Miten hyväksyä se että miestä ei vain kiinnosta hänen lapsi?

Onko varmasti kyseisen miehen lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi sopeutuu kun ei muusta tiedä. Asia luultavasti vaivaa sinua enemmän kuin lasta. Joskus isompana lapsi ehkä alkaa enemmän kaivata aikaa myös isän kanssa, kun näkee kavereiden tekvän myös asioita omien isiensä kanssa. Toisaalta, voihan olla että mielenkiinnonkohteet isän kanssa kohtaavatkin paremmin sitten isompana, ja isän onkin luontevampi viettää aikaa lapsen kanssa. Itse en suinpäin suosittelisi eroa, kuten moni näyttää tekevän. Eron myötä lapsi myös menettäisi taloudellista turvaa, joka todennäköisesti on parempi kahden vanhemman perheessä, mutta ennenkaikkea eron jälkeen isällä jokatapauksessa olisi oikeus tavata lastaan, ja jos hän ei oikeasti ole yhtään kiinnostunut, olisi lapsella aika kamalat ja yksinäiset isä-viikonloput edessään. Ikävä äitiä ja turvaton olo henkisesti poissaolevan isän kanssa. Parempi siis ehkä kuitenkin lapsen kannalta että vanhemmat pysyvät saman katon alla. Ainakin vielä kun lapsi on noin pieni että tarvitsee konkreettisesti vielä paljon aikuisen apua ja hoivaa arjessa. Ymmärrän että äidin kannalta voi olla raskasta, ja puhtaasti ”uhraus” pysyä yhdessä miehen kanssa jota sisimmissään ei pysty arvostamaan, ja tuntee lähinnä paheksuntaa ja halveksuntaa tätä kohtaan. Auttaisikohan perhe- tai pariterapia?

Tästä asiasta olen eri mieltä. Ehkä toisaan voi pysyä yhdessä lapsen takia jonkin aikaa, ettei lapsi joudu pienenä isäviikonlopuille, mutta ennemmin tai myöhemmin tuollainen kuvio ahdistaisi ja v-tuttaisi äitiäkin jo niin paljon, että hänkin tulisi jo ihan oudoksi ja huonoksi vanhemmaksi lapselle ja lopulta lapsella ei olisi ketään tyytyväistä ja normaalia vanhempaa vaan koti olisi täynnä kieroja ihmissuhteita ja salaisuuksia. Kun lapsi kasvaa, niin poissaoleva isä alkaa todella ihmetyttää ja lapsethan syyttävät aina itseään kaikesta. Tärkeintä lapsen minäkuvalle ja onnelliselle kasvulle on se, että on edes yksi koti, jossa vanhemmat ovat rennosti omia itsejään ja jossa on hyvä tunnelma ja jossa lapsi kokee saavansa arvostusta.

Joo toki, jos ei tilanne muutu lapsen kasvaessa ei varmaan ole muuta mahdollisuutta kuin ero. Mutta tarkoitin että nyt kun lapsi vielä on pieni ja tarvitseva, ei ehkä ole paras vaihtoehto erota. Monesti nämä alunperin välinpitämättömät vanhemmat sitten kuitenkin ”vaativat oikeuksiaan” ja lapsi joutuu viettämään heidän armoillaan esim jokatoisen viikonlopun. Se olisi tuonikäiselle varmaan aika traumaattista. Mutta joo, onhan tuo äidille sietämätön tilanne, ja kasvaessaan lapsikin sitten huomaa isän outouden. Mutta JOS äiti vielä kestää, ja on valmis yrittämään, niin ehkä jotain kautta apua voisi löytyä? Ja jos isä tulee tietoisemmaksi omasta puuttellisuudestaan isänä, niin EHKÄ hän edes yrittäisi muuttaa toimintaansa?

Mietin usein sitä onko lapselle oikeasti hyväksi tämä että asuu samassa kodissa ihmisen kanssa jota ei vaikuta kiinnostavan. En tiedä. Kaikki vaihtoehdot tuntuu huonoilta.

Itse pelkään pian masentuvani tässä, kunnioitus miestä kohtaan vähenee koko ajan, on vaikea olla suuttumatta hänelle ja katkeroitumatta. Olen puhunut hänelle eroajatuksistakin asiaan liittyen kun ajattelin jos se herättäisi hänet mutta ei.

Ap

Nosta kissa pöydälle ja ota käsittelyyn, miten toivotte että elämänne jatkuu, mitä mies haluaa, toivoo, odottaa, mitä olisi valmis tekemään. Ja samat asiat kohdallasi.

Laita joku ulkopuolinen sanomaan miehelle, että jos noita asioita ei selvitetä, niin ero on vaihtoehto sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Onko varmasti kyseisen miehen lapsi?

Aika loukkaava ja asiaton kysymys, johon sinulla ei ole mitään perusteita.

Ap

Olet ilmeisesti perustanut perheen aspergermiehen kanssa. Onnea yksinhuoltajuudelle.

Epäilen samaa, että sinulla on aspergerimies tai muuten vähän epätyypillinen.

kaikista ihmisistä ei ole lasten vanhemmaksi. Minulla on miesystävä, joka on ihan mukava aikuisten kesken, mutta hän ei osaa olla lasten kanssa, eikä hän koe tarvetta yrittää ymmärtää lapsia ja nähdä sitä vaivaa. Aikuisten nuorten kanssa hän on ihan ok, koska kohtaa heidät aikuisella ja "sedällisellä" tasolla jaa älyllisesti.

Miehesi voi olla ihan ok aikuisen nuoren isä, ja heille voi syntyä ihan ok suhde siinä vaiheessa, kun heillä on esim yhteistä harrastusta tai mielenkiinnon kohdetta.

