Miten hyväksyä se että miestä ei vain kiinnosta hänen lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Ihan ensiksi, iso halaus sinulle Ap.

Olen itse samassa tilanteessa.

Lapseni ovat kylläkin jo isompia, teinejä jo.

Miestäni kiinnosti lapset, joita on kaksi, vauva-aikana ja ihan pieninä taaperoina. Miehelleni oli helppoa hoitaa vauvoja, sylitteli, syötti, vaihtoi vaipat ja kylvetti. Nyt jälkikäteen ymmärrän, että hienoa kun hoiti lapsiaan, mutta kaikki oli kuitenkin aika mekaanista ja suorituskeskeistä. Tavallaan mieheni ei oppinut tuntemaan lapsiaan lainkaan, vaikka hoitikin heitä. Ymmärsin, että minä vietin aikaa lasten kanssa, ihan vain köllöttelin lattialla viltillä pienten kanssa, luettiin kirjoja, laulettiin, juteltiin, ihmeteltiin pihan kukkia ja pikkuötököitä jne. Mies ei osannut tai halunnut tällaisii juttuihin osallistua tai tehdä mitään vastaavaa lasten kanssa itse.

Lasten kasvaessa mies on kadonnut johonkin omaan kuplaansa perheen sisällä. Eli minä ja lapset olemme eri yksikkö kuin mies.

Edelleen mieheni tekee kotitöitä, kuljettaa teinit tarvittaessa harrastuksiin, laittaa ruokaa jne. Tekee myös ajoittain todella pitkää päivää töissä. Miestäni voisi luonnehtia kunnon mieheksi, mutta lapsiaan ei tunne kunnolla, harvoin edes puhuu heidän kanssaan.

Teinit tuntevat isänsä kyllä, ja olen tehnyt kaikkeni, jotta lasten tarpeet tulevat täytetyiksi.

Eroaminen on kuitenkin usein mielessä, mutta ei sekään ongelmatonta ole. Mieheni ei ymmärrä itse, että on kadonnut kuplaansa ja että liitto on minulle yksinäinen ja että isän rooli on muutakin kuin käydä töissä ja joskus kokata ja kuskata. Ei oikeasti ymmärrä, että minäkin käyn töissä ja silti teen kaiken muun.

Mutta näillä on tultu tähän asti. Välillä olen tosi väsynyt ja pettynyt, mutta myös onnellinen lapsistani.

Teinini ovat onnellisen oloisia, harrastavat, urheilevat, on kavereita ja koulussa menee hyvin. Minulla ja teineillä on lämpimät ja läheiset välit.

Jos nyt eroaisin, panisin teinejen elämän uusiksi, hyvin herkässä vaiheessa. Lisäksi luulen, että mieheni saattaisi innostua ties mihin venkoilemiseen ja vaatimiseen erotilanteessa, joten harkitsen asiaa uudelleen kun teinit lähtevät opiskelemaan.

Toivoisin, että voisin kertoa jotain positiivisempaa ja rohkaisevampaa.

En maininnut viestissäni puhumista, voi kyllä, olen puhunut, ja pyytänyt, mutta kun toiselta puuttuu ymmärrys läheisten tarpeista ja vain konkreettisia tekoja ymmärretään, ei asialle paljonkaan voi.

Mun isä oli tuollainen kuplassa eläjä. Hoiti meidän asiat ja oli läsnä, muttei kuitenkaan meidän kanssa. Jossain vaiheessa, olisinko ollut 11, niin isä muuttui. Ja on sen jälkeen viettänyt runsaasti aikaa meidän kanssa ja ollut kiinnostunut meistä lapsista ihmisinä. Olen nyt jo yli 30 ja meillä on hyvä suhde isän kanssa. Syksyllä vietin syysloman isän kanssa mökillä kahdestaan ja jätin mieheni kotiin. Pyöräiltiin isin kanssa ja muuta tommoista. Vaikka ollaan jo aikuisia niin iskä edelleen laittaa meille ruuat, jos ollaan vanhemmilla käymässä ja soittelee, että ollaanko vaihdettu autosta renkaat yms. En tiedä miksi isä oli kuplassa kun olin pieni ja mikä oli syynä, että tuli ulos sieltä. Joskus voi siis niinkin käydä.

