UUSI pino " kevyesti lapsettomille" !
Hei!
Olisiko täällä halukkaita pinoutumaan ja vaihtamaan ajatuksia? Olemme miehen kanssa toivoneet lasta nyt n. 9 kk. Mitään tutkimuksia ei ole tehty, joten en kategorioisi meitä vielä lapsettomuudesta kärsiviksi (ja siksi nimitys " kevyesti lapseton" . Keksiikö joku paremman nimen?)
Olen kirjoitellut vauvakuume-puolella, mutta sieltä kanssasisaret siirtyvät nopeasti odotus-puolelle, ja silloin itsestä tuntuu hiukan surulliselta. Löytyisikö täältä siis muita kohtalotovereita, jotka odottavat - ja ovat ehkä odottaneet jo hetken aikaa - ihmettä tapahtuvaksi toistaiseksi luonnon keinoin? Olen ajatellut, että jos jouluun mennessä ei tärppää, menemme tutkimuksiin.
Olen siis annaliinu, ikää 28 v, mies 35 v ja asustelemme kahdestaan talossa Itä-Suomessa. Nyt menossa kp 5/27-32 ja tilasin juuri netistä elämäni ensimmäiset ovistestit. Tässä siis lyhyt esittely itsestäni. Nyt on teidän muiden vuoro! :)
Mukavaa uutta viikkoa kaikille!
Kommentit (304)
Hei!
Löytyi niin mielenkiintoista keskustelua, että päätin rohkaistua kirjoittamaan ensimmäistä kertaa ylipäätään mihinkään nettikeskusteluun.
Minulla ikää on 30 vuotta ja miehellä 33. Lapsentekoa on yritetty 2 vuotta ja vajaa vuosi sitten menty tutkimuksiin. Syyksi löytyi endometrioosi, jota yritettiin laparoskopiassa hoitaa vähän huonolla menestyksellä. Yllätykseksi keväällä alkoi luomuraskaus, joka kuitenkin päättyi alkukesällä keskenmenoon ja todettiin tuulimunaksi.
Lääkärin mukaan ei tässä vaiheessa ole tarvetta mihinkään jatkotutkimuksiin tai hoitoihin, kun on kerran jo yksi luomusti alkanut raskaus. Itse olen ajatellut joulukuussa ottaa yhteyttä lääkäriin, jos ei ole siihen mennessä tärpännyt.
Paljon tuttuja ajatuksia on tullut kirjoituksissa esiin, kuten äitiysloman alun laskeminen ja sen vaikutus työkuvioihin. Täytyy tunnustaa, että viimeksi tänään sorruin moiseen.
Lapsettoman näkökulmasta nykyisin käytävä yhteiskunnallinen keskustelu, missä iässä lapset kannattaa hankkia, tuntuu aika absurdilta. Voihan sitä päättää, milloin EI hanki lapsia, mutta muu tuntuukin olevan aika lailla tuurista kiinni. Vähän sama kuin vanki seuraisi keskustelua, kuinka paljon päivässä olisi hyvä harrastaa ulkoilua!
Olen ollut satunnainen nettikirjoittelija ja -seurailija, mutta missään en ole vielä törmännyt näin hyvään ajatusten vaihtoon kuin täällä ketjussa. Mielenkiinnolla olen käynyt joka päivä kurkkimassa ja huomannut aktivoituneeni kirjoittajana.
On ollut huojentavaa ja helpottavaa lukea niin samanhenkisiä ajatuksia kuin itsellä. Joskus joitakin palstoja ja keskusteluja seurattua ihan ahdistanut, kun en ole (ainakaan vielä) niin kiinni tässä lapsettomuudessa. Tuntunut etten oikeasti ole hommassa mukana, kun osaan ajatella muitakin asioita elämässä. En koe lapsettomuuden määrittelevän minua enkä kietovan minua kokonaan, mutta tokihan se vaikuttaa. En halua vähätellä lapsettomuuden merkitystä. Tietenkin pelottaa, että jos lasta ei kuulu pitkänkään ajan kuluttua, muutunko katkeraksi lapsettomuuden riepomaksi ihmiseksi.
