Mä jouduin lapsena aina kesäisin leireille. En tykännyt yhtään, niin omia lapsia en oo leireille laittanut.

Mä olin jonkinverran leireillä ja niissä oli ihan yritystä ohjajaien taholta. Seurakunta ja partio. Mutta kurjia muistoja, hyttysiä, ulkopuolisuuden tunnetta. Ei mitään vakavaa, mutta sellainen reppana olo oli koko ajan. Alakouluikäisenä. Ja kun tajusi sne, että äiti halusi meistä eroon. Halusi omaa aikaa ja että me saatais kavereita ja opittais vaikka niitä partiojuttuja. Tajusin ja tajuan senkin jotenkin, että äiti oli käytännössä yh ja meitä oli kolme, oli väsynyt.

Muttaleirillä hakeuduin eniten aikuisten seuraan. Oli ikävä äitiä ja ihan normaalia kotia, inhosi yhteisvessoja ja telttoja yms just niitä hyttysiä. Sain teltta- ja retkeilytrauman.

Riparista sitten jo tykkäsin ja sain paljon hyviä, uusia kavereita. Ehkä kun en jäänyt isosiskon varjoon Kuten lastenleireillä, joka ei pitänyt mun puolta vaan kalasteli itselleen kavereita ja yritti karistaa minut jaloista, siksi roikuinkin niissä aikuisissa.

Oman lapsen kanssa aion katsoa, mikä fiilis hänellä on. Jalkapalloleirit kauoungissa jo meneillään, niistä tykkäää.

Tuli vielä 10-vuotiaana niin riipivä ikävä ihan samassa naapurustossa asuvan kaverin luona yökylässä, että tajusin jyrkästi kieltäytyä kaikista mahdollisista leireistä. Teininäkin riitti ihan vain pyjamabileet ja telttailu kaverin pihassa, eikä koulukavereiden leiritarinat syksyllä herättäneet minkäänlaista houkutusta

Minä olisin lapsena leireille halunnut, äidilläni oli jotain traumoja ilmeisesti omista lapsuuden ajan leireistään (Ei ollut mikään sosiaalinen ihminen), joten päätti viisaudessaan kieltää minulta leirit. Ikää tuli ja riparin jälkeen hakeuduin isoskoulutukseen jonka verukkeella sitten pääsin leireille.

Itse en ollut leireillä. Vanhemmat opetusalalla, molemmilla pitkät lomat. En olisi halunnut mennäkään, olen varsin epäsosiaalinen.

Oma esikoinen on kouluiässä, ja hänet on nyt pariksi viikoksi "pakotettu" päiväleirille, jotta vanhemmat voivat työskennellä, iltapäivällä toki tulee aina kotio. Hänkin on suht epäsosiaalinen, mutta on kyllä ihan mieluusti mennyt. Yön yli leiriä ei nyt koronan takia edes harkittu, vaikka partiossa olisi ollut sellainenkin mahdollisuus.

Kun vanhemman lähtökohtana lastensa aktiviteettien suhteen on hänen omat kokemuksensa mennään metsään.

Sen sijaan, että muistelee omaa lapsuuttaan ja sitä, mistä ei tykännyt, pitäisi huomioida sen lapsen mielipide.

Ratsastusleirit oli parasta. Itkun kanssa sieltä pois lähti kun hoitohevonen oli käynyt niin tärkeäksi. Myös kansainväliset leirit oli hyviä ja ulkomaillakin tuli käytyä tanssileirillä. Seurakunnan leirit oli myös tosi hyviä.

Muumimamma nykyään kirjoitti:

Minä olisin lapsena leireille halunnut, äidilläni oli jotain traumoja ilmeisesti omista lapsuuden ajan leireistään (Ei ollut mikään sosiaalinen ihminen), joten päätti viisaudessaan kieltää minulta leirit. Ikää tuli ja riparin jälkeen hakeuduin isoskoulutukseen jonka verukkeella sitten pääsin leireille.

