UUSI pino " kevyesti lapsettomille" !
Hei!
Olisiko täällä halukkaita pinoutumaan ja vaihtamaan ajatuksia? Olemme miehen kanssa toivoneet lasta nyt n. 9 kk. Mitään tutkimuksia ei ole tehty, joten en kategorioisi meitä vielä lapsettomuudesta kärsiviksi (ja siksi nimitys " kevyesti lapseton" . Keksiikö joku paremman nimen?)
Olen kirjoitellut vauvakuume-puolella, mutta sieltä kanssasisaret siirtyvät nopeasti odotus-puolelle, ja silloin itsestä tuntuu hiukan surulliselta. Löytyisikö täältä siis muita kohtalotovereita, jotka odottavat - ja ovat ehkä odottaneet jo hetken aikaa - ihmettä tapahtuvaksi toistaiseksi luonnon keinoin? Olen ajatellut, että jos jouluun mennessä ei tärppää, menemme tutkimuksiin.
Olen siis annaliinu, ikää 28 v, mies 35 v ja asustelemme kahdestaan talossa Itä-Suomessa. Nyt menossa kp 5/27-32 ja tilasin juuri netistä elämäni ensimmäiset ovistestit. Tässä siis lyhyt esittely itsestäni. Nyt on teidän muiden vuoro! :)
Mukavaa uutta viikkoa kaikille!
Kommentit (304)
Kiva kuulla Pauliinasta, oletpa jo tosi pitkällä! Iloista ja seesteistä loppuodotusta!!
Juulija, se mua eniten harmittaa kun sitä toivoo niin monille lapsionnea eikä voi mitenkään auttaa! Siinä mielessä tarvitsen eräänlaista tunnelmaanvirittäytymistä kun tulen tänne palstalle. Tulee kauhean turhautunut olo, mutten missään nimessä halua lopettaa täällä käymistä =) Nytkin toivon että voisin jotenkin taikoa sinulle toiveet todeksi, mutta lähinnä voin kai vaan lähettää voimia. =)
Tyynit, toi homehomma on masentavaa! Se on niin salakavalaa, ja voi aiheuttaa oikeasti vaikka mitä (taas kerran oletan näin vain lukemani perusteella). Tuleeko teille mahdollisesti kuitenkin joku remontti sinne töihin? Tsemppiä kuitenkin uuteen vauvayritykseen!!
Nyt olen mielestäni taas ratkaissut kaikkien maailman ihmisten lapsettomuusongelmat, kun luin eräästäkin pariskunnasta jotka olivat vuosia yrittäneet saada yhteistä lasta (naisella oli jo 1). He pääsivät jollekin lääkärille, joka oli tutkinut sokeritasapainon ja lapsettomuuden yhteyttä ja heti kun naisella aloitettiin diabeteslääkitys, tuli hän raskaaksi. En tosin muista pitikö siinäkin vaiheessa raskaus aloittaa vielä keinotekoisesti mutta kuitenkin, kaikki oli kiinni sokerihäiriöstä...
Jaahas, takaisin sorvin ääreen. Hyvää viikonloppua!
(taidankin tehdä simaa kun tyynitkin sitä teki =) En malta odottaa vappuun!)
Heippa!
P_auliina, kiitos tsemppauksesta. Totta, toivo pitää aina yrittää säilyttää, eikös se niin ole, että onnellisuuden olennaiset osat ovat: jotain tekemistä, jotain mitä rakastaa ja jotain mitä toivoa.
Rouva H, joo, tuo homehomma on aika iljettävää. Parin viikon päästä se sitten selviää että millaisessa homekammiossa olen pari vuotta viettänyt. Luin jostakin, että Suomesta löytyy joka viidennestä koulusta hometta tai muita kosteusvaurioita. Aikamoinen määrä, miksiköhän juuri kouluista? Huomataanko se niistä helpommin (opettajat, vanhemmat tarkkoina) vai onko ne huonosti rakennettuja vai mistä ihmeestä? Ei mun mielestä toimistotaloista tai tehtaista ole homejuttuja juurikaan.
Juulija, hyvä että teillä on suunnitelma tai ajatus siitä, että vielä jatkatte hoitoja toukokuussa. Onko se muuten mahdotonta, että aloittaisi silti sen adoptiovalmennuksen, vaikka käy vielä hoidoissa? Sen tiedän, että sitten jossain vaiheessa adoptioprosessia pyydetään käyttämään ehkäisyä, mutta onko se heti siinä alkuvaiheessa, en tiedä. Silloin odotusaika hieman lyhenisi, kun voisi tehdä kahta asiaa yhtäaikaa. Kolme vuotta tuntuu tositosi pitkältä ajalta.