Sinun ei kuitenkaan tarvitse pysyä hänen kanssa naimisissa ja asumassa sitä varten, koska on raskasta asua seuraavat 14 vuotta miesteinin kanssa, joka jättää perheen sinulle ja harrastaa omiaan. Voit tukea heidän suhdetta ja hänen vanhemmuutta olematta hänen kanssa parisuhteessa.

Helpompi lisäksi erota vähän nuoremman lapsen kanssa, kuin vaikka yli 10 v jonka maailma on jo asettunut tiettyihin uomiin. 4-6 v ennen koulun alkua pystyy esim muuttamaan ja löytämään kavereita vielä aika hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Epäilen samaa, että sinulla on aspergerimies tai muuten vähän epätyypillinen.

kaikista ihmisistä ei ole lasten vanhemmaksi. Minulla on miesystävä, joka on ihan mukava aikuisten kesken, mutta hän ei osaa olla lasten kanssa, eikä hän koe tarvetta yrittää ymmärtää lapsia ja nähdä sitä vaivaa. Aikuisten nuorten kanssa hän on ihan ok, koska kohtaa heidät aikuisella ja "sedällisellä" tasolla jaa älyllisesti.

Miehesi voi olla ihan ok aikuisen nuoren isä, ja heille voi syntyä ihan ok suhde siinä vaiheessa, kun heillä on esim yhteistä harrastusta tai mielenkiinnon kohdetta.

Sinun ei kuitenkaan tarvitse pysyä hänen kanssa naimisissa ja asumassa sitä varten, koska on raskasta asua seuraavat 14 vuotta miesteinin kanssa, joka jättää perheen sinulle ja harrastaa omiaan. Voit tukea heidän suhdetta ja hänen vanhemmuutta olematta hänen kanssa parisuhteessa.

Helpompi lisäksi erota vähän nuoremman lapsen kanssa, kuin vaikka yli 10 v jonka maailma on jo asettunut tiettyihin uomiin. 4-6 v ennen koulun alkua pystyy esim muuttamaan ja löytämään kavereita vielä aika hyvin.

Tässä on järkeä. Ap on aika ikävässä tilanteessa, eli jos eroaa ja päätyy uuteen suhteeseen, saaden lisää lapsia, ja näiden isä onkin tämän nykyisen vastakohta, eli rakastava ja osallistuva, aiheuttaa se tietenkin esikoiselle vaikka mitä tuntemuksia. Toisaalta kuitenkin lapsi saisi sisaruksia ja tuntisi omanlaistaan perheyhteyttä, kuin vain tuon väkinäisen isänsä kanssa tapahtuvat, kenties isän jostain syystä (vaikka kostoksi) vaatimat tapaamiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi sopeutuu kun ei muusta tiedä. Asia luultavasti vaivaa sinua enemmän kuin lasta. Joskus isompana lapsi ehkä alkaa enemmän kaivata aikaa myös isän kanssa, kun näkee kavereiden tekvän myös asioita omien isiensä kanssa. Toisaalta, voihan olla että mielenkiinnonkohteet isän kanssa kohtaavatkin paremmin sitten isompana, ja isän onkin luontevampi viettää aikaa lapsen kanssa. Itse en suinpäin suosittelisi eroa, kuten moni näyttää tekevän. Eron myötä lapsi myös menettäisi taloudellista turvaa, joka todennäköisesti on parempi kahden vanhemman perheessä, mutta ennenkaikkea eron jälkeen isällä jokatapauksessa olisi oikeus tavata lastaan, ja jos hän ei oikeasti ole yhtään kiinnostunut, olisi lapsella aika kamalat ja yksinäiset isä-viikonloput edessään. Ikävä äitiä ja turvaton olo henkisesti poissaolevan isän kanssa. Parempi siis ehkä kuitenkin lapsen kannalta että vanhemmat pysyvät saman katon alla. Ainakin vielä kun lapsi on noin pieni että tarvitsee konkreettisesti vielä paljon aikuisen apua ja hoivaa arjessa. Ymmärrän että äidin kannalta voi olla raskasta, ja puhtaasti ”uhraus” pysyä yhdessä miehen kanssa jota sisimmissään ei pysty arvostamaan, ja tuntee lähinnä paheksuntaa ja halveksuntaa tätä kohtaan. Auttaisikohan perhe- tai pariterapia?

Tästä asiasta olen eri mieltä. Ehkä toisaan voi pysyä yhdessä lapsen takia jonkin aikaa, ettei lapsi joudu pienenä isäviikonlopuille, mutta ennemmin tai myöhemmin tuollainen kuvio ahdistaisi ja v-tuttaisi äitiäkin jo niin paljon, että hänkin tulisi jo ihan oudoksi ja huonoksi vanhemmaksi lapselle ja lopulta lapsella ei olisi ketään tyytyväistä ja normaalia vanhempaa vaan koti olisi täynnä kieroja ihmissuhteita ja salaisuuksia. Kun lapsi kasvaa, niin poissaoleva isä alkaa todella ihmetyttää ja lapsethan syyttävät aina itseään kaikesta. Tärkeintä lapsen minäkuvalle ja onnelliselle kasvulle on se, että on edes yksi koti, jossa vanhemmat ovat rennosti omia itsejään ja jossa on hyvä tunnelma ja jossa lapsi kokee saavansa arvostusta.