Adoptio on meille mieheni kanssa täysin mahdollinen ajatus. Olemme puhuneet siitä yllättävän paljon ja olemme hyvin samoilla linjoilla sen kanssa. Muistan joskus ajatelleeni adoptiota myös silloin, kun lapsensaannin vaikeus ei ollut vielä tiedossakaan. Ehkä ajattelen jotenkin pelastavani jonkun lapsen elämän tarjoamalla kodin ja rakkautta, jota meillä riittäisi. Mieheni vitsailee välillä, että haluaisin pelastaa kaikki maailman orvot, mutta eiköhän minulle riittäisi ihan muutama... :) Tuntuu niin kohtuuttomalle, kun itse niin toivoisi lasta, ja maailma on samaan aikaan pullollaan hylättyjä ihania lapsia. Olen ajatellut asiaa myös niin, että jos joskus päädymme hoitoihin asti, ei ole järkevää paukuttaa hoitoja loputtomiin, jos ne eivät tuota tulosta, kun tälläkin hetkellä maailmalla riittäisi lapsia meille asti. Entä onko minulle tärkeää olla raskaana? Se taas on kysymys, johon en osaa vielä vastata. Jollakin tasolla haluaisin sen kokea, mutta ei kai se saa olla itse tarkoitus?
Jaahas, taas ajattelin laittaa muutaman rivin, mutta niin sitä vain tekstiä syntyy... :)
Tein pitkästä aikaa ovulaatiotestejä ja taitaa huomenna olla vahvimmillaan, joten jälleen toive kasvaa ja kovasti yritetään... :)
Luin äskettäin Anu Myllärin kirjan Adoptoitu. Se oli kaameaa luettavaa: ihmiset ovat hirveän ilkeitä ulkomaalaisen näköisille adoptoiduille, jotka kuitenkin ovat sielultaan ja sydämeltään suomalaisia. Ja tulin pohtineeksi todella, olisinko itse tarpeeksi vahva ja tasapainoinen kelvatakseni adoptiovanhemmaksi.
Niin, toiset saavat lapsia vahingossa (?), jättävät 3 kk ikäisen vauvan yksin kotiin ja lähtevät juhlimaan baariin koko yöksi kuten Iltasanomissa tänään kerrottiin. Sydäntäni riipi lukea tuollaista. Ja sitten toiset pohtivat, olisivatko tarpeeksi hyviä vanhempia kovia kokeneelle adoptiolapselle. Miksi, miksi, minä kiltti ja kunnollinen kotihiiri en saa lasta, mutta se saa, jolla viinanhimo on äidinrakkautta ja -vaistoa vahvempi? Miksi?
Olen tehnyt elämäni ensimmäisiä ovulaatiotestejä nyt viikon, tuloksetta. Saisinpa kaksi viivaa edes johonkin testiin, edes ovistestiin jos en muualle...
Ystäväni tuli raskaaksi sopivasti kuukausi häiden jälkeen. Ajattelin, että sehän kävi kätevästi. Vauva syntyy ihan kohta, ja nyt kuulinkin, että he eivät oikeasti voisi saada lasta, ja tuo tuleva perheenjäsen on autettu alulle lääkityksellä. Niin väärin sitä voi tulkita kaikkea ympärillään.
Olin ennen ihan varma, että tahdon suuren perheen ja monta lasta. Ja kevätvauvoja tietenkin. Kummastelin suorastaan, miten joku antaa lapsen syntyä loppuvuodesta, eivätkö ne muka osaa laskea ja ajoittaa oikein? Miten typerä ja naiivi sitä voikaan olla. Ja ehkäisyvalistuksen läpitunkema: söin pillerit aina tunnin tarkkuudella, mutta enhän ole raskaana vielä sadankaan suojaamattoman yhdynnän jälkeen. Ja nyt todella tiedän, ettei lasta ainakaan meidän perheeseen hankita kalenterin kanssa. En pyydä enää edes lapsilaumaa. Kunpa saisin edes yhden ainoan. Muistan senkin, kun olen ihmetellyt, kuinka joku hankkii (vihaan sanaparia " lapsen hankkiminen" !) vain yhden lapsen. Itsekkyyttään vai laiskuuttaan? Voi, miten kamalan typerä olenkaan ollut! Nyt olen tietenkin viisastunut, ja ymmärrän, että se yksi saattaa olla ainoa, joka perheeseen on suotu. Mutta ihan varmasti tuolla ulkona on monta muuta, jota ajattelevat yhtä ajattelemattomasti ja julmasti tietämättä, miten asiat oikeasti ovat. Se, että en ole saanut lasta heti silloin kun olen halunnut, on kasvattanut minua valtavasti. Ehkä tämä on minun elämänkouluni, kun kaiken muun olen saanut aina suhteellisen helposti.