Mä sitten tein päätöksen, ja varasin ajan niihin tutkimuksiin. Kävin tänään tapaamassa lääkäriä ja jouduin kyllä aika tarkkaan perustelemaan, että miksi. Se kelpasi perusteluiksi (itse asiassa se lukee niissä tilauskaavakkeissakin) että suvussa on toistuvia keskenmenoja. Ovulaatiosta viikon päästä otetaan verikoe, josta tutkitaan se keltarauhashormoni sekä veren hyytymistekijät. Olo on nyt jo helpottunut - olen ikään voinutkin tehdä asialle jotain. Se avuttomuuden tunne, joka on tähän asti vellonut, on jotenkin musertava. Miten niin muka ei voi tehdä mitään? Se tuntuu varmaan käsittämättömältä ajatusmallilta monelle muullekin aktiiviselle nykyajan naiselle, joka on tottunut vaikuttamaan, muuttamaan ja kehittämään asioita. No, elämä koulii.
Nyt täytyy mennä pesemään hiusväri pois päästä, uutta väriä päähän ja huomenna pitkästä aikaa ulos juhlimaan.
Hyvää viikonloppua!
Luin tätä pinoa noin viikko sitten enkä heti uskaltautunut kirjoittamaan, vaan jäin miettimään, että kuulunko " kevyesti lapsettomiin" ollenkaan, mutta koska tässä pinossa tuntuu olevan samanhenkisiä ja hienosti ajattelevia ihmisiä, ajattelin nyt kuitenkin rohkaistua ja pinoutua.
Eli pieni esittely: olen 34 v ja meillä on 3v. poika, joka sai alkunsa Clomifenien avittamana. Siinä vajaan vuoden aikana, kun yritys ja tutkimukset olivat käynnissä olin siis puhtaasti " kevyesti lapseton" . Eli en ollut rankoissa hoidoissa, mutta en kuitenkaan kuulunut noihin yltiöpositiivisiin kuumeilijoihinkaan, kun kierto oli pitkä ja epäsäännöllinen (paljastui PCO:ksi) ja sikäli oli tiedossa, ettei se vauvan saaminen ihan noin vain käykään.
Tällä hetkellä siis yritellään toista lasta, ja vaikka kierto oli raskauden jälkeen melko säännöllinen (ei ollut hormonaalista ehkäisyä), niin johan se taas alko heittelehtiä, kun yritys alkoi. Joten muutaman kuukauden jälkeen suuntasin siis jälleen Väestöliittoon ja nyt on sitten Primolut-kuuri syöty ja Clomit kehissä.
Tämän pinon ihmiset tuntuvat muutenkin jakavan ajatusmaailmani, koska itseäni myös nuo pupuilut ja kaikenlaisten nippailuiden arvuuttelu hieman ärsyttävät ja huvittavatkin. Minua ei nippaillut ollenkaan, kun poika sai kolmannesta Clomi-kierrosta alkunsa, vaan koska menkat tuli, niin en testannut ja huomasin raskauden vasta suunnilleen vkolla 8¿. :)
Meillä on muuten samanlainen elämäntilanne kuin tämän pinon aloittajalla eli mulla ja miehellä on 15v. ikäeroa, ja miehellä on myös aikuinen poika, joka teki miehestäni tammikuussa isoisän. On tässä " uusperhe" kuviossa välillä selittämistä 3-vuotiaalle, josta siis tuli setäpuoli. Onkin hauskaa huomata, että on sentään muitakin, joilla on tällaisia epätyypillisiä perheitä. :)
Toivottavasti tämä pino hiukan aktivoituu, tuntuu olleen aika hiljainen viime aikoina. Johtunee varmaan siitä, että me " kevyesti lapsettomat" siirrymme jompaan kumpaan suuntaan eli joko odottajiin tai sitten vähemmän kevyesti lapsettomiin. Mutta tätäkin pinoa tarvitaan!
ajattelin tulla taas piipahtaman ja kertomaan että rv 20+ ollaan ja kaikki ok! Mitä nyt lisä rautaa joutuu ottamaan mutta muuten ei mitään kummempaa. Ei näytä täälä hirmuisesti olleen uutta keskustelua.
Kiva että ketju vielä löytyi eikä ollut kadonnut bittiavaruuteen.
Mä hengailen tällä hetkellä kotona, olin ensin pari viikkoa sairaslomalla supistelun vuoksi ja nyt vietän kesälomaa. Kovin kesäistä ei täällä vielä kyllä ole, eikä tunnu oikein lomaltakaan kun en ole lähdössä mihinkään.
Kymmenen viikkoa laskettuun aikaan ja jotenkin tuntuu että aikaa on vielä hirveästi. Mulla on kaikenlaisia ihmeellisiä ajatuksia - ei niinkään tämän lapsen suhteen vaan oman tulevaisuuteni. Mitä haluan tehdä isona? Millainen olen nyt ja missä tulen olemaan esimerkiksi vuoden päästä? Luulen että tämä on jotain viime hetken paniikkia, harmittelua siitä etten olekan käyttänyt kaikkia mahdollisuuksia esimerkiksi opiskelun suhteen tai että olen laiminlyönyt hyvät tilaisuudet nähdä kavereita ja reissata. No, kylläpä asiat tässä kesän mittaan selkiytyvät.
