Mä jouduin lapsena aina kesäisin leireille. En tykännyt yhtään, niin omia lapsia en oo leireille laittanut.

Niillä päiväleirellä oltiin veljen kanssa, koska vanhemmat töissä yleensä koko kesän. Olihan ne ihan ok, tuskin olisin yöleireillä viihtynyt kun minulla ei ollut mitään vakavaa urheiluharrastusta, en ollut seurakunnan toiminnassa mukana. Kuvataideleirille olisin lähtenyt, mutta joko niitä ei silloin vielä ollut tai ne oli niin kaukana ettei sinne asti olisi päässyt kuitenkaan.

Minulla tuli koti-ikävä jo kaverinkin luona yökylässä joten en pahemmin leireillytkään. Yhdellä muutaman päivän leirillä olin ja itkin yöt kun kaipasin kotiin. Päivällä oli ihan kivaa.

Kävin joka kesä uskonnollisella leirillä ja tykkäsin kovasti, vaikka virsien hoilottaminen pitkästytti.

Hyvä ruoka, uiminen ja iltanuotiot paikkasivat veisuuta.

Tosin opin viittomakielellä monia lauluja, jotka osaan vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmen päivän leirillä 7-vuotiaana, vaikka en millään olisi halunnut lähteä.. Teltta vuosi molempina öinä, kaikki oli märkänä ja koti-ikävä oli valtava. Mikä lie älynväläys oli vanhemmilla käynyt 80-l alussa, että likka leirille ja kivaa siellä on. No ei ollut. Omaani en ole pakottanut 😅

Ihan varmaan siellä on se sama teltta ja samat ohjaajat....not.🙄

Tässä nyt oli kyse mun kokemuksesta ja siitä miltä minusta se leiri tuntui. Minut pakotettiin, omaa lastani en pakota.

Olin 9-vuotiaana kesäleirillä pari viikkoa koulutoverieni kanssa. Se oli omasta toivomuksestani, koska äidillä oli lapsuudestaan ikäviä kokemuksia leiriltä eikä hän sen vuoksi olisi ikinä järjestänyt minua sellaiselle vastoin tahtoani. Alussa siellä oli kivaa, mutta ensimmäisen viikon jälkeen iski kyllästyminen ja väsymys ja kaipasin kotiin. Tuntui hienolta nähdä oma koti ja perhe sen jälkeen taas.

Toisen kerran olin leirillä rippikoulussa. Se kesti kymmenen päivää. En tuntenut siellä ketään, mutta hyvin se meni, paikka oli kuonnonkaunis ja sää suosi. Iltaisin oli hauskaa ohjelmaa. Sen verran kuitenkin jännitin, että kotiin päästyä nukuin vuorokauden putkeen ja kuukautisrytmi meni sekaisin kuukaudeksi. Kuitenkin siitä jäi kokonaisuutena hyvä muisto.

Oma lapsi ei ole halunnut leirille emmekä ole häntä sellaiseen pakottaneet.

Ratsastusleireillä kävin koska itse halusin.

Introverttinä joku leiri olisi ollut kauhistus

Olin leirillä kerran ja se oli kamalaa. Haluisin itse mennä, mutta ei se ollutkaan niin kivaa. Olin 8-vuotias. Ahdisti joka aamu mennä sinne. Olin ujo ja jännitin leirillä. En saanut kavereita siellä ja tunsin itseni yksinäiseksi. Rippileirikään ei ollut mikään maailman paras kokemus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmen päivän leirillä 7-vuotiaana, vaikka en millään olisi halunnut lähteä.. Teltta vuosi molempina öinä, kaikki oli märkänä ja koti-ikävä oli valtava. Mikä lie älynväläys oli vanhemmilla käynyt 80-l alussa, että likka leirille ja kivaa siellä on. No ei ollut. Omaani en ole pakottanut 😅

Ihan varmaan siellä on se sama teltta ja samat ohjaajat....not.🙄

Tässä nyt oli kyse mun kokemuksesta ja siitä miltä minusta se leiri tuntui. Minut pakotettiin, omaa lastani en pakota.

Ei sinun kokemuksillasi ole mitään tekoa lapsesi kanssa.

Tunnut silti rinnastavan ne keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Ei minua pakotettu, mutta muutamalla leirillä olin, ja huonosti viihdyin aina. Jotenkin kai ne huonot kokemukset aina unohtuivat tai sitten vain ajattelin, että ehkä se ensi kesän leiri on jostain syystä mukavampi kuin aiemmat. Ei siellä koskaan mitään sellaista "traumaattista" sattunut, että olisi ollut varsinaista syytä olla tykkäämättä. Senkin vuoksi ehkä oli sitten vähän vaikea sanoa "ei", kun vanhemmat taas talvella kysyivät lähtisinkö ensi kesänä taas leirille. Jos olisin sanonut, etten halua, olisi varmaan kysytty syytä, ja sitten en olisi osannut vastata mitään. 