Vierailija kirjoitti:

Mä veikkaan että kyse ei ole ollenkaan siitä etteikö isää kiinnostaisi. Se vaan näyttää siltä. Isällä oli varmaan omanlainen mielikuva perhe-elämästä, ja siitä miten kaikki vaan lähtisi sujumaan ihan luonnostaan. Sitten ei niin käynytkään. Hän huomasi ettei osaa, ei tiedä, ei uskalla... eikä pysty tätä myöntämään. Ehkä ei edes itselleen. Äiti otti äidin roolin kuin luonnostaan, ja isä kokee epäonnistuneensa alusta asti. Hän kokee myös jääneensä ulkopuoliseksi äidin ja lapsen tiiviistä suhteesta. Hän voi olla jopa mustasukkainen lapselle, ja kokea että lapsi ”vei” äidin kokonaan. Kun äiti kokee pelkkää halveksuntaa isää kohtaan, isä vaistoaa tämän, ja kokee itsensä yhä enemmän ei-touvotuksi perheessä. Vaikka äitimääneen pyytää isää osallistumaan, isä ei voi sitä tehdä, koska ei yksinkertaisesti osaa, eikä kehtaa/ pysty tätä myöntämään. Isä tarvitsisi kipeästi onnistumisen kokemuksia isänä lapsen kanssa. Lapsi tietenkin alkaa vältellä isää eikä osoita häntä kohtaan kiinnostusta, jos isä ei koskaan tee aloitteita hänen suuntaansa. Jos edes jotain pientä positiivista kontaktia onnistuisi järjestämään, joka johtaisi siihen että lapsi itse spontaanisti osoittaisi positiivisia tunteita isää kohtaan, isä voisi kokea että nyt meni jotain oikein, ja kun näitä hetkiä tulisi yhä enemmän, hän rohkaistuisi lisää suhteessa lapseen ja pystyisi tuntemaan ylpeyttä isyydestään ja iloa lapsestaan. Nykyisellään tilanne on hyvin hankala, ja vaatii äidiltä paljon sensitiivisyyttä ettei lannista miestä ohjaamalla liikaa, eikä toisaalta altista lasta sille että tämä lähestyy isää ja tulee torjutuksi. Syyttely tuskin auttaa, mutta jotenkin vanhempien pitäisi pystyä asioista puhumaan lapsen kuulematta, ja äiti voisi ihan ääneenkin kertoa isälle ettei haittaa jos hän ei osaa eikä tiedä, äiti voi neuvoa, tukea ja opastaa.

Tässä työnnetään vastuu isän osallistumattomuudesta äidille.

Ei ole perheen äidin asia ohjeistaa, tukea, terapoida ja mahdollistaa asioita perheen isälle, ainakaan jatkuvasti.

Perheen isän tulisi olla se toinen aikuinen, joka kantaa vastuuta ja huolehtii lapsista, kodista, perheestä ja parisuhteestaan ihan siinä missä äitikin.

Jos äiti joutuu olemaan miehellekin äiti, siihen kyllä uupuu, kyllästyy ja parisuhde kahden aikuisen väliltä loppuu.

En kauheasti välitä vanhan kansan sanonnoista, mutta kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Olen sama kommentoija, joka kirjoitti omaan kuplaansa kadonneesta miehestään.

Kyllä, aikani puhuin ja pyytelin. Aikani myös olin siltana miehen ja lasten välillä, järjestin heille yhteisiä tekemisiä, kannustin ja tsemppasin.

Ja uuvuin ja väsyin ja masennuinkin.

