, elää yhdessä arkea edes kahden lapsen kanssa.

Ja ihan sama ilmiö myös pääkaupunkiseudulla. Minulla lapsia syntynyt 2010-2020 välillä ja voin kertoa, että tilanne oli ihan eri esikoisen kohdalla. Hän kävi kerhossa 3-vuotiaasta eteenpäin ja sama tilanne oli muillakin perheillä joissa 2-3 vuotta vanhempi esikoinen vauvan syntyessä. Muistan ainoastaan yhden perheen, jossa esikoinen oli päivähoidossa, kun äiti vauvan kanssa kotona ja hänkin oli tosi vähän siellä hoidossa ja lyhyitä päiviä. 

Kuopuksen kohdalla tilanne oli aivan eri. Kaikki lähipuiston mammat hoidattivat itsestäänselvyytenä esikoiset päiväkodissa kulkiessaan itse vauvan kanssa vauvakerhoissa, kahviloissa ym. Nuorimmat esikoiset olivat jopa alle 2-vuotiaita. Ja niin olivat esikoiset hoidossa sen n. 8h päivässä, ei pidetty mitään syys- tai hiihtolomia, olivat käytännössä hoidossa koko sen ajan kun päiväkoti oli auki ja kesällä myös siihen saakka kunnes päiväkoti meni kiinni heinäkuussa. Yksi piti esikoista hoidossa jopa isyysloman ajan, eli molemmat vanhemmat olivat kotona vauvan kanssa ja samalla pieni esikoinen pitkät päivät hoidossa ja toinen perhe  lomaili kesällä yhdessä ilman esikoista. 

Kellään näillä perheillä ei ole mitään sossu-taustaa, ovat ihan "normaaleja" työssäkäyviä ihmisiä (jota kyllä ihmettelen, jos eivät kotona pärjää edes kahden lapsen kanssa yksin?), suurin osaa saa vielä runsaasti apua muun muassa isovanhemmilta. Itse asiassa nyt kun mietin niin ne, ketkä saavat vähiten, jos ollenkaan apua, pärjäävät ehkä parhaiten? 

Minä pidin esikoiseni kotona kun oli vauva, koska "tottakai hyvä äiti hoitaa lapsensa kotona". No en ollut hyvä äiti. Harvaa asiaa kadun, mutta se on yksi etten hakenut apua silloin kun sille todella olisi ollut tarvetta. En vaan jaksanut siinä totaalisen uupumuksen tilassa alkaa etsimään sitä. Lasten isä oli tosi paljon poissa töitten takia, se tuli vähän yllätyksenä, ei ollut tiennyt miten paljon reissaamista tulisi olemaan kun tiettyyn työtehtävään lupautui. Vauva nukkui todella huonosti ja heräilin pahimmillaan tunnin välein. Kolmevuotias oli pahassa uhmaiässä eikä nukkunut päiväunia. Oma fyysinenkin terveys meinasi pettää, sairastelin jatkuvasti. Olin aivan p*ska äiti sille kolmevuotiaalle, väsyneenä hermot petti liian monta kertaa enkä todellakaan jaksanut aina keksiä mitään fiksua virikettä vaan turvauduin ryhmä hauhun ja torkuin vieressä. Toki oli niitä hyviäkin hetkiä ja mammakerhoissa ja neuvoloissa näyttelin reipasta.

Eivät kaikki vauvat heräile tunnin välein. Osa nukkuu täydet yöt jo lähes synnäriltä. Tiedän myös äitejä, jotka kehuskelee ihan sillä kuinka helppoa heillä on olla vain vauvan kanssa samalla kun esikoinen pitkiä päiviä hoidossa. Ja tosiaan sitten ihmetellään kun esikoinen kiukuttelee niin paljon. Mitäköhän traumoja tuollaisesta voi pahimmillaan jäädä sille esikoiselle? Miksi lapsen äiti ei ymmärrä omaa lastaan, sen käytöstä ja tarpeita tuon paremmin? Onko kyse jostain yksinkertaisuudesta vai mistä?

Mutta jotkut heräilee eikä voi ennen vauvan syntymää tietää saatko helpon vauvan vai koliikkivauvan joka huutaa kaiken aikaa. Kyllä, on niitä äitejä jotka nauttii helposta elämästä sen esikoisen kustannuksella, mutta on myös iso joukko niitä äitejä jotka selviää hammasta purren uupumuksen partaalla, koska äidin vaan kuuluu jaksaa mitä vain, ja ihmiset joukolla paheksuu jos ei jaksakaan. On myös niitä joilla uupumus menee yli ja eivät enää oikeasti jaksa. Minkälaisia traumoja se aiheuttaa sille esikoiselle, jos jää täysin laimimlyödyksi kotona kun äiti ei jaksa?

Vanhoina hyvinä aikoina toimi sellainen kuin kunnan kotipalvelu. Sieltä sai apua kotiin.

Niin, no mitäpä se nykyvanhempia hyödyttää kun semmoista palvelua ei enää ole?

Sen voisi palauttaa. Ja samalla lopettaa tuon naurettavan vaka/lasu-koneiston.

Joku on lyhytkatseisuudessaan laskenut että on halvempi hoitaa lapset päiväkodissa kuin viedä sitä kotiapua suoraan koteihin. Ysärilaman aikaisia päätöksiä tämäkin, ja seuraukset on näkyvissä.

Toivottavasti meidän lasta ei pidetä virikelapsena. Molemmat vanhemmat tekee vuorotyötä ja välillä ylitöitä yötä myötenkin. Silti lapsella max 8h päiväkotipäivät.

Olen tässä kuunnellut vanhaa tyttökaveriporukkaani, joiden kesälomat koostuvat viestien perusteella silkasta kärsimyksestä. Jokakesäinen valitus siitä, miten koko ajan pitää olla laittamassa ruokaa ja toimia ohjelmatoimistona, alkoi jo pari viikkoa sitten. Eli omat lapset ovat heille rasite silloin, kun laitos ei hoida heitä. Minkäköhän takia ne lapset on pitänyt hankkia? Olen itse tämän vanhan kotikaupungin kaveriporukan ainoa lapseton, ja aina loma- tms. kuvia keskusteluumme laittaessani saan useammalta kaverilta passiivis-aggressiivista kuittailua että helppohan sun on ilman lapsia reissata ja ottaa rennosti. Noh, nämä asiat ovat VALINTOJA.

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä kuunnellut vanhaa tyttökaveriporukkaani, joiden kesälomat koostuvat viestien perusteella silkasta kärsimyksestä. Jokakesäinen valitus siitä, miten koko ajan pitää olla laittamassa ruokaa ja toimia ohjelmatoimistona, alkoi jo pari viikkoa sitten. Eli omat lapset ovat heille rasite silloin, kun laitos ei hoida heitä. Minkäköhän takia ne lapset on pitänyt hankkia? Olen itse tämän vanhan kotikaupungin kaveriporukan ainoa lapseton, ja aina loma- tms. kuvia keskusteluumme laittaessani saan useammalta kaverilta passiivis-aggressiivista kuittailua että helppohan sun on ilman lapsia reissata ja ottaa rennosti. Noh, nämä asiat ovat VALINTOJA.

Mikään ei ole rasittavampi kuin lapseton besserwisser. Mitähän sinäkin täällä VAUVApalstalla edes teet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vauvan vuonna 2020. Paikkakunnan mammaryhmässä, jossa useammalla oli n. 2v esikoinen, vain yksi piti esikoisen kotona. Ja katinkontit mistään masennuksesta johtuu, nuo mammat oli aktiivisia vauvan kanssa, kiertelivät kaupungilla, kirpparilla, lounailla. Whatsapp ryhmään oli energiaa laittaa 50 viestiä päivässä. Vauvalle ihana shoppailla gugguuta ja kaikoa. Sitten sivulauseessa ihmetellään, kun esikoinen saa niin usein raivareita. Ja kyse ei ollut mistään osapäivähoidosta, vaan esikoinen on ihan pitkän päivän hoidossa. Säälittävää touhua ja kertoo myös nykyajasta paljon. Ei jakseta leikkiä, viedä ulos, tapaamaan ihmisiä, elää yhdessä arkea edes kahden lapsen kanssa.

Ja ihan sama ilmiö myös pääkaupunkiseudulla. Minulla lapsia syntynyt 2010-2020 välillä ja voin kertoa, että tilanne oli ihan eri esikoisen kohdalla. Hän kävi kerhossa 3-vuotiaasta eteenpäin ja sama tilanne oli muillakin perheillä joissa 2-3 vuotta vanhempi esikoinen vauvan syntyessä. Muistan ainoastaan yhden perheen, jossa esikoinen oli päivähoidossa, kun äiti vauvan kanssa kotona ja hänkin oli tosi vähän siellä hoidossa ja lyhyitä päiviä. 

Kuopuksen kohdalla tilanne oli aivan eri. Kaikki lähipuiston mammat hoidattivat itsestäänselvyytenä esikoiset päiväkodissa kulkiessaan itse vauvan kanssa vauvakerhoissa, kahviloissa ym. Nuorimmat esikoiset olivat jopa alle 2-vuotiaita. Ja niin olivat esikoiset hoidossa sen n. 8h päivässä, ei pidetty mitään syys- tai hiihtolomia, olivat käytännössä hoidossa koko sen ajan kun päiväkoti oli auki ja kesällä myös siihen saakka kunnes päiväkoti meni kiinni heinäkuussa. Yksi piti esikoista hoidossa jopa isyysloman ajan, eli molemmat vanhemmat olivat kotona vauvan kanssa ja samalla pieni esikoinen pitkät päivät hoidossa ja toinen perhe  lomaili kesällä yhdessä ilman esikoista. 

Kellään näillä perheillä ei ole mitään sossu-taustaa, ovat ihan "normaaleja" työssäkäyviä ihmisiä (jota kyllä ihmettelen, jos eivät kotona pärjää edes kahden lapsen kanssa yksin?), suurin osaa saa vielä runsaasti apua muun muassa isovanhemmilta. Itse asiassa nyt kun mietin niin ne, ketkä saavat vähiten, jos ollenkaan apua, pärjäävät ehkä parhaiten? 

Minä pidin esikoiseni kotona kun oli vauva, koska "tottakai hyvä äiti hoitaa lapsensa kotona". No en ollut hyvä äiti. Harvaa asiaa kadun, mutta se on yksi etten hakenut apua silloin kun sille todella olisi ollut tarvetta. En vaan jaksanut siinä totaalisen uupumuksen tilassa alkaa etsimään sitä. Lasten isä oli tosi paljon poissa töitten takia, se tuli vähän yllätyksenä, ei ollut tiennyt miten paljon reissaamista tulisi olemaan kun tiettyyn työtehtävään lupautui. Vauva nukkui todella huonosti ja heräilin pahimmillaan tunnin välein. Kolmevuotias oli pahassa uhmaiässä eikä nukkunut päiväunia. Oma fyysinenkin terveys meinasi pettää, sairastelin jatkuvasti. Olin aivan p*ska äiti sille kolmevuotiaalle, väsyneenä hermot petti liian monta kertaa enkä todellakaan jaksanut aina keksiä mitään fiksua virikettä vaan turvauduin ryhmä hauhun ja torkuin vieressä. Toki oli niitä hyviäkin hetkiä ja mammakerhoissa ja neuvoloissa näyttelin reipasta.

Eivät kaikki vauvat heräile tunnin välein. Osa nukkuu täydet yöt jo lähes synnäriltä. Tiedän myös äitejä, jotka kehuskelee ihan sillä kuinka helppoa heillä on olla vain vauvan kanssa samalla kun esikoinen pitkiä päiviä hoidossa. Ja tosiaan sitten ihmetellään kun esikoinen kiukuttelee niin paljon. Mitäköhän traumoja tuollaisesta voi pahimmillaan jäädä sille esikoiselle? Miksi lapsen äiti ei ymmärrä omaa lastaan, sen käytöstä ja tarpeita tuon paremmin? Onko kyse jostain yksinkertaisuudesta vai mistä?