Joo toki, jos ei tilanne muutu lapsen kasvaessa ei varmaan ole muuta mahdollisuutta kuin ero. Mutta tarkoitin että nyt kun lapsi vielä on pieni ja tarvitseva, ei ehkä ole paras vaihtoehto erota. Monesti nämä alunperin välinpitämättömät vanhemmat sitten kuitenkin ”vaativat oikeuksiaan” ja lapsi joutuu viettämään heidän armoillaan esim jokatoisen viikonlopun. Se olisi tuonikäiselle varmaan aika traumaattista. Mutta joo, onhan tuo äidille sietämätön tilanne, ja kasvaessaan lapsikin sitten huomaa isän outouden. Mutta JOS äiti vielä kestää, ja on valmis yrittämään, niin ehkä jotain kautta apua voisi löytyä? Ja jos isä tulee tietoisemmaksi omasta puuttellisuudestaan isänä, niin EHKÄ hän edes yrittäisi muuttaa toimintaansa?

Mietin usein sitä onko lapselle oikeasti hyväksi tämä että asuu samassa kodissa ihmisen kanssa jota ei vaikuta kiinnostavan. En tiedä. Kaikki vaihtoehdot tuntuu huonoilta.

Itse pelkään pian masentuvani tässä, kunnioitus miestä kohtaan vähenee koko ajan, on vaikea olla suuttumatta hänelle ja katkeroitumatta. Olen puhunut hänelle eroajatuksistakin asiaan liittyen kun ajattelin jos se herättäisi hänet mutta ei.

Ap

Nosta kissa pöydälle ja ota käsittelyyn, miten toivotte että elämänne jatkuu, mitä mies haluaa, toivoo, odottaa, mitä olisi valmis tekemään. Ja samat asiat kohdallasi.

Laita joku ulkopuolinen sanomaan miehelle, että jos noita asioita ei selvitetä, niin ero on vaihtoehto sinulle.

Olen näitä asioita häneltä kysellyt saamatta vastausta ja eroajatuksistakin siis puhunut suoraan eli kissa on jo pöydällä mutta ei sekään tunnu asioita muuttavan. Rehellisesti sanoen en ole aivan varma että haittaisiko ero miestä vai olisiko hän vain tyytyväinen jos pääsisi perheestään eroon, ei kuitenkaan suostu mitään aiheesta sanomaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen samaa, että sinulla on aspergerimies tai muuten vähän epätyypillinen.

kaikista ihmisistä ei ole lasten vanhemmaksi. Minulla on miesystävä, joka on ihan mukava aikuisten kesken, mutta hän ei osaa olla lasten kanssa, eikä hän koe tarvetta yrittää ymmärtää lapsia ja nähdä sitä vaivaa. Aikuisten nuorten kanssa hän on ihan ok, koska kohtaa heidät aikuisella ja "sedällisellä" tasolla jaa älyllisesti.

Miehesi voi olla ihan ok aikuisen nuoren isä, ja heille voi syntyä ihan ok suhde siinä vaiheessa, kun heillä on esim yhteistä harrastusta tai mielenkiinnon kohdetta.

Sinun ei kuitenkaan tarvitse pysyä hänen kanssa naimisissa ja asumassa sitä varten, koska on raskasta asua seuraavat 14 vuotta miesteinin kanssa, joka jättää perheen sinulle ja harrastaa omiaan. Voit tukea heidän suhdetta ja hänen vanhemmuutta olematta hänen kanssa parisuhteessa.

Helpompi lisäksi erota vähän nuoremman lapsen kanssa, kuin vaikka yli 10 v jonka maailma on jo asettunut tiettyihin uomiin. 4-6 v ennen koulun alkua pystyy esim muuttamaan ja löytämään kavereita vielä aika hyvin.

Tässä on järkeä. Ap on aika ikävässä tilanteessa, eli jos eroaa ja päätyy uuteen suhteeseen, saaden lisää lapsia, ja näiden isä onkin tämän nykyisen vastakohta, eli rakastava ja osallistuva, aiheuttaa se tietenkin esikoiselle vaikka mitä tuntemuksia. Toisaalta kuitenkin lapsi saisi sisaruksia ja tuntisi omanlaistaan perheyhteyttä, kuin vain tuon väkinäisen isänsä kanssa tapahtuvat, kenties isän jostain syystä (vaikka kostoksi) vaatimat tapaamiset.

Tämä on ollut minulle niin valtava pettymys että en usko että uskaltaisin enää kenenkään toisen kanssa saada lasta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi sopeutuu kun ei muusta tiedä. Asia luultavasti vaivaa sinua enemmän kuin lasta. Joskus isompana lapsi ehkä alkaa enemmän kaivata aikaa myös isän kanssa, kun näkee kavereiden tekvän myös asioita omien isiensä kanssa. Toisaalta, voihan olla että mielenkiinnonkohteet isän kanssa kohtaavatkin paremmin sitten isompana, ja isän onkin luontevampi viettää aikaa lapsen kanssa. Itse en suinpäin suosittelisi eroa, kuten moni näyttää tekevän. Eron myötä lapsi myös menettäisi taloudellista turvaa, joka todennäköisesti on parempi kahden vanhemman perheessä, mutta ennenkaikkea eron jälkeen isällä jokatapauksessa olisi oikeus tavata lastaan, ja jos hän ei oikeasti ole yhtään kiinnostunut, olisi lapsella aika kamalat ja yksinäiset isä-viikonloput edessään. Ikävä äitiä ja turvaton olo henkisesti poissaolevan isän kanssa. Parempi siis ehkä kuitenkin lapsen kannalta että vanhemmat pysyvät saman katon alla. Ainakin vielä kun lapsi on noin pieni että tarvitsee konkreettisesti vielä paljon aikuisen apua ja hoivaa arjessa. Ymmärrän että äidin kannalta voi olla raskasta, ja puhtaasti ”uhraus” pysyä yhdessä miehen kanssa jota sisimmissään ei pysty arvostamaan, ja tuntee lähinnä paheksuntaa ja halveksuntaa tätä kohtaan. Auttaisikohan perhe- tai pariterapia?

