UUSI pino " kevyesti lapsettomille" !

Ehkäpä voisin itseni tähän ryhmään luokitella vielä..meillä kun yritystä takana reilut kaksi vuotta ja ite oon tutkimuksissa käynny ja saannu " tuomiokseni" ovuloimattomuuen ja endoepäilyn. Mutta kun täällä näytti olevan muitakin vuoden vaihteen odottelijoita niin päätinpä hypätä kyytiin. Mulla kaapissa odottelee clomiresepti, mutta elämä hiettää tällä erää sellasta ympyrää ja tiedä missä päin suomea huomena ollaan niin päätös ollaan tehty jotta helmikuussa alkaa clomien syönti ja ilmottautuminen lapsettomuushoitojen jonoon. Miehen simpat testataan silloin sitten heti eikä enää jäädä odotteleen, vaan jollei clomit auta on päästävä järeimpiin hoitoihin.

Meidän yrityksestä tietää muutama ystäväni ja molempien perheet, heille päätettiin kertoa koska uteluita lapsista on tullut jo jonkin aikaa joka kerta se repi sydäntä rikki. Ympärillämme raskauksia on ollut paljon, mutta jokaisesta olen aidosti ollut iloinen ja onnellinen, ei ne lapset ole olleet meiltä pois. Enää puoleen vuoteen ei ole menkkojen alkaminenkaan tuntunut miltään, siihen asiaan on niin jo tottunut ja turtunut, helmikuu vain siintää silmissä ja nyt eletään ja nautitaan elämästä täysin rinnoin ja otetaan vastaan se mikä tulee.

Olenkin tuolla vilttiketjussa (heipsan majita) kirjoitellut silloin tällöin, mutta en mikään kovin innokas/taitava kirjoittaja ole jonka vuoksi pysynkin aikalailla taustalla muiden tilannetta seuraamassa, omassa kun ei mitää tapahdu.



Joo no jos sen verra esittelis itteesä jotta ite oon 23-vuotias ja mies muutaman vuoden vanhempi. Ja yritys siis alotettu 06/04 ja yhteistä taivalta on kertynyt melkein kymmenkunta vuotta(josta utelut johtuukin..)



Kaikille oikein paljon plussatuulia ja onnea yritykseen!!

varsin samalla lailla ajattelevia ihmisiä. Itsekin olen jo ajat sitten hävinnyt vauvakuumepalstalta ihmettelemästä noita " kuka testaa tänään" -galluppeja ja niitä ja näitä nippailuja ja vatsankurinoita. Toisaalta taas täällä lapsettomuuspuolella - valitettavasti, ja kaikki sympatiani ja onnistumistoivotukseni toki heille - on paljon pitkiä, rankkoja hoitoja läpikäyviä, joilla tunteet myllertävät pohjamudista huipulle ja takaisin, enkä minä " kevytversio" oikein sovi siihenkään lestiin.



Aika ajoin tietysti sitä rypee vähän syvemmässä itsesäälissä, mutta yllättäen se oli kyllä pahempaa silloin yrityksen alkuaikoina. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sen vähemmän jaksaa keskittyä oireisiinsa ja tuntemuksiinsa. Vai onkohan se jo jonkin asteista luovuttamista..? Ensi alkuun tietysti asetti lapsen tulolle jotain määräaikoja, teki tarkempia suunnitelmia, ja olihan se surkeaa kun ei sitten käynytkään niin. Varsinkin kun lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, etteivät " missään nimessä haluaisi jouluvauvaa" tai että " lapsen pitää syntyä alkuvuodesta" ja silloinhan se sitten syntyykin. Otetaan kalenteri esiin ja katsotaan sopiva hetki!



Pikkuhiljaa ainakin minä olen omaksunut sellaisen hyväntuulisen hälläväliä-asenteen, että olisihan se toki mukavaa jos meillekin lapsi putkahtaisi (ja ihan mihin vuodenaikaan hyvänsä!). Mutta jos ei niin ei sitten, onhan ihmisellä oltava muutakin elämää. En missään tapauksessa haluaisi ainakaan, että lapsen saamisesta tulisi elämän keskipiste ja tarkoitus, jokin " projekti" , niin kuin monilla tuntuu olevan. Toisilla koko elämä on pelkkiä projekteja, se on ihan kamalaa! Ensin touhotetaan häitä miljoona vuotta ja kidutetaan läheisiä askartelukerhoilla, sen jälkeen rakennetaan unelmien taloa iltaisin ja viikonloppuisin henkihieverissä ilman kunnon yöunia ja parisuhde natisee liitoksissaan, sitten pyöritään vuosia hormonihuuruissa lapsettomuushoidoissa ja ehkä saadaan toivottu lopputulos... Vuosia on kulunut, mutta missä vaiheessa on oikeasti ehditty nauttia elämästä, elämänkumppanista, harrastuksista tai ihan vaan olemisesta?



Tällainen vuodatus tällä kertaa! Oikein aurinkoista ja vähäsavuista loppuviikkoa kaikille kevyesti lapsettomille, ja miksei muillekin!