Mutta jotkut heräilee eikä voi ennen vauvan syntymää tietää saatko helpon vauvan vai koliikkivauvan joka huutaa kaiken aikaa. Kyllä, on niitä äitejä jotka nauttii helposta elämästä sen esikoisen kustannuksella, mutta on myös iso joukko niitä äitejä jotka selviää hammasta purren uupumuksen partaalla, koska äidin vaan kuuluu jaksaa mitä vain, ja ihmiset joukolla paheksuu jos ei jaksakaan. On myös niitä joilla uupumus menee yli ja eivät enää oikeasti jaksa. Minkälaisia traumoja se aiheuttaa sille esikoiselle, jos jää täysin laimimlyödyksi kotona kun äiti ei jaksa?

Missä se toinen vanhempi?

Mulla ei ole kuin yksi lapsi, mutta hänen varhaislapsuus oltiin kumppanin työn vuoksi valtaosin kahdestaan. Kävin töissä 11 kk iästä alkaen ja töiden jälkeen, viikonloput ja lomat vietin lapsen kanssa kahden ja mahdollisuuksien mukaan kolmestaan koko perheen kesken. Asuimme kaukana perheestä ja suvusta, joten hoitoapua ei lähellä ollut. Mitä se äidin oma aika olisi sitten pitänyt olla? Mies mahdollisti urheiluharrastuksen ollessaan kotona, muuten nipistin työpäivän lopusta hetken ja kävin juoksemassa, tai sitten lenkkeilin lapsi rattaissa /pulkassa.

Minusta tuntuu, että ongelma jaksamisen kanssa on nyt jossain muualla kuin siinä oman lapsensa hoivaamisessa. Omakin oli vauvana itkuinen refluksin vuoksi ja on kärsinyt nukahtamisvaikeuksista koko ikänsä. So? Kuuluu ihan tavalliseen perhe-elämään. Täytyyhän tällaiseen olla valmistautunut jo lasta suunnitellessa ja miettiä riittääkö omat henkiset voimavarat vanhemmuuteen tai onko siihen oikeasti, aidosti edes mielenkiintoa. Poikkeustilanteissa, esim sairaudessa tai onnettomuuksissa pitäisi kyllä olla joustavammin apua saatavilla, se on totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vauvan vuonna 2020. Paikkakunnan mammaryhmässä, jossa useammalla oli n. 2v esikoinen, vain yksi piti esikoisen kotona. Ja katinkontit mistään masennuksesta johtuu, nuo mammat oli aktiivisia vauvan kanssa, kiertelivät kaupungilla, kirpparilla, lounailla. Whatsapp ryhmään oli energiaa laittaa 50 viestiä päivässä. Vauvalle ihana shoppailla gugguuta ja kaikoa. Sitten sivulauseessa ihmetellään, kun esikoinen saa niin usein raivareita. Ja kyse ei ollut mistään osapäivähoidosta, vaan esikoinen on ihan pitkän päivän hoidossa. Säälittävää touhua ja kertoo myös nykyajasta paljon. Ei jakseta leikkiä, viedä ulos, tapaamaan ihmisiä, elää yhdessä arkea edes kahden lapsen kanssa.

Ja ihan sama ilmiö myös pääkaupunkiseudulla. Minulla lapsia syntynyt 2010-2020 välillä ja voin kertoa, että tilanne oli ihan eri esikoisen kohdalla. Hän kävi kerhossa 3-vuotiaasta eteenpäin ja sama tilanne oli muillakin perheillä joissa 2-3 vuotta vanhempi esikoinen vauvan syntyessä. Muistan ainoastaan yhden perheen, jossa esikoinen oli päivähoidossa, kun äiti vauvan kanssa kotona ja hänkin oli tosi vähän siellä hoidossa ja lyhyitä päiviä. 

Kuopuksen kohdalla tilanne oli aivan eri. Kaikki lähipuiston mammat hoidattivat itsestäänselvyytenä esikoiset päiväkodissa kulkiessaan itse vauvan kanssa vauvakerhoissa, kahviloissa ym. Nuorimmat esikoiset olivat jopa alle 2-vuotiaita. Ja niin olivat esikoiset hoidossa sen n. 8h päivässä, ei pidetty mitään syys- tai hiihtolomia, olivat käytännössä hoidossa koko sen ajan kun päiväkoti oli auki ja kesällä myös siihen saakka kunnes päiväkoti meni kiinni heinäkuussa. Yksi piti esikoista hoidossa jopa isyysloman ajan, eli molemmat vanhemmat olivat kotona vauvan kanssa ja samalla pieni esikoinen pitkät päivät hoidossa ja toinen perhe  lomaili kesällä yhdessä ilman esikoista. 

Kellään näillä perheillä ei ole mitään sossu-taustaa, ovat ihan "normaaleja" työssäkäyviä ihmisiä (jota kyllä ihmettelen, jos eivät kotona pärjää edes kahden lapsen kanssa yksin?), suurin osaa saa vielä runsaasti apua muun muassa isovanhemmilta. Itse asiassa nyt kun mietin niin ne, ketkä saavat vähiten, jos ollenkaan apua, pärjäävät ehkä parhaiten? 

Minä pidin esikoiseni kotona kun oli vauva, koska "tottakai hyvä äiti hoitaa lapsensa kotona". No en ollut hyvä äiti. Harvaa asiaa kadun, mutta se on yksi etten hakenut apua silloin kun sille todella olisi ollut tarvetta. En vaan jaksanut siinä totaalisen uupumuksen tilassa alkaa etsimään sitä. Lasten isä oli tosi paljon poissa töitten takia, se tuli vähän yllätyksenä, ei ollut tiennyt miten paljon reissaamista tulisi olemaan kun tiettyyn työtehtävään lupautui. Vauva nukkui todella huonosti ja heräilin pahimmillaan tunnin välein. Kolmevuotias oli pahassa uhmaiässä eikä nukkunut päiväunia. Oma fyysinenkin terveys meinasi pettää, sairastelin jatkuvasti. Olin aivan p*ska äiti sille kolmevuotiaalle, väsyneenä hermot petti liian monta kertaa enkä todellakaan jaksanut aina keksiä mitään fiksua virikettä vaan turvauduin ryhmä hauhun ja torkuin vieressä. Toki oli niitä hyviäkin hetkiä ja mammakerhoissa ja neuvoloissa näyttelin reipasta.

Eivät kaikki vauvat heräile tunnin välein. Osa nukkuu täydet yöt jo lähes synnäriltä. Tiedän myös äitejä, jotka kehuskelee ihan sillä kuinka helppoa heillä on olla vain vauvan kanssa samalla kun esikoinen pitkiä päiviä hoidossa. Ja tosiaan sitten ihmetellään kun esikoinen kiukuttelee niin paljon. Mitäköhän traumoja tuollaisesta voi pahimmillaan jäädä sille esikoiselle? Miksi lapsen äiti ei ymmärrä omaa lastaan, sen käytöstä ja tarpeita tuon paremmin? Onko kyse jostain yksinkertaisuudesta vai mistä?

Mutta jotkut heräilee eikä voi ennen vauvan syntymää tietää saatko helpon vauvan vai koliikkivauvan joka huutaa kaiken aikaa. Kyllä, on niitä äitejä jotka nauttii helposta elämästä sen esikoisen kustannuksella, mutta on myös iso joukko niitä äitejä jotka selviää hammasta purren uupumuksen partaalla, koska äidin vaan kuuluu jaksaa mitä vain, ja ihmiset joukolla paheksuu jos ei jaksakaan. On myös niitä joilla uupumus menee yli ja eivät enää oikeasti jaksa. Minkälaisia traumoja se aiheuttaa sille esikoiselle, jos jää täysin laimimlyödyksi kotona kun äiti ei jaksa?

Missä se toinen vanhempi?

Mulla ei ole kuin yksi lapsi, mutta hänen varhaislapsuus oltiin kumppanin työn vuoksi valtaosin kahdestaan. Kävin töissä 11 kk iästä alkaen ja töiden jälkeen, viikonloput ja lomat vietin lapsen kanssa kahden ja mahdollisuuksien mukaan kolmestaan koko perheen kesken. Asuimme kaukana perheestä ja suvusta, joten hoitoapua ei lähellä ollut. Mitä se äidin oma aika olisi sitten pitänyt olla? Mies mahdollisti urheiluharrastuksen ollessaan kotona, muuten nipistin työpäivän lopusta hetken ja kävin juoksemassa, tai sitten lenkkeilin lapsi rattaissa /pulkassa.

Minusta tuntuu, että ongelma jaksamisen kanssa on nyt jossain muualla kuin siinä oman lapsensa hoivaamisessa. Omakin oli vauvana itkuinen refluksin vuoksi ja on kärsinyt nukahtamisvaikeuksista koko ikänsä. So? Kuuluu ihan tavalliseen perhe-elämään. Täytyyhän tällaiseen olla valmistautunut jo lasta suunnitellessa ja miettiä riittääkö omat henkiset voimavarat vanhemmuuteen tai onko siihen oikeasti, aidosti edes mielenkiintoa. Poikkeustilanteissa, esim sairaudessa tai onnettomuuksissa pitäisi kyllä olla joustavammin apua saatavilla, se on totta.

Et hahmota että on eri asia jos lapsia on yksi kuin että jos lapsia on useampi.

Musta tuntuu että ongelma on nyt sun päässäsi😂

Tämä ketju ei kyllä jätä ihmetyksen varaan, että päiväkodeissa ei halua työskennellä enää nykyään kukaan. Tuskin tulee jatkossakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vauvan vuonna 2020. Paikkakunnan mammaryhmässä, jossa useammalla oli n. 2v esikoinen, vain yksi piti esikoisen kotona. Ja katinkontit mistään masennuksesta johtuu, nuo mammat oli aktiivisia vauvan kanssa, kiertelivät kaupungilla, kirpparilla, lounailla. Whatsapp ryhmään oli energiaa laittaa 50 viestiä päivässä. Vauvalle ihana shoppailla gugguuta ja kaikoa. Sitten sivulauseessa ihmetellään, kun esikoinen saa niin usein raivareita. Ja kyse ei ollut mistään osapäivähoidosta, vaan esikoinen on ihan pitkän päivän hoidossa. Säälittävää touhua ja kertoo myös nykyajasta paljon. Ei jakseta leikkiä, viedä ulos, tapaamaan ihmisiä, elää yhdessä arkea edes kahden lapsen kanssa.

Ja ihan sama ilmiö myös pääkaupunkiseudulla. Minulla lapsia syntynyt 2010-2020 välillä ja voin kertoa, että tilanne oli ihan eri esikoisen kohdalla. Hän kävi kerhossa 3-vuotiaasta eteenpäin ja sama tilanne oli muillakin perheillä joissa 2-3 vuotta vanhempi esikoinen vauvan syntyessä. Muistan ainoastaan yhden perheen, jossa esikoinen oli päivähoidossa, kun äiti vauvan kanssa kotona ja hänkin oli tosi vähän siellä hoidossa ja lyhyitä päiviä. 

Kuopuksen kohdalla tilanne oli aivan eri. Kaikki lähipuiston mammat hoidattivat itsestäänselvyytenä esikoiset päiväkodissa kulkiessaan itse vauvan kanssa vauvakerhoissa, kahviloissa ym. Nuorimmat esikoiset olivat jopa alle 2-vuotiaita. Ja niin olivat esikoiset hoidossa sen n. 8h päivässä, ei pidetty mitään syys- tai hiihtolomia, olivat käytännössä hoidossa koko sen ajan kun päiväkoti oli auki ja kesällä myös siihen saakka kunnes päiväkoti meni kiinni heinäkuussa. Yksi piti esikoista hoidossa jopa isyysloman ajan, eli molemmat vanhemmat olivat kotona vauvan kanssa ja samalla pieni esikoinen pitkät päivät hoidossa ja toinen perhe  lomaili kesällä yhdessä ilman esikoista. 