Aikuisena ymmärrän, että luonteeni ei vain sopinut mihinkään leirielämään. Olin sellainen lukutoukkalapsi ja aika lailla omiin oloihini vetäytyvä. Leireillä kuitenkin pyritään aina järjestämään ohjelmaksi kaikenlaista "mukavaa yhdessä touhuamista", niin en minä siitä tykännyt. Laskin aina päiviä, että monenko päivän päästä pääsen pois.

Minulla oli sama juttu lapsena. En viihtynyt tippaakaan leireillä, koulun urheilukilpailuissa tai muissa vastaavissa tapahtumissa. Muistan olleeni ärsyyntynyt siitä, kuinka järjestettyä ja aikataulutettua kaikki oli, ja miten kaikkeen patistettiin vaikkei olisi huvittanut tai osannut. Hassua onkin, että nyt parikymppisenä nautin tuollaisista tapahtumista ja sosialisoinnista.

En päässyt koskaan ja olisin mennyt mielelläni.

Oma lapseni saa mennä, jos haluaa. En pakota.

Muutaman kerran pakotettiin srek-leirille muutamaksi päiväksi. En osannut oikein nukkua makuusalissa. Muutenkin odotin vaan, koska pääsee pois.

Pikkusiskon ei tietenkään tarvinnut mennä.

Jonkun kerran olin lapsena viikon päiväleirillä, mutta ikinä en päässyt sellaiselle, jossa oltaisiin yövytty. Paitsi rippileirille sitten. Syynä oli mun äidin omat lapsuuden traumat, kun vanhempansa olivat ängenneet hänet leireille joka kesä ja niillä oli ollut aina yhtä kauheaa. Sen (ja rahatilanteen) takia en päässyt leireille, vaikka olisin kovasti halunnut. Vanhemmat olivat kuitenkin melkein koko kesän töissä, joten vietin aina kuukauden mummolassa. Sosiaalisten taitojen kehittämiselle leiri olisi varmasti ollut sata kertaa parempi vaihtoehto.

En päässyt mihinkään koska ei muka ollut rahaa. Silti siskon hevosharrastukseen upposi tolkuttomia summia.

Jouduin parille leirille ja vihasin joka hetkeä. Myös rippileiri oli aivan kauhea.

Olen introvertti joka viihtyy kotona, lisäksi lapsena varsinkin kärsin paljon traumaperäisestä turvattomuuden tunteesta. Tämän vuoksi muualla yöpyminen oli kauhistus, varsinkin outojen ihmisten kanssa. Mutta eihän tällaisia ymmärretty 90-luvulla.

Jäi pysyvä kauhu leirejä kohtaan. En rehellisesti löydä niistä mitään hyvää sanottavaa. Odotin vain että pääsen kotiin.

Enkä kyllä käy vieläkään koskaan missään työporukan ym ruskaretkillä.

Kerran kävin jollain "yleisleirillä". Siellä oli jotenkin outo tunnelma, en muista kyllä juuri mitään siitä. Myöhemmin mentiin ilolla ja innolla ratsastusleireille kyllä.

Ihania mustoja, kävin partioleireillä ja parina kesänä raittiusleirillä. Äiti oli ehkä töissä, ehkä lomalla mutta leireillä kävin koska siellä oli kavereita, hauskaa tekemistä ja halusin sinne. Rippileirille en kerinnyt kesätöiden vuoksi ja kävin vähän tylsän päiväriparin.

Olin pienenä introvertti ja olen nykyäänkin, mutta rakastin leirejä. Kävin joka kesä jossain leirin tapaisessa, vielä parikymppisenäkin. Nyt Keski-ikäisenä en enää pystyisi, mutta tiedän kyllä eläkkeellä oleviakin leireilijöitä.

9-vuotiaana olin viikon ihan yleisleirillä, joka oli muuten ihan jees paikka, mutta itkin ikävääni joka ilta. Ensimmäiset illat anelin puhelimessa vanhempiani hakemaan mut pois, kunnes he lopulta kieltäytyivät kommunikoimasta kanssani ja hoitivat muhun liittyvät keskustelut henkilökunnan kanssa. Eivät suostuneet hakemaan, sillä uskoivat mun katuvan keskeyttämistä aikuisena.

Oli se vähän noloakin vollottaa huutoitkua joka ilta tuntikausia ikätovereiden katseiden alla, onneksi sen ikäiset ei vielä ihmetelleet

Ja oli muuten äidillä ja isällä seuraavana keväänä huuli pyöreänä, että miksi kieltäydyin jyrkästi lähtemästä enää leirille. Jäi sen verran traumoja, että seuraavan kerran alkoi leirit kiinnostaa vasta teininä, jolloin ratsastusleireistä jäi kyllä kivat muistot

Leirit oli parasta! Ensin seurakunnan tyttöleirit, kaupungin yhteistyökaupunkien leiri (joo se oli kunnia kasarilla puhua viikko englantia ihan oikeiden ulkomaalaisten kanssa!), ratsastusleirit, rippileiri, myöhemmin isosena... mukavaa, vaihtelevaa toimintaa erilaisten ihmisten kanssa! Joo kyllä! Just eilen tuli kuopus riparilta... 👍