Olen huomannut, että pääsemme kaikki helpomalla, myös minä ja lapset, kun annan miehen kuplailla omissa oloissaan ja minä ja lapset elämme perhe-elämää.

En suosittele valehtelemaan lapselle että "kyllä se isi silti rakastaa". Tästä lapsi vaan oppii että rakkaus = välinpitämättömyys ja altistuu omissa suhteissaan sietämään välinpitämättömiä kumppaneita, koska ajattelee kuinka rakastava ihminen on välinpitämätön niinkuin isäkin oli. Väitän myös että päivittäinen torjunta on lapselle pahempi kuin erillään asuminen. Eron jälkeen lapsi pääsisi toipumaan päivittäisistä hylkäys-kokemuksista.

Joka tapauksessa suosittelen aptä etsimään ammattiapua joka voi tukea sekä häntä itseään että antaa ammattilaisen mielipiteen kuinka lasta voi tässä tilanteessa tukea. En jättäisi av-raadin päätettäväksi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko varmasti kyseisen miehen lapsi?

Aika loukkaava ja asiaton kysymys, johon sinulla ei ole mitään perusteita.

Ap

Voi olla, että miehesikin miettii tätä. Jos lapsessa ei ole tuttuja piirteitä. Avointa keskustelua ei voi tulla jos on kielletyjä kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko varmasti kyseisen miehen lapsi?

Aika loukkaava ja asiaton kysymys, johon sinulla ei ole mitään perusteita.

Ap

Voi olla, että miehesikin miettii tätä. Jos lapsessa ei ole tuttuja piirteitä. Avointa keskustelua ei voi tulla jos on kielletyjä kysymyksiä.

Niin varmaan joo. Ei normaali mies tavallisessa liitosss tuollaista mieti.

Vierailija kirjoitti:

ikuisuusprovo, ja mammat nielee 

Ikuisuusvalittajakin ehti paikalle :) Jos olet näitä provoja ennenkin nähnyt, niin miksi aina palaat lukemaan? Vai etkö olekaan niin fiksu, kuin annat ymmärtää?

Kaikkia ei nyt vaan kiinnosta. Ei voi mitään.

Ap vielä nostaa. Kiitos kaikille jo kommentoineille, olen saanut paljon ajattelemisen aihetta, vaikka en ole kaikkiin kommentteihin ehtinyt vastata. Vieläkin saa kommentoida.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Voitko sä järjestää itsellesi säännöllistä menoa pois kotoa, ilta viikossa ja viikonloppu kuukaudessa jolloin isä olisi lapsen kanssa kahden? Ehkä he lähestyisivät ja löytyisi yhteys kun viettävät aikaa kahdestaan.  Ja näille ajoille et tee mitään valmsteluja tai ohjeista mitä syövät ja tekevät, annat isän hoitaa kaiken niinkuin itse haluaa. 

Itse olin alle kouluikäinen, kun äiti lähti viikonlopuksi pois kotoa ilmeisesti riidan jälkeen. Isä oli meille lapsille täysin vieras ihminen ja vieläkin muistan sen turvattomuuden tunteen ja pelon, jota silloin koin. Kyhjötin nurkassa odottamassa äitiä kotiin ja pelkäsin, että isä puhuu minulle jotain.

Se yhteyden löytäminen pitää aloittaa pikkuhiljaa eikä kerralla. Harmi, kun niin moni mies vieläkin jättää suhteen luomisen väliin sinä aikana, kun se syntyisi ihan itsestään.

Vierailija kirjoitti:

ikuisuusprovo, ja mammat nielee 

Ihan tavallista tuo on. Se käy ilmi ihan palstamiesten kommenteista muista ketjuista.

Miehiä alkaa kiinnostaa lapset kun ne on vähän toisella kymmenellä

Ei luulisi olevan iso vaiva jutella lapselle päivittäin. Kai te perheenä yhdessä kuljette ulkona. Ostaako lapselle tavaroita jne. Onko millainen muitten lapsia kohtaan. Onko yleensä välinpitämätön lapsia kohtaan. Onko luonteeltaan hiljainen. Kyllä pitäisi lapselle ainakin jutella.