Kellään näillä perheillä ei ole mitään sossu-taustaa, ovat ihan "normaaleja" työssäkäyviä ihmisiä (jota kyllä ihmettelen, jos eivät kotona pärjää edes kahden lapsen kanssa yksin?), suurin osaa saa vielä runsaasti apua muun muassa isovanhemmilta. Itse asiassa nyt kun mietin niin ne, ketkä saavat vähiten, jos ollenkaan apua, pärjäävät ehkä parhaiten? 

Minä pidin esikoiseni kotona kun oli vauva, koska "tottakai hyvä äiti hoitaa lapsensa kotona". No en ollut hyvä äiti. Harvaa asiaa kadun, mutta se on yksi etten hakenut apua silloin kun sille todella olisi ollut tarvetta. En vaan jaksanut siinä totaalisen uupumuksen tilassa alkaa etsimään sitä. Lasten isä oli tosi paljon poissa töitten takia, se tuli vähän yllätyksenä, ei ollut tiennyt miten paljon reissaamista tulisi olemaan kun tiettyyn työtehtävään lupautui. Vauva nukkui todella huonosti ja heräilin pahimmillaan tunnin välein. Kolmevuotias oli pahassa uhmaiässä eikä nukkunut päiväunia. Oma fyysinenkin terveys meinasi pettää, sairastelin jatkuvasti. Olin aivan p*ska äiti sille kolmevuotiaalle, väsyneenä hermot petti liian monta kertaa enkä todellakaan jaksanut aina keksiä mitään fiksua virikettä vaan turvauduin ryhmä hauhun ja torkuin vieressä. Toki oli niitä hyviäkin hetkiä ja mammakerhoissa ja neuvoloissa näyttelin reipasta.

Eivät kaikki vauvat heräile tunnin välein. Osa nukkuu täydet yöt jo lähes synnäriltä. Tiedän myös äitejä, jotka kehuskelee ihan sillä kuinka helppoa heillä on olla vain vauvan kanssa samalla kun esikoinen pitkiä päiviä hoidossa. Ja tosiaan sitten ihmetellään kun esikoinen kiukuttelee niin paljon. Mitäköhän traumoja tuollaisesta voi pahimmillaan jäädä sille esikoiselle? Miksi lapsen äiti ei ymmärrä omaa lastaan, sen käytöstä ja tarpeita tuon paremmin? Onko kyse jostain yksinkertaisuudesta vai mistä?

Mutta jotkut heräilee eikä voi ennen vauvan syntymää tietää saatko helpon vauvan vai koliikkivauvan joka huutaa kaiken aikaa. Kyllä, on niitä äitejä jotka nauttii helposta elämästä sen esikoisen kustannuksella, mutta on myös iso joukko niitä äitejä jotka selviää hammasta purren uupumuksen partaalla, koska äidin vaan kuuluu jaksaa mitä vain, ja ihmiset joukolla paheksuu jos ei jaksakaan. On myös niitä joilla uupumus menee yli ja eivät enää oikeasti jaksa. Minkälaisia traumoja se aiheuttaa sille esikoiselle, jos jää täysin laimimlyödyksi kotona kun äiti ei jaksa?

Missä se toinen vanhempi?

Mulla ei ole kuin yksi lapsi, mutta hänen varhaislapsuus oltiin kumppanin työn vuoksi valtaosin kahdestaan. Kävin töissä 11 kk iästä alkaen ja töiden jälkeen, viikonloput ja lomat vietin lapsen kanssa kahden ja mahdollisuuksien mukaan kolmestaan koko perheen kesken. Asuimme kaukana perheestä ja suvusta, joten hoitoapua ei lähellä ollut. Mitä se äidin oma aika olisi sitten pitänyt olla? Mies mahdollisti urheiluharrastuksen ollessaan kotona, muuten nipistin työpäivän lopusta hetken ja kävin juoksemassa, tai sitten lenkkeilin lapsi rattaissa /pulkassa.

Minusta tuntuu, että ongelma jaksamisen kanssa on nyt jossain muualla kuin siinä oman lapsensa hoivaamisessa. Omakin oli vauvana itkuinen refluksin vuoksi ja on kärsinyt nukahtamisvaikeuksista koko ikänsä. So? Kuuluu ihan tavalliseen perhe-elämään. Täytyyhän tällaiseen olla valmistautunut jo lasta suunnitellessa ja miettiä riittääkö omat henkiset voimavarat vanhemmuuteen tai onko siihen oikeasti, aidosti edes mielenkiintoa. Poikkeustilanteissa, esim sairaudessa tai onnettomuuksissa pitäisi kyllä olla joustavammin apua saatavilla, se on totta.

Et hahmota että on eri asia jos lapsia on yksi kuin että jos lapsia on useampi.

Musta tuntuu että ongelma on nyt sun päässäsi😂

Niin? Eikö tässä ole nyt kyse lapsista, jotka ovat joka tapauksessa päivähoidossa, mutta joiden päivähoitopaikan henkilökunta soisi saavan edes kesälomaa päikystä? Edelleen, missä se toinen vanhempi? Eikö hänellä ole ollenkaan vapaata töistä? Ei viikonloppuna? Ei lomaa? Outo työpaikka, liekö ihan laillistakaan.. Nyt olen ihan käsi sydämellä sitä mieltä, että jos ei kahden tai useamman lapsen kanssa kahden vanhemman perhe pärjää iltoja, viikonloppuja ja LISÄKSI SITÄ KESÄLOMAA, niin ei ehkä olisi kannattanut tehdä yhtä useampaa lasta.

Olen nelilapsisesta perheestä. Pikkusiskoni vietti kesälomaa, vanhempien sisarusten kanssa jos vanhemmat oli töissä, vanhempien loman ajan tietysti omien vanhempiensa (ja koko perheen) kanssa. Kuten olimme viettäneet mekin. Isä teki todella vaativaa työtä, jossa paljon päivystystä. Äiti ihan tavallisesti päivätyötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vauvan vuonna 2020. Paikkakunnan mammaryhmässä, jossa useammalla oli n. 2v esikoinen, vain yksi piti esikoisen kotona. Ja katinkontit mistään masennuksesta johtuu, nuo mammat oli aktiivisia vauvan kanssa, kiertelivät kaupungilla, kirpparilla, lounailla. Whatsapp ryhmään oli energiaa laittaa 50 viestiä päivässä. Vauvalle ihana shoppailla gugguuta ja kaikoa. Sitten sivulauseessa ihmetellään, kun esikoinen saa niin usein raivareita. Ja kyse ei ollut mistään osapäivähoidosta, vaan esikoinen on ihan pitkän päivän hoidossa. Säälittävää touhua ja kertoo myös nykyajasta paljon. Ei jakseta leikkiä, viedä ulos, tapaamaan ihmisiä, elää yhdessä arkea edes kahden lapsen kanssa.

Ja ihan sama ilmiö myös pääkaupunkiseudulla. Minulla lapsia syntynyt 2010-2020 välillä ja voin kertoa, että tilanne oli ihan eri esikoisen kohdalla. Hän kävi kerhossa 3-vuotiaasta eteenpäin ja sama tilanne oli muillakin perheillä joissa 2-3 vuotta vanhempi esikoinen vauvan syntyessä. Muistan ainoastaan yhden perheen, jossa esikoinen oli päivähoidossa, kun äiti vauvan kanssa kotona ja hänkin oli tosi vähän siellä hoidossa ja lyhyitä päiviä. 

Kuopuksen kohdalla tilanne oli aivan eri. Kaikki lähipuiston mammat hoidattivat itsestäänselvyytenä esikoiset päiväkodissa kulkiessaan itse vauvan kanssa vauvakerhoissa, kahviloissa ym. Nuorimmat esikoiset olivat jopa alle 2-vuotiaita. Ja niin olivat esikoiset hoidossa sen n. 8h päivässä, ei pidetty mitään syys- tai hiihtolomia, olivat käytännössä hoidossa koko sen ajan kun päiväkoti oli auki ja kesällä myös siihen saakka kunnes päiväkoti meni kiinni heinäkuussa. Yksi piti esikoista hoidossa jopa isyysloman ajan, eli molemmat vanhemmat olivat kotona vauvan kanssa ja samalla pieni esikoinen pitkät päivät hoidossa ja toinen perhe  lomaili kesällä yhdessä ilman esikoista. 

Kellään näillä perheillä ei ole mitään sossu-taustaa, ovat ihan "normaaleja" työssäkäyviä ihmisiä (jota kyllä ihmettelen, jos eivät kotona pärjää edes kahden lapsen kanssa yksin?), suurin osaa saa vielä runsaasti apua muun muassa isovanhemmilta. Itse asiassa nyt kun mietin niin ne, ketkä saavat vähiten, jos ollenkaan apua, pärjäävät ehkä parhaiten? 

Minä pidin esikoiseni kotona kun oli vauva, koska "tottakai hyvä äiti hoitaa lapsensa kotona". No en ollut hyvä äiti. Harvaa asiaa kadun, mutta se on yksi etten hakenut apua silloin kun sille todella olisi ollut tarvetta. En vaan jaksanut siinä totaalisen uupumuksen tilassa alkaa etsimään sitä. Lasten isä oli tosi paljon poissa töitten takia, se tuli vähän yllätyksenä, ei ollut tiennyt miten paljon reissaamista tulisi olemaan kun tiettyyn työtehtävään lupautui. Vauva nukkui todella huonosti ja heräilin pahimmillaan tunnin välein. Kolmevuotias oli pahassa uhmaiässä eikä nukkunut päiväunia. Oma fyysinenkin terveys meinasi pettää, sairastelin jatkuvasti. Olin aivan p*ska äiti sille kolmevuotiaalle, väsyneenä hermot petti liian monta kertaa enkä todellakaan jaksanut aina keksiä mitään fiksua virikettä vaan turvauduin ryhmä hauhun ja torkuin vieressä. Toki oli niitä hyviäkin hetkiä ja mammakerhoissa ja neuvoloissa näyttelin reipasta.

Eivät kaikki vauvat heräile tunnin välein. Osa nukkuu täydet yöt jo lähes synnäriltä. Tiedän myös äitejä, jotka kehuskelee ihan sillä kuinka helppoa heillä on olla vain vauvan kanssa samalla kun esikoinen pitkiä päiviä hoidossa. Ja tosiaan sitten ihmetellään kun esikoinen kiukuttelee niin paljon. Mitäköhän traumoja tuollaisesta voi pahimmillaan jäädä sille esikoiselle? Miksi lapsen äiti ei ymmärrä omaa lastaan, sen käytöstä ja tarpeita tuon paremmin? Onko kyse jostain yksinkertaisuudesta vai mistä?

Mutta jotkut heräilee eikä voi ennen vauvan syntymää tietää saatko helpon vauvan vai koliikkivauvan joka huutaa kaiken aikaa. Kyllä, on niitä äitejä jotka nauttii helposta elämästä sen esikoisen kustannuksella, mutta on myös iso joukko niitä äitejä jotka selviää hammasta purren uupumuksen partaalla, koska äidin vaan kuuluu jaksaa mitä vain, ja ihmiset joukolla paheksuu jos ei jaksakaan. On myös niitä joilla uupumus menee yli ja eivät enää oikeasti jaksa. Minkälaisia traumoja se aiheuttaa sille esikoiselle, jos jää täysin laimimlyödyksi kotona kun äiti ei jaksa?

Missä se toinen vanhempi?

Mulla ei ole kuin yksi lapsi, mutta hänen varhaislapsuus oltiin kumppanin työn vuoksi valtaosin kahdestaan. Kävin töissä 11 kk iästä alkaen ja töiden jälkeen, viikonloput ja lomat vietin lapsen kanssa kahden ja mahdollisuuksien mukaan kolmestaan koko perheen kesken. Asuimme kaukana perheestä ja suvusta, joten hoitoapua ei lähellä ollut. Mitä se äidin oma aika olisi sitten pitänyt olla? Mies mahdollisti urheiluharrastuksen ollessaan kotona, muuten nipistin työpäivän lopusta hetken ja kävin juoksemassa, tai sitten lenkkeilin lapsi rattaissa /pulkassa.