Juulija

Taidan tällä hetkellä kuulua tähän porukkaan :-)



Meillä on jo yksi lapsi, 1,5-vuotias tyttö, IVF-hoidon ihana tulos. Toista lasta olemme nyt yrittäneet luomusti viime joulukuusta lähtien ja minulla tosi lyhyt kierto - eli epäonnistuneita kiertoja on noin 9 tai 10 kappaletta. Ihan jokaisessa kierrossa emme ole voineet ajoittaa yhdyntää täysin kohdalleen, kun on ollut yövieraita jne... mutta enimmäkseen olemme tosimielellä yrittäneet luomuvauvaa.



Meillä syy edelliseen IVF-hoitoon aikaisemmin oli eniten minussa: endometrioosi, joka osittain luultavasti tukki munanjohtimia. Tältä osin diagnoosi ei ollut aivan 100-prosenttinen, mutta mitään muutakaan syytä ei öytynyt. Miehen siittiöt eivät olleet testeissä aivan priimatavaraa, mutta kelvollisia oli kuitenkin satoja miljoonia. Sen pitäisi riittää.



Miksi olen " vielä" tässä porukassa: luultavasti lähdemme nyt syksyn aikana pakastettujen alkioiden siirtoon, koska endo on nyt levinnyt minulla toiseen munasarjaan. Aikaa ei ehkä ole enää hukattavaksi...



Paljon onnea muilla yritykseen ja pitäkää mieli korkealla vastoinkäymisistä huolimatta! Itse en ole vielä itkenyt tätä tilannetta kertaakaan, mutta kovin kaukana se ei enää ole...



Pauliina

Kirjoitin äsken pitkän viestin, joka katosi jonnekin, kun mietin sitä liian kauan. Nyt ei huvita aloittaa alusta. Kannattaa siis olla ajatuksissan nopea.



Kiva, että tälle keskustelupinolle tuntuu olevan tarvetta! :)



Syksyn tuoksuista sunnuntai-iltaa kaikille!

Kyllä tämä ketju tuntuu olevan ehdottomasti lähempänä mun sydäntä kuin Vilttiketju! Minä myös kaipaan enemmän semmoista ajatusten vaihtoa enkä niinkään selostusta arjen tapahtumista. Ja mitä ajatuksia teillä onkaan! Ihan kuin suoraan mun näppikseltä =)



Joku kysyi onko se hyväntuulinen hälläväliä-asenne (mikä loistava termi muuten!) jonkinasteista luovuttamista; itse ajattelen, että se on sitä kasvamista, jota lasta vain hetken tai ei ollenkaan yrittävät eivät pääse kokemaan. Tämä kysyy luonnetta ja kärsivällisyyttä. En myöskään osaa luokitella itseäni todellakaan vielä lapsettomaksi, mielestäni en ole edes oikeutettu siihen kun vasta vuosi yritystä on takana ja suurin syy on minun menkattomuuteni. Siis nyt on ensin hoidettava kierto kuntoon, sitten vasta oikeasti mietittävä pitääkö lapsen hankintaankin käyttää lääkitystä tai hoitoja.



Kateellinen olen myös. Ehkä eniten ärsyttää juuri sellainen kalenteri kädessä suunnittelu, että " mä en vaan halua vauvaa joulukuussa" ...



Itse olen kertonut hyvin avoimesti kaikille läheisille kavereille missä mennään, samoin äitini tietää asiasta myös.



Kertokaahan lisää, on mukava tavata samanhenkistä porukkaa!

Moiksis!

Palstailen tuolla Vilttiketjussa enemmän, mutta luin koko pinon tässä läpi ja ajatukset ovat kuin olisin ne itse kirjoittanut!



Taustaa sen verran, että olemme toivoneet vauvaa 10/2002 lähtien, mitään tulosta ei olla saatu vieläkään. Olen vm -78 ja mies vm-72, yhteiseloa takana kuutisen vuotta. Alkuun laskin minäkin äitiysloman alkua ja laskettua aikaa jne, mutta vajaan vuoden yrityksen jälkeen laskeskelen niitä vain huvikseni. Samoin töissä mietin pitkään, voinko ottaa sen ja sen tehtävän vastaan, kun ' just silloin olen jo niin pitkällä raskaana...'

Joopa joo, neljä vuotta mennyt ja kukaan ei ongelmastamme tiedä, elleivät ole kipakoista vastauksistani arvanneet. Asia on niin arka, etten ole sitä jakanut kenenkään kanssa. Meillä kun on iso talo, kummallakin vakituinen työpaikka ja tuota ikääkin alkaa olla riittävästi. Sattuu vaan niin h***sti, kun joku valopää aina onnistuu pamauttamaan, että ' olkaa onnellisia, kun teillä ei ole kiljuvia kakaroita ja saatte nauttia elämästä..' ' olettepa viisaita, kun teette lapset vasta elämän vakiinnuttua..' ' kyllä te vielä ehditte, olette niin nuoriakin..' (satun olemaan tällainen babyface..) Tai jotain muuta yhtä fiksua.



Lähipiiriin lapsia tosiaan putkahtelee ajatuksen voimalla, joten en tunne oloani kovin etuoikeutetuksi tai elämääni reiluksi.

