Kun oma vanhempi ei välitä lapsestaan eikä tämän lapsista

Mieti ap hyvin tarkkaan mitkä ovat niitä "pakollisia" tilanteita. Minusta on väärin, että altistat lapsesi samoille traumoille joista itse olet joutunut kärsimään. Kyllä he huomaavat isovanhemman epäreilun käytöksen, ja lapset aina ajattelevat vian olevan heissä itsessään. Suojele lapsiasi. 

T. Samanlaisten vanhempien tytär, joka ei ole enää vanhempiensa eikä veljensä kanssa tekemisissä. 

Tuollaisen kohtelun huomaa usein vasta aikuisena, sitten, kun on ollut ns. normaalienkin ihmisten kanssa tekemisissä. Vasta sitten se kontrasti käy ilmi. Tiesin kyllä jo hyvin pienenä ettei isä välitä minusta (olen niin kirjoittanut päiväkirjaan jo noin 8-vuotiaana), mutta äidin suhteen meni lähemmäs 3-kymppiseksi ennen kuin hoksasin.

Pitkään sitä ihminen pystyy itselleen selittämään asiat parhain päin. Kun asioiden laidan sitten huomaa, onkin vielä vaikeampi tie hyväksyä ne ja tehdä asialle jotakin. "Tehdä" siinä mielessä, että kykenee muuttamaan omaa käytöstään. Tuo ap:n "siedän hiljaa ja nielen pahan oloni" on hyvin tyypillinen käyttäytymismalli. Eihän me olla koskaan lapsena saatu ilmaista tunteitamme, niin tottakai ne piilotetaan aikuisinakin! Ja koska emme ole tottuneet siihen että meitä kohdeltaisiin kuin ihmisiä, emme osaa sitä vaatia tai edes odottaakaan, tunnemme vain pahaa oloa sisällä kun meidät ohitetaan kuin huonekalut.

Tuohon juuri pitää tulla muutos. Paljon auttaa kun miettii, mitä tekisi jos kaltoinkohtelija olisi joku ihan outo ihminen. Menisitkö vierailemaan naapurin luona, jos hän aina ignooraisi teidät täysin? Juttelisitko jatkuvasti työkaverille, joka puhuu vain itsestään ja mollaa sinua? Jos kaupan kassa alkaisi arvostella sinua, kuuntelisitko vain hiljaa vai vaihtaisitko kauppaa?

Huono kohtelu vanhemman taholta on vielä sanoinkuvaamattoman paljon törkeämpää, kuin jonkun tuntemattoman taholta. Heidän pitäisi olla meille elämän peruskallio! Jos ihminen, jonka pitäisi aina olla sinun tukenasi, kohtelee sinua kuin paskaa, on se suurin loukkaus mitä voi tehdä. Ei sellaista tarvitse eikä saa sietää hetkeäkään.

Ihmiset, rakastakaa te itseänne enemmän. Älkää altistako sieluanne tuollaisten mitätöijien kohtelulle. Ette tule sieltä taholta saamaan koskaan rakkautta ja hyväksyntää, ette koskaan. 

Älä enää tapaa tätä henkilöä. Käytös ei muutu koskaan.Todennäköisesti hän haluaa satuttaa myös lapsiasi.

Lapsena meidän on oltava perheessä johon olemme syntyneet mutta aikuisena voimme onneksi itse päättää ketä laskemme kuuluvaksi ns. perheeseen.

[quote author="Vierailija" time="10.06.2014 klo 08:36"]

Tuollaisen kohtelun huomaa usein vasta aikuisena, sitten, kun on ollut ns. normaalienkin ihmisten kanssa tekemisissä. Vasta sitten se kontrasti käy ilmi. Tiesin kyllä jo hyvin pienenä ettei isä välitä minusta (olen niin kirjoittanut päiväkirjaan jo noin 8-vuotiaana), mutta äidin suhteen meni lähemmäs 3-kymppiseksi ennen kuin hoksasin.

Pitkään sitä ihminen pystyy itselleen selittämään asiat parhain päin. Kun asioiden laidan sitten huomaa, onkin vielä vaikeampi tie hyväksyä ne ja tehdä asialle jotakin. "Tehdä" siinä mielessä, että kykenee muuttamaan omaa käytöstään. Tuo ap:n "siedän hiljaa ja nielen pahan oloni" on hyvin tyypillinen käyttäytymismalli. Eihän me olla koskaan lapsena saatu ilmaista tunteitamme, niin tottakai ne piilotetaan aikuisinakin! Ja koska emme ole tottuneet siihen että meitä kohdeltaisiin kuin ihmisiä, emme osaa sitä vaatia tai edes odottaakaan, tunnemme vain pahaa oloa sisällä kun meidät ohitetaan kuin huonekalut.