Minusta tuntuu, että ongelma jaksamisen kanssa on nyt jossain muualla kuin siinä oman lapsensa hoivaamisessa. Omakin oli vauvana itkuinen refluksin vuoksi ja on kärsinyt nukahtamisvaikeuksista koko ikänsä. So? Kuuluu ihan tavalliseen perhe-elämään. Täytyyhän tällaiseen olla valmistautunut jo lasta suunnitellessa ja miettiä riittääkö omat henkiset voimavarat vanhemmuuteen tai onko siihen oikeasti, aidosti edes mielenkiintoa. Poikkeustilanteissa, esim sairaudessa tai onnettomuuksissa pitäisi kyllä olla joustavammin apua saatavilla, se on totta.

Et hahmota että on eri asia jos lapsia on yksi kuin että jos lapsia on useampi.

Musta tuntuu että ongelma on nyt sun päässäsi😂

Niin? Eikö tässä ole nyt kyse lapsista, jotka ovat joka tapauksessa päivähoidossa, mutta joiden päivähoitopaikan henkilökunta soisi saavan edes kesälomaa päikystä? Edelleen, missä se toinen vanhempi? Eikö hänellä ole ollenkaan vapaata töistä? Ei viikonloppuna? Ei lomaa? Outo työpaikka, liekö ihan laillistakaan.. Nyt olen ihan käsi sydämellä sitä mieltä, että jos ei kahden tai useamman lapsen kanssa kahden vanhemman perhe pärjää iltoja, viikonloppuja ja LISÄKSI SITÄ KESÄLOMAA, niin ei ehkä olisi kannattanut tehdä yhtä useampaa lasta.

Olen nelilapsisesta perheestä. Pikkusiskoni vietti kesälomaa, vanhempien sisarusten kanssa jos vanhemmat oli töissä, vanhempien loman ajan tietysti omien vanhempiensa (ja koko perheen) kanssa. Kuten olimme viettäneet mekin. Isä teki todella vaativaa työtä, jossa paljon päivystystä. Äiti ihan tavallisesti päivätyötä.

Edelleenkään sinulla ei ole minkäänlaista omaa kokemusta siitä, millaista on olla useamman lapsen vanhempi.

Olet yhden ainoan pienen lapsen äiti jotka tuppaa olemaan maailman nerokkaimpia besserwissereitä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ihan ihmeellinen keskustelu. Meillä ei koskaan pidetty kesällä lomaa viikkoa kauempaa. Eikä oltaisi haluttukkaan. Lomat pidettiin pätkissä, koska haluttiin aina reissata lomilla. Kesällä viikko, vuokrattiin mökki, syksyllä viikko, lyhyt kaupunkiloma ja loput kotona. Joulun aikaan pari viikkoa, yleensä jenkeissä tai aasiassa ja keväällä viikko lasketellen. Ollaan ihan hirveitä vanhempia. 

Meillä on sama systeemi. Ja mikä vielä kamalampaa päiväkodin mielestä: minä olen opettaja! Minunhan pitäisi olla koko kesä lomalla. No kun en ole, vaan auttelen vanhempien perheyrityksessä, jossa kesä on kiireisintä sesonkiaikaa, enkä todellakaan tuo taaperoa työkoneiden sekaan pyörimään.

Tätähän ei päikyssä millään suostuta uskomaan, vähintään parin päivän välein joku tästä loma-asiasta valittaa. Lomailen heinäkuussa 1,5 viikkoa, syyslomalla viikon, talvilomalla viikon ja joulun aikaan 1,5 viikkoa. En tarvitse enempää lomia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vauvan vuonna 2020. Paikkakunnan mammaryhmässä, jossa useammalla oli n. 2v esikoinen, vain yksi piti esikoisen kotona. Ja katinkontit mistään masennuksesta johtuu, nuo mammat oli aktiivisia vauvan kanssa, kiertelivät kaupungilla, kirpparilla, lounailla. Whatsapp ryhmään oli energiaa laittaa 50 viestiä päivässä. Vauvalle ihana shoppailla gugguuta ja kaikoa. Sitten sivulauseessa ihmetellään, kun esikoinen saa niin usein raivareita. Ja kyse ei ollut mistään osapäivähoidosta, vaan esikoinen on ihan pitkän päivän hoidossa. Säälittävää touhua ja kertoo myös nykyajasta paljon. Ei jakseta leikkiä, viedä ulos, tapaamaan ihmisiä, elää yhdessä arkea edes kahden lapsen kanssa.

Ja ihan sama ilmiö myös pääkaupunkiseudulla. Minulla lapsia syntynyt 2010-2020 välillä ja voin kertoa, että tilanne oli ihan eri esikoisen kohdalla. Hän kävi kerhossa 3-vuotiaasta eteenpäin ja sama tilanne oli muillakin perheillä joissa 2-3 vuotta vanhempi esikoinen vauvan syntyessä. Muistan ainoastaan yhden perheen, jossa esikoinen oli päivähoidossa, kun äiti vauvan kanssa kotona ja hänkin oli tosi vähän siellä hoidossa ja lyhyitä päiviä. 

Kuopuksen kohdalla tilanne oli aivan eri. Kaikki lähipuiston mammat hoidattivat itsestäänselvyytenä esikoiset päiväkodissa kulkiessaan itse vauvan kanssa vauvakerhoissa, kahviloissa ym. Nuorimmat esikoiset olivat jopa alle 2-vuotiaita. Ja niin olivat esikoiset hoidossa sen n. 8h päivässä, ei pidetty mitään syys- tai hiihtolomia, olivat käytännössä hoidossa koko sen ajan kun päiväkoti oli auki ja kesällä myös siihen saakka kunnes päiväkoti meni kiinni heinäkuussa. Yksi piti esikoista hoidossa jopa isyysloman ajan, eli molemmat vanhemmat olivat kotona vauvan kanssa ja samalla pieni esikoinen pitkät päivät hoidossa ja toinen perhe  lomaili kesällä yhdessä ilman esikoista. 

Kellään näillä perheillä ei ole mitään sossu-taustaa, ovat ihan "normaaleja" työssäkäyviä ihmisiä (jota kyllä ihmettelen, jos eivät kotona pärjää edes kahden lapsen kanssa yksin?), suurin osaa saa vielä runsaasti apua muun muassa isovanhemmilta. Itse asiassa nyt kun mietin niin ne, ketkä saavat vähiten, jos ollenkaan apua, pärjäävät ehkä parhaiten? 

Minä pidin esikoiseni kotona kun oli vauva, koska "tottakai hyvä äiti hoitaa lapsensa kotona". No en ollut hyvä äiti. Harvaa asiaa kadun, mutta se on yksi etten hakenut apua silloin kun sille todella olisi ollut tarvetta. En vaan jaksanut siinä totaalisen uupumuksen tilassa alkaa etsimään sitä. Lasten isä oli tosi paljon poissa töitten takia, se tuli vähän yllätyksenä, ei ollut tiennyt miten paljon reissaamista tulisi olemaan kun tiettyyn työtehtävään lupautui. Vauva nukkui todella huonosti ja heräilin pahimmillaan tunnin välein. Kolmevuotias oli pahassa uhmaiässä eikä nukkunut päiväunia. Oma fyysinenkin terveys meinasi pettää, sairastelin jatkuvasti. Olin aivan p*ska äiti sille kolmevuotiaalle, väsyneenä hermot petti liian monta kertaa enkä todellakaan jaksanut aina keksiä mitään fiksua virikettä vaan turvauduin ryhmä hauhun ja torkuin vieressä. Toki oli niitä hyviäkin hetkiä ja mammakerhoissa ja neuvoloissa näyttelin reipasta.

Eivät kaikki vauvat heräile tunnin välein. Osa nukkuu täydet yöt jo lähes synnäriltä. Tiedän myös äitejä, jotka kehuskelee ihan sillä kuinka helppoa heillä on olla vain vauvan kanssa samalla kun esikoinen pitkiä päiviä hoidossa. Ja tosiaan sitten ihmetellään kun esikoinen kiukuttelee niin paljon. Mitäköhän traumoja tuollaisesta voi pahimmillaan jäädä sille esikoiselle? Miksi lapsen äiti ei ymmärrä omaa lastaan, sen käytöstä ja tarpeita tuon paremmin? Onko kyse jostain yksinkertaisuudesta vai mistä?

Mutta jotkut heräilee eikä voi ennen vauvan syntymää tietää saatko helpon vauvan vai koliikkivauvan joka huutaa kaiken aikaa. Kyllä, on niitä äitejä jotka nauttii helposta elämästä sen esikoisen kustannuksella, mutta on myös iso joukko niitä äitejä jotka selviää hammasta purren uupumuksen partaalla, koska äidin vaan kuuluu jaksaa mitä vain, ja ihmiset joukolla paheksuu jos ei jaksakaan. On myös niitä joilla uupumus menee yli ja eivät enää oikeasti jaksa. Minkälaisia traumoja se aiheuttaa sille esikoiselle, jos jää täysin laimimlyödyksi kotona kun äiti ei jaksa?

Missä se toinen vanhempi?

Mulla ei ole kuin yksi lapsi, mutta hänen varhaislapsuus oltiin kumppanin työn vuoksi valtaosin kahdestaan. Kävin töissä 11 kk iästä alkaen ja töiden jälkeen, viikonloput ja lomat vietin lapsen kanssa kahden ja mahdollisuuksien mukaan kolmestaan koko perheen kesken. Asuimme kaukana perheestä ja suvusta, joten hoitoapua ei lähellä ollut. Mitä se äidin oma aika olisi sitten pitänyt olla? Mies mahdollisti urheiluharrastuksen ollessaan kotona, muuten nipistin työpäivän lopusta hetken ja kävin juoksemassa, tai sitten lenkkeilin lapsi rattaissa /pulkassa.

Minusta tuntuu, että ongelma jaksamisen kanssa on nyt jossain muualla kuin siinä oman lapsensa hoivaamisessa. Omakin oli vauvana itkuinen refluksin vuoksi ja on kärsinyt nukahtamisvaikeuksista koko ikänsä. So? Kuuluu ihan tavalliseen perhe-elämään. Täytyyhän tällaiseen olla valmistautunut jo lasta suunnitellessa ja miettiä riittääkö omat henkiset voimavarat vanhemmuuteen tai onko siihen oikeasti, aidosti edes mielenkiintoa. Poikkeustilanteissa, esim sairaudessa tai onnettomuuksissa pitäisi kyllä olla joustavammin apua saatavilla, se on totta.

Et hahmota että on eri asia jos lapsia on yksi kuin että jos lapsia on useampi.

Musta tuntuu että ongelma on nyt sun päässäsi😂

Niin? Eikö tässä ole nyt kyse lapsista, jotka ovat joka tapauksessa päivähoidossa, mutta joiden päivähoitopaikan henkilökunta soisi saavan edes kesälomaa päikystä? Edelleen, missä se toinen vanhempi? Eikö hänellä ole ollenkaan vapaata töistä? Ei viikonloppuna? Ei lomaa? Outo työpaikka, liekö ihan laillistakaan.. Nyt olen ihan käsi sydämellä sitä mieltä, että jos ei kahden tai useamman lapsen kanssa kahden vanhemman perhe pärjää iltoja, viikonloppuja ja LISÄKSI SITÄ KESÄLOMAA, niin ei ehkä olisi kannattanut tehdä yhtä useampaa lasta.

Olen nelilapsisesta perheestä. Pikkusiskoni vietti kesälomaa, vanhempien sisarusten kanssa jos vanhemmat oli töissä, vanhempien loman ajan tietysti omien vanhempiensa (ja koko perheen) kanssa. Kuten olimme viettäneet mekin. Isä teki todella vaativaa työtä, jossa paljon päivystystä. Äiti ihan tavallisesti päivätyötä.

Edelleenkään sinulla ei ole minkäänlaista omaa kokemusta siitä, millaista on olla useamman lapsen vanhempi.