Turhia toiveita ja pettymyksiä mahtuu näihin vuosiin niin paljon, että olen jo turruttanut itseni ajatukseen lapsettomasta vanhuudesta. :(

Hoidot eivät ole tällä hetkellä rahallisesti eikä henkisen jaksamisen kannalta mahdollisia, joten vielä odotetaan ihmettä tapahtuvaksi ainakin sinne joulun yli, kuten monella muullakin oli aikeissa.



Jatkan edelleen palstailua Vilttiketjussa, tervetuloa sinne ' vierailemaan' myös. Jos ette pahastu, niin seurailen ja kertoilen tuntemuksia tälläkin puolella.

Olen pahoillani, mutta mulla on onneton nimimuisti,enkä saa mieleeni Teidän nimimerkkejä, vielä.



Yhdessä taivalletaan toivon ja epätoivon kanssa, valoa syksyyn Rakkaat kanssasisaret!

Terveisin Haavemaa

... että ei voi olla niin, ettei elämässä olisi muuta arvokasta kuin oman lapsen saaminen!



Yritän sitä itselleni myös muistuttaa, kun tuntuu että ympäristöstä joka tuutista toitotetaan, kuinka elämä täydellistyy, on todellista ja oikeasti merkityksellistä vasta sitten kun kokee äitiyden/isyyden...



On kyllä fakta, että sitä kiinnittää tiettyihin asioihin huomiota. Siskolla on pieni lapsi ja hänen mielestään joka tuutista toitotetaan, miten vaikeaa ja raskasta ja lähes mahdotonta on pienen lapsen kasvattaminen, parisuhteen hoitaminen samalla ja vielä työelämän paineisiin vastaaminen samalla:).

Monet varmaan pitävät tuota joulua nyt jonkinlaisena etappina tällä hetkellä juuri siksi, että tätä koko asiaa on paljon helpompi käsitellä kun on edes jonkinlaisia aikatauluja. Koko lapsettomuudenhan - kevyen tai raskaan - varmaan kestäisi helpommin jos tietäisi miten kauan vielä pitää odottaa! Siksi sitä luo itselleen sellaisia etappeja, joita kohti mennään.



Sillä välin kun odottaa sen tietyn ajankohdan tuloa, voi yrittää keskittyä ihan muuhun elämiseen. Toisaalta tuo aikatauluttaminen tekee koko lapsettomuudesta ja joskus elämisestäkin kauhean projektiluontoista.



Joskus toivon, että voisin palata vielä siihen aikaan kun meillä ei lapsista edes puhuttu. Silloin osasi jotenkin paljon enemmän nauttia kahdestaanolosta, nyt vaan tuntuu koko ajan että jotain puuttuu...Onko muilla tällaisia ajatuksia?

kaupungilla ostoksilla. Hän poti silloin kovaa vauvakuumetta ja laski nähneensä toistakymmentä raskaana olevaa naista ja kymmeniä pikkulapsia rattaissa tuon parin tunnin aikana. Itse en ollut kiinnittänyt huomiota yhteenkään! Muistin tapauksen, kun jokin aika sitten piipahdin sisustustavaratalossa ja mielestäni kaikki naiset siellä olivat joko raskaana tai työntelivät pikkuisiaan vaunuissa. Niin että kyllä sitä näköjään vain kiinnittää huomiota siihen, mikä itsellä pyörii mielessä, niin kuin Milka1 sanoi. Helposti tulee sellainen tunne, että joka paikassa tosiaan " toitotetaan" , kun sattuu itse olemaan vain tietyllä vastaanottotaajuudella...



Siksihän sitä varmaan ottaa niin henkilökohtaisesti ihmisten kommentit tai utelut, pitää niitä loukkaavina tai ainakin ajattelemattomina. Muille lausahdus saattaa olla ihan mielijohteesta heitetty, mutta itse on saattanut märehtiä asiaa kuukausi- tai vuositolkulla, ja tuntuuhan se kipeältä. Jos jotain tässä pitkän odottelun aikana on oppinut, niin sen, että meillä ihmisillä on niin kovin erilaisia elämäntilanteita ja henkilökohtaisia syitänsä niihin, että väkisinkin on alkanut hillitä omaa kieltään vaikka kuinka mieli tölväistä jotain " tietäväistä" . Enhän minä loppujen lopuksi voi tietää, mitä asian taustalla on.



Hassua silti, kuinka monet ihmiset näkevät ne omat ajatuksensa ja elämisen mallinsa ainoina oikeina ja ovat jakelemassa neuvoja vähän joka asiassa. Meillekin on sanottu monet kerrat, että " tiedät sitten millaista se on, kun sullakin on lapsia" . Niinpä niin, minä vaihtaisin kyllä mielelläni nämä ultraäänissä ja verikokeissa juoksemiset ihan tavalliseen lapsiperheen arkeen...



