Kun oma vanhempi ei välitä lapsestaan eikä tämän lapsista

Onko äitisi elossa? Kysyt siltä ihan suoraan, että onko tuo paskapää mun oikea isä vai ei. Veikkaan ettei ole.

Voi... Kylläpä kuulostaa tutulta... Minäkin olen lähemmäs 40-vuotias, ja käyn tässä läpi aika kurjia tunteita.. Minä en voi käsittää omaa isääni, vuodesta toiseen oharia oharin perään... Vanhempani ovat eronneet jo kun olin 7-vuotias, tämän jälkeen olemme pikkuveljeni kanssa asuneet äidillä. Isä on ollut aina aika viinaanmenevä, se on värittänyt jo lapsuusmuistojani. Isä meni uusiin naimisiin ja he saivat tyttären, minua 11 vuotta nuorempi. Hänen kanssaan isä on ollut koko ajan tiiviisti tekemisissä, vaikka tämäkin avioliitto on kariutunut. Asuin nuorempana vähän aikaan heidän perheessään, missä äitipuoli piti huolen siitä, etten taatusti kokenut kuuluvani tähän perheeseen. Minä siivosin, tiskasin ja hoidin tätä pikkusiskoa, omia kavereita/harrastuksia ei paljon saanut olla kuvioissa. Valvoin aamuöihin asti että isä ja äitipuoli pääse juopottelultaan nukkumaan tai riidat menisi ohi.. Sitten isä päätti yrittää itsemurhaa. Silloin lähdin keskellä yötä äidin luo. No, näillä itsemurhilla minua "uhkailtiin" ja niitä yritettiin ja aina minulle hän soitti, mitä on tehnyt. Minä aikani hermoilin tämän kanssa, kunnes päätin etten voi elää jatkuvassa pelossa ja lakkasin jopa vastaamasta hänen puheluihinsa.. Nykyisin hän asuu toisella paikkakunnalla, silloin tällöin soittelee (humalassa) ja kertoo rakastavansa, selvinpäin soittaa yleensä kun haluaa lainata rahaa. Onhan hän saanut minut aikamoisiin rahavaikeuksiinkin kun olen lähtenyt "auttamaan", useamman kerran.. Minä ja veljeni koimme elämämme suurimman surun, kun äitimme kuoli syöpään, aivan liian varhain.. Hän oli koko elämämme ollut meille ainoa tuki ja turva. Isäni kävi kotipaikkakunnallani hieman äitini kuoleman jälkeen, oli useamman päivän siskoni luona, mutta ei käynyt minun luonani... Olin niin pettynyt ja niin järkyttynyt... Hän jälkeenpäin pahoitteli ja vannoi tulevansa pian luokseni. Hän on sen jälkeen käynyt siskoni luona kolme kertaa tapaamatta minua kertaakaan... Olen useasti PYYTÄNYT häntä tulemaan minun ja lasteni luo, joka kertaa tulee lupauksia, mutta aina ne petetään.. Sisko on ihan samanlainen, jatkuvasti kun on jonkinlainen tapaaminen (lasten synttärit tms) sovittu, hän jättää tulematta, eikä yleensä ilmoita mitään.. Isän kohdalla tämä on minulle vaikeaa. MIKSI? En ymmärrä....

Valtavan ikäviä kokemuksia eikä näin saisi olla! Onko tässä ketjussa kuitenkin Luterilaisten kokemuksia?

Ei oo su isäs

up

Oletko varma, että hän on biologinen isäsi? Vai olisiko hänellä epäilyksiä asiasta?

Suvussani on tapaus, jossa vasta 30 vuotiaana nainen sai tietää kesken riitelyn isältään, että tämä ei olekaan hänen biologinen isänsä. Muut lapset olivat hänen omiaan ja tämä tytär oli syntynyt syrjähypystä.