Olet yhden ainoan pienen lapsen äiti jotka tuppaa olemaan maailman nerokkaimpia besserwissereitä.

höpöhöpö. Kymmenet tuhannet perheet ennen tätä päivää ja tänäkin päivänä elää varsin tyytyväistä ja onnellista elämää monilapsisessa perheessä, viemättä lapsia jonkun toisen hoidettavaksi joka ikinen (arki)päivä vuoden ympäri. 

Et tule koskaan vakuuttamaan mua siitä, että kahden lapsen kanssa vuorokaudet ympäriinsä kotona on raskaampaa kuin herätä aamulla klo 630 sen pätkittäin nukkuneen taaperon kanssa; pukea; syöttää aamiainen; käyttää koira lenkillä; putsata auto lumesta; ajaa pph kotiin; jättää lapsi siihen; mennä töihin 8 tunniksi; ajaa kaupan kautta takaisin pph noutamaan lapsi; kotiin; koiran hoito; lumityöt samalla kun lapsi puuhaa lumipenkassa; väsynyt lapsi sisään; ruokaa; uunin lämmitys; leikkiä; iltatoimet; lapsen nukutus; JA SITTEN SITÄ IHANAA OMAA AIKAA eli TV tuijotusta tai pyykkihuoltoa ja nukkumaan.

Lomat ja viikonloput tietysti yhdessä. Sitten se on vaan vähän lapsen ehdoilla eli rannalla ei aurinkoa oteta vaan plärätään rantavedessä, kunnes kakkahätä tai jotain vastaavaa ja heti kotiin. Mutta sitä vartenhan lapsen hankin, enkä jotta voisin jatkaa elämää kuten ennenkin, mutta mulla olisi vaan muksu niitä kivoja leikkihetkiä ja perhejuhlia varten.

Nyt lapsi on jo teini ja lapsuusvuodet meni niin nopsaan, että hirvittää. Katumukseni olisi massiivinen, jos en olisi ottanut joka hetkestä kiinni, jonka saimme yhdessä viettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistava aihe. Meillä vauvan syntymä ei mennyt ihan ohjekirjan mukaan, ja ensimmäiset kuukaudet käytiin sairaalassa lähes päivittäin ja neuvolassakin joka toinen päivä. Myös yöllisiä paniikkireissuja tuli tehtyä. Jos esikoisella ei olisi ollut paikkaa päiväkodissa, olisi hänen pitänyt olla näillä reissuilla mukana.

Ja kyllä päiväkoti teki kaikkensa, että oli hankalaa. Olimme sopineet kolmesta hoitopäivästä viikossa mutta kun ne pitikin valita aina samoiksi, ei meidän tarpeen mukaan, niin maksoimme sitten jokaisesta päivästä, vaikka lapsi oli sen kolme päivää viikossa enintään hoidossa. Sen jälkeen tapeltiin kellonajasta. Lapsi piti tuoda ennen klo 9 hoitoon, koska katkoi muuten ikävästi päiväkodin rytmiä. Jos siis lääkäriaika tai neuvola-aika olisi ollut vasta puolilta päivin, piti esikoinen viedä hoitoon heti aamusta. Myös hakuajasta tapeltiin, sillä osa-aikaiset olisi pitänyt hakea klo 15 viimeistään. Mitään väliä ei ollut sillä, että maksoimme täyden maksun. Koska lapsi ei ollut kaikkia päiviä hoidossa, olisi pitänyt siis hakea aina klo 15. Pahin oli kuitenkin syyllistäminen. Lapselle sanottiin mm. sano hei äidille ja siskolle, koska sinä jäät nyt tänne, kun he menevät pitämään hauskaa. Ihan ratkiriemukasta aikaa vietettiinkin sairaalassa!

Onneksi tätä kesti vain muutama kuukausi ja vauvan kontrollit jätettiin lopulta neuvolan vastuulle. Otin lapsen heti pois hoidosta ja selvittiin sitten itse. Aika tutuksi tuli lapselle neuvolan lelut ja henkilökunta ja kaipasi kyllä kavereitaan päiväkodissa mutta en kestänyt sitä ilkeilyä ja epäasiallisuutta. Minua kohdeltiin kuin rikollista.

Ongelma on siinä, että kyse ei ole päivähoidosta, kuten ennen aikaan oli. Samalla, kun toiminta muuttui varhaiskasvatukseksi, siis tavoitteelliseksi kasvatus- ja opetustoiminnaksi kaikille 0-6v. lapsille (ei vain esikoululaisille), olisi varmaan ollut hyvä muuttaa myös nimi "päiväkoti" esim. leikkikouluksi tai pienten lasten kouluksi, esikouluksi tms.

Vaikuttaa, että harmittavan moni suomalainen aikuinen, jopa pienten lasten vanhempi, ei ole seurannut lainkaan tai ymmärtänyt uutisointia aiheesta vuodesta 2010 lähtien, edes täysin uudesta laista 2018, jolla vanha päivähoito kumottiin. Nykyään Suomessa on varhaiskasvatus ja sitä säätelevä varhaiskasvatuslaki. Ei ole olemassa enää vuonna 1973, silloisiin tarpeisiin säädettyä, päivähoitolakia tai lastentarhoja, joissa tarjotaan hoitoa työssäkäyvien ihmisten lapsille vanhempien työssäkäynnin ajaksi.

Henkilökunnalle, varsinkin viimeisen 8 vuoden aikana valmistuneille, on valtavan ahdistavaa ja hämmentävää, että varhaiskasvatukseen osallistuvien lasten vanhemmat eivät tue lapsensa oppimista ja kasvua yhdessäsovitun varhaiskasvatuksen suunnitelman (lapsen vasu) mukaisesti, vaan käyttäytyvät, kuin kyseessä olisi vanhemmille suunnattu palvelumuoto, sellainen 1970-luvun "hoitopaikka", johon lapsen voi viedä silloin, kun VANHEMMALLA on siihen tarve.

Päiväkodeissa henkilöstön ainoa tehtävä ja toiminnan perusta on toimia lapsen edun mukaisesti ja kunkin lapsen henkilökohtaiset tarpeet, kehitys ja oppimiskaudet huomioiden sopia vanhempien kanssa ko. lapselle parhaasta mahdollisesta toimintamallista. Ei tietenkään ole kenenkään ryhmän lapsen edun mukaista, että joku tulee paikalle milloin sattuu ja yhden aikuisen tulisi aina irrottautua (jättää muu ryhmä ilman ohjausta) ja räätälöidä yksilöllinen toimintasuunnitelma, tuki ja ohjaus kesken päivärytmin saapuvalle yhdelle lapselle.

Varhaiskasvatussopimus sitoo myös vanhempia. Eivät he voi omalla toiminnallaan haitata oman lapsensa, ryhmän muiden lasten tai henkilökunnan mahdollisuuksia hyvään toimintaan.

Lastenhoitoa perheiden omiin tarpeisiin tarjoavat mm. MLL, yksityiset lastenhoitopalvelut ja erilaiset "nanny" - palvelut. Monet käyttävät sellaisiin tarpeisiin myös lasten isovanhempia, kummeja, tätejä, setiä, naapureita jne.

Pakko sanoa, että kuulostaa aivan hirveältä. Onneksi omat lapseni ovat jo aikuisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vauvan vuonna 2020. Paikkakunnan mammaryhmässä, jossa useammalla oli n. 2v esikoinen, vain yksi piti esikoisen kotona. Ja katinkontit mistään masennuksesta johtuu, nuo mammat oli aktiivisia vauvan kanssa, kiertelivät kaupungilla, kirpparilla, lounailla. Whatsapp ryhmään oli energiaa laittaa 50 viestiä päivässä. Vauvalle ihana shoppailla gugguuta ja kaikoa. Sitten sivulauseessa ihmetellään, kun esikoinen saa niin usein raivareita. Ja kyse ei ollut mistään osapäivähoidosta, vaan esikoinen on ihan pitkän päivän hoidossa. Säälittävää touhua ja kertoo myös nykyajasta paljon. Ei jakseta leikkiä, viedä ulos, tapaamaan ihmisiä, elää yhdessä arkea edes kahden lapsen kanssa.

Ja ihan sama ilmiö myös pääkaupunkiseudulla. Minulla lapsia syntynyt 2010-2020 välillä ja voin kertoa, että tilanne oli ihan eri esikoisen kohdalla. Hän kävi kerhossa 3-vuotiaasta eteenpäin ja sama tilanne oli muillakin perheillä joissa 2-3 vuotta vanhempi esikoinen vauvan syntyessä. Muistan ainoastaan yhden perheen, jossa esikoinen oli päivähoidossa, kun äiti vauvan kanssa kotona ja hänkin oli tosi vähän siellä hoidossa ja lyhyitä päiviä. 

Kuopuksen kohdalla tilanne oli aivan eri. Kaikki lähipuiston mammat hoidattivat itsestäänselvyytenä esikoiset päiväkodissa kulkiessaan itse vauvan kanssa vauvakerhoissa, kahviloissa ym. Nuorimmat esikoiset olivat jopa alle 2-vuotiaita. Ja niin olivat esikoiset hoidossa sen n. 8h päivässä, ei pidetty mitään syys- tai hiihtolomia, olivat käytännössä hoidossa koko sen ajan kun päiväkoti oli auki ja kesällä myös siihen saakka kunnes päiväkoti meni kiinni heinäkuussa. Yksi piti esikoista hoidossa jopa isyysloman ajan, eli molemmat vanhemmat olivat kotona vauvan kanssa ja samalla pieni esikoinen pitkät päivät hoidossa ja toinen perhe  lomaili kesällä yhdessä ilman esikoista. 

Kellään näillä perheillä ei ole mitään sossu-taustaa, ovat ihan "normaaleja" työssäkäyviä ihmisiä (jota kyllä ihmettelen, jos eivät kotona pärjää edes kahden lapsen kanssa yksin?), suurin osaa saa vielä runsaasti apua muun muassa isovanhemmilta. Itse asiassa nyt kun mietin niin ne, ketkä saavat vähiten, jos ollenkaan apua, pärjäävät ehkä parhaiten? 

Minä pidin esikoiseni kotona kun oli vauva, koska "tottakai hyvä äiti hoitaa lapsensa kotona". No en ollut hyvä äiti. Harvaa asiaa kadun, mutta se on yksi etten hakenut apua silloin kun sille todella olisi ollut tarvetta. En vaan jaksanut siinä totaalisen uupumuksen tilassa alkaa etsimään sitä. Lasten isä oli tosi paljon poissa töitten takia, se tuli vähän yllätyksenä, ei ollut tiennyt miten paljon reissaamista tulisi olemaan kun tiettyyn työtehtävään lupautui. Vauva nukkui todella huonosti ja heräilin pahimmillaan tunnin välein. Kolmevuotias oli pahassa uhmaiässä eikä nukkunut päiväunia. Oma fyysinenkin terveys meinasi pettää, sairastelin jatkuvasti. Olin aivan p*ska äiti sille kolmevuotiaalle, väsyneenä hermot petti liian monta kertaa enkä todellakaan jaksanut aina keksiä mitään fiksua virikettä vaan turvauduin ryhmä hauhun ja torkuin vieressä. Toki oli niitä hyviäkin hetkiä ja mammakerhoissa ja neuvoloissa näyttelin reipasta.

Eivät kaikki vauvat heräile tunnin välein. Osa nukkuu täydet yöt jo lähes synnäriltä. Tiedän myös äitejä, jotka kehuskelee ihan sillä kuinka helppoa heillä on olla vain vauvan kanssa samalla kun esikoinen pitkiä päiviä hoidossa. Ja tosiaan sitten ihmetellään kun esikoinen kiukuttelee niin paljon. Mitäköhän traumoja tuollaisesta voi pahimmillaan jäädä sille esikoiselle? Miksi lapsen äiti ei ymmärrä omaa lastaan, sen käytöstä ja tarpeita tuon paremmin? Onko kyse jostain yksinkertaisuudesta vai mistä?