Jotenkin sitä on vaan niin vaikea sanoa niille ihmisille. En haluaisi tehdä asiasta numeroa, mutta niin siinä väkisin kävisi, ja sitten pitäisi varmaan joka käänteessä olla kertomassa, joko jotain edistystä on tapahtunut. Minulla on onneksi siitä hyvä tilanne, että sukulaiset ja muut ovat ilmeisesti luovuttaneet minun suhteeni, ja kun miehenkin lapsi on jo aikuinen, ei kukaan osaa edes aavistaa aikeitamme. Ihan hyvä juttu! Toisaalta meillä on paljon lapsettomia kavereita, sinkkuja ja pariskuntia, joten mitään painostusta emme ole onneksi kokeneet siltäkään suunnalta. Varmasti kaikkein vaikeinta on niillä, joiden kaikki ystävät ovat siirtyneet lapsiperhevaiheeseen samassa tahdissa, silloin ymmärrettävästi tuntee itsensä ulkopuoliseksi.



Voisin kuvitella myös, että lasten parissa työskentelevillä asia olisi enemmän pinnalla, samoin jos lähipiirissä on paljon vauvoja. Minulla on tosin aivan uunituore kummityttö, joka on suunnilleen ensimmäinen aivan pieni ihminen elämässäni, enkä ole hänestä saanut minkäänlaista vauvakuumetta, pikemminkin minusta on vain mielenkiintoista ja eksoottista seurata otuksen kehitystä. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, enkä vieläkään tunnista siitä merkkejä. Mutta ehdottomasti haluan lapsia, haluan olla äiti. Outoa? Mielikuvissani olen aina nähnyt oman/omat lapseni isompina, leikki-ikäisinä. No, kaipa se vauvavaihekin siinä hoituisi, ja ainahan oma lapsi on tärkein kaikista. Jos nyt sinne asti päästään!!!

Taas tuli romahdus alas unelmien pilvilinnoista oikein rytinällä, kun yhdestoista yrityskierto saapui tiensä päähän tänä aamuna!



Uskaltauduin teidän seuraanne, kun itsekään en meitä vielä lapsettomaksi pariksi osaa ajatella, vaikka kai " virallisten" kriteereiden mukaan sellainen ollaankin. Jotenkin kai tuntuu, että jos sen myöntäisin, tarkoittaisi että hyväksyisin tilanteen ja sitä en vielä tee.



Ollaan reilu kolmekymppinen pariskunta. Meillä siis just yli vuosi aktiivista yritystä takana ja sitä ennen vuosi " varmoilla päivillä" , joka ei vahinkoa tuottanut. Epäsäännöllisten kiertojen ja PCO-epäilyn vuoksi tutkimukset on meillä jo tehty viime talvena, eikä kummastakaan mitään vikaa löytynyt. Mulla vaan pitkähköt kierrot, joten harvakseltaa pääsee piinailemaan. Kynnys hoitoihin lähtemisestä olevan korkea, varsinkin miehelle.



Alkuun yritys oli ihan mahdotonta, heti mm ovistestit ja muut poppaskonstit käyttöön. Kuukaudesta toiseen kun sitten on joutunut pettymään kovasta yrittämisestä huolimatta, ollaan nyt kesä menty enemmänkin tjot:tailu meiningillä (eipä tulosta silläkään taktiikalla).



Täälläkin siis näillä näkymin yritetään luomusti vielä vuoden loppuun, jonka jälkeen toivon miehenkin olevan valmis hoitoihin (inssiä meille suunniteltiin).



Olen kuumeillut aktiivisesti tuolla kuumeilupuolella, mutta kun vanhat kamut siirtyvät yksi toisensa jälkeen o-puolelle, alkaa tuntua siellä vähän yksinäiseltä. Eikä oikein jaksa pysyä uusien kuumeilijoiden tilanteiden tasalla: kun vähänkin kun jonkun oppii tuntemaan, niin jo hän siirtyy o-puolelle. Enkä minäkään jaksa enää joka nippaisusta innostua ja oireita kytätä, niin kuin aikaisemmin.



Minustakin tuntuu siltä, että kaipaan enemmän juttelukaveria tähän suureen huoleeni, tulenko koskaan äidiksi, enkä niinkään jaksa perhetyä taas uusien ihmisten uusiin kummallisiin oireisiin. No, jatkan kyllä varmaan myös vielä kuumeilupuolellakin, kun pari vanhaa " ystävää" siellä kanssani edelleen roikkuu.



Lähimmät ystäväni ovat olleet helposti raskautuvia (vahingossa/ varmoilla päivillä/ ekasta kierrosta), eivätkä aina tunnu ymmärtävän huoltani tämän asian suhteen.



Pari tuttuakin nimeä täällä näkyi, joten uskalsin tulla minäkin. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia kanssanne! :)



Killa

tuttuja tuntemuksia teidän kaikkien kirjoituksissa. Tervetuloa muuten kaikille, saamme koko ajan lisää osallistujia! Todella mukavantuntuista keskustelua onkin syntynyt.

Minäkin kaipaan välillä aikaa, jolloin lapsiasia ei ollut ajankohtainen parisuhteessamme. Silloin tosiaan osasi iloita monista arkisista asioista eikä tiennyt kantavansa murhetta mukanaan. Mutta en minä toisaalta enää haluaisi palata siihen elämään opiskeluineen ja taloudellisine huolineen, mutta muistan elämän hymyilleen enemmän... Vai kultaako aika muistot? Nyt tuntuu välillä, että kaikki arkipäivän asiat muistuttavat lapsettomuudestamme. Minäkin huomaan kaikki raskaana olevat ja lapsien kanssa liikkuvat ihmiset. Kylläpä kuulostaa, että elämäni on tällä hetkellä ankeaa. :) Ei se nyt niinkään ole, mutta tunnen tämän asian vaivaavan mieltä yhä useammin.