Kiitos teille kaikille tämän sivuston parhaasta keskustelusta! :)
... niin kyllä tämä tunteiden vuoristorata ottaa voimille. Aloitin tässä kierrossa ekaa kertaa hormonit ja päästin toivon taas nousemaan: nythän voin TEHDÄ asialle jotain! En ole meinannut malttaa odottaa iltaa, että pääsen taas pistämään itseäni:).
Eilen kuulin, ettei troppi olekaan vaikuttanut odotetulla tavalla. Itkuksihan se loppupäivä meni. Viikonlopun aikana ratkeaa, tuleeko tästä tällä kierrolla mitään.
En haluaisi elää viimeisiä nuoruusvuosiani (heh, olen 32v;) ahdistuksessa ja tyytymättömyydessä - ja rahattomuudessa! Välillä mietin, onko tässä mitään järkeä. Jos toivon, joudun pettymään yhä uudestaan. Jos en toivo, katoaa motivaatio jatkaa tätä.
Minulla taitaa olla tässä lisäpaineet verrattuna teihin muihin pinolaisiin: minä yritän sinkkuäidiksi, joten kauhulla ollaan läheisten kanssa seurattu hedelmöityshoitolain kehitystä. Ihan merkityksetöntä ei ole sekään, ettei Kela korvaa minulle penniäkään.
Toivon, että listalaisten avarakatseisusu kantaa myös sinkkuäitiyteen :)!
Tervetuloa joukkoon milka1! Minulla ei ainakaan ole mitään sinkkuäitiyttä vastaan. Harmi, että et saa kelalta korvausta hoidoista - se on kyllä väärin.
Minulla alkoi tänään taas menkat. Olin eilen illalla niin kipeä, että jos olisin ollut raskaana olisin luullut synnyttäväni. Koskaan en ole sellaista kipua tuntenut (paitsi siis oikeasti synnyttäessäni). Kävikin mielessäni, että kun menkat olivat hieman myöhässä, niin olikohan tässä nyt keskenmeno? Kivut olivat siinä määrin hurjat. Siinä määrin kovat, että pikkuinen tyttönikin hätääntyi äidin tuskasta ja mies meinasi laittaa sairaalaan.
Ja nyt sitten vuodan, ikävä kyllä. Nyt mietin, että mennäänkö alkionsiirtoon jo tässä kuussa vai odotetaanko vielä yksi kuukausi. Teillä monilla muilla on se " odotan jouluun asti" -ajatus, mie en voi sinne saakka odottaa kun endoa on munasarjassa. Toisaalta miulla on edessä kova lääkekuuri, joka olisi sikiölle haitallinen joten kannattanee odottaa se yksi kuukausi vielä.
Vieläkään en itke kuukautisia. Tilaan tänään pitkästä aikaa ovulaatiotestejä netistä - jos nyt yhden kuukauden seuraisi ihan kierron alusta saakka testillä tilannetta. Olisi sitten taas piirun verran viisaampi jos alkionsiirtoon mennään ja ovulaatiotestin käyttö silloin olisi " varmalla pohjalla" .
Pauliina
Ihan ensin - tämä on aivan mielettömän upea ketju. Ihana havaita, että itse ei ole ainoa vaan samanlaisessa tilanteessa olevia on muitakin;) Ajattelin joskus alkuvuodesta kun laskeskelin mahdollisen äitiysloman ajankohtia yms. että olen varmaan ainoa joka moiseen alentuu. Mukavaa että en ole ollut ainoa =).