Tuohon juuri pitää tulla muutos. Paljon auttaa kun miettii, mitä tekisi jos kaltoinkohtelija olisi joku ihan outo ihminen. Menisitkö vierailemaan naapurin luona, jos hän aina ignooraisi teidät täysin? Juttelisitko jatkuvasti työkaverille, joka puhuu vain itsestään ja mollaa sinua? Jos kaupan kassa alkaisi arvostella sinua, kuuntelisitko vain hiljaa vai vaihtaisitko kauppaa?

Huono kohtelu vanhemman taholta on vielä sanoinkuvaamattoman paljon törkeämpää, kuin jonkun tuntemattoman taholta. Heidän pitäisi olla meille elämän peruskallio! Jos ihminen, jonka pitäisi aina olla sinun tukenasi, kohtelee sinua kuin paskaa, on se suurin loukkaus mitä voi tehdä. Ei sellaista tarvitse eikä saa sietää hetkeäkään.

Ihmiset, rakastakaa te itseänne enemmän. Älkää altistako sieluanne tuollaisten mitätöijien kohtelulle. Ette tule sieltä taholta saamaan koskaan rakkautta ja hyväksyntää, ette koskaan. 

[/quote]

Kiitos tästä viestistä! Paljon ajattelemisen aihetta ja hyviä viisauksia!

Itsekin olen miettinyt miten voisin muuttaa kestämättömän tilanteen, miten puuttua epäoikeudenmukaisuuteen ja tiettyjen tahojen jatkuvaan kaltoinkohteluun, mitä sanoa ja millä tavalla. Mutta miten voi vaatia, että joku kohtelisi sinua paremmin jos koko elämäsi olet joutunut olemaan perheen musta lammas ja likasanko omista teoistasi riippumatta? Tällaisissa sairaissa perheyhteisöissä on ihan oma toimintalogiikkansa (ja roolituksensa) jota normaalissa perheessä kasvaneen voi olla vaikea ymmärtää.

Ainoa keino on muuttaa omaa ajattelua, omaa käytöstä ja ylipäätään omaa itseäsi. Ts. lakata olemasta tuollaisen mustasydämisen ja epämiellyttävän ihmisen seurassa. Älä tarjoa hänelle mahdollisuutta itsesi kaltoinkohteluun, rakasta ja arvosta itseäsi edes sen verran! Kyllä tällainen henkilö löytää mitätöinnilleen uuden kohteen, tai ehkä hän mitätöi sinua kahta kauheammin selkäsi takana kuten odottaa saattaa. Mutta so what!

Itse olen aiemmin yrittänyt nostaa oman lapsuuden perheeni epäkohdat esille ja yrittänyt sanallisesti saada asioita muuttumaan: se oli ihan turhaa ja ainoastaan pahensi tilannetta. Mitätöijä sai vain uutta pontta huonolle käytökselleen, uusia aseita loukkauksille ja myhäili tyytyväisenä kuullessaan loukkauksiensa tehonneen. Puhuminen ei oman kokemukseni mukaan auta. Ainoa keino on pelastaa itsensä katkaisemalla välit ja välttelemällä tämän ihmisen seuraa.

Voimia meille kaikille! Meitä on loukattu syvästi, mutta aika korjaa haavat. Toivottavasti.

Puhe tai asioiden esiinnostaminen ei tosiaankaan auta. Pahentaa todennäköisesti vain tilannetta. Pesunkestävät narskut ovat täysin empatiakyvyttömiä eivätkä kykene ottamaan muiden tunteita huomioon.

Pelasta perheesi ja itsesi, ja pakene! Ole mahd. itsenäinen ja elä kuin tätä tyyppiä ei edes olisi olemassa.