Minä katkaisin välini vanhempiini juuri siksi kun alkoivat kohdella lapstani huonosti. Meillä oli omat roolit sisaruksilla ja jostakin kumman syystä äitini ei ole kyennyt pitämään kaikista lapsistaan samaanaikaan. Eli ensin oli siskoni tämä mustalammas ja sitten lähennyttyään siskooni aikusiena minä sain sen roolin. Lapsenlapisiakin hän yritti jakaa, että itse hoiti yhtä niin toinen on sitten papan lapsenlapsi.

No minulla on vähän samanlainen tilanne, olen myös se perheen musta lammas. Olen omalla tavallani hyväksynyt tilanteen ja oletan syyn olevan siinä että olen pienestä asti ollut erilainen kuin muut veljeni. Minä olin hiljainen, rauhallinen ja viihdyin kirjojen parissa samalla kun hieman vanhemmat veljeni urheilivat ja remusivat pitkin kyliä. Minä olen perheessä ainoa joka meni lukioon ja jatkoin opintojani, samalla kun muut veljeni kävivät ammattikoulun ja menivät töihin. Sitä voisi kuvitella ettei noissa minun valinnoissani olisi mitään väärää, mutta vanhempieni silmissä ilmeisesti on. En ainakaan muuta syytä keksi miksi olen jatkuvasti se naurun ja pilkan kohde.

Kysyisin, että miksi nämä pakolliset juhlatilaisuuden ovat pakollisia? En minä viitsisi osallistua.

Ehkä voisit nostaa asian pöydälle näin aikuisena ja todeta, että olet huomannut, miten ikävästi isäsi kohtelee lapsiasi aivan niin kuin sinuakin lapsena ja että näin aikuisena et aio sitä enää sietää. Joko rupeaa kohtelemaan reilusti tai ei tarvitse olla tekemisissä. Ja tämän uhkauksen myös pitäisin.

Minusta on ikävää, jos perheessä ei kyetä asiaa millään tavalla käsittelemään. Eikö sisaruksesi koe oloaan ikäväksi, kun hän ja hänen lapsensa saavat huomiota toisen kustannuksella? Eikö äitisi osaa puuttua asiaan mitenkään? Mielestäni voisit ihan heiltäkin kysyä, onko kohtelusi ollut reilua ja onko nyt lastesi kohtelu reilua.

Joko on narsisti tai ei oikea isäsi. Ja aika narsistista käytöstä toi on isäpuoleltakin

Meillä on lapsuudenperheessä ihan sama juttu, veli on äidin poika ja minä isän tyttö. On se jotenkin kummallista mutta olen jo tottunut. Tuli siis tuosta papan lapsi ja mummon lapsi jutusta mieleen. Joillakin ei vaan riitä rakkaus kaikille, ehkei edes itseään kohtaan. Kaikki ei ole välttämättä ihan kunnossa mielenterveydellisesti, muista se ja sen jälkeen anna olla.

Laita äijä isyystestiin, perustele sillä ettei voi olla isä kun käyttäytyy noin paskasti.

[quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 20:38"]

Kysyisin, että miksi nämä pakolliset juhlatilaisuuden ovat pakollisia? En minä viitsisi osallistua.

[/quote]

Jos vaikka veljen tai siskon lapsi tms. pääsee ripille tai ylioppilaaksi, eikä silloin ole luonnollista osallistua juhlallisuuksiin tätinä/kummitätinä/serkkuna/siskona? Ja tokihan näihin tilaisuuksiin tulee paikalle myös isoäiti ja isoisä.

Itse joudun näkemään tiettyjä epämiellyttäviä sukulaisiani juuri tällaisissa tilaisuuksissa. En halua loukata tai kostaa juhlan sankarille vaikka en tietyn sukulaishenkilön kanssa tulekaan toimeen.  Valitettavasti tosiaan joudun oleskelemaan samassa tilassa vaikka en aktiivisesti hakeudukaan tämän ikävän ihmisen seuraan.

Meilläkin oli vuosia traditio, että suvun joulupöydässä käytiin läpi pahat tekoni vuoden varrelta, vähän niin kuin ohjelmanumerona. Se alkoi kun teini-iässä. Sukulaiset naureskelivat vuoroin huvittuneena, vuoroin vaivautuneena, kun äitini vuoroin suurennellen, vuoroin omiaan laittaen kertoi edesottamuksistani. Puolustautuminen vain pahensi tilannetta, koska se osoitti että olin itsekäs tyttö.