Kyllä tässä on joutunut nöyrtymään ja hyväksymään sen tosiasian, että asiat menevät omalla painollaan. Nyt ne menneiden vuosien huolehtimiset ehkäisystä yms. tuntuu ihan naurettavalta. Myös sopivan ajankohdan odottelu tuntuu ihan naivilta - nyt kun tilanne olisi meille ok niin asia ei ole ollenkaan yksinkertaista.
Kävin lääkärissä miehen sperma-analyysin tulosten kanssa ja tilanne on se, että periaatteessa mitään " oikeaa" syytä meillä ei ole. Siittiöitä on erittäin paljon, ne liikkuvat hyvin mutta ns. normaalimuotoisia on vähän. Lääkäri kehoitti kääntymään Väestöliiton tai yksityisten puoleen ja oli sitä mieltä, että meillä lähdetään todennäköisesti inseminaatiolla liikkeelle. Itkuhan siinä itsellä tuli kun tajuntaan meni se, että ilman apukeinoja tässä ei todennäköisesti lasta alkuun saada.
Jotta asiat eivät olisi liian helppoja, niin meillä on edessä ulkomaille muutto loppuvuodesta ja mahdollisia hoitoja ei kannata aloittaa (ei ehdi...) täällä. Nyt sitten aletaan selvittelemään miten uudessa asuinmaassa asiat hoituvat. Loppuvuosi siis mennään vielä todennäköisesti ihan luomusti ja toivotaan että ns. ihme tapahtuisi.
Hieman sekavaa tekstiä mutta sekavat ovat ajatuksetkin tällä hetkellä.
Kaikesta huolimatta - oikein mukavaa syyskuun ensimmäistä vkonloppua kaikille!
Moi!
Omaperäisesti totean että juuri tällaista keskustelua olen kaivannut! Tuntuu että täällä ei tarvii kuulla niitä " elä ressaa niin sitten se kyllä heti tärpää" -opastuksia ja kun tällainen laiska kirjoittaja olen, niin ei tule syyllinen olo jos aktiivisesta seurailusta huolimatta ei jaksa kommentoida kun kerran kuussa jos silloinkaa.
Milka1, sulle kovasti tsemppiä että onnistut ennen kuin asiat mutkistuu lain säädännön kannalta. Hyvä ystäväni hankkiutui sinkkuäidiksi ja läheltä olen saanut seurata ihanaa raskasta taivalta.
Itsestä sen verran että ikää on 28, miehellä enemmän. Yrityksen alettua koin aika pian tuulimunaraskauden, siitä on nyt yli vuosi ja mitää ei sen koomin ole kuulunut. Mulla on todettu lievä pco. Mies ei oikeen kiirettä pidä ja ei juuri juttele kun kyselen, matalaa profiilia olenki pitänyt ja luojan kiitos on samassa tilanteessa oleva ystävä!! Nyt tuli mitta täyteen ja miehen luvalla on varattu spermatutkimukseen aika. Mua ainaki suunnattomasti helpottaa se tietoisuus, odotetaanko tässä turhaa kun ei mahikisia edes ole vai onko kaikki kunnossa ja aika ehkä tuo toivotun tuloksen. Jos jotain isompaa vikaa löytyy, en tiedä mille aletaan (=mitä mieltä mies on). Ehkä ihan hyväki toi asenne että asia kerrallaan, mutta ...
Enimmäkseen tuntuu että jokin sopeutuminen on käynnissä, se pahin vatkaus ajatuksissa on takana, nyt osaa taas nauttia niistä elämän puolista mitä lasten kanssa ei voi niin totetuttaa. Jos asiaan ei voi vaikuttaa niin silloin ei kai auta kun nähdä ne positiiviset puolet asiasta, vaikka eipä niistä aina niin jaksa iloita. Kai tää on vaan elämää, tällainen.
syysterveisin, myyy
Tunnen itseni ihan maan matoseksi kun huomaan miten paljon Juulija on täällä huhuillut... ja aivan suloista että näit unta että tavattiin =)! Miltä mä näytin? Se oli varmasti enneuni.
Juulija toi on tosi hyvä että olet alkanut selvittää adoptioasiaa, siis tärkeintä on, että näet että vaihtoehtoja on monia. Mun sisko haluaisi adoptoida ulkomailta lapsen vaikka sillä on jo biologinen lapsi. Mäkin voisin pitää täysin mahdollisena, mutta luultavasti ylitsepääsemättömänä ongelmana on se, ettei edes isoin adoptiomaa Kiina anna lapsia enää sinkuille.