Mutta jotkut heräilee eikä voi ennen vauvan syntymää tietää saatko helpon vauvan vai koliikkivauvan joka huutaa kaiken aikaa. Kyllä, on niitä äitejä jotka nauttii helposta elämästä sen esikoisen kustannuksella, mutta on myös iso joukko niitä äitejä jotka selviää hammasta purren uupumuksen partaalla, koska äidin vaan kuuluu jaksaa mitä vain, ja ihmiset joukolla paheksuu jos ei jaksakaan. On myös niitä joilla uupumus menee yli ja eivät enää oikeasti jaksa. Minkälaisia traumoja se aiheuttaa sille esikoiselle, jos jää täysin laimimlyödyksi kotona kun äiti ei jaksa?

Missä se toinen vanhempi?

Mulla ei ole kuin yksi lapsi, mutta hänen varhaislapsuus oltiin kumppanin työn vuoksi valtaosin kahdestaan. Kävin töissä 11 kk iästä alkaen ja töiden jälkeen, viikonloput ja lomat vietin lapsen kanssa kahden ja mahdollisuuksien mukaan kolmestaan koko perheen kesken. Asuimme kaukana perheestä ja suvusta, joten hoitoapua ei lähellä ollut. Mitä se äidin oma aika olisi sitten pitänyt olla? Mies mahdollisti urheiluharrastuksen ollessaan kotona, muuten nipistin työpäivän lopusta hetken ja kävin juoksemassa, tai sitten lenkkeilin lapsi rattaissa /pulkassa.

Minusta tuntuu, että ongelma jaksamisen kanssa on nyt jossain muualla kuin siinä oman lapsensa hoivaamisessa. Omakin oli vauvana itkuinen refluksin vuoksi ja on kärsinyt nukahtamisvaikeuksista koko ikänsä. So? Kuuluu ihan tavalliseen perhe-elämään. Täytyyhän tällaiseen olla valmistautunut jo lasta suunnitellessa ja miettiä riittääkö omat henkiset voimavarat vanhemmuuteen tai onko siihen oikeasti, aidosti edes mielenkiintoa. Poikkeustilanteissa, esim sairaudessa tai onnettomuuksissa pitäisi kyllä olla joustavammin apua saatavilla, se on totta.

Et hahmota että on eri asia jos lapsia on yksi kuin että jos lapsia on useampi.

Musta tuntuu että ongelma on nyt sun päässäsi😂

Niin? Eikö tässä ole nyt kyse lapsista, jotka ovat joka tapauksessa päivähoidossa, mutta joiden päivähoitopaikan henkilökunta soisi saavan edes kesälomaa päikystä? Edelleen, missä se toinen vanhempi? Eikö hänellä ole ollenkaan vapaata töistä? Ei viikonloppuna? Ei lomaa? Outo työpaikka, liekö ihan laillistakaan.. Nyt olen ihan käsi sydämellä sitä mieltä, että jos ei kahden tai useamman lapsen kanssa kahden vanhemman perhe pärjää iltoja, viikonloppuja ja LISÄKSI SITÄ KESÄLOMAA, niin ei ehkä olisi kannattanut tehdä yhtä useampaa lasta.

Olen nelilapsisesta perheestä. Pikkusiskoni vietti kesälomaa, vanhempien sisarusten kanssa jos vanhemmat oli töissä, vanhempien loman ajan tietysti omien vanhempiensa (ja koko perheen) kanssa. Kuten olimme viettäneet mekin. Isä teki todella vaativaa työtä, jossa paljon päivystystä. Äiti ihan tavallisesti päivätyötä.

Edelleenkään sinulla ei ole minkäänlaista omaa kokemusta siitä, millaista on olla useamman lapsen vanhempi.

Olet yhden ainoan pienen lapsen äiti jotka tuppaa olemaan maailman nerokkaimpia besserwissereitä.

höpöhöpö. Kymmenet tuhannet perheet ennen tätä päivää ja tänäkin päivänä elää varsin tyytyväistä ja onnellista elämää monilapsisessa perheessä, viemättä lapsia jonkun toisen hoidettavaksi joka ikinen (arki)päivä vuoden ympäri. 

Et tule koskaan vakuuttamaan mua siitä, että kahden lapsen kanssa vuorokaudet ympäriinsä kotona on raskaampaa kuin herätä aamulla klo 630 sen pätkittäin nukkuneen taaperon kanssa; pukea; syöttää aamiainen; käyttää koira lenkillä; putsata auto lumesta; ajaa pph kotiin; jättää lapsi siihen; mennä töihin 8 tunniksi; ajaa kaupan kautta takaisin pph noutamaan lapsi; kotiin; koiran hoito; lumityöt samalla kun lapsi puuhaa lumipenkassa; väsynyt lapsi sisään; ruokaa; uunin lämmitys; leikkiä; iltatoimet; lapsen nukutus; JA SITTEN SITÄ IHANAA OMAA AIKAA eli TV tuijotusta tai pyykkihuoltoa ja nukkumaan.

Lomat ja viikonloput tietysti yhdessä. Sitten se on vaan vähän lapsen ehdoilla eli rannalla ei aurinkoa oteta vaan plärätään rantavedessä, kunnes kakkahätä tai jotain vastaavaa ja heti kotiin. Mutta sitä vartenhan lapsen hankin, enkä jotta voisin jatkaa elämää kuten ennenkin, mutta mulla olisi vaan muksu niitä kivoja leikkihetkiä ja perhejuhlia varten.

Nyt lapsi on jo teini ja lapsuusvuodet meni niin nopsaan, että hirvittää. Katumukseni olisi massiivinen, jos en olisi ottanut joka hetkestä kiinni, jonka saimme yhdessä viettää.

Edelleenkään sinulla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta aiheesta.

Ja mitä vanhempiesi kasvatussaavutuksiin tulee, en kehuisi. Tuloksena oli näemmä kova ja kylmä, täydellisen omanapainen häiriintynyt ihminen, joka kuvittelee tietävänsä kaiken.

Ja ei, minun lapseni eivät koskaan olleet päiväkodissa, jos jompikumpi meistä oli kotona. Silti kykenen ajattelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole kesälomaa kuin kaksi viikkoa. Lapseni on sen kaksi viikkoa lomalla. Kivittäkää nyt sitten. Etätöissäkin vielä olen, mutta ohjeiden mukaan etätyötä ei voi tehdä, jos kotona on muita. T: lasun sossu, joka ei pysty tarjoamaan lapselleen kuukausien lomaa, vaikka on kotona itse.

Sinulla on töitä ja et voi hoitaa lapsiasi silloin. Totta kai saat viedä lapset päiväkotiin silloin. Tässä oli kysymys siitä, että muu perhe lomailee ja lapsi ei.

Päivähoito on myös yksi lastensuojelun tukitoimi. Voiko juolahtaa mieleen, etyä sen lapsen voi silti olla parempi päiväkodissa kuin "lomalla" kotona.

Varhaiskasvatus ei ole lastensuojelun tukitoimi. Varhaiskasvatus on opetustoimen alaista toimintaa ja lastensuojelu sosiaalihuollon toimialaa. Päiväkodeissa voi työskennellä esim. varhaiskasvatuksen sosionomeja, jotka tunnistavat perheen tuen tarpeita ja osallistuvat lapsen varhaiskasvatuksen suunnitelman laadintaan tämän asiantuntijuuden näkökulmasta. He auttavat perheitä hakeutumaan mielekkäiden perhetyön ja lastensuojelun palveluiden pariin ja jakavat tietoa tällaisista tukimuodoista työyhteisössään.

Sosiaalihuollolliset tukimuodot voivat auttaa lasta varhaiskasvatuksessa ja oppimisessa, eikä toisinpäin. Varhaiskasvatuksen tarkoitus ei ole tukea lastensuojelua vaan lastensuojelun tarkoitus on mahdollistaa lapsen mahdollisimman normaali oppimispolku, mahdollisuus osallistua kasvatukseen ja koulutukseen, vaikka perheoloissa onkin ongelmia.

Varhaiskasvatuksella on myös erillisiä kuntouttavia ryhmiä, jonne lastensuojelun lapset mahtuvat oikein mainiosti. t: lasun sossu

Joskus se päiväkodin tarjoama rutiini ja ennustettavuus sekä toisten lasten seura, kontaktia ottavat turvalliset aikuiset ja ruoka on lapselle parempi vaihtoehto kuin olla päivät kotona esim. syvästi masentuneen, ehkä vetäytyvän, ehkä kärttyisen, vanhemman kanssa joka ei oikeasti jaksa sen lapsen kanssa olla, eikä pysty lapsesta päivän aikana kunnolla huolehtimaan sillä aikaa kun toimintakykyinen vanhempi on töissä.

Ja ennenkun joku tulee huutelemaan, miksi mielenterveysongelmista kärsivä ylipäätään tekee lapsia, jos ei niistä jaksa huolehtia, niin sanompahan vaan, että kenenkään jaksaminen elämässä ei ole vakio. Vaikka olet elämäsi voimissa nyt, voit ensi viikolla kohdata elämäsi tragedian, joka osuu juuri sinun katkeamispisteeseesi.

Älkää ihmiset tuomitko toisten perheiden valintoja, jos ette tiedä taustoja.

Vierailija kirjoitti:

Me ei pystytä tarjoamaan kotona lapselle samanlaisia elämyksiä ja kavereita kuin päiväkodissa. 

Mitä hittoa nyt taas?

Mites ite? Pystytkö itelles tarjoamaan "elämyksiä"? Riittääkö tavallinen arki?

Minulla oli toisella lapsella paha astma. Hänellä oli myös pakkasraja ulkoiluun.

Kyllä se oli aivan hiivatinmoista taiteilua hoitaa se toinen, terve, lapsi hyvin.

Kun astmalapsella oli lääkitys vuorokauden ympäri kahden tunnin välein ia aamulla odotti virkeä taapero/leikki-ikäinen päivän ohjelmaa.

Ja talvella ei päässyt ulos sen pakkasrajan takia.

Astmalapsella oli myös jäätävästi allergioita ja refluksi joten laitoin usein käytännössä kolmenlaista ruokaa, kun perheenisällä on keliakia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vauvan vuonna 2020. Paikkakunnan mammaryhmässä, jossa useammalla oli n. 2v esikoinen, vain yksi piti esikoisen kotona. Ja katinkontit mistään masennuksesta johtuu, nuo mammat oli aktiivisia vauvan kanssa, kiertelivät kaupungilla, kirpparilla, lounailla. Whatsapp ryhmään oli energiaa laittaa 50 viestiä päivässä. Vauvalle ihana shoppailla gugguuta ja kaikoa. Sitten sivulauseessa ihmetellään, kun esikoinen saa niin usein raivareita. Ja kyse ei ollut mistään osapäivähoidosta, vaan esikoinen on ihan pitkän päivän hoidossa. Säälittävää touhua ja kertoo myös nykyajasta paljon. Ei jakseta leikkiä, viedä ulos, tapaamaan ihmisiä, elää yhdessä arkea edes kahden lapsen kanssa.

Ja ihan sama ilmiö myös pääkaupunkiseudulla. Minulla lapsia syntynyt 2010-2020 välillä ja voin kertoa, että tilanne oli ihan eri esikoisen kohdalla. Hän kävi kerhossa 3-vuotiaasta eteenpäin ja sama tilanne oli muillakin perheillä joissa 2-3 vuotta vanhempi esikoinen vauvan syntyessä. Muistan ainoastaan yhden perheen, jossa esikoinen oli päivähoidossa, kun äiti vauvan kanssa kotona ja hänkin oli tosi vähän siellä hoidossa ja lyhyitä päiviä. 

Kuopuksen kohdalla tilanne oli aivan eri. Kaikki lähipuiston mammat hoidattivat itsestäänselvyytenä esikoiset päiväkodissa kulkiessaan itse vauvan kanssa vauvakerhoissa, kahviloissa ym. Nuorimmat esikoiset olivat jopa alle 2-vuotiaita. Ja niin olivat esikoiset hoidossa sen n. 8h päivässä, ei pidetty mitään syys- tai hiihtolomia, olivat käytännössä hoidossa koko sen ajan kun päiväkoti oli auki ja kesällä myös siihen saakka kunnes päiväkoti meni kiinni heinäkuussa. Yksi piti esikoista hoidossa jopa isyysloman ajan, eli molemmat vanhemmat olivat kotona vauvan kanssa ja samalla pieni esikoinen pitkät päivät hoidossa ja toinen perhe  lomaili kesällä yhdessä ilman esikoista. 