Niin, ja noihin lentäviin lauseisiin ja ihmisten ajattelemattomiin kommenteihin ja uteluihin väsyy hiljalleen, me saamme miehen kanssa vastailla niihin nimittäin jatkuvasti (tai parhaamme mukaan vältellä tilanteita ylipäänsä). Olenkin ajatellut seuraavan kerran, kun joku viisikymppisistä työkavereistani laukaisee täydessä kahvipöydässä jotain vauvakyselyä, kysäistä että:" mitenkäs Maire on, joko ne sinullakin on vaihdevuodet?" . Kun kerran aletaan henkilökohtaisia asioita vaihtamaan... :)

Minua on helpottanut huomattavasti, että mieheni on täysillä tässä asiassa mukana ja olemme toistemme tukena. Ainakin toistaiseksi hän on jaksanut vuodatukseni, kun tuntuu että elämä ei kohtele tasaisesti kaikkia.

Mutta kaikesta huolimatta mukavia viimeisiä elokuun päiviä kaikille!

Voinhan olla tässä teidän porukassa vaikka yksi lapsi jo onkin (hänkin siis IVF-lapsi)? Samoista asioista kärsin nyt teidän kanssanne kuitenkin, ihan samoja asioita pyörii mielessä kun toista yritetään. Ja ne mietteet jotka poikkeavat (eli lähinnä mietteet siitä jääkö kokonaan lapsettomaksi), ovat tuttuja ajalta ennen lasta eli IVF-hoitoja edeltävältä ajalta.



Minullakaan ei ollut varsinaista vauvakuumetta ollenkaan, se on outoa kaiketi... Joka paikassa näin kuitenkin vauvamassuja ja pikkuvauvoja, se oli raskasta. Kaikki ystäväni tekivät juuri tuolloin lapsia, tuntui pahalta.



Mikä minusta on kaikkein outoa: Miten suurin osa ihmisistä oikeasti voi saada lapsia lähes ajatuksen voimalla! Lähes kaikki ystäväni ja tuttuni raskautuvat lähes vahingossa ja imetyksen aikana ja ties mitä. Ja kaikki suunnilleen ekasta kierrosta. Minulle tällainen on jotenkin aivan käsittämätöntä.



Meillä siis noin 10 kiertoa yritystä takana. Kuukautisten normaali alkamispäivä on huomenna, jolloin pääsen kaiketi taas pettymään.



Eniten minua harmittaa se, että olisi ehkä sittenkin pitänyt alkaa tehdä toista lasta heti kun kuukautiset synnytyksen jälkeen alkoivat (3kk). Odotimme kuitenkin 8 kuukautta (koska takana sektio) ja endo pääsi valloilleen jo tuon 8kk aikana ja nyt on yritetty jo 9 kk. Joten minulla on nyt takana 17kk hormonitonta aikaa = ei e-pillereitä eikä raskautta pitämässä endoa kurissa. Ja nyt se ei siis ole kurissa. Harmittaa. Oma moka...?



Pauliina

... mun mielestä täällä voi olla vaikka jo yksi lapsi onkin. Piipahdin kerran Simpukka ry:n keskustelupalstalla ja järkytyin joidenkin " fasismista" (" ulos listalta, kun meillä muilla ei ole vielä yhtään lapsia!" ) ja ennen kaikkea siitä, että ihmiset olivat tehneet lapsettomuudestaan elämänsä keskiön - siis määrittelivät itsensä lapsettomuuden kautta, ja tietysti jo liittymällä ko. järjestöön.



Ei elämää kai pidä määritellä sen kautta mitä EI ole, vaan sen kautta mitä on! Helpommin sanottu kuin tehty (tiedän!), mutta ei kai aktiivinen lapsettomuus-järjestötoiminta ainakaan paranna asiaa? Voin vain kuvitella lapsettomuus-teemapäivät, lapsettomuus-risteilyt, lapsettomuus-seminaarit...:)

Minä poden kroonista vauvakuumetta. Voisin taas puolestani hypätä niiden uhmavuosien yli suoraan vauvasta koululaiseen. Olen aina ollut hulluna pikkuvauvoihin, ja olen edelleen. Tosin se suurin ja polttavin vauvakuume on laantunut, kun ei omaa vaavia vaan kuulu.

Tosiaan ne etapit helpottaa hiukan, saa edes jonkun ' määräpäivän' itselleen asetettua. Tiedän kyllä, että tarttis mennä lääkärille, mut jostain syystä en ole saanut kerättyä rohkeutta.

Kai tuo mun kierto on jotenkin epänormaali, kun ennen varsinaista menkkavuotoa tuhruttaa monta päivää (2-8) ja parin vuotopäivän jälkeen sit vielä saman verran tuhrua. Ovuloin kyllä testien mukaan, muutamassa kierrossa senkin testasin.