Oma kokemukseni on, että asiallisen kohtelun vaatimisella tai vanhemman rakkautta odottamalla ei pääse pitkälle. Piti laittaa odotukset ihan nollille ja järjestää esim. oma kyyti sukujuhliin. Siskoni sentään hiljeni vuosikymmenien mollaamisen jälkeen, kun yksinkertaisesti ilmoitin hänelle, ettei hän voi enää rähjätä minulle (kuten oli silloin taas tehnyt putkeen noin tusinan puhelun ajan). Eipä olla oltu yhteydessä...

Jossain vaiheessa havaitsin, ettei sisaruksillanikaan niin mutkaton suhde vanhempiini ollut, vaikka heistä oli tykätty ja heitä oli tuettu ja kannustettu. Nyt koen, että pääsin kaikkein vähimmällä, kun en koskaan kelvannut. Siskoni yrittää olla kovin hienoa ihmistä ja hän häpeää taustaansa, joten huonommuudentunnetta taitaa olla hänellä paljon enemmän. Siskoni teki kaikkensa (kaikkea sairasta) rakentaakseen kiilaa minun ja vanhempieni välille, joten hän taisi traumatisoitua siitä vallasta, joka hänelle lapsena perusteettomasti annettiin.

Minä ja veljeni sentään elämme itsemme näköistä ja itse tekemäämme elämää.

Täällä myös kohtalotoveri. Oman isäni inhokki sisarusparvestamme ja pahuuden kohde.

Koko asia on mulle jotenkin tosi traumaattinen. Lapsena ja nuorena tunsin selittämätöntä pahan olon tunnetta, olin varmaan masentunut ja alistunut ahdistavaan kohtalooni jo alle kouluikäisenä jolloin muistan kiusaamisen, alistamisen, väheksymisen, henkisen väkivallan ja fyysisen väkivallan uhkan olleen jo jatkuvaa. Lapsuusaikaisissa valokuvissa näen surullisen lapsen, jonka silmistä paistaa syvä rakkaudettomuus. Vasta nyt aikuisena ymmärrän surullisuuteni silloinkin johtuneen isän tunnekylmästä ja sadistisesta käytöksestä. Kuvitelkaa itse, ettei isä koskaan kehuisi tai osoittaisi mitään positiivisia tunteita sinua kohtaan. Ei vaikka mitä tekisit ja yrittäisit ansaita hyväksyntää kaikilla tavoilla. Sen sijaan hän huutaa, haukkuu, syyttää, nauraa, ivaa, kiusaa, valehtelee, nolaa ja häpäisee julkisesti, kehuu muita sisaruksia ja osoittaa heille lämpöä, vaikka sekin oikeasti on vain yksi tapa kiusata sinua. 

Sen verran olen lukenut ja oppinut narsismista ja narsistivanhemmista, että isäni täyttää kaikki tunnusmerkit. Just tuo lapsien eriarvoinen kohtelu, suosikkien ja inhokkien valitseminen ja lasten välisten suhteiden sabotoiminen. Narsisti myös aloittaa pahimman höykytyksen silloin, kun lapsi alkaa osoittaa merkkejä persoonallisuudestaan, eli siirtyessään tahdottomasta vauva-ajasta minä-tietoisempaan leikki-ikään. Näin uskoisin omalla kohdallanikin käyneen.

[quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 20:30"]

No minulla on vähän samanlainen tilanne, olen myös se perheen musta lammas. Olen omalla tavallani hyväksynyt tilanteen ja oletan syyn olevan siinä että olen pienestä asti ollut erilainen kuin muut veljeni. Minä olin hiljainen, rauhallinen ja viihdyin kirjojen parissa samalla kun hieman vanhemmat veljeni urheilivat ja remusivat pitkin kyliä. Minä olen perheessä ainoa joka meni lukioon ja jatkoin opintojani, samalla kun muut veljeni kävivät ammattikoulun ja menivät töihin. Sitä voisi kuvitella ettei noissa minun valinnoissani olisi mitään väärää, mutta vanhempieni silmissä ilmeisesti on. En ainakaan muuta syytä keksi miksi olen jatkuvasti se naurun ja pilkan kohde.