Mitäs kaikille kuuluu? Laittakaahan pikimmiten muutama rivi miten kevät on sujunut ja miltä elämä vaikuttaa!
Mukavaa, että täällä on käynyt tuttuja! Hienoa, Tyllerö ja Rouva H, että teillä kaikki sujuu mukavasti. Ja Annis, kiva kun liityit joukkoon. Taitaa olla vähän hiljaista porukkaa täällä nykyisin... Mutta ehkäpä minä jaksan taas silloin tällöin poikkeilla tarkastamassa tilanteen.
Olen ollut aivan muissa maailmoissa viime aikoina. Ehkä joku muistaa minun maininneen naapuriin ilmestyneestä hevosesta, jolla kävinkin ratsastelemassa muutaman kerran. No, se jatkoi matkaa jonnekin, mutta sysäsi liikkeelle melkoisen lumivyöryn ainakin meikäläisen mielessä. Melkein ostin jo oman hevosen, mutta peräännyin sitten kuitenkin viime hetkellä. Jotenkin ajatus ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, vaan olen ajatellut että jos jotakin aivan ylivetoa osuu kohdalle, niin minä kyllä ostan. En jaksaisi yhtään ajatella, mitä sitten käy, jos tulenkin raskaaksi.
Nämä viimeaikaiset mietteet ovat kyllä tehokkaasti pitäneet hoitorumban ihan taustalla, vasemmalla kädellä piikittelen itseäni seitsemättä päivää tai jotain sinnepäin. Oireita en ole kyttäillyt millään lailla, koko juttu ei yksinkertaisesti kiinnosta niin paljon. Samalla kaavalla mennään kuin viimeksi, mutta jopa minulle itselleni on aivan täysin käsittämätöntä, miten erilaiselta kaikki nyt tuntuu. Viimeksi oli kyse elämästä ja kuolemasta, maailmassa oli tasan yksi ajatus ja päämäärä, ja tuntui että jos en ikinä saa lasta, olen turha ja tarpeeton ja voisin saman tien hypätä jostain sillalta.
Ehkä olen nyt sitten löytänyt taas sen oman vanhan itseni, ja keksinyt että maailmassa voi olla vaikka mitä hauskaa. Jos tähän sekameteliin nyt vielä lapsikin syntyy, niin sehän on hyvä vaan. Pitkän kierroksen käytyäni voin todeta, että olen nyt taas kevyesti lapseton, ihan kirjaimellisesti!
Ihania kevätpäiviä teille kaikille, nauttikaa lämmöstä ja auringosta!
Juulija
Heipparallaa,
parin kuukauden paussin jälkeen taas päätin kirjoitella kuulumisia. Ihanaa kun on kevät, aika tuntuu menevän joutuisasti ja kesäloma lähestyy.
Juulijan heppasuunnitelmat kuulostaa hyviltä, jos et vielä ihan omaan lankea, niin ota vuokraheppa kesäksi. Mun vuokraheppa muutti uuteen talliin ja olen nauttinut uusista metsälenkeistä ja reiteistä. Kivaa touhua!
Muille alkaa pikkuhiljaa putkahdella jo niitä vauvoja, tsemppiä vaan loppurutistukseen!
Omat kuulumiset ovat vaihdelleet edelleen aika lailla, mutta perusvire on parempaan päin. Ainakin tietomäärä on kasvanut tässä parissa kuukaudessa aika tavalla. Oon mä edelleen aika ummikko, mutta toisaalta en halua ihan kaikkea vielä tietääkään kovin syvällisesti. Mä sitten menin niihin tutkimuksiin ja aavistus piti paikkansa, mulla oli keltarauhashormoniarvo tosi alhainen. Sen jälkeen sitten on otettu vielä kilpirauhasjuttu ja joku maitojuttu (?), mutta niistä ei ole tuloksia vielä tullut.
Ainiin, koin myös yhden ihan infernaalisen päivän... olin kaverini polttareissa, joissa ensimmäisen tunnin aikana paljastui että siellä on paikalla jopa viisi odottajaa. Meitä " muita" oli onneksi yhtä paljon, mutta arvaatte varmaan mihin jutut kallistuivat välittömästi. Siinä kohtaa kun paitoja ruvettiin nostamaan ylös ja vertailtiin mahoja mun oli pakko poistua, kävin vessassa vähän itkemässä, sitten ajatukset tulevaan morsiammeen, henkistä itsetehostusta (tämä on hänen päivänsä,et voi lähteä pois,kestä) ja ihan hirveällä sisulla kylmää vettä naamaan ja takaisin. Ja mä kestin, koko päivän ja yön ja seuraavankin aamun. Onneksi jutun aiheet sitten vaihtuivat myöhemmin, mutta, näin jälkikäteenkin ajateltuna, ihan hirveetä se alku oli.