Keskustelukumppania mulla ei juuri ole. Ystäviä kyllä, ja varmasti voisi heille asiasta puhua, ymmärtäisivät ja tukisivat, mutta en ole yleensäkään kovin hyvä puhumaan henkilökohtaisista asioista. Päivän kuulumiset ja sen sellaiset kyllä tulee puhuttua ja olenkin puhelias, mut tämä on liian arka asia. Alan itkeä saman tien, kun nostan asian kotonakin esille. Ja mieshän ei sitä jaksa enää kuunnella, joten olen lopettanut kotonakin puhumisen.

Joten siis olette tärkeitä ja minulle korvaamattomia kuuntelijoita ja ymmärtäjiä!



Viikonloppuna ollaan menossa ristiäisiin ja on toisaalta aivan ihanaa, kun saa taas pidellä vauvaa sylissä, mutta toisaalta se kirpaisee, kun tietää, ettei omaa saa ehkä koskaan.

Lähipiirissäni vauvojen syntymäajat onvoitu suunnilleen päättää, niin helposti noita lapsia tuntuu syntyvän. Olen kyllä onnellinen jokaisesta lapsesta ympärilläni, mutta omankin haluaisin.

Ystäväni totesi toista lasta odottaessaan, ettei viitsinyt alkaa laihduttaa ja muokata kroppaa kuntoon ensimmäisen jälkeen kun TIESI olevensa pian uudelleen raskaana... Ikäeroa lapsilla SUUNNITELLUSTI pari vuotta. Onhan se hyvä, että edes joku tässä maailmassa voi suunnitella ja tietää asiat etukäteen.



Tuo vaihdevuosien kysyminen olikin hyvä idea ; ). Taidan tehdä saman, kun seuraavan kerran joku utelee tai kommentoi lapsipuuhista! Olen kuitenkin sitä mieltä,että lasten saaminen on niin henkilökohtainen asia, ettei siitä saa udella eikä painostaa.

Itse olen lopettanut kyselemisen muilta, muistaen miten pahalle viatonkin kysymys voi tuntua!



Pitkä vuodatus, kiitos kun luit loppuun!

Työn pariin takasin,

Haavemaa

vaikka olisi lapsi ennestään, ja vaikka ihan millä konstilla hyvänsä saatu! Minua ihmetyttää myös kovasti, miten tosiaan joillakin palstoilla suorastaan kilpaillaan, kuka on eniten ja vakavimmin lapseton, ja ajetaan matkoihinsa sellaiset, joilla toisen tai kolmannen tai vaikka kuinka monennen lapsen saaminen tuottaa ongelmia. Jokainen tietää itse, milloin oma lapsiluku on täynnä, ja siihen asti saa minusta aivan vapaasti olla huolissaan tai suruissaan, jos lasta ei kuulu.



Samoin uskon, että itsensä tiukka määritteleminen lapsettomaksi vain lisää katkeruutta - siis sellainen, että " Päivää, minä olen Juulija ja olen lapseton" . Jos liikaa alkaa pyöriä oman napansa ympärillä, ei ihme että alkaa vihata kaikkia ihmisiä, joilla on yksikin lapsi. Joskus luin jostain monta vuotta lapsettomuudesta kärsineestä naisesta, joka oli lopulta jo niin ahdistunut, että halusi repiä tuntemattomien vastaantulijoiden vauvat rattaistaan ja heittää mäkeen... Olisikohan kannattanut aloittaa vaikka uusi hauska harrastus, niin ei olisi tarvinnut vajota noin syvälle?



Ainakin minusta tämä meidän " kevytporukkamme" vaikuttaa avoimelta ja mukavalta joukolta ihmisiä, joka voi hyväntuulisesti keskustella välillä kipeiltä tuntuvista asioista. Varsinkin, jos mitään syitä tai hoitoja ei vielä ole suuremmin kartoitettu, on kiva vaihtaa ajatuksia muiden vauvakuumeilun ja lapsettomuuden välimaastossa kelluvien kanssa.

...Mie oon välistä tällanen, että pistän tuulemaan, kun kyllästyn oottelemaan. Oon noita ovistestejä kuluttanu tässä muutaman kierron aikana ihan kiitettävän satsin ja uskottava se kaiketi on, että en ovuloi. Onko se sitten mikään ihme, ettei mitään tapahdukaan. Otin ja varasin puhelinajan sille gynekologille, jolla kävin aiemminkin ja meinasin kysäistä, josko sen clomifen -reseptin voisi kirjoittaa jo nyt eikä odotella sinne jouluun. Ihan tuskaiselta tuntuu ootella, jos tietää, ettei ovuloi.



Pelottaa kyllä se tutkimuksiin joutuminen. Minun pitäisi saada Bmi -luku tippumaan noin kymmenellä, että meille edes mitään hoitoja annetaan. Se tarkoittaa noin 20-25 kiloa. Huih!