Tästä asiasta olen eri mieltä. Ehkä toisaan voi pysyä yhdessä lapsen takia jonkin aikaa, ettei lapsi joudu pienenä isäviikonlopuille, mutta ennemmin tai myöhemmin tuollainen kuvio ahdistaisi ja v-tuttaisi äitiäkin jo niin paljon, että hänkin tulisi jo ihan oudoksi ja huonoksi vanhemmaksi lapselle ja lopulta lapsella ei olisi ketään tyytyväistä ja normaalia vanhempaa vaan koti olisi täynnä kieroja ihmissuhteita ja salaisuuksia. Kun lapsi kasvaa, niin poissaoleva isä alkaa todella ihmetyttää ja lapsethan syyttävät aina itseään kaikesta. Tärkeintä lapsen minäkuvalle ja onnelliselle kasvulle on se, että on edes yksi koti, jossa vanhemmat ovat rennosti omia itsejään ja jossa on hyvä tunnelma ja jossa lapsi kokee saavansa arvostusta.

Joo toki, jos ei tilanne muutu lapsen kasvaessa ei varmaan ole muuta mahdollisuutta kuin ero. Mutta tarkoitin että nyt kun lapsi vielä on pieni ja tarvitseva, ei ehkä ole paras vaihtoehto erota. Monesti nämä alunperin välinpitämättömät vanhemmat sitten kuitenkin ”vaativat oikeuksiaan” ja lapsi joutuu viettämään heidän armoillaan esim jokatoisen viikonlopun. Se olisi tuonikäiselle varmaan aika traumaattista. Mutta joo, onhan tuo äidille sietämätön tilanne, ja kasvaessaan lapsikin sitten huomaa isän outouden. Mutta JOS äiti vielä kestää, ja on valmis yrittämään, niin ehkä jotain kautta apua voisi löytyä? Ja jos isä tulee tietoisemmaksi omasta puuttellisuudestaan isänä, niin EHKÄ hän edes yrittäisi muuttaa toimintaansa?

Mietin usein sitä onko lapselle oikeasti hyväksi tämä että asuu samassa kodissa ihmisen kanssa jota ei vaikuta kiinnostavan. En tiedä. Kaikki vaihtoehdot tuntuu huonoilta.

Itse pelkään pian masentuvani tässä, kunnioitus miestä kohtaan vähenee koko ajan, on vaikea olla suuttumatta hänelle ja katkeroitumatta. Olen puhunut hänelle eroajatuksistakin asiaan liittyen kun ajattelin jos se herättäisi hänet mutta ei.

Ap

Nosta kissa pöydälle ja ota käsittelyyn, miten toivotte että elämänne jatkuu, mitä mies haluaa, toivoo, odottaa, mitä olisi valmis tekemään. Ja samat asiat kohdallasi.

Laita joku ulkopuolinen sanomaan miehelle, että jos noita asioita ei selvitetä, niin ero on vaihtoehto sinulle.

Olen näitä asioita häneltä kysellyt saamatta vastausta ja eroajatuksistakin siis puhunut suoraan eli kissa on jo pöydällä mutta ei sekään tunnu asioita muuttavan. Rehellisesti sanoen en ole aivan varma että haittaisiko ero miestä vai olisiko hän vain tyytyväinen jos pääsisi perheestään eroon, ei kuitenkaan suostu mitään aiheesta sanomaan. Ap

Miehen olis varmaan hyvä puhua asioista jonkun ulkopuolisen kanssa, että vähän pääsisi jäsentelemään ajatuksiaan. Huonoimmassa tapauksessa hänestä tulee sellainen, joka ei osaa käsitellä eroa, istuu sitten vaan pubissa. Ja surullista lapsen kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi sopeutuu kun ei muusta tiedä. Asia luultavasti vaivaa sinua enemmän kuin lasta. Joskus isompana lapsi ehkä alkaa enemmän kaivata aikaa myös isän kanssa, kun näkee kavereiden tekvän myös asioita omien isiensä kanssa. Toisaalta, voihan olla että mielenkiinnonkohteet isän kanssa kohtaavatkin paremmin sitten isompana, ja isän onkin luontevampi viettää aikaa lapsen kanssa. Itse en suinpäin suosittelisi eroa, kuten moni näyttää tekevän. Eron myötä lapsi myös menettäisi taloudellista turvaa, joka todennäköisesti on parempi kahden vanhemman perheessä, mutta ennenkaikkea eron jälkeen isällä jokatapauksessa olisi oikeus tavata lastaan, ja jos hän ei oikeasti ole yhtään kiinnostunut, olisi lapsella aika kamalat ja yksinäiset isä-viikonloput edessään. Ikävä äitiä ja turvaton olo henkisesti poissaolevan isän kanssa. Parempi siis ehkä kuitenkin lapsen kannalta että vanhemmat pysyvät saman katon alla. Ainakin vielä kun lapsi on noin pieni että tarvitsee konkreettisesti vielä paljon aikuisen apua ja hoivaa arjessa. Ymmärrän että äidin kannalta voi olla raskasta, ja puhtaasti ”uhraus” pysyä yhdessä miehen kanssa jota sisimmissään ei pysty arvostamaan, ja tuntee lähinnä paheksuntaa ja halveksuntaa tätä kohtaan. Auttaisikohan perhe- tai pariterapia?