Omasta kaveripiiristä muistan, että oli sellaisia, jotka rrrrrakasti leirejä, odotti niitä ja muisteli pitkään. Olivat sosiaalisia ja myös sellaisia, että vanhemmat panosti siihen harrastukseen. Esim oli hyvä makuupussi ja teltta ja kamppeet. Itsellä oli paskat, risat, vanhat, pahanhajuinenkin makuupussi. Äiti yritt päästä kaikessa vähällä. Kämäset eväätkin. Nolotti, hävetti.

Jotkut kammosi. Itse en kammonnut eikä ole kauhukokemuksia, on jopa muutama mukava muisto, mutta oli se vähän ankeeta. Teininä sitten jo hauskaa. Ripairit ja isoskoulutus ja isosena, vaikken edes ollu oikein uskovainen, silloin oli kivaa, kun ei ollut enää sillai kotiväen kansaa niin löheinen kuten ekaluokkalaisena,

Varsovassa asusteltiin, kun kesällä 1942 sakut veivät koko perheen leirille. 

Tähän liittyen, kun olin yläasteella, luokallani oli tyttö, joka ei koskaan jäänyt mihinkään pyjamabileisiin yöksi, vaan vanhemmat kävivät aina hakemassa hänet loppuillasta kotiin. Muuten oli ihan reipas tyyppi, sosiaalinen ja puhelias, eikä käynyt missään erityisopetuksessa tms.

Hän tuli myös samalle riparille. Ekana iltana, ja useana iltana sen jälkeen, hän oli itkuinen ja aivan poissa tolaltaan. Selvisi, ettei ollut ollut 15 v. mennessä yhtään yötä poissa kotoa siten, että vanhemmat eivät olisi mukana (minulle oli vähän epäselvää, että oliko ylipäätään ollut öitä poissa kotoa).

Ysiluokan keväällä teimme kolmen yön leirikoulun, ja sielläkin sama meno jatkui. Muut tytöt lohduttivat kun hän porasi sängyllä.

Siinä vaiheessa se tuntui vähän oudolta, kun 16-vuotias itkee vanhempien perään, ja myös nololta ja kurjalta tämän tytön puolesta.

Vähän ihmetytti, että miksi vanhemmat eivät sitten joskus jättäneet hakematta häntä sieltä pyjamabileistä kotiin?

Olen tyytyväinen, että vanhemmat laittoivat minut leireille jo ala-asteiässä. Siinä oppi itsenäisyyttä, uudessa ympäristössä selviämistä, itseensä luottamista ja uusien ihmisten kanssa toimimista. Vaikka sitä ei silloin ehkä arvostanut, niin näin jälkikäteen ajateltuna oli varmasti muovaava kokemus.

Kävin joka kesä useammallakin leirillä koska toinen vaihtoehto olisi ollut viettää kaikki päivät pitkälti yksin kun vanhemmat teki pitkää päivää. Kyllä tykkäsin ja odotin niitä aina innoissani.

Vierailija kirjoitti:

Ainoa oli rippileiri ja siihenkin vähän painostettiin, kun annettiin ymmärtää, että sinne päivärippikouluun menee vaan ne vähän tyhmemmät tyypit...

Fiksuimmat käyvät riparin ilmaiseksi intissä. Kolme vuorokautta rauhaa nukkumista, jalkapallon peluuta ja saunomista. Sekä hyvää ruokaa.

Aikoinaan riparista piti maksaa melkein 600 markkaa ja päivä ripari oli alta 300 markan.

Vierailija kirjoitti:

Kun vanhemman lähtökohtana lastensa aktiviteettien suhteen on hänen omat kokemuksensa mennään metsään.

Sen sijaan, että muistelee omaa lapsuuttaan ja sitä, mistä ei tykännyt, pitäisi huomioida sen lapsen mielipide.

No itse en ole ainakaan tässä ketjussa vielä havainnut tuollaista asennetta, ei täällä kukaan ole ehdottomasti kieltämässä leirille menemistä tai pakottamassa sinne. Ja vaikka täällä nyt moni on intoutunut muistelemaan lapsuuttaan kuka kaiholla kuka kauhulla niin eivät he välttämättä lapsille näitä samoja asioita sanasta sanaan toista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun vanhemman lähtökohtana lastensa aktiviteettien suhteen on hänen omat kokemuksensa mennään metsään.