Tutun tuntuista.Meitä on neljä sisarusta ja minä toiseksi vanhin olen se perheen musta lammas.Olen ollut lapsesta asti syrjitty kotona kun en ollut niin viisas kuin muut sisarukset.En ole yo enkä mikään muukaan korkeasti koulutettu,mutta ammatin kuitenkin hankein ja pärjäsin hyvin vaikka kotoa lähdin heti ammattikoulun jälkeen.Teininä minulla ei ollut asiaa kotiin tanssien jälkeen,ovi oli lukossa,vaikka muille sisaruksille laitettiin avain ulos jemmaan että pääsi sisälle,niinpä minä jäinkin kylille yöksi,mitä sitä suotta kotiin kun ei kerta haluta.Olin 17 ja tulinkin sitten raskaaksi,kerroin kotona asiasta johon tuli kaksi vaihtoehtoa joko kerään tavarat ja häivyn tai teen abortin.Koulu kesken ja ajatus yksin lapsen kanssa oli pelottava ajatus,joten vaihtoehtoja ei ollut.Mutta jälkeen olen ajatellut että olisi tarvinnut olla niin rohkea ja lähteä sillä nyt minulla olisi 38 vuotias lapsi ja kenties lapsen lapsiakin,mutta se oli se piste iin päälle ja suhde vanhempiini.Tämän jälkeen vanhemmilleni ei ole kelvannut minä,miesystäväni eikä minun lapset.Nuorempi tyttäreni ihmettelee äitini käytöstä kun mummo suosii muita lapsenlapsia ostamalla lahjoja,mutta hänelle ei.Ex mieheni firman konkurssin myötä meni minunkin raha-asiat perseelleen ja olen pyytänyt muutaman kerran apua ruokaan ja laskuihin niin ei tipu,koita selvittää omat sotkusi itse tulee äidiltä vastaus,ymmärtäisin jos heillä ei olisi rahaa mutta omaisuutta on ja rahaa ja velipojille annetaan rahaa joka kuukausi ja aina kun käyn kotona nuorempaa veljeä ja hänen avopuolisoaan kehutaan ja ylistetään kuinka hyviä ihmisiä ve ovat kun huolehtivat heistä!!!!Monta kertaa olen tarjonnut apua ja kyytiä kauppareissuille,mutta ei ole kelvannut.Veljen avovaimokin on parempi ihminen äitini silmissä kuin oma tytär.

Ap, itsetuntosi on selvästi surkea isäsi kammottavan käytöksen takia. Millään muulla en kykene selittämään sitä käsittämätöntä asiaa, että vielä ylipäätään olet missään tekemisissä isäsi kanssa.

Lopeta heti yhteydenpito.

Sinä, miehesi tai lapsesi ette kukaan ansaitse tuollaista. Suojele edes muita, vaikka et itseäsi kyennyt suojelemaan ja lopeta kanssakäyminen isäsi kanssa. Jos äitisi ja sisaresi osaavat olla ihmisiksi, voit pitää heihin yhteyttä. Mutta kerro heille, miksi et halua olla isäsi kanssa missään tekemisissä. Lähetä vaikka tuo aloituksesi muokattuna heille.

Ja silti sinä juokset tapaamisissa ja lomia viettämässä tämän vanhempasi kanssa.... Huoh. Olisikohan jo aika aikuistua ja tehdä oman perheen kanssa sitä, mitä haluat?

Narsistisen vanhemman perheessä jokaisella on ikiomat roolinsa, jotka tämä narsistinen persoona on kaikessa ylemmyydessään heille jakanut.

Löytyy se musta lammas, se jota aina ivataan ja väheksytään, inhotaan ja halveksutaan, joka ei narsistin mielestä koskaan tee mitään eikä ainakaan tee mitään oikein. Sitten löytyy se korokkeelle nostettu lapsi, jota narsistinen vanhempi hehkuttaa & kehuu ja tietysti saman aikaisesti väheksyy mustaa lammasta. Tämä korokkeella oleva lapsi on tyytyväinen omaan olotilaansa ja etuoikeutettuun asemaansa, vaikka varmaan jossakin alatajunnan sopukoissa ymmärtää vanhempansa käytöksen moraalisesti vääräksi ja oman asemansa ansaitsemattomaksi. Mutta harva etuoikeutettu se avaa suunsa valittaakseen perheen sisäisen dynamiikan kieroudesta.  Siinähän olisi pian oma asema uhattuna.

Ja sitten perheessä on usein hyvin vahvasti alistettu ja tossun alla oleva puoliso (vaimo tai mies), joka pääasiallisesti sulkee silmänsä narsistin pahuudelta (tai väheksyy sitä olkia kohautellen: "se nyt on vaan semmonen")  ja yrittää vältellä jatkuvia konflikteja tämän kanssa myöntelemällä ja vaikenemalla.

Mulla vastaava tilanne, mutta kysessä oli äitini. Jossain vaiheessa tajusin hänen olevan kateellinen, mistä nämä oudot jutut saattoivat johtua.

Nyt kun äiti on ollut jo kauan poissa, olen joskus jopa ymmärtänyt hänen käytöstään ja osa siitä oli ehkä kasvatuksellisesti hänen mielestään oikein.

yritän antaa anteeksi.