Kellään näillä perheillä ei ole mitään sossu-taustaa, ovat ihan "normaaleja" työssäkäyviä ihmisiä (jota kyllä ihmettelen, jos eivät kotona pärjää edes kahden lapsen kanssa yksin?), suurin osaa saa vielä runsaasti apua muun muassa isovanhemmilta. Itse asiassa nyt kun mietin niin ne, ketkä saavat vähiten, jos ollenkaan apua, pärjäävät ehkä parhaiten? 

Minä pidin esikoiseni kotona kun oli vauva, koska "tottakai hyvä äiti hoitaa lapsensa kotona". No en ollut hyvä äiti. Harvaa asiaa kadun, mutta se on yksi etten hakenut apua silloin kun sille todella olisi ollut tarvetta. En vaan jaksanut siinä totaalisen uupumuksen tilassa alkaa etsimään sitä. Lasten isä oli tosi paljon poissa töitten takia, se tuli vähän yllätyksenä, ei ollut tiennyt miten paljon reissaamista tulisi olemaan kun tiettyyn työtehtävään lupautui. Vauva nukkui todella huonosti ja heräilin pahimmillaan tunnin välein. Kolmevuotias oli pahassa uhmaiässä eikä nukkunut päiväunia. Oma fyysinenkin terveys meinasi pettää, sairastelin jatkuvasti. Olin aivan p*ska äiti sille kolmevuotiaalle, väsyneenä hermot petti liian monta kertaa enkä todellakaan jaksanut aina keksiä mitään fiksua virikettä vaan turvauduin ryhmä hauhun ja torkuin vieressä. Toki oli niitä hyviäkin hetkiä ja mammakerhoissa ja neuvoloissa näyttelin reipasta.

Eivät kaikki vauvat heräile tunnin välein. Osa nukkuu täydet yöt jo lähes synnäriltä. Tiedän myös äitejä, jotka kehuskelee ihan sillä kuinka helppoa heillä on olla vain vauvan kanssa samalla kun esikoinen pitkiä päiviä hoidossa. Ja tosiaan sitten ihmetellään kun esikoinen kiukuttelee niin paljon. Mitäköhän traumoja tuollaisesta voi pahimmillaan jäädä sille esikoiselle? Miksi lapsen äiti ei ymmärrä omaa lastaan, sen käytöstä ja tarpeita tuon paremmin? Onko kyse jostain yksinkertaisuudesta vai mistä?

Mutta jotkut heräilee eikä voi ennen vauvan syntymää tietää saatko helpon vauvan vai koliikkivauvan joka huutaa kaiken aikaa. Kyllä, on niitä äitejä jotka nauttii helposta elämästä sen esikoisen kustannuksella, mutta on myös iso joukko niitä äitejä jotka selviää hammasta purren uupumuksen partaalla, koska äidin vaan kuuluu jaksaa mitä vain, ja ihmiset joukolla paheksuu jos ei jaksakaan. On myös niitä joilla uupumus menee yli ja eivät enää oikeasti jaksa. Minkälaisia traumoja se aiheuttaa sille esikoiselle, jos jää täysin laimimlyödyksi kotona kun äiti ei jaksa?

Missä se toinen vanhempi?

Mulla ei ole kuin yksi lapsi, mutta hänen varhaislapsuus oltiin kumppanin työn vuoksi valtaosin kahdestaan. Kävin töissä 11 kk iästä alkaen ja töiden jälkeen, viikonloput ja lomat vietin lapsen kanssa kahden ja mahdollisuuksien mukaan kolmestaan koko perheen kesken. Asuimme kaukana perheestä ja suvusta, joten hoitoapua ei lähellä ollut. Mitä se äidin oma aika olisi sitten pitänyt olla? Mies mahdollisti urheiluharrastuksen ollessaan kotona, muuten nipistin työpäivän lopusta hetken ja kävin juoksemassa, tai sitten lenkkeilin lapsi rattaissa /pulkassa.

Minusta tuntuu, että ongelma jaksamisen kanssa on nyt jossain muualla kuin siinä oman lapsensa hoivaamisessa. Omakin oli vauvana itkuinen refluksin vuoksi ja on kärsinyt nukahtamisvaikeuksista koko ikänsä. So? Kuuluu ihan tavalliseen perhe-elämään. Täytyyhän tällaiseen olla valmistautunut jo lasta suunnitellessa ja miettiä riittääkö omat henkiset voimavarat vanhemmuuteen tai onko siihen oikeasti, aidosti edes mielenkiintoa. Poikkeustilanteissa, esim sairaudessa tai onnettomuuksissa pitäisi kyllä olla joustavammin apua saatavilla, se on totta.

Et hahmota että on eri asia jos lapsia on yksi kuin että jos lapsia on useampi.

Musta tuntuu että ongelma on nyt sun päässäsi😂

Niin? Eikö tässä ole nyt kyse lapsista, jotka ovat joka tapauksessa päivähoidossa, mutta joiden päivähoitopaikan henkilökunta soisi saavan edes kesälomaa päikystä? Edelleen, missä se toinen vanhempi? Eikö hänellä ole ollenkaan vapaata töistä? Ei viikonloppuna? Ei lomaa? Outo työpaikka, liekö ihan laillistakaan.. Nyt olen ihan käsi sydämellä sitä mieltä, että jos ei kahden tai useamman lapsen kanssa kahden vanhemman perhe pärjää iltoja, viikonloppuja ja LISÄKSI SITÄ KESÄLOMAA, niin ei ehkä olisi kannattanut tehdä yhtä useampaa lasta.

Olen nelilapsisesta perheestä. Pikkusiskoni vietti kesälomaa, vanhempien sisarusten kanssa jos vanhemmat oli töissä, vanhempien loman ajan tietysti omien vanhempiensa (ja koko perheen) kanssa. Kuten olimme viettäneet mekin. Isä teki todella vaativaa työtä, jossa paljon päivystystä. Äiti ihan tavallisesti päivätyötä.

Edelleenkään sinulla ei ole minkäänlaista omaa kokemusta siitä, millaista on olla useamman lapsen vanhempi.

Olet yhden ainoan pienen lapsen äiti jotka tuppaa olemaan maailman nerokkaimpia besserwissereitä.

höpöhöpö. Kymmenet tuhannet perheet ennen tätä päivää ja tänäkin päivänä elää varsin tyytyväistä ja onnellista elämää monilapsisessa perheessä, viemättä lapsia jonkun toisen hoidettavaksi joka ikinen (arki)päivä vuoden ympäri. 

Et tule koskaan vakuuttamaan mua siitä, että kahden lapsen kanssa vuorokaudet ympäriinsä kotona on raskaampaa kuin herätä aamulla klo 630 sen pätkittäin nukkuneen taaperon kanssa; pukea; syöttää aamiainen; käyttää koira lenkillä; putsata auto lumesta; ajaa pph kotiin; jättää lapsi siihen; mennä töihin 8 tunniksi; ajaa kaupan kautta takaisin pph noutamaan lapsi; kotiin; koiran hoito; lumityöt samalla kun lapsi puuhaa lumipenkassa; väsynyt lapsi sisään; ruokaa; uunin lämmitys; leikkiä; iltatoimet; lapsen nukutus; JA SITTEN SITÄ IHANAA OMAA AIKAA eli TV tuijotusta tai pyykkihuoltoa ja nukkumaan.

Lomat ja viikonloput tietysti yhdessä. Sitten se on vaan vähän lapsen ehdoilla eli rannalla ei aurinkoa oteta vaan plärätään rantavedessä, kunnes kakkahätä tai jotain vastaavaa ja heti kotiin. Mutta sitä vartenhan lapsen hankin, enkä jotta voisin jatkaa elämää kuten ennenkin, mutta mulla olisi vaan muksu niitä kivoja leikkihetkiä ja perhejuhlia varten.

Nyt lapsi on jo teini ja lapsuusvuodet meni niin nopsaan, että hirvittää. Katumukseni olisi massiivinen, jos en olisi ottanut joka hetkestä kiinni, jonka saimme yhdessä viettää.

Edelleenkään sinulla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta aiheesta.

Ja mitä vanhempiesi kasvatussaavutuksiin tulee, en kehuisi. Tuloksena oli näemmä kova ja kylmä, täydellisen omanapainen häiriintynyt ihminen, joka kuvittelee tietävänsä kaiken.

Ja ei, minun lapseni eivät koskaan olleet päiväkodissa, jos jompikumpi meistä oli kotona. Silti kykenen ajattelemaan.

erityistapauksia on aina, mutta niistä ei tainnut nyt aloituksessa olla kysymys.

Perheessä, jossa on lapset opetettu huolehtimaan omista velvollisuuksistaan - ihan esimerkin kauttakin - kasvaa aikuisia, jotka huolehtivat itse omista velvollisuuksistaan. 

Perheissä, joissa opetetaan lapsille, ettei elämä ole pelkkää nautintoa ja virikkeitä, vaan taika on oppia nauttimaan tavallisesta arjesta, kasvaa onnellisia lapsia, jotka eivät aikuisenakaan kaipaa jokaiseen päivään jotain erityistä ohjelmaa ja huvitusta.

Perheissä, joissa opetetaan lapsille toisia kunnioittavaa käytöstä, opitaan olemaan haukkumatta ja solvaamatta muita ihmisiä.

Fakta on, että osalla porukkaa ei ole minkäänlaista pidäkettä siihen omanapaiseen nautinnonhakuun; tehdään lapsia kun vauvakuume, lykätään ne sitten aina johonkin hoitoon kun halutaan sitä omaa aikaa baarissa tai etelänmatkalla; hankitaan koronakoira, joka tupataan sekin jollekin hoitoon tai lopullisesti huostaan kun se onkin työllistävä, eikä osaa olla yksin; ostellaan osamaksulla autot ja telkkarit (joka kolmannella suomalaisella jo maksuhäiriömerkintä. JOKA KOLMANNELLA!) Ja niin edelleen.

Tuttavapiirissäni juuri kukaan ei hoida vanhempia lapsia kotona vaikka ollaan vauvan kanssa kotona. Tästä on tullut automaatio, jota ei saa kyseenalaistaa. Eli enää ei ole kyse siitä että väsyneet ym vanhemmat vievät isommat hoitoon vaan niin tekevät kaikki.

Hyvä tuttavani hankki kolmannen lapsen ja pitävät 2 ja 4v kokoaikahoidossa koko ajan. Vaikka isä on työttömänä tai isyysvapaalla. Kesällä heille päiväkodista sanotaan joka kesä että heinäkuun päiväkoti on kiinni ja silloin lapsia ei tuoda. Tietävät siellä että vanhemmat kotona. Hyvä päiväkoti!!

Ihan tavallisia ihmisiä ovat mutta joku bugi on asetuksissa tässä kohtaa kun lapsia tehdään 3 putkeen ja silmää räpäyttämättä kokopäivähoitoon 1v lähtien. Ei syys- tai talvilomia, jouluna pakollinen viikon loma, välipäivinä jo hoitoon. Perhe on sitten ymmällään kun 2 v on koko ajan kipeänä ja kuulemma roikkuu äitissä kiinni. Huhhuh, tekisi mieli sanoa että se on 2 v vasta, tarvitsee äitiä enemmän kuin viikonloput (silloinkin isoäiti hoitaa ) ja pari tuntia illassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vauvan vuonna 2020. Paikkakunnan mammaryhmässä, jossa useammalla oli n. 2v esikoinen, vain yksi piti esikoisen kotona. Ja katinkontit mistään masennuksesta johtuu, nuo mammat oli aktiivisia vauvan kanssa, kiertelivät kaupungilla, kirpparilla, lounailla. Whatsapp ryhmään oli energiaa laittaa 50 viestiä päivässä. Vauvalle ihana shoppailla gugguuta ja kaikoa. Sitten sivulauseessa ihmetellään, kun esikoinen saa niin usein raivareita. Ja kyse ei ollut mistään osapäivähoidosta, vaan esikoinen on ihan pitkän päivän hoidossa. Säälittävää touhua ja kertoo myös nykyajasta paljon. Ei jakseta leikkiä, viedä ulos, tapaamaan ihmisiä, elää yhdessä arkea edes kahden lapsen kanssa.