Tästä asiasta olen eri mieltä. Ehkä toisaan voi pysyä yhdessä lapsen takia jonkin aikaa, ettei lapsi joudu pienenä isäviikonlopuille, mutta ennemmin tai myöhemmin tuollainen kuvio ahdistaisi ja v-tuttaisi äitiäkin jo niin paljon, että hänkin tulisi jo ihan oudoksi ja huonoksi vanhemmaksi lapselle ja lopulta lapsella ei olisi ketään tyytyväistä ja normaalia vanhempaa vaan koti olisi täynnä kieroja ihmissuhteita ja salaisuuksia. Kun lapsi kasvaa, niin poissaoleva isä alkaa todella ihmetyttää ja lapsethan syyttävät aina itseään kaikesta. Tärkeintä lapsen minäkuvalle ja onnelliselle kasvulle on se, että on edes yksi koti, jossa vanhemmat ovat rennosti omia itsejään ja jossa on hyvä tunnelma ja jossa lapsi kokee saavansa arvostusta.

Joo toki, jos ei tilanne muutu lapsen kasvaessa ei varmaan ole muuta mahdollisuutta kuin ero. Mutta tarkoitin että nyt kun lapsi vielä on pieni ja tarvitseva, ei ehkä ole paras vaihtoehto erota. Monesti nämä alunperin välinpitämättömät vanhemmat sitten kuitenkin ”vaativat oikeuksiaan” ja lapsi joutuu viettämään heidän armoillaan esim jokatoisen viikonlopun. Se olisi tuonikäiselle varmaan aika traumaattista. Mutta joo, onhan tuo äidille sietämätön tilanne, ja kasvaessaan lapsikin sitten huomaa isän outouden. Mutta JOS äiti vielä kestää, ja on valmis yrittämään, niin ehkä jotain kautta apua voisi löytyä? Ja jos isä tulee tietoisemmaksi omasta puuttellisuudestaan isänä, niin EHKÄ hän edes yrittäisi muuttaa toimintaansa?

Mietin usein sitä onko lapselle oikeasti hyväksi tämä että asuu samassa kodissa ihmisen kanssa jota ei vaikuta kiinnostavan. En tiedä. Kaikki vaihtoehdot tuntuu huonoilta.

Itse pelkään pian masentuvani tässä, kunnioitus miestä kohtaan vähenee koko ajan, on vaikea olla suuttumatta hänelle ja katkeroitumatta. Olen puhunut hänelle eroajatuksistakin asiaan liittyen kun ajattelin jos se herättäisi hänet mutta ei.

Ap

Mä ajattelen niin, että pieni lapsi ei kyseenalaista asiaa, kun sitä kiintymyssuhdetta ei koskaan ole ollutkaan. Isä on siis aina ollut etäinen. Vähän niinkuin huonekalu, joka vaan on, mutta ei suuremmin vaikuta elämään millään tavalla. Isompana lapsi alkaa varmaan laajentaa näkökulmaa ja pohtimaan miksi ei ole läheinen isän kanssa. Nyt vielä ei osaa kaivata sitä mitä ei koskaan ole ollutkaan, kun sinä kuitenkin olet hänelle se läheinen ja turvallinen aikuinen. Meillä asui äitini isä kun itse olin lapsi. Hän oli juuri tuollainen mörökölli joka nyt vaan oli. Ei huomioinut minua ja sisaruksiani suuremmin, eikä mekään häntä. Vähän kuin ”kämppikset” jotka asuu samassa asunnossa, mutta elää omaa elämäänsä. En minä ainakaan asiaa silloin lapsena mitenkään ihmetellyt enkä kyseenalaistanut. Minulle se oli itsestäänselvää, kun niin oli aina ollut. Olin noin 10v kun tämä isoisä sitten kuoli. Eipä se kuolemakaan suurempia mielenmullistuksia aiheuttanut. Ymmärrän silti todella hyvin että sinulle on sietämätöntä elää tuollaisessa ”suhteessa”. Onkohan miehen kanssa mahdollista sopia että jos eroatte, lapsi jää sinulle kokonaan, ja isä käy sitten vaikka teillä häntä alkuun tapaamassa? Kun lapsi kasvaa voi ehkä sitten vierailla isän luona jos suhde kehittyy parempaan suuntaan? Onko oma lapsi miehen ensimmäinen kokemus lapsista ylipäätään? Jos kyse ei olekaan mielenkiinnon puuttesta, vaan ahdistuksesta siitä ettei yksinkertaisesti tiedä miten lapsen kanssa ollaan? Osoittaako lapsi mielenkiintoa isää kohtaan ollenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä oon sen verran kettu, että tekisin yllättäen irtiottoja eri päivinä ja eri kellonaikoina. Häipyisin vaan ja jättäisin äijän lapsen kanssa kaksin. Joskus ennen aamupalaa jo, joskus päivällä, joskus illalla. Vaikka lyhyitä aikoja alkuun ja vähitellen pitempiä. Näin sen isän olisi pakko huomioida lapsi jotenkin ja ehkä siitä kontaktia ja lapsi-vanhempisuhde syntyisi. 

Täällähän on aina avauksia, että sitten mies on sen koko ajan puhelimella tai sitten tuuppaa lapsen vanhemmilleen hoitoon.

Mutta toki kannattaisi katsoa, mitä tapahtuu ja pyrkiä selvittämään, onko nyt niin, että miestä ei vaan perhe-elämä kiinnosta ja ero parempi.

No siksipä juuri yllättäen ja vain lyhyitä aikoja alkuun. Kuten esimerkiksi lähtö lenkille ennen muiden heräämistä. Pöydälle lappu: pikku-Liisa syö puuroa hillosilmällä ja juo lasin maitoa. Puurotarvikkeet kaapissa, hillo ja maito löytyy jääkaapista. Aamupalan jälkeen hammaspesu ja vaatteet päälle (valmiina tuolilla).  Tai ei laita lappua ollenkaan. Aikuisen ihmisen haluaa ajatella selviytyvän noin yksinkertaisesta asiasta ilman ohjeita.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea uskoa ettei tunnekylmyydestä olis ollut aiemmin mitään merkkejä. Ehkä et sitten niitä tunnistanut. Kauhea tilanne lapselle, kotona asuu joku isäksi kutsuttu, jolle lapsi on pelkkää ilmaa. Jotenkin tuon on muututtava tai sitten ero. Lapsen itsetunto murenee jatkuvan hylkäämisen tunteen takia ennen kuin on edes kunnolla päässyt kehittymään. Jos eroatte niin voit etsiä uuden miehen, joka haluaa olla isä lapselle. Oikea isä voi keskittyä itseensä ihan rauhassa. Olla paperilla isänä.