Minulla on myös asiat huonosti. Vanhempani kieltävät kaiken ja jos teen jotai väärin ja suutun, vanhempani nauravat ja haukkuvat. Myös aina kun minä tai sisarukseni teemme jotain mikä ei ole vanhemmistani hauskaa, vanhemmat alkavat kiroilemaan ja huutamaan siitä että puhuimme esim:pelistä tai jostain. Myös kotiarestia tulee siitä kun ei lue kokeisiin ja vastaa suurimpaan osaan oikein koska muka kaikkiin pitäisi vastaa oikein. Vihaan vanhempiani yli kaiken. 😡

Hei ! Luin raskain mielin kertomuksianne, en siis ole ainut. Minä olen kasvanut käytännössä ilman vanhempia ja tukiverkostoja. Välillä ihmettelen itsekkin kuinka olen selvinnyt edes, kuinka olen elossa ? En keksi muuta kuin Jumalan olemassa olon. Onhan se arpensa jättänyt että kaikesta on täytynyt itsekseen selvitä pienestä pitäen, kotona minua on vain pahoinpidelty. Lähtökohdat ovat olleet niin huonot että olen voittaja jo sinänsä että 30 vuotiaana olen vielä hengissä ja löytämässä tieni elämään.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä voisit nostaa asian pöydälle näin aikuisena ja todeta, että olet huomannut, miten ikävästi isäsi kohtelee lapsiasi aivan niin kuin sinuakin lapsena ja että näin aikuisena et aio sitä enää sietää. Joko rupeaa kohtelemaan reilusti tai ei tarvitse olla tekemisissä. Ja tämän uhkauksen myös pitäisin.

Minusta on ikävää, jos perheessä ei kyetä asiaa millään tavalla käsittelemään. Eikö sisaruksesi koe oloaan ikäväksi, kun hän ja hänen lapsensa saavat huomiota toisen kustannuksella? Eikö äitisi osaa puuttua asiaan mitenkään? Mielestäni voisit ihan heiltäkin kysyä, onko kohtelusi ollut reilua ja onko nyt lastesi kohtelu reilua.

Joo ei toimi. Keskustelu. Tuli vaan syytöksiä kuinka aina mustamaalaan ja syyttelen syyttömiä. Hirveä riita. Annoin olla.

Tuttua tarinaa äidistäni. Nostin terapian innoittamana kissan pöydälle, lopputulos: hän soittaa neljästi vuodessa. Asumme samassa kaupungissa.

Terapian paras anti: vedä rajat toiselle! Sano: jos/kun teet noin, siitä seuraa tämä. Saat itse päättää paljonko jaksat. Se toinen ei muutu.

Vanha ketju, mutta kerron oman kokemukseni silti.

Ainoana lapsena minulla oli asiat päällisin puolin hyvin, mutta isästäni huomasi välillä miten olisi toivonut poikalapsen. Tämä korostui pihatöissä ja muissa askareissa joihin hän ei halunnut minua mukaan koska eihän tytöt osaa tai halua.

Vanhempani olivat minusta (tai koulumenestyksestäni) ylpeitä siihen saakka kunnes ilmoitin muuttavani yli 200 km päähän opiskelemaan. Olin kuuluma itsekäs ja kiittämätön kun piti tahallaan lähteä "toiselle puolen maapalloa" perhettään karkuun.

Tilanne rauhoittui vuosien varrella, mutta aina vieraillessani minun vaatetustani, seurustelukumppaniani, ystäviäni jne. arvosteltiin. Ensin ystävälliseltä tuntunut kiinnostus kuulumisiini vaihtui hetkessä ristikuulusteluksi ja kaikkea sanomaani käytettiin jonain todistusaineistona epäkelvosta elämästäni.

Ensimmäisen lapseni saadessani vanhempani olivat kiinnostuneempia uudesta naapuristaan kuin lapsenlapsestaan. Välillä mankuivat mummun ja papan hoitoon pienokaista, mutta hoidosta hakiessani tyrkkäsivät lapsen syliini ja kertoivat miten he ovat jo myöhässä sieltä sun täältä ja kuinka yö oli mennyt katkonaisilla unilla vaikean kakarani takia (ylläri ylläri, että alle 1-vuotias voi heräillä yöllä syömään).

Nykyisin yhteydenpito on sellaista, että saa olla varpaillaan sen suhteen mitä elämästään kertoo. Itsetuntoni ei ole vieläkään se paras mahdollinen, mutta hopeareunuksena tässä kaikessa on se, että pyrin itse olemaan lapselleni kannustava vanhempi ja annan hänen olla muutakin kuin oma peilikuvani.