Ja ihan sama ilmiö myös pääkaupunkiseudulla. Minulla lapsia syntynyt 2010-2020 välillä ja voin kertoa, että tilanne oli ihan eri esikoisen kohdalla. Hän kävi kerhossa 3-vuotiaasta eteenpäin ja sama tilanne oli muillakin perheillä joissa 2-3 vuotta vanhempi esikoinen vauvan syntyessä. Muistan ainoastaan yhden perheen, jossa esikoinen oli päivähoidossa, kun äiti vauvan kanssa kotona ja hänkin oli tosi vähän siellä hoidossa ja lyhyitä päiviä. 

Kuopuksen kohdalla tilanne oli aivan eri. Kaikki lähipuiston mammat hoidattivat itsestäänselvyytenä esikoiset päiväkodissa kulkiessaan itse vauvan kanssa vauvakerhoissa, kahviloissa ym. Nuorimmat esikoiset olivat jopa alle 2-vuotiaita. Ja niin olivat esikoiset hoidossa sen n. 8h päivässä, ei pidetty mitään syys- tai hiihtolomia, olivat käytännössä hoidossa koko sen ajan kun päiväkoti oli auki ja kesällä myös siihen saakka kunnes päiväkoti meni kiinni heinäkuussa. Yksi piti esikoista hoidossa jopa isyysloman ajan, eli molemmat vanhemmat olivat kotona vauvan kanssa ja samalla pieni esikoinen pitkät päivät hoidossa ja toinen perhe  lomaili kesällä yhdessä ilman esikoista. 

Kellään näillä perheillä ei ole mitään sossu-taustaa, ovat ihan "normaaleja" työssäkäyviä ihmisiä (jota kyllä ihmettelen, jos eivät kotona pärjää edes kahden lapsen kanssa yksin?), suurin osaa saa vielä runsaasti apua muun muassa isovanhemmilta. Itse asiassa nyt kun mietin niin ne, ketkä saavat vähiten, jos ollenkaan apua, pärjäävät ehkä parhaiten? 

Minä pidin esikoiseni kotona kun oli vauva, koska "tottakai hyvä äiti hoitaa lapsensa kotona". No en ollut hyvä äiti. Harvaa asiaa kadun, mutta se on yksi etten hakenut apua silloin kun sille todella olisi ollut tarvetta. En vaan jaksanut siinä totaalisen uupumuksen tilassa alkaa etsimään sitä. Lasten isä oli tosi paljon poissa töitten takia, se tuli vähän yllätyksenä, ei ollut tiennyt miten paljon reissaamista tulisi olemaan kun tiettyyn työtehtävään lupautui. Vauva nukkui todella huonosti ja heräilin pahimmillaan tunnin välein. Kolmevuotias oli pahassa uhmaiässä eikä nukkunut päiväunia. Oma fyysinenkin terveys meinasi pettää, sairastelin jatkuvasti. Olin aivan p*ska äiti sille kolmevuotiaalle, väsyneenä hermot petti liian monta kertaa enkä todellakaan jaksanut aina keksiä mitään fiksua virikettä vaan turvauduin ryhmä hauhun ja torkuin vieressä. Toki oli niitä hyviäkin hetkiä ja mammakerhoissa ja neuvoloissa näyttelin reipasta.

Eivät kaikki vauvat heräile tunnin välein. Osa nukkuu täydet yöt jo lähes synnäriltä. Tiedän myös äitejä, jotka kehuskelee ihan sillä kuinka helppoa heillä on olla vain vauvan kanssa samalla kun esikoinen pitkiä päiviä hoidossa. Ja tosiaan sitten ihmetellään kun esikoinen kiukuttelee niin paljon. Mitäköhän traumoja tuollaisesta voi pahimmillaan jäädä sille esikoiselle? Miksi lapsen äiti ei ymmärrä omaa lastaan, sen käytöstä ja tarpeita tuon paremmin? Onko kyse jostain yksinkertaisuudesta vai mistä?

Mutta jotkut heräilee eikä voi ennen vauvan syntymää tietää saatko helpon vauvan vai koliikkivauvan joka huutaa kaiken aikaa. Kyllä, on niitä äitejä jotka nauttii helposta elämästä sen esikoisen kustannuksella, mutta on myös iso joukko niitä äitejä jotka selviää hammasta purren uupumuksen partaalla, koska äidin vaan kuuluu jaksaa mitä vain, ja ihmiset joukolla paheksuu jos ei jaksakaan. On myös niitä joilla uupumus menee yli ja eivät enää oikeasti jaksa. Minkälaisia traumoja se aiheuttaa sille esikoiselle, jos jää täysin laimimlyödyksi kotona kun äiti ei jaksa?

Missä se toinen vanhempi?

Mulla ei ole kuin yksi lapsi, mutta hänen varhaislapsuus oltiin kumppanin työn vuoksi valtaosin kahdestaan. Kävin töissä 11 kk iästä alkaen ja töiden jälkeen, viikonloput ja lomat vietin lapsen kanssa kahden ja mahdollisuuksien mukaan kolmestaan koko perheen kesken. Asuimme kaukana perheestä ja suvusta, joten hoitoapua ei lähellä ollut. Mitä se äidin oma aika olisi sitten pitänyt olla? Mies mahdollisti urheiluharrastuksen ollessaan kotona, muuten nipistin työpäivän lopusta hetken ja kävin juoksemassa, tai sitten lenkkeilin lapsi rattaissa /pulkassa.

Minusta tuntuu, että ongelma jaksamisen kanssa on nyt jossain muualla kuin siinä oman lapsensa hoivaamisessa. Omakin oli vauvana itkuinen refluksin vuoksi ja on kärsinyt nukahtamisvaikeuksista koko ikänsä. So? Kuuluu ihan tavalliseen perhe-elämään. Täytyyhän tällaiseen olla valmistautunut jo lasta suunnitellessa ja miettiä riittääkö omat henkiset voimavarat vanhemmuuteen tai onko siihen oikeasti, aidosti edes mielenkiintoa. Poikkeustilanteissa, esim sairaudessa tai onnettomuuksissa pitäisi kyllä olla joustavammin apua saatavilla, se on totta.

Et hahmota että on eri asia jos lapsia on yksi kuin että jos lapsia on useampi.

Musta tuntuu että ongelma on nyt sun päässäsi😂

Niin? Eikö tässä ole nyt kyse lapsista, jotka ovat joka tapauksessa päivähoidossa, mutta joiden päivähoitopaikan henkilökunta soisi saavan edes kesälomaa päikystä? Edelleen, missä se toinen vanhempi? Eikö hänellä ole ollenkaan vapaata töistä? Ei viikonloppuna? Ei lomaa? Outo työpaikka, liekö ihan laillistakaan.. Nyt olen ihan käsi sydämellä sitä mieltä, että jos ei kahden tai useamman lapsen kanssa kahden vanhemman perhe pärjää iltoja, viikonloppuja ja LISÄKSI SITÄ KESÄLOMAA, niin ei ehkä olisi kannattanut tehdä yhtä useampaa lasta.

Olen nelilapsisesta perheestä. Pikkusiskoni vietti kesälomaa, vanhempien sisarusten kanssa jos vanhemmat oli töissä, vanhempien loman ajan tietysti omien vanhempiensa (ja koko perheen) kanssa. Kuten olimme viettäneet mekin. Isä teki todella vaativaa työtä, jossa paljon päivystystä. Äiti ihan tavallisesti päivätyötä.

Edelleenkään sinulla ei ole minkäänlaista omaa kokemusta siitä, millaista on olla useamman lapsen vanhempi.

Olet yhden ainoan pienen lapsen äiti jotka tuppaa olemaan maailman nerokkaimpia besserwissereitä.

höpöhöpö. Kymmenet tuhannet perheet ennen tätä päivää ja tänäkin päivänä elää varsin tyytyväistä ja onnellista elämää monilapsisessa perheessä, viemättä lapsia jonkun toisen hoidettavaksi joka ikinen (arki)päivä vuoden ympäri. 

Et tule koskaan vakuuttamaan mua siitä, että kahden lapsen kanssa vuorokaudet ympäriinsä kotona on raskaampaa kuin herätä aamulla klo 630 sen pätkittäin nukkuneen taaperon kanssa; pukea; syöttää aamiainen; käyttää koira lenkillä; putsata auto lumesta; ajaa pph kotiin; jättää lapsi siihen; mennä töihin 8 tunniksi; ajaa kaupan kautta takaisin pph noutamaan lapsi; kotiin; koiran hoito; lumityöt samalla kun lapsi puuhaa lumipenkassa; väsynyt lapsi sisään; ruokaa; uunin lämmitys; leikkiä; iltatoimet; lapsen nukutus; JA SITTEN SITÄ IHANAA OMAA AIKAA eli TV tuijotusta tai pyykkihuoltoa ja nukkumaan.

Lomat ja viikonloput tietysti yhdessä. Sitten se on vaan vähän lapsen ehdoilla eli rannalla ei aurinkoa oteta vaan plärätään rantavedessä, kunnes kakkahätä tai jotain vastaavaa ja heti kotiin. Mutta sitä vartenhan lapsen hankin, enkä jotta voisin jatkaa elämää kuten ennenkin, mutta mulla olisi vaan muksu niitä kivoja leikkihetkiä ja perhejuhlia varten.

Nyt lapsi on jo teini ja lapsuusvuodet meni niin nopsaan, että hirvittää. Katumukseni olisi massiivinen, jos en olisi ottanut joka hetkestä kiinni, jonka saimme yhdessä viettää.

Edelleenkään sinulla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta aiheesta.

Ja mitä vanhempiesi kasvatussaavutuksiin tulee, en kehuisi. Tuloksena oli näemmä kova ja kylmä, täydellisen omanapainen häiriintynyt ihminen, joka kuvittelee tietävänsä kaiken.

Ja ei, minun lapseni eivät koskaan olleet päiväkodissa, jos jompikumpi meistä oli kotona. Silti kykenen ajattelemaan.

erityistapauksia on aina, mutta niistä ei tainnut nyt aloituksessa olla kysymys.

Perheessä, jossa on lapset opetettu huolehtimaan omista velvollisuuksistaan - ihan esimerkin kauttakin - kasvaa aikuisia, jotka huolehtivat itse omista velvollisuuksistaan. 

Perheissä, joissa opetetaan lapsille, ettei elämä ole pelkkää nautintoa ja virikkeitä, vaan taika on oppia nauttimaan tavallisesta arjesta, kasvaa onnellisia lapsia, jotka eivät aikuisenakaan kaipaa jokaiseen päivään jotain erityistä ohjelmaa ja huvitusta.

Perheissä, joissa opetetaan lapsille toisia kunnioittavaa käytöstä, opitaan olemaan haukkumatta ja solvaamatta muita ihmisiä.

Fakta on, että osalla porukkaa ei ole minkäänlaista pidäkettä siihen omanapaiseen nautinnonhakuun; tehdään lapsia kun vauvakuume, lykätään ne sitten aina johonkin hoitoon kun halutaan sitä omaa aikaa baarissa tai etelänmatkalla; hankitaan koronakoira, joka tupataan sekin jollekin hoitoon tai lopullisesti huostaan kun se onkin työllistävä, eikä osaa olla yksin; ostellaan osamaksulla autot ja telkkarit (joka kolmannella suomalaisella jo maksuhäiriömerkintä. JOKA KOLMANNELLA!) Ja niin edelleen.

Tämä!

Monet on nykyisin aivan käsittämättömän laiskoja ja ahneita. Ei minkäänlaista pitkäjänteisyyttä.