No, siellä sitten ultrassa selvisi myös, että mulla on kaikki kohdallaan, mutta pikkasen on laiskaa väkeä tai hidasta toimintaa mun munasoluilla. Siellä ne vaan uinuu, vaikka jonkun pitäisi jo aloittaa kasvu näiden päivien aikana. Eli ilmeisesti pitkä kierto johtuu myös siitä. Nyt on sit Clomifen resepti odottamassa, sillä pitäisi elimistö huijata tuottamaan lisähormoneja, kun lääke ikäänkuin lopettaa oman hormonituotannon. Sivuvaikutuksina voi tulla aggressiivisuutta ja vaihdevuosioireita. No, onneksi se on vain viisi päivää... Mä en oikein tiedä mitä ajatella, hienoa jos tämä tepsii, mutta voi vitsi, mitä jos ei, niin mihin tämä vielä johtaa. Lisäksi saatiin nippu papereita, esitteitä ja vielä kyselykaavakekin, jolla mitataan henkistä hyvinvointia. Kyselyssä kysyttiin että kuinka pitkälle on valmis menemään hoidoissa, vastasin etten tiedä. Mistä sen tietää... aika näyttää.
No, nyt yritän pitää päivä kerrallaan asenteen, olen helpottunut edelleen että asioille voi tehdä jotain, mutta toisaalta olen telkusta nauhoittanut adoptio-ohjelmiakin. Kun haikara pettää-ohjelma oli aika hyvin tehty, ainakin ne pari ekaa osaa olivat mielenkiintoisia. Mukavaa oli nähdä kuinka hyvin ihan alusta asti lapset suhtautuivat uusiin vanhempiinsa.
Hauskaa kesän odotusta! Kuulumisiin!
kiltti kulta Rouva H! Noin kauniit sanat lohduttivat tosi paljon. Kiitos, ystävä!
Tänään kävin verikokeessa, nega. Kaksi viikkoa sitten siirrettiin kaksi alkiota, jotka reippaasti selvisivät sulatuksesta, mutta eivät muusta. Pakkasessa on vielä pariin yrityskertaan, mutta sitä en jaksa tänään ajatella.
Ei saa luovuttaa... mutta vähän aikaa annan kyllä itseni surra tätä. En tosiaan tiedä kuinka paljon uskallan enää toivoa mihinkään onnistumiseen tässä urheilulajissa.
Tiedän just miltä toi tuntuu!! Ei JAKSA, MIKSI tämä on tällaista, jne... Sun täytyy nyt toipua tosta negasta rauhassa. Sitten kun jaksat, löydät taas voimia. Usko mua, se on mieletöntä miten se toivo ja voima taas jostain löytyy, ihminen on tosi kestävä ja sopeutuva kapistus. Teillä on soluja pakkasessa, se on jo iso juttu. Kuten Rouva H:kin sanoi, teillä on kaikki mahdollisuudet onnistua.
Mutta nyt sun pitää rauhassa yrittää miettiä jotain ihan muuta. Vedät vaikka pään täyteen, tai teet pitkiä hiihtolenkkejä, mikä sulle onkaan luontaisempaa.
Kiitos kovasti tervetuloa-takaisin-viesteistänne Rouva H ja Juulija, sydän lämpeni:). Kirjoitan nyt salaa töistä niin en ehdi hirveän tarkkaan kommentoida kaikkien juttuja mutta se on sanottava, että nauroin ääneen kun luin teidän taikauskojuttuja - siis tehän ootte melkein yhtä kahjoja kuin minä =). Todella piristävää.
Olen aika uupunut tähän pelkäämiseen ja huolehtimiseen mutta en todellakaan halua valittaa. Oli silti kiva saada välillä hyvät naurut:).
Voimaannuttavaa päivää,
Milka
Milka: toi mun roska-sekoilu oli vielä aika kesystä päästä =) On paljon muutakin, esim miten omenankuoret irtoaa omenasta tai paidat on järjestetty kaappiin. Aivan höhlää, mutta koen silti olevani suht normaali ihminen :D Mikä sulla on nyt olo?
Juulija: se mitä sanoin ei ollut mitään pinnallista kehumista vaan oikeasti välität teksteissäsi kuvan hyvin tasapainoisesta ja sisimmässään (ja ulospäinkin) positiivisesta ihmisestä! Ota nyt aikaa toipumiseen ihan omaan tahtiin =) Tiedän miltä kuulostaa se kliseinen lause Kyllä se siitä vielä onnistuu, joten en sano sitä. Olet ajatuksissa silti!
Mitäs muille kuuluu?!
Mun vakiotaikauskojuttuja on liikennevalot, ollut koko hoitojen ajan: jos alan ylittää katua kun valo on vaihtumassa juuri punaiseksi, on se merkki siitä, että kiirehtimällä hoitoja tai jollain mystisellä lisätsempillä voin juuri ja juuri onnistua projektissani. Jos valo räpsähtää punaiseksi juuri kun astun kadulle, on se huono merkki, jonka yritän heti unohtaa. Vihreä valo koko ylityksen ajan tuo toiveikkaan mielen =).