Ehkä se tosiaan menee niin, että nyt kun olet uppoutunut adoptiomaailmaan, se PAS toimiikin niinkuin vaivihkaa, " vahingossa" , hups. Tai sitten sulla on parin vuoden päästä siellä meidän beibitapaamisessa mukana pieni mustatukkainen tyttö tai poika :).
Täällä pinossa on tapahtunut monenlaista, onnellista ja rankempaa, ja sitten siltä väliltä. Onnittelut plussanneille ja kauheasti voimahalauksia takaiskuja kokeneille!!
Mulla oli tänään neuvola, mahassa pitäisi olla asiat ok. Mun ongelmat on yhä enimmäkseen henkistä laatua ;), vaikka olen vähän onnistunut rauhoittumaan, palauttamaan luottamusta elämään. Nyt on rv17. Niskaan kaatui tarpeeton asunto-ongelma, joka mun megaherkkistelypäässäni aiheutti kauhean stressin, mutta yritän ottaa raaauuuhallisesti, asiat asioina (miks pitää aina reagoida niin tolkuttoman vauhkosti??).
Mites Rouva H, miten menee?
Keväistä oloa teille!
toivoo Milka
Niinkuin joku muukin totesi, olisin itse voinut kirjoittaa juuri noin. Itse asiassa kun luin ketjua eteenpäin, ja tuli joku ajatus mieleen, niin eikös seuraava kirjoittaja ollut juuri sillä tapaa kommentoinut.
Lyhykäisesti meidän tarinaa: yritystä viime vuoden maaliskuusta saakka, jolloin siis jätin pillerit pois. Alku meni juuri niin kuin kerroitte, eli laskiessa tulevia laskettuja aikoja ja jopa äitiyspäivärahoja, käytännöllinen luonne kun olen. Mitään tutkimuksia ei meille ole tehty - kesän asetin takarajaksi kun ajattelin josko loma ja stressittömyys tuottaisi toivotun tuloksen. Lääkärin olemme nyt varanneet lokakuun alkuun, varmasti ainakin aletaan tutkimaan missä vika. Katsotaan sitten siitä eteenpäin.
Aloitin yrityksen aikalailla samaan aikaan kahden ystävän kanssa, joista toisella on nyt 6 kk vanha ja toisella 4 kk vanha vauva. Tuntuu tosi omituiselta, kun alunperin ajattelin, että juuri noin se menee meilläkin. Se on oikeastaan pahinta, vaikka kyllä aina välillä tuntuu pahalta myös ihmisten kyselyt tai kommentit siitä, miten hienoa meillä on kun saadaan matkustella tai viettää rauhallisia viikonloppuja ilman lapsia.
Mutta kiitos siis vielä kaikille ajatuksistanne. En itse ole kovin ahkera kirjoittelija, mutta takuuvarmasti käyn lueskelemassa kuulumisianne ja mietteitänne jatkossa!
Bianco
Piti tulla tänne kurkkaamaan, onko kukaan vastannut huhuiluihini, ja Milka oli! Voi mahtavaa! Ihanaa, että kaikki on hyvin. Noin monta viikkoa jo, niin se aika kuluu... Ja minäkin voin täällä huokaista vähän helpotuksesta, sillä olen niin kovasti jännittänyt sinun puolestasi, ja Rouva H:n ja muidenkin.
Ja kevät tulee. Mielettömän hienoa! Vaikka täytyy kyllä sanoa että aika lyhyt ja ytimekäs tuo talvi kyllä oli, vähän pidempäänkin olisin voinut sitä katsella. En ehtinyt hiihtämäänkään kuin pari kertaa. Mutta toisaalta ihan hyvä, että tuli tällainen pikakevät, niin ei harmita niin paljon ettei pääse vaikkapa laskettelureissulle Lappiin tai muuta sellaista, mihin meillä nyt ei olisi rahaa.