Nyt jännitän ja odottelen ensi tiistaita. Josko sen reseptin saisi. Soittelin aluksi oppilaitoksemme terkkarille, että voisiko tavan lääkäri sen reseptin kirjoittaa. Oli kyllä taas niin asiallista suhtautumista... " Oot vielä niin nuorikin, että mihin sinä sellaista..." Jaajaa. Ja ei kuulemma kirjoita. Selvä.



Onneksi ystäväpiirissä on vielä muutamia, joilla on opinnot kesken, eivätkä ihan heti aio lapsia hankkiakaan. On sentään jotain yhteistä joidenkin ystävien kanssa.

minunkin puolestani kaikki lapsekkaat lapsettomat! Samoja asioitahan sitä pyöritellään mielessä. Ja toisaalta mukava kuulla tuntemuksia, kun jo esim. yksi lapsi on saatu/suotu.

En minäkään ymmärrä lokeroimista, mitä harrastetaan jossain keskusteluissa. Kamalinta, mitä olen nähnyt, on ollut sellaiset keskustelut, joissa joku on plussannut ja heti on kaikki ketjussa toitottamassa, että " mene muualle hehkuttamaan raskautta, et kuulu enää tänne" ! Haluan ehdottomasti kuulla, jos jollekin meille käy onnekkaasti. Samallahan se tuo toivoa itsellekin onnistumiseen.

Mentha, älä välitä lääkärin suhtautumisesta. Kun pääset gynekologille ja erityisesti lapsettomuuteen erikoistuneelle lääkärille, uskon että suhtautuvat ymmärtäväisemmin. Ei saa antaa muiden mielipiteiden vaikuttaa, olet juuri oikean ikäinen lapsen saantiin, jos se siltä tuntuu miehesi kanssa. Tsemppiä sinne ja kaikille muillekin!

...jos huolitaan:) Tämä joukko vaikutttaisi itselleni sopivammalta, kuin mikään vauvakuume-palstalla. Sinänsä en ole lapseton, meille on suotu poika, mutta vaikeuksia on myös ollut.



Poikamme syntyi -04. 14 kuukautta häntä " tehtiin" enemmän ja vähemmän aktiivisesti. Ehdittiin jo hakeutua lapsettomuustutkimuksiinkin ja sen verran meitä ehdittiin tutkia, että mun hormoniarvoni ja miehen siemenneste vaikuttivat olevan ok. Sitten tulinkin luomusti raskaaksi.



Annoimme toiselle " luvan" tulla, kun poikamme oli n. vuoden. (Sektio takana yms.) 11 kuukautta taas yritettiin, kun plussa vihdoin tuli. Iloa kesti hetken aikaa, kunnes keskenmeno- ja kohdunulkoinen raskaus -epäilyjen jälkeen varmistui, että alkio oli kiinnittynyt semmoiseen paikkaan, missä hänellä ei olisi mahdollisuutta kasvaa. Raskaus jouduttiin keskeyttämään. Onneksi huomattiin ajoissa, muuten olisi saattanut mennä kohtu tai vaikka henki :-( Kolmisen kuukautta meni, ennen kuin menkat alkoivat ja saatiin taas " lupa" olla ilman ehkäisyä.



Nyt on kolmet menkat taas tulleet kevään raskauden jälkeen. On mahdollista, että kevään tapahtumat uusiutuisivat, vaikka tulisinkin raskaaksi, mulla on sellanen rakenteellinen vika kohdussa. Eli ei siis yhtään varmaa, että toista lasta ikinä saisimme. Toistaiseksi varmaan vaan yritellään muutama kuukausi ja toivotaan että raskautuisin ja kaikki menisi putkeen.



Ikääkin alkaa olla jo sen verran, että loputtomasti ei ole aikaa. (Täytän keväällä 36.) Meillähän on plussat tulleet aika pitkän ajan päästä, vähän yli ja vähän alle vuosi yritystä, mutta tosiaan ainakin silloin -03 lekurissa perusasiat vaikutti olevan kunnossa ja vaikuttaisi siltä että ovuloin, että en nyt tiedä onko nyt syytä heti tutkimuksiin hakeutua jos plussaa ei ala kuulua.



Kovasti toivomme toista lasta, mutta välillä sitä miettii sitäkin vaihtoehtoa, että ehkä poikamme tosiaan, " ihan oikeasti" jää meidän ainokaiseksemme.



Mutta tosiaan, toivottavasti mahtuu mukaan! En oikein koe kuuluvani vauvakuumeilijoihin, mulle kun mikään ei ole yhtään varmaa. En taas ole lapsetonkaan, kun 1 lapsi on ja periaatteessa mahdollisuus raskauteen. Porukka vaikuttaa mukavalta!

Ajattelin minäkin liittyä tähän pinoon. Teidän juttuja olen lukenut ja seurannut jo muutamia kertoja ja nyt ajattelin itsekin kertoa oman juttuni. Vauvakuume -puoli ei tosiaan tunnu ihan omalta, vaikka kyllä sielläkin lähes päivittäin käväisen.



Tänään on kp 1 ja taas masentaa. Tai ei oikeastaan edes masenna, kun tiesin odottaa sitä. Tarinani on aika pitkä ja ajattelin sen nyt teille kertoa, lukekaa jos jaksatte.