Eniten olen kuitenkin nyt keskittynyt välttelemään todellisia ja kuviteltuja km-vaaroja (siskon ja äidin mukaan lähinnä jälkimmäisiä) ja pakko sanoa että esim. ruoka-ainekyttäys, jääkaapin lämpötilan vahtaaminen ja villahousujen kasaaminen virtsatientulehtuksen estämiseksi on kyllä jo neuroottisuuden rajalla!
Mutta kiitos kysymästä, fyysisesti voin hyvin. Miten sulla?
Nyt kollegavaara, suljettava tämä ohjelma, hitsi en taaskaan ehtinyt kommentoida muiden juttuja! Kaikille silti hyvän viikonlopun toivotukset:). Ja toivottavasti sanotte suoraan jos tuntuu kurjalta että Rouva H:n kanssa näistä vaihdetaan ajatuksia tällä foorumilla.
t. Milka
...Kyllä sitä voimaa ja uskoa aina jostain taas saa. Ollaan me kummia kapistuksia - vaikka miten kyykytetään niin jotenkin kummasti sitä aina hetken päästä huomaa ajattelevansa, että ensi kerralla varmaan onnistuu. Eihän täällä elämisestä kai muuten mitään tulisi...
Nyt kun on molemmat ensi kerrat takana, siis ensimmäinen tuoresiirto ja ensimmäinen PAS, voi turvallisin mielin ajatella että hyvä juttu, kun ei niistä ensimmäisistä yrityksistä ole aikaisemminkaan mitään tullut. Jos noin niin kuin ajattelee vaikka ensimmäistä poikaystävää, ensimmäistä asuntoa, autoa, työpaikkaa jne. Etupäässä tosi epäonnistuneita ratkaisuja, joiden hyvät puolet eivät koskaan ole korvanneet niistä aiheutunutta huolta ja murhetta... Tämä on ihan selvästi tätä samaa taikauskomantraa, eikö vain? Pitäisikö meidän perustaa joku uusi uskonto, kun täällä tuntuu olevan useampia hartaudenharjoittajia paikalla..?
Minä luen autojen rekisterikilpiä. Niiden kirjaimista voi päätellä vaikka mitä, vähän niin kuin siinä spiritismijutussa - joskus kun olin menossa ekatreffeille nykyisen mieheni kanssa, oli tosi hyvä merkki kun hänen nimikirjaimiaan löytyi monien vastaantulevien autojen rekkareista. Tai jos kaupungilla kulkee, voi tehdä itsensä kanssa kauppaa että saan tuhlata rahani siihen ja siihen, jos näen seuraavan korttelin matkalla vähintään kaksi karvahattuista miestä. Minä olen myös ihan neuroottinen isolaattaisten katukivetyksien suhteen, en voi astua saumojen päälle. Lasken edelleen automatkoilla kaikki asuntovaunut, suksiboksit ja autonkatolla kuljetettavat joulukuuset, pelloilla laiduntavat lehmät ja hevoset (nämä olivat alkujaan vanhempiemme keksimiä hauskutuksia automatkoille, ettemme olisi tapelleet veljen kanssa. En ole kehdannut kysyä, laskeeko veljeni vielä joulukuusia).
Ainakin minun puolestani olkaa huoleti, Milka ja Rouva H, että loukkaantuisin keskustelustanne. Samaanhan tässä kaikki muutkin yrittävät pyrkiä, ja ainakin minusta tuntuu ihan mukavalta kuulla juttujanne. On siinä sekin, että te ette ole mitenkään sellaista hehkuttavaa porukkaa, vaan realistisia, varovaisiakin. Viime aikoina tämän pinon jengi on vähän näivettynyt kasaan, mutta pidetään nyt me muutamat jutustelua yllä.
Olen muuten miettinyt, että mikä joihinkin naisiin iskee, kun vauva tulee perheeseen. Minulla on muutama esimerkki lähisuvussa, että kaikki asiat puhutaan siinä ihme passiivimuodossa " meillä syödään nyt jo kiinteitä kun ollaan puolivuotiaita" ja " me just ollaan vähän känkkäränkkää kun herättiin päikkäreiltä" . Yääk. Ja sitten se sanavarasto: äippä, päikkärit, " meidän neiti" ja kaikki muut karmivat ilmaisut.
Anteeksi nyt vuodatukseni, mutta jotenkin ne vaan särähtävät korvaan - ehkä pelkään myös, että joskus minustakin tulee sellainen enkä itse sitä edes huomaa! Toisaalta ehkä ei... Tuolla vauvakuumeilupuolella alkaa olla nimittäin jo sellaista tekstiä, etten pysty siellä yökkäilemättä lukemaan. Ehkä se johtuu siitä, että viimeisen puolen vuoden aikana olen loikonut tutkimuspöydällä pitkälti toistakymmentä kertaa, kuullut ja puhunut asioista niiden lääketieteellisillä nimillä kaikenmaailman pupuilun ja simppojen sijaan. Alkaa vähitellen karista kyllä kaikki salaperäisyys tästä asiasta...