Minä oon sen verran kettu, että tekisin yllättäen irtiottoja eri päivinä ja eri kellonaikoina. Häipyisin vaan ja jättäisin äijän lapsen kanssa kaksin. Joskus ennen aamupalaa jo, joskus päivällä, joskus illalla. Vaikka lyhyitä aikoja alkuun ja vähitellen pitempiä. Näin sen isän olisi pakko huomioida lapsi jotenkin ja ehkä siitä kontaktia ja lapsi-vanhempisuhde syntyisi. 

On kyllä sellaisiakin miehiä jotka eivät tuossakaan tilanteessa eväänsä liikauta ja lapsi jäisi täysin heitteille. Sitten hän lakkaisi luottamasta äitiinkin, ja alkaisi pelkäämään että äiti häipyy ja jättää hänet kahden isän kanssa joka ei auta, ei anna aamupalaa, ei juttele, tekee vaan omia juttujaan. Eikä lapsella ole ajantajua eikä tietoa koska äiti palaa.

Aika kultaa muistot... Yhteistä tekemistä lapsen löytyy, tai ei löydy.

Jotkut miehet voivat olla myös kohtuullisen varmoja siitä, ettei lapsioletettu ole edes oma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi sopeutuu kun ei muusta tiedä. Asia luultavasti vaivaa sinua enemmän kuin lasta. Joskus isompana lapsi ehkä alkaa enemmän kaivata aikaa myös isän kanssa, kun näkee kavereiden tekvän myös asioita omien isiensä kanssa. Toisaalta, voihan olla että mielenkiinnonkohteet isän kanssa kohtaavatkin paremmin sitten isompana, ja isän onkin luontevampi viettää aikaa lapsen kanssa. Itse en suinpäin suosittelisi eroa, kuten moni näyttää tekevän. Eron myötä lapsi myös menettäisi taloudellista turvaa, joka todennäköisesti on parempi kahden vanhemman perheessä, mutta ennenkaikkea eron jälkeen isällä jokatapauksessa olisi oikeus tavata lastaan, ja jos hän ei oikeasti ole yhtään kiinnostunut, olisi lapsella aika kamalat ja yksinäiset isä-viikonloput edessään. Ikävä äitiä ja turvaton olo henkisesti poissaolevan isän kanssa. Parempi siis ehkä kuitenkin lapsen kannalta että vanhemmat pysyvät saman katon alla. Ainakin vielä kun lapsi on noin pieni että tarvitsee konkreettisesti vielä paljon aikuisen apua ja hoivaa arjessa. Ymmärrän että äidin kannalta voi olla raskasta, ja puhtaasti ”uhraus” pysyä yhdessä miehen kanssa jota sisimmissään ei pysty arvostamaan, ja tuntee lähinnä paheksuntaa ja halveksuntaa tätä kohtaan. Auttaisikohan perhe- tai pariterapia?

Tästä asiasta olen eri mieltä. Ehkä toisaan voi pysyä yhdessä lapsen takia jonkin aikaa, ettei lapsi joudu pienenä isäviikonlopuille, mutta ennemmin tai myöhemmin tuollainen kuvio ahdistaisi ja v-tuttaisi äitiäkin jo niin paljon, että hänkin tulisi jo ihan oudoksi ja huonoksi vanhemmaksi lapselle ja lopulta lapsella ei olisi ketään tyytyväistä ja normaalia vanhempaa vaan koti olisi täynnä kieroja ihmissuhteita ja salaisuuksia. Kun lapsi kasvaa, niin poissaoleva isä alkaa todella ihmetyttää ja lapsethan syyttävät aina itseään kaikesta. Tärkeintä lapsen minäkuvalle ja onnelliselle kasvulle on se, että on edes yksi koti, jossa vanhemmat ovat rennosti omia itsejään ja jossa on hyvä tunnelma ja jossa lapsi kokee saavansa arvostusta.

Joo toki, jos ei tilanne muutu lapsen kasvaessa ei varmaan ole muuta mahdollisuutta kuin ero. Mutta tarkoitin että nyt kun lapsi vielä on pieni ja tarvitseva, ei ehkä ole paras vaihtoehto erota. Monesti nämä alunperin välinpitämättömät vanhemmat sitten kuitenkin ”vaativat oikeuksiaan” ja lapsi joutuu viettämään heidän armoillaan esim jokatoisen viikonlopun. Se olisi tuonikäiselle varmaan aika traumaattista. Mutta joo, onhan tuo äidille sietämätön tilanne, ja kasvaessaan lapsikin sitten huomaa isän outouden. Mutta JOS äiti vielä kestää, ja on valmis yrittämään, niin ehkä jotain kautta apua voisi löytyä? Ja jos isä tulee tietoisemmaksi omasta puuttellisuudestaan isänä, niin EHKÄ hän edes yrittäisi muuttaa toimintaansa?

Mietin usein sitä onko lapselle oikeasti hyväksi tämä että asuu samassa kodissa ihmisen kanssa jota ei vaikuta kiinnostavan. En tiedä. Kaikki vaihtoehdot tuntuu huonoilta.