[/quote]

Samanlainen tilanne. Homma jatkui sitten lastenlapseni kohdalla, poikani oli suosikki, tyttö ei. Ei olla tekemisissä, koska tilanne muuttui todella pahaksi. 

Ihan hirveitä kokemuksia teillä tässä ketjussa kirjoittaneilla! Itselläni bio-isä ei ole koskaan ollut kuvioissa ja olen kasvanut uusioperheessä muusta porukasta selvästi erillään. Ja minä kun luulin sen olevan ikävää...

Eipä teistä vanhempienne kaltoin kohtelemista kukaan varmaan mun ajatuksista piittaa, mutta muistakaa, että olette ainutlaatuisia ja arvokkaita riippumatta siitä mitä joku narsisti vanhempi tai muu sukulainen on sanonut! 

Luulen, että minulla on asiat helpommin. Äiti joutui pakkoavioliittoon raskaaksi tultuaan 14-v. Isosisko syntyi, sitten minä. Minulle on sanottu suoraan, että poika musta piti tulla. Kun ei tullut, niin sain olla poika kunnes pikkuveli syntyi. Tukka leikattiin lyhyeksi ja poikien vaatteissa sain olla tokaluokkalaiseksi. Isosiskon tukkaa kasvatettiin ja hoidettiin huolella. Mekkojakin sai, minä olen sammarihaalareissa kasvanut. Veljen syntymän jälkeen sain vapauden ja olla itsenäinen. Siskon vanhat vaatteet ja luvan kasvattaa tukan. Pikkuveljeäni rakastin alusta lähtien, rakastan edelleen. Isososko oppi äidiltäni kylmän suhtautumisen minuun (meillä on ikäeroa 2 vuotta). Mutta sisko on esikoinen ja kuopus on hartaasti äidin toivoma poika. Minä satuin syntymään väärän aikaan ja väärään sukupuoleen. Isä piti kaiken tasapainossa, kunnes kuoli ollessani 13-v. Sen jälkeen olen toki kotona asunut muutaman vuoden, mutta töissä käynyt ja itseni kouluttanut. Muutin pois kotoa peruskoulun päätyttyä. Äiti ja sisko eivät ole pitäneet mitään yhteyttä sen jälkeen. Veljen kanssa on edelleen lämpimät välit. Isää kaipasin monta vuotta, hän oli lämmin ihminen. Äitiä ja siskoa en ole edes erityisesti ajatellut kymmeneen vuoteen. Veli joskus kertoo kuulumisia, mutta on kuin vieraista ihmisistä puhuisi. Emme juuri puhu menneistä, tiedän veljelläkin olleen vaikeaa sopeutua perheen miehen rooliin pikkupoikana. Kai jotenkin tuo jatkuva istuttaminen sopimattomaan rooliin pitää meidän lämmintä suhdettamme yllä. Veli on tosin läheinen myös äitiin ja siskoon. Olen vain iloinen siitä, hänellä on sitä isämme lämpöä ja karismaa, kaikki pitävät hänestä. Minun tiet veivät muualle, mutta onnellisesti. Lapsillani on eno, mummi isän puolelta ja kaksi tätiä. Se riittää.

Ei sille voi mitään. Vanhemmalla on oikeus käyttäytyä niin kuin käyttäytyy, siis ainakin juridisesti joskaan ei moraalisesti.

Mulla äitini suhtautui eriarvoisesti lapsenlapsiinsa, vaikka elämänsä ehtoossa lapsiinsa suorastaan liioitellun tasapuolisesti. Selitä siinä sitten lapsillesi, että miksi eivät voi koskaan olla  mummolassa yökylässä niin kuin serkut. Itse siihen oli jo tottunut, mutta lasten puolesta teki kipeää.