Nyt olen vaihteeksi taas kipeä. Juuri ja juuri sinne testiin saakka ilmeisesti jaksoin pinnistellä, koska heti seuraavana päivänä tämä tauti iski. En tiedä miksi vastustuskykyni on nyt näin huono, kun olen mielestäni ihan hyvässä kunnossa. Ja olen elänyt erittäin terveellisesti viime aikoina! Heh... greippimehut ja vitamiinit ovat taas arvossaan, mitäpä sitä ei tekisi...
Mä olen näköjään taas täällä salaa... Ihanaa että henkiset voimasi ovat palanneet. Toivottavasti myös fyysinen pöpösi paranee pian. Pakko on kommentoida noita ällösöpöjä termejä: siis mäkään en ole koskaan voinut kestää niitä! Siskoa olen " vahtinut" , ettei hän (nykyään äitinä) ala käyttää tiettyjä meidän all time favorite -kauhuklassikoita kuten " somasti pyöristynyt masu" tai " suukki" , " taapero" tms! =)
Onkohan nämä alkaneet tutkimukset saanu mielen jotenki yltiöpositiiviseksi???!! Jotenki oli aivan älyttömät odotukset tälle kiertoa... Mutta nyt rymähdettiin alas sit oikee rytinällä eli...
Mariska75 kp1/28. Joo no nyt sit vkolla 7 olis ajankohtaista alkaa oviksen bongailu ja tikuttelu. Ja piina viikko onki sit tuolla vkolla 10.
Nyt tulee huomenna viikko tupakatta!! Ja erikoisen helposti tämä on menny! Inhalaattoria olen käyttänyt ainoastaan satunnaisesti. Ilmeisesti motivaatio on kohdallaan!!! Miehen sympatiseeraus lakko myös pitänyt.
Pitää ilm. omaksua sellanen negatiivis-henkinen lähestymis ote tähän asiaan, pettymys ei tunnu niin karvaalta!!
Huu mikä kaunis ja kylmä aamu! En minä ihan näin kovista pakkasista tykkää, vaikka jotain jännää luonnonvoimille alistumista tässä onkin. Tykkään erilaisista sääilmiöistä: rankkasateesta, lumipyrystä, pakkasesta tai helteestä. Mutta en ukkosesta!
No, asiaan: aivan mahtavia taikauskotemppuja teillä! Luultavasti niitä on siis aika monilla mutta kukaan ei vaan kerro jottei vaikuttaisi täyskahjolta. Terveen ja sairaan ihmisen raja menee kai siinä, että terve pystyy elämään ihan normaalistikin välillä ja unohtamaan nuo pakkomielteet toisinaan? Mutta mikä upea uskonlahko tästä syntyisikään =) Meillä olisi kova työ kirjata ylös kaikki " lait" joita pitää noudattaa ja tarkkailla :D
Juulija: tuo " me-henkisyys" on kauheaa! En yhtään tykkää kun minusta puhutaan nykyään jo ME-muodossa. " Ootteko jo syöneet, miltäs teistä tänään tuntuu" ?
Lupaan tässä ja nyt yrittää itse välttää tällaista käytöstä jatkossa =)
Olen myös sitä mieltä, että kuumeilun alkuvaiheessa tuo pupuilun ja muut hömppätermit ymmärtää, mutta pitemmän päälle se homma ei ole enää mitään kuumeilua vaan kovaa työtä sekä fyysisesti että henkisesti. Ja nyt juuri kuulin ystävältä miten monimutkaisia ja raskaita ne hoidot voi olla joten nostan hattua kaikille jotka jaksavat sellaisia käydä läpi!!
Juulijalle siis voimia erityisesti!
Mariska: minä ainakin kehitin sellaisen pessimistisen asenteen koko hommaan eräänlaiseksi suojamuuriksi kai. Pohjimmiltani en ole mitenkään vahva ihminen ja ajattelin että negatiivinen asenne on turvallisempi. Kyllähän sitä silti toivoi joka kerta, mutta tuntuu että elämässä kaikki menee muutenkin aina juuri niinkuin EI toivo, joten parempi oli varautua pettymyksiin. En kyllä suosittele jos sinulla vaan riittää positiivista asennetta!! On se silti rankkaa kun pitää samalla sekä toivoa että varautua pahimpaan. Kauhea elämänkoulu! Joten voimia sinullekin!
Milkakin sitä sanoi, mutta sanokaa rohkeasti jos raskausasiat ovat " liikaa" . Voidaan minun puolesta puhua ihan mistä vaan muustakin! Mutta Milkalle pieni tilannekatsaus: uskomatonta mutta totta, toisinaan unohdan koko raskauden kun olo on niin " normaali" . Jokin epävarmuus on takaraivossa koko ajan, enkä koe odottavani sanan varsinaisessa merkitysessä vaan hengailen päivästä toiseen raskaana.
