Lue keskustelun säännöt.
En tajunnut, että kun saa lapsia, niin välittömästi aikuistuttuaan he särkevät äitinsä sydämen.
04.06.2021 |
Vitsi tää kuulostaa itsesääliltä, mutta ei ole sitä. Heti kotiovesta pyrähdettyään lapset katoaa kuin pieru saharaan. En saa niihin yhteyttä, ne ei todellakaan pidä yhteyttä, eikä ne välitä vanhemmistaan minkään vertaa.
Kuvittelin, että meille ei tule näitä ongelmia, koska perhe on avoin ja keskusteleva ja välittävä. Meillä sai halata ja itkeä ja olla oma itsensä. En myöskään ole mikään marttyyriäiti. En syyllistä enkä tosiaankaan pura näitä tunteita lapsiini. Ymmärrän täysin itsenäistymisenkaipuun, mutta nyt tunnen itseni täysin hylätyksi. Miksei ne pidä mitään yhteyttä?! Ei mitään! Eivät edes lue viestejä, joita laitan. Annan heidän olla rauhassa enkä viestittele joka päivä. En aina joka viikkokaan, vaikka kuopus vasta muutti omilleen. Annan heille tilaa, mutta mitä enemmän tilaa annan, sitä kauemmas lapset ajautuu.
Olen muutenkin tosi yksinäinen. Tuntuu ihan tosi pahalta. Olen itkenyt taas koko päivän. 😥
Kommentit (111)
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olitko kovin kiinni lapsissasi äitinä? Annoitko tilaa heille nuorina aikuisina? Kuminauha venyy, ja palautuu sitten, kun lapset eivät enää koe itseään lapsiksi (suhteessa kotiin).
Ootko kysynyt suoraan sun lapsilta että miksi eivät pidä yhteyttä? Ehdota niille vaikka viikottaista päivällistä yhdessä perheen kesken.
Sitten kun saavat lapsia, saattaa tilanne muuttua niin, että sinun oletetaan olevan käytettävissä 24/7.
Niin ne häviää. Sille ei voi mitään. Kerran vuodessa näen esikoista. Keskimmäistä hieman useammin koska hän muutti lähelleni. Sillekin pitää tilaa antaa eikä käydä liikaa katsomassa. Nuorin kun muuttaa niin varmaan häviää lopullisesti. Pitää keksiä omaa tekemistä ja antaa lasten mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitten kun saavat lapsia, saattaa tilanne muuttua niin, että sinun oletetaan olevan käytettävissä 24/7.
Meillä ei muuttunut. En ole syntymän jälkeen nähnyt lapseni lasta. Siitä on jo vuosia.
Vanhemmille tuntuu kerta toisensa jälkeen tulevan yllätyksenä, että vanhemmille lapset ovat tärkeämpiä kuin vanhemmat lapsille. Näin, vaikka itsekin ovat jonkun lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska tietyn ikäisenä tulee sellainen olo että haluaa itsenäistyä... se on varmaan ihan biologiaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten kun saavat lapsia, saattaa tilanne muuttua niin, että sinun oletetaan olevan käytettävissä 24/7.
Meillä ei muuttunut. En ole syntymän jälkeen nähnyt lapseni lasta. Siitä on jo vuosia.
Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin ne häviää. Sille ei voi mitään. Kerran vuodessa näen esikoista. Keskimmäistä hieman useammin koska hän muutti lähelleni. Sillekin pitää tilaa antaa eikä käydä liikaa katsomassa. Nuorin kun muuttaa niin varmaan häviää lopullisesti. Pitää keksiä omaa tekemistä ja antaa lasten mennä.
Minun lapsi muutti ausseihin..e i ole käynyt 9 vuoteen
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse nyt 30, ja täytyy sanoa että kyllä siinä se 10 vuotta meni kotoa muuton jälkeen että vanhemmat alkoivat taas tuntua omaan elämään kuuluvalta asialta :D Oli liian kiire olla nuori ja kuolematon, vasta kun aikuistuin vähän ja tajusin että joku päivä heitä ei enää ole niin aloin itsekin pitää yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Miten usein haluaisit että lapsei käy kylässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kääk, tätä odotellessa. Vielä on vuosi aikaa ennen täysi-ikäisyyttä. Pitänee mennä ja tehdä tulevien vuosien edestä.
Vierailija kirjoitti:
Ootko kysynyt suoraan sun lapsilta että miksi eivät pidä yhteyttä? Ehdota niille vaikka viikottaista päivällistä yhdessä perheen kesken.
En kyllä lähtisi tuohon. Se olisi taas yksi meno kellon mukaan.
Aluksi saattaa mennä aikaa etteivät halua tavata, kuuluu itsenäistymisen, mutta tilanne tasoittuu usein myöhemmin kyllä, kun pesäero on tehty. Kyllähän ne lapset tuon kaipuun vaistoaa, mutta eivät pysty siihen vastaamaaan, kun ei ole heidän tehtävä. Saa sinuun sattua, kuuluukin, elämän eri kohdat on kipeitä, se on kasvua, lapset kasvaa irti vanhemmistaan. Molemmat kasvaa, lapset ja vanhempi.
Lapsen ja linnun kuuluu lentää pois pesästä. Muu on epänormaalia, mikä kielii kasvatuksen epäonnistumisesta (en puhu nyt sairastavista yksilöistä).
Ehkä sun täytyy itse olla aloitteellisempi. Soita ja viestittele ja pidä yhteyttä. Kutsu kylään ja käy itse kylässä.
Niin mä teen enkä ole päästänyt kotoa muuttaneita lapsiani ihan etääntymään. Ehkä he ajattelevat, että olen rasittava ja riesa mutta niin vaan soittavat ja nähdään usein. Aikuiset lapset voi pitää elämässään ikään kuin ystävinä. Löytää uusia keskustelun aiheita ja yhdistäviä tekijöitä.
Enkä ajatellut antaa periksi.
Huh miten monella noin kurjia tilanteita. Mä olen pian 30-vuotias ja näen melkein viikottain vanhempia. Viestitellään päivittäin.
Kylläpä oli taas roskaa 🤮🤮