Mun mies kiinnostui lapsesta vasta hänen ollessaan 7-8 vuotias. Sitä ennen oli enimmäkseen välinpitämätön. Ajattelin johtuvan hänen omasta kasvatuksestaan. Oli hänelle normaalia ettei isä juuri osallistunut lastenhoitoon/ touhuihin. Nyt lapsen ollessa 12v on erinomainen ja osallistuva isä, todella huolehtivainen.

Kaikki ei aina ole mustavalkoista. Tsemppiä!

Miksi te teette lapsia näiden autistien, narsistien, psykopaattien ja tunnevammaisten kanssa ja perustatte perheitä?

Oma vika.

Sääli lapsia.

En ymmärrä kirjoitti:

Miksi te teette lapsia näiden autistien, narsistien, psykopaattien ja tunnevammaisten kanssa ja perustatte perheitä?

Oma vika.

Sääli lapsia.

Ei naiset sentään ennustajia ole.

Vierailija kirjoitti:

En suosittele valehtelemaan lapselle että "kyllä se isi silti rakastaa". Tästä lapsi vaan oppii että rakkaus = välinpitämättömyys ja altistuu omissa suhteissaan sietämään välinpitämättömiä kumppaneita, koska ajattelee kuinka rakastava ihminen on välinpitämätön niinkuin isäkin oli. Väitän myös että päivittäinen torjunta on lapselle pahempi kuin erillään asuminen. Eron jälkeen lapsi pääsisi toipumaan päivittäisistä hylkäys-kokemuksista.

Joka tapauksessa suosittelen aptä etsimään ammattiapua joka voi tukea sekä häntä itseään että antaa ammattilaisen mielipiteen kuinka lasta voi tässä tilanteessa tukea. En jättäisi av-raadin päätettäväksi...

Auts, minulle kävi juuri noin. Tilannetta pahensi se että isän puolen sukulaiset ajattelivat ettei äitini antanut minun viettää aikaa hänen kanssaan, ja painostivat siihen. Yhteinen ajanvietto oli sitä että minut jätettiin autosta vaikka elokuvateatterin eteen, iskettiin rahaa kouraan ja ilmoitettiin monelta ja missä pitää olla jos haluan leffan jälkeen kyydin kotiin. En edes lopulta enää kysynyt haluaisiko tämä tulla mukaan tai tehdä jotain yhdessä, koska tuntui että häiritsin vain tämän tärkeämpiä menoja omilla asioillani.

En ymmärrä kirjoitti:

Miksi te teette lapsia näiden autistien, narsistien, psykopaattien ja tunnevammaisten kanssa ja perustatte perheitä?

Oma vika.

Sääli lapsia.

Ap taisi mainita, että mies itse halusi lasta. Kuka siinä vaiheessa alkaa kyseenalaistaa miestä isänä ja kysellä aiotko sitten ihan varmasti rakastaa lastasi?

Niinhän ne kosinnan hetkelläkin ovat ihania, ja olet mun ainoani ja en voisi koskaan pettää sinua ja blaa blaa, mutta mitenkäs se sitten aikanaan meneekään? Ja tottahan toki myös naisissa on paskanpuhujia.

Sodan ja luterilaisuuden kaikuja tämä kun miehiä ei lapset kiinnosta, muualla Pohjoismaissa ei ole vastaavaa. 

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä kirjoitti:

Miksi te teette lapsia näiden autistien, narsistien, psykopaattien ja tunnevammaisten kanssa ja perustatte perheitä?

Oma vika.

Sääli lapsia.

Ei naiset sentään ennustajia ole.

Joo mutta jollain tavalla kaikki on naisen vika silti.

Suomen metsät on täynnä näitä möllyköitä, ikävä juttu lasten kannalta.