Aurinko lämmittää kyllä jo ihan mukavasti. Onneksi voin toisaalta potea flunssaani sisätiloissa, eikä ole pakko lähteä pakkaseen. Eipä olisi autokaan tainnut käynnistyä, joten ihan hyvään saumaan sattui tämä sairastelu. Puita olen lämpimikseni kanniskellut tosin, vaikka vielä tuntuu ettei kröhä kestä ponnisteluja. Mutta meidän vanha iso talomme polttaa tällaisilla tulipalopakkasilla varsin kunnioitettavia määriä puuta! Huvikseni pidän tulta kaikissa tulisijoissa, vaikka keskuspannukin riittäisi. On vaan niin hauskaa istua tuvassa hellan lämmössä, ja pannukahvitkin tulevat kaupanpäällisiksi.
Voi kurjuus, Mariska, ettei tärppi käynyt! Sellaista se on tuon toivon kanssa, mutta minä olen nyt lopulta järkeillyt omassa päässäni, ettei toivolla ole onnistumisen kanssa juurikaan tekemistä. Ymmärrän kyllä negatiivispainotteisen suhtautumisen, sillä positiivisten yllätysten vastaanottamiseen harvemmin tarvitaan sen suurempaa valmistautumista. Todella hieno homma, että olet ollut polttamatta, se on kyllä iso saavutus! Onneksi olkoon, ja toivottavasti jatkossakin menee hyvin sillä saralla.
Kohta pääsen taas tositoimiin... Viime PASsissa mulla oli sellainen olo, etten viitsi kertoa kenellekään - jos se vaikka tuottaisi huonoa onnea, hah!! Mutta tätä seuraavaa en kestä kärsiä yksinäni, vaan te saatte nyt kestää kanssani, halusitte tai ette... Ensi maanantaina nimittäin pitäisi päästä taas tohtorin pakeille ultraan, vaikka minulla onkin vahva epäilys että ovis sattuu jo nyt viikonlopulle. Jos niin ikävästi kävisi, niin kai ne alkiot silti ehtisi vielä sulattaa alkuviikosta.
Viimeksi kävi tosi hassusti, nimittäin kun menin alkionsiirtoon, ei siellä mitään alkioita ollut otettu sulamaan. Joku hoitsu oli vahingossa laittanut väärän koodin ja lääkäri luuli, että piti olla vain ultra. No, olin tietysti ihan paniikissa, että menikö se koko juttu nyt sitten ohi, mutta ne ottivat alkiot sulamaan, passittivat minut kaupungille kahville (ei ollut mikään rentouttava kahvihetki se!) ja uudestaan siirtoon parin tunnin kuluttua.
Silloin oli tarkoitus, että jos molemmat alkiot selviävät sulatuksesta, niitä jatkoviljellään yksi vuorokausi, jotta nähdään kummalla on paremmat mahdollisuudet. Mutta kun nyt kävi noin hassusti, lääkärin kanssa päätimme että siirretään heti molemmat. Kaipa ne sitten olivat kuitenkin huonoja, kun ei kumpikaan halunnut siellä pysyä. Seuraavassa hoidossa kyllä haluan sen jatkoviljelyn, sillä onhan se huomattavasti helpompaa piinailla yksi vuorokausi, että selviääkö niistä kumpikaan, kuin taas sydän syrjällään odotella kahta viikkoa!
Tammikuussa kävin oman lääkärini sijasta jollain toisella, ja tämä sanoi että " näitä luonnonkierron PASseja voi sitten tehdä vaikka joka kuukausi" - että kätevä juttu, eikös vain! Ikäänkuin tämä olisi minulle jokin harrastus, jota voin ilokseni käydä treenailemassa vaikka kerran kuussa! En voinut muuta kuin tokaista sille lääkärille, että toivottavasti jo tämä ensimmäinen onnistuu, siitähän sitä aina on lähdettävä. Aika jännä juttu, että lapsettomien parissa työtään tekevä ihminen voi olla noin tahditon, vaikka tuskinpa hän sitä pahalla tarkoitti. Eikä varmaan ajatellut, että tavalliselle palkansaajalle ei ole mikään pikkujuttu kustantaa satojen eurojen " harrastustaan" .
Jaahans, naapurin lapset ovat täällä taas kinuamassa koiria pihalle leikkimään. Ei ole kylmä lapsilla eikä koirilla, vaikka pakkanen paukkuu!
Mä olin just kirjoittanut tänne pitkät litaniat, kun tää jumalaton rakkine buuttasi itsensä...
Noh, lyhyesti tässä ennen kuin tää taas kaatuu :) Mariskalle pahoittelut negasta munkin puolesta:(. Hyvä että pääset heti jatkamaan hommia. Tupakoinnista totesin että hienoa, että Mariska puhuu siitä rohkeasti, itse en ole " kehdannut" . Mähän olen tuprutellut vuosikausia mutta hoitojen aikana en ikinä, motivaatio-ongelmia ei ole koskaan ollut ja luulen Mariska että sullakin vaan helpottaa.
Juulija tottakai myötäeletään sun passissa, kovasti voima-ajatuksia pikkusoluille!! Olen käsittänyt että vkonloppu ei ivf:ssä ole ongelma?