Itse pelkään pian masentuvani tässä, kunnioitus miestä kohtaan vähenee koko ajan, on vaikea olla suuttumatta hänelle ja katkeroitumatta. Olen puhunut hänelle eroajatuksistakin asiaan liittyen kun ajattelin jos se herättäisi hänet mutta ei.

Ap

Nosta kissa pöydälle ja ota käsittelyyn, miten toivotte että elämänne jatkuu, mitä mies haluaa, toivoo, odottaa, mitä olisi valmis tekemään. Ja samat asiat kohdallasi.

Laita joku ulkopuolinen sanomaan miehelle, että jos noita asioita ei selvitetä, niin ero on vaihtoehto sinulle.

Olen näitä asioita häneltä kysellyt saamatta vastausta ja eroajatuksistakin siis puhunut suoraan eli kissa on jo pöydällä mutta ei sekään tunnu asioita muuttavan. Rehellisesti sanoen en ole aivan varma että haittaisiko ero miestä vai olisiko hän vain tyytyväinen jos pääsisi perheestään eroon, ei kuitenkaan suostu mitään aiheesta sanomaan. Ap

Miehen olis varmaan hyvä puhua asioista jonkun ulkopuolisen kanssa, että vähän pääsisi jäsentelemään ajatuksiaan. Huonoimmassa tapauksessa hänestä tulee sellainen, joka ei osaa käsitellä eroa, istuu sitten vaan pubissa. Ja surullista lapsen kannalta.

Millainen suhde miehellä on omaan isään? Jos hän on lapsuudesta saanut samanlaisen mallin, että äiti hoitaa kaiken ja isällä on omat jutut. Kyllä minä varmaan eroaisin. Tai sitten tuo oli myös hyvä idea, että jätät heidät vain kaksin. Annat miehen hoitaa asiat niin kun haluaa, etkä puutu mitenkään. Tietysti jos on ihan älytöntä, ettei mies huolehdi oikeasti lapsen tarpeista, niin silloin tuo ei toimi.

Ihan ensiksi, iso halaus sinulle Ap.

Olen itse samassa tilanteessa.

Lapseni ovat kylläkin jo isompia, teinejä jo.

Miestäni kiinnosti lapset, joita on kaksi, vauva-aikana ja ihan pieninä taaperoina. Miehelleni oli helppoa hoitaa vauvoja, sylitteli, syötti, vaihtoi vaipat ja kylvetti. Nyt jälkikäteen ymmärrän, että hienoa kun hoiti lapsiaan, mutta kaikki oli kuitenkin aika mekaanista ja suorituskeskeistä. Tavallaan mieheni ei oppinut tuntemaan lapsiaan lainkaan, vaikka hoitikin heitä. Ymmärsin, että minä vietin aikaa lasten kanssa, ihan vain köllöttelin lattialla viltillä pienten kanssa, luettiin kirjoja, laulettiin, juteltiin, ihmeteltiin pihan kukkia ja pikkuötököitä jne. Mies ei osannut tai halunnut tällaisii juttuihin osallistua tai tehdä mitään vastaavaa lasten kanssa itse.

Lasten kasvaessa mies on kadonnut johonkin omaan kuplaansa perheen sisällä. Eli minä ja lapset olemme eri yksikkö kuin mies.

Edelleen mieheni tekee kotitöitä, kuljettaa teinit tarvittaessa harrastuksiin, laittaa ruokaa jne. Tekee myös ajoittain todella pitkää päivää töissä. Miestäni voisi luonnehtia kunnon mieheksi, mutta lapsiaan ei tunne kunnolla, harvoin edes puhuu heidän kanssaan.

Teinit tuntevat isänsä kyllä, ja olen tehnyt kaikkeni, jotta lasten tarpeet tulevat täytetyiksi.

Eroaminen on kuitenkin usein mielessä, mutta ei sekään ongelmatonta ole. Mieheni ei ymmärrä itse, että on kadonnut kuplaansa ja että liitto on minulle yksinäinen ja että isän rooli on muutakin kuin käydä töissä ja joskus kokata ja kuskata. Ei oikeasti ymmärrä, että minäkin käyn töissä ja silti teen kaiken muun.

Mutta näillä on tultu tähän asti. Välillä olen tosi väsynyt ja pettynyt, mutta myös onnellinen lapsistani.

Teinini ovat onnellisen oloisia, harrastavat, urheilevat, on kavereita ja koulussa menee hyvin. Minulla ja teineillä on lämpimät ja läheiset välit.

Jos nyt eroaisin, panisin teinejen elämän uusiksi, hyvin herkässä vaiheessa. Lisäksi luulen, että mieheni saattaisi innostua ties mihin venkoilemiseen ja vaatimiseen erotilanteessa, joten harkitsen asiaa uudelleen kun teinit lähtevät opiskelemaan.

Toivoisin, että voisin kertoa jotain positiivisempaa ja rohkaisevampaa.

En maininnut viestissäni puhumista, voi kyllä, olen puhunut, ja pyytänyt, mutta kun toiselta puuttuu ymmärrys läheisten tarpeista ja vain konkreettisia tekoja ymmärretään, ei asialle paljonkaan voi.

Ap onko mies kiinnostunut edes sinusta? Teettekö mitään perheenä?