Minulla siis on yksi lapsi, tyttö pian 1v5kk. Toiselle annettiin lupa tulla viime vuoden marraskuussa ja ei, yritysaika ei ole vielä pitkä, mutta lääkärille olen tänään tilaamassa aikaa, koska uskon jotain vikaa olevan. Esikoistamme " tehtiin" siis kaiken kaikkiaan kolme vuotta ja siihen kolmeen vuoteen mahtui jos jotakin. Lopetin pillerit elokuussa 2001 ja tammikuussa 2002 tein positiivisen raskaustestin. Elämä oli ihanaa eikä käynyt edes mielessä, että jokin voisi mennä vikaan. Rakenneultraan oli aika huhtikuun alussa 2002 ja siellä selvisi, että kohdussa ei ole elämää ollut enää pitkään aikaan. Olin siis viikolla 18 ja sikiö vastasi noin viikkoa 8-9. Neuvolalääkäri oli kuulevinaan sydänäänet ja luotin häneen, mutta sekin on tarina erikseen. No, suoraan ultrasta jouduin kaavintaan ja kaavinnan jälkeen ihmettelin, kun ei menkat alkaa ollenkaan kunnolla, pientä tuhrua vain.

Sain lähetteen gynekologille, joka oli erikoistunut lapsettomuushoitoihin. Hänen vastaanotollaan kävin säännöllisesti 2002-2004 ja syksyllä 2003 tehtiin varjoainekuvaus, jossa selvisi, että kaavinnassa oli kaapiintunut myös kohdun limakalvoa niin, että kohdunseinämät olivat takertuneet kiinni toisiinsa ja näin ollen kohdussa oli olemattoman pieni " tila" , josta ei siis menkkavuotoa päässyt tulemaan eikä myöskään sisi mahdollinen hedelmöitys pääsisi tapahtumaan. Kaikki oli siis muuten ok.



Hoidoksi tuohon kohtu " avattiin" ja asennettiin kierukka pitämään seinämät erillään, että limakalvo pääsee kasvamaan ja kohtu palautumaan normaaliksi. Kierukka siis laitettiin marraskuussa 2003 ja otettiin pois huhtikuussa 2004. Lopulta sitten elokuussa tein positiivisen raskaustestin juuri ennen, kuin olisi pitänyt viedä mieheltä spermanäyte ja tehdä minulle uusi varjoainekuvaus.



Nyt on siis yritetty marraskuusta asti ja päätimme mennä tutkimuksiin, koska pelottaa, jos taas menee noin kauan aikaa, kun eipä sitä tiedä mitä matkalla sattuu. Menen tälle samalle lääkärille, jolla kävin aikaisemmin. Ovulaatiotestejäkin tein tässä pari kiertoa eikä mitään näyttänyt, kiertoni on myös pitkä, 35-37 päivää ja luulen etten ovuloi tai jos ovuloinkin niin liian myöhään. Toki olisi hyvä, jos kaikki on ihan ok, että mitän vikaa ei löytyisi ja muuten vain kestää, mutta haluan varmistaa asian.



Tulipas tästä pitkä tarina.



Niin joo ja vähän faktaa eli minä olen 29v, mies 31v ja tyttö 1v 5kk.



Harmon

Munkin puolesta tänne saa ehdottomasti tulla kaikki jotka haluaa, jos vaan tuntee että ajatukset osuu yksiin meidän muiden kanssa.



Minä en tunnustaudu kuumeilijaksi, vaan enemmän olen kateellinen =) En niinkään kadehdi niitä joilla on lapsia, vaan lasten kautta saatuja kokemuksia. Haluan olla raskaana, äitinä, haluan PERHEkokemuksia!



Epävarmuus on oikeastaan pahinta mitä nykyihmiselle voi sattua. Ollaan kai niin tottuneita suunnittelemaan asioita jo paljon etukäteen, että tämä ei meinaa millään mahtua päähän: lapset tulevat kun/jos tulevat. Tätä ajatusta on todella vaikea hyväksyä.



Miten muuten suhtaudutte adoptioon? Oletteko miettineet sitä? Mun haave on saada biologisia ja adoptoituja lapsia, mies ei ole tuota adoptiota kuulemma pohtinutkaan. Eikä ole vielä tarvekaan. Ei se minullakaan mikään ykkösunelma ole, mutta haave kuitenkin.



Mulla kun on ollut nuo menkat hukassa yhteensä yli puoli vuotta, niin en ole päässyt kovin monta kertaa vielä pettymään niiden alkaessa. Kaikenlaiset vippaskonstitkin kokeilin jo ensimmäisen puolen vuoden aikana, sitten nekin jäivät. Nyt kuitenkin olen aina vain iloinen, kun menkat tulevat itsestään ilman lääkkeitä. Vielä on petraamista silti, ne kestävät vain kaksi päivää, eli aika niukat ilmeisesti ovat. Tietysti vähän jännitän, josko eivät tulisikaan, mutta mielummin sitten tulevat jos en kerran ole raskaana ettei tarvitse todellakaan lääkkeitä enää niihinkin napsia.



No, tästä tuli nyt vain tällaista joutavaa löpinää, mutta ehkä ensi kerralla sitten vakavammalla mielellä =)