Rouva H sulla tuntuu olevan asenne kohillaan:). Mulla on jäänyt menettämisen ja epäonnistumisen pelko, joka on koko ajan läsnä. Jos tässä nyt asiat menis ok niin toivottavasti uskaltaisin jossain vaiheessa laskea sen sydämen pois kurkusta..
Lumista viikonloppua kaikille, älkää Juulija hautautuko kinoksiin siellä maalla:), kuulostaa kyllä tosi idylliseltä!
t. Milka
Vähän vaan palloilen netissä ja ajattelin nostaa ettei pudota kovin kauas etusivulta...
ja kiitos, Rouva H. Olen minäkin täällä välillä pyörähtänyt, mutta yhyy kun ei me ikinä olla etusivulla enää!
Tänään taas lääkärin pakeilla, ja ovistikkuja plaa plaa taas tästedes. Toivomme ettei osu torstaille. Meinasin ruveta poraamaan sille lääkärille, kun oli jotenkin surullinen olo ettei me ikinä onnistuta. Oli kyllä ihan empaattinen ihminen (taas uusi lääkäri, varmaan viides, en tiedä miksi mua pompotellaan tai miksi juuri minun lääkärini ovat lomalla tai kipeitä?), sanoi että kaikki on niin Mahdollista, kun olemme ihan alussa vasta. Taidankin olla siis pahasti kaikki-mulle-heti-ihminen.
Viikonloppuna veljentyttöni oli meillä. Kaikki tavarat, joihin kontaltaan yltää, lensivät hyllyistä mennen tullen ja koko aikuisväestö juoksi vikkelääkin vikkelämmin ryömiskelevän pikkuihmisen perässä aamusta iltaan. Ei se hullu nukkunut kuin tunnin päiväunet, ja sitten sama kohellus jatkui. Täytyy myöntää, että oli se aika uuvuttavaa. Vähän pisti jo epäilemään, että onko siinä oikeasti perää että lapset pitää hankkia nuorena... kun luulen että sain juuri ensimmäiset harmaat hiukseni...
Huokaisin helpotuksesta, kun perävalot vihdoin näkyivät. Mutta sitten iski kuitenkin suru - kun niistä pienistä ihmisistä vain tykkää aivan varauksettoman hirvittävästi, ja siitä tulee niin iso reikä sydämeen.
Pärjäilkäähän, ja kuulumisiin!
Hauska kuulla sinusta pitkästä aikaa. Onnea kesävauvan odotuksen loppumetreille!
Ja Tyynit, enpä ole tainnut ketään onnitella kuukautisten alkamisesta, mutta hieno juttu että sinulle niin kävi, ja kroppa on taas kunnossa. Ei kun yritystä jatkamaan... Kyllä niitä tutkimuksia kannattaa oman mielenrauhan takia ehkä harkita, vaikka ovathan ne kalliita. Mutta toisaalta jos niissä paljastuisi joku selvä syy keskenmenollesi, olisi se varmaan joka pennosen väärti. Toisaalta niin paljon on sellaista, mitä ei koskaan saada selville, vaikka kuinka tutkittaisiin.
Pauliina tuossa sanoi, että älkää lakatko uskomasta... mutta minä en kyllä usko enää hoitoihin, en millään. En ymmärrä, miten Milkakin jaksoi käydä niin monta inssiä, tai miten jotkut käyvät läpi neljä tai viisi ivf:ää. Minä olisin aivan valmis jättämään taakseni koko lapsettomuushoidot ja tämän iänikuisen pettymisen ja murehtimisen, haluaisin suoraan adoptioon. Mutta siinä hommassa edessä olisi suunnilleen kolmen vuoden odotus ja jonotus, ja se on niin lannistava ja ahdistava ajatus, että kurkkua kuristaa. Niinpä luulisin, että käymme toisen hoidon tähän perään, toukokuussa jos hyvin käy emmekä mene ihan bankrupt ennen sitä...
Niin, että jos joku ei vielä arvannut, tein tänään taas negatestin. Kaikki alkiot on nyt käytetty. Ymmärrän kyllä sinuakin, RouvaH, että joudut psyykkaamaan itsesi sopivalle taajuudelle ennen tällä palstalla vierailuasi - kun täällä on tämä " negatiivinen vire" . Ei me taideta oikein olla kovin " kevyitä" enää, pitäisiköhän otsikko jo vähitellen vaihtaa..? Valitettavasti minä olen juuri nyt varsin negatiivisessa vireessä, mutta koetan tsempata ja ehkä tämä tästä. Taas kerran. Ja kyllä sen tietää, että uuden hoidon alkaessa mieliala taas kohoaa ja se pieni toivokin sieltä jostain kolostaan ryömii taas esiin. Niin että sitä odotellessa...
Onko ensi sunnuntai muuten se päivä, kun niitä pikkunoitia kulkee? Pitääpä varautua. Ja pääsiäinenhän on sitten jo viikon päästä! Mukavaa pääsiäisen odotusta kaikille!