Mä veikkaan että kyse ei ole ollenkaan siitä etteikö isää kiinnostaisi. Se vaan näyttää siltä. Isällä oli varmaan omanlainen mielikuva perhe-elämästä, ja siitä miten kaikki vaan lähtisi sujumaan ihan luonnostaan. Sitten ei niin käynytkään. Hän huomasi ettei osaa, ei tiedä, ei uskalla... eikä pysty tätä myöntämään. Ehkä ei edes itselleen. Äiti otti äidin roolin kuin luonnostaan, ja isä kokee epäonnistuneensa alusta asti. Hän kokee myös jääneensä ulkopuoliseksi äidin ja lapsen tiiviistä suhteesta. Hän voi olla jopa mustasukkainen lapselle, ja kokea että lapsi ”vei” äidin kokonaan. Kun äiti kokee pelkkää halveksuntaa isää kohtaan, isä vaistoaa tämän, ja kokee itsensä yhä enemmän ei-touvotuksi perheessä. Vaikka äitimääneen pyytää isää osallistumaan, isä ei voi sitä tehdä, koska ei yksinkertaisesti osaa, eikä kehtaa/ pysty tätä myöntämään. Isä tarvitsisi kipeästi onnistumisen kokemuksia isänä lapsen kanssa. Lapsi tietenkin alkaa vältellä isää eikä osoita häntä kohtaan kiinnostusta, jos isä ei koskaan tee aloitteita hänen suuntaansa. Jos edes jotain pientä positiivista kontaktia onnistuisi järjestämään, joka johtaisi siihen että lapsi itse spontaanisti osoittaisi positiivisia tunteita isää kohtaan, isä voisi kokea että nyt meni jotain oikein, ja kun näitä hetkiä tulisi yhä enemmän, hän rohkaistuisi lisää suhteessa lapseen ja pystyisi tuntemaan ylpeyttä isyydestään ja iloa lapsestaan. Nykyisellään tilanne on hyvin hankala, ja vaatii äidiltä paljon sensitiivisyyttä ettei lannista miestä ohjaamalla liikaa, eikä toisaalta altista lasta sille että tämä lähestyy isää ja tulee torjutuksi. Syyttely tuskin auttaa, mutta jotenkin vanhempien pitäisi pystyä asioista puhumaan lapsen kuulematta, ja äiti voisi ihan ääneenkin kertoa isälle ettei haittaa jos hän ei osaa eikä tiedä, äiti voi neuvoa, tukea ja opastaa.

Taas miljoonas syy, miksi isien pitäisi pitää ne omat vanhempainvapaansa ja tutustua lapsiinsa kunnolla.

Tuo ap:n ja muutaman muun kertoma tyyli on sama millä meidän 40+ vuotiaiden perheet hoitivat lastenhoidon. Ei minullakaan ole läheisiä välejä isääni (ja olen vapaaehtoisesti lapseton, mistä ei kuitenkaan tarvitse isääni tai äitiäni syyttää saati kiittää). Veljeni on valinnut toisen tien ja oli molempien lastensa kanssa vuoden hoitovapaalla. Heidän perheessään vanhemmat ovat nyt päiväkoti-ikäisille tasa-arvoisia, ei niin, että vain äiti kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä veikkaan että kyse ei ole ollenkaan siitä etteikö isää kiinnostaisi. Se vaan näyttää siltä. Isällä oli varmaan omanlainen mielikuva perhe-elämästä, ja siitä miten kaikki vaan lähtisi sujumaan ihan luonnostaan. Sitten ei niin käynytkään. Hän huomasi ettei osaa, ei tiedä, ei uskalla... eikä pysty tätä myöntämään. Ehkä ei edes itselleen. Äiti otti äidin roolin kuin luonnostaan, ja isä kokee epäonnistuneensa alusta asti. Hän kokee myös jääneensä ulkopuoliseksi äidin ja lapsen tiiviistä suhteesta. Hän voi olla jopa mustasukkainen lapselle, ja kokea että lapsi ”vei” äidin kokonaan. Kun äiti kokee pelkkää halveksuntaa isää kohtaan, isä vaistoaa tämän, ja kokee itsensä yhä enemmän ei-touvotuksi perheessä. Vaikka äitimääneen pyytää isää osallistumaan, isä ei voi sitä tehdä, koska ei yksinkertaisesti osaa, eikä kehtaa/ pysty tätä myöntämään. Isä tarvitsisi kipeästi onnistumisen kokemuksia isänä lapsen kanssa. Lapsi tietenkin alkaa vältellä isää eikä osoita häntä kohtaan kiinnostusta, jos isä ei koskaan tee aloitteita hänen suuntaansa. Jos edes jotain pientä positiivista kontaktia onnistuisi järjestämään, joka johtaisi siihen että lapsi itse spontaanisti osoittaisi positiivisia tunteita isää kohtaan, isä voisi kokea että nyt meni jotain oikein, ja kun näitä hetkiä tulisi yhä enemmän, hän rohkaistuisi lisää suhteessa lapseen ja pystyisi tuntemaan ylpeyttä isyydestään ja iloa lapsestaan. Nykyisellään tilanne on hyvin hankala, ja vaatii äidiltä paljon sensitiivisyyttä ettei lannista miestä ohjaamalla liikaa, eikä toisaalta altista lasta sille että tämä lähestyy isää ja tulee torjutuksi. Syyttely tuskin auttaa, mutta jotenkin vanhempien pitäisi pystyä asioista puhumaan lapsen kuulematta, ja äiti voisi ihan ääneenkin kertoa isälle ettei haittaa jos hän ei osaa eikä tiedä, äiti voi neuvoa, tukea ja opastaa.

Tämä voi osua kyllä oikeaan. Mutta ekat pari vuotta jaksoin kehua ja kannustaa miestä aina kun meni hyvin, mutta nyt olen jotenkin niin pettynyt, surullinen, väsynyt, varmaan ahdistunutkin ja kai katkerakin että en enää saa puserrettua suustani ulos kehuja siitä että kaksi minuuttia lapsen kanssa onnistui. En tiedä mitä tehdä. Minun mielestä olisi miehen oma vastuu kasvaa isäksi, olen yrittänyt kannustaa mutta rajansa minun kyvyillä ja jaksamisellakin.

Ap

ikuisuusprovo, ja mammat nielee