Sen sijaan, että muistelee omaa lapsuuttaan ja sitä, mistä ei tykännyt, pitäisi huomioida sen lapsen mielipide.

No itse en ole ainakaan tässä ketjussa vielä havainnut tuollaista asennetta, ei täällä kukaan ole ehdottomasti kieltämässä leirille menemistä tai pakottamassa sinne. Ja vaikka täällä nyt moni on intoutunut muistelemaan lapsuuttaan kuka kaiholla kuka kauhulla niin eivät he välttämättä lapsille näitä samoja asioita sanasta sanaan toista.

Lue sitten ketju uudestaan ajatuksen kanssa. Saatat yllättyä.

Tämä on kyllä niin tapauskohtaista.

Itse on ollut lapsena leireillä, minulla oli kavereita joiden kanssa pyöräilin joka päivä uimarannalle ja leikkimään, kesät olivat kivoja. Rippileiri oli yksi viikko muiden joukossa, ehkä vähän normaalia tylsempi kun siellä ei ollut omat kaverit mukana ja paikassa oli paljon hyttysiä.

Mieheni taas on kasvatettu todella tiukassa kurissa. Hän ei saanut tavata kavereita koulun ulkopuolella, vaan illat ja viikonloput piti auttaa vanhempia kotitöissä ja tehdä läksyjä. Jos ei ollut läksyjä, äitinsä keksi hänelle ylimääräisiä koulutehtäviä. Siis jotain ihan sairasta. Kerran kesässä hän pääsi leirille ("karaistumaan"). Mieheni puhuu näistä leireistä vieläkin 30 vuoden jälkeen kuin jostain paratiisista. Hän muistaa jokaisen leirinsä jokaisen päivän ihan tarkalleen. Se viikko vuodessa oli ainoa aika hänen lapsuudessaan kuin sai olla lapsi ja hengittää vapaasti.

Olen käynyt jo monilla kymmenillä leireillä ja ne on olleet ihan parhaita. Uidaan, tehdään kaikkea kivaa ja ollaan kavereiden kanssa. Oon 12 v

Oletko kysynyt lapsiltasi haluaisivatko mennä?

Kävin paljonkin ja tykkäsin kaikista leireistä.Yhdellekään leirille ei pakotettu.

Harmittaa, kun oma lapsi ei ole leireille päässyt. Parina kesänä olisi mennyt, mutta kaveria ei löytynyt lähtemään. Tuskin enää meneekään, kun parina viime kesänä leirit on peruttu ja teineille ei leirejä juuri olekaan - eikä enää halua mennä.

Onneksi ei tarvinnut ikinä mennä minnekään keskitysleirille...

Varmaan kamalaa olla pakolla jossain. Mitä ihmettä vanhempasi tekivät sillä aikaa?

Olen toisinaan ollut pienesti katkera vanhemmilleni siitä, etten lapsena ollut ikinä missään päivähoidossa tai oikeassa harrastuksessa ja olen joutunut opettelemaan perussosiaalisuutta vielä kolmikymppisenkäkin. Mutta tosiaan, leireille sentään pääsin. Ei niitä ihan joka kesä tainnut olla, mutta useamman eri tahon järjestämiä kuitenkin. Kivoimpana on jäänyt partioleiri mieleen, mutta olivat muutkin oikein hyviä kokemuksia.

Olen syntynyt 1973. Kävin muutamana kesänä ala-asteiässä kesäsiirtolassa. Nykyisin ne taitaa olla nimeltään päiväleirejä. Ahdistavaa oli,  koska olen introvertti.

(Kesäsiirtolaan mentiin aamulla ja varmaankin kuuden aikaan tultiin takaisin kaupunkiin)

Mielestäni periaatteessa  hyvä idea, koska vanhemmat oli töissä ja pikkuveli päiväkodissa.

Olin myös Upilassa köksäleirillä, kesäleirillä, askarteluleirillä, tyttöleirillä yms. Partioon menin myöhemmin, koskaa kaveritkin meni. Ahdisti joka kerta, mutta mentävä oli omastakin mielestä. Olisi ollut aika FoMo -fiilis. jos en olisi mennyt.