Meillä on taas naapurin lapset kylässä leikkimässä koirien kanssa. Lapset ovat täällä vähän salaa, äitinsä on kieltänyt ettei saa tulla meille sisään, kun eilen tarjosimme lapsille ruokaa. No, penskoilla oli nälkä, eikä heidän kotonaan kuulemma laiteta ruokaa kuin viikonloppuisin. Siis arkipäivinä pitäisi pärjätä kouluruoalla ja illalla voileivillä! Enkä oikein usko että lapset sellaista väittäisivät ellei se olisi totta, rehellisen tuntuisia fiksuja lapsia ovat molemmat. Minusta tosi huolestuttavaa!
He ovat meillä nykyisin lähes päivittäin, molemmat tykkäämme heistä kovasti ja isommasta on jo paljon apuakin, hän touhuaa pihalla mieheni kanssa. Ehkä heidän äitinsä on jotenkin mustasukkainen, en tiedä... Minäkin olin pienenä kaverini kanssa varmaan maanvaiva monessa naapuritalossa, mutta silloin sai mennä ja tulla ja vähän vieraammatkin aikuiset pitivät huolta. En muista että oma äitini olisi suuttunut siitä että käytiin naapurissa jos sinne kerran oli lupa mennä. Mutta nämä lapset joutuvat kotiarestiin meillä roikkumisesta, vaikka itse olen heidän äidilleen sanonut, että lapset saavat kyllä käydä meillä.
Joops... Jännä juttu kun olen nyt tuota adoptiota taas miettinyt, vaikka tässä on kaikenlaisia rankkoja hoitojakin käyty, niin edelleen minulla on sellainen olo etten mitenkään erityisesti kaipaa raskautta ja pikkuvauvavaihetta. Tietysti tällä hetkellä se biologinen lapsi on kai ykkösvaihtoehto, onhan se nopein kuitenkin JOS vain tärppää. Tavallaan olen koko tämän hoitoajan tuntenut lapsen odotuksen jollakin tapaa fyysisenä, vaikken vielä ole edes raskaana... jos voitte tämän selityksen jotenkin ymmärtää(?). Siis niin, että tulipa lapsi millä konstilla tahansa, se tuntuisi minusta yhtä omalta, ja se tunne on jotenkin fyysinen.
Nyt menee jo itseltänikin yli hilseen, joten menenpä tästä laittamaan saunan lämpiämään. Valoisaa ja keväistä loppuviikkoa ja viikonloppua!
Luin pinoanne ja oli ihan pakko alkaa kirjoittamaan, kun monet ajatukset olivat kovin tutun oloisia.
Toivottavasti ketään ei haittaa, jos kertoisin hieman tarinaamme...
Elikkä meillä lapsen yrittäminen alkoi keväällä 2001..ensimmäinen ja toinenkin vuosi menivät ongelmitta ja emme kumpikaan missään vaiheessa edes kerenneet kummemmin ihmettelemään ettei lasta kuulunut. Sitten alkoi toden teolla asia vaivaamaan ja tuntui että joka puolella oli vain odottavia äitejä tai pieniä vauvoja. Ahdistus syveni kuukausi kuukaudelta...eikä helpottanut yhtään kun oma pikkusiskoni ilmoitti että heille on tulossa vauva ja vielä tärppi ensimmäisessä kierrossa. Halusin vain vauvaa...millään muulla ei ollut väliä.
Syksyllä 2003 hakeuduin yksityiselle hoitoihin...jossa todettiin että miehen siittiöt ei ole ihan priima tavaraa, mutta niilläkin pitäisi onnistua. Ja sen lisäksi minulla pco tyyppiset munasarjat ja endo epäily. Lääkkeiksi sain terolyytit + clomifenit...ja lääkäri vakuutteli ettei ole mitään syytä huoleen.." näillä lääkkeillä me saadaan sinut raskaaksi" . Ja me olimme onnemme kukkuloilla, josko nyt meille vihdoinkin suotaisiin oma vauva. Vaan kuinka kävikään...ei minkäänlaista yritystäkään näillä lääkkeillä. Tän jälkeen mulle määrättiin piikitettävä hormooni pregnyl..ja jälleen vakuuttelut että " kyllä nämä auttavat" ...niin-in...eipä nekään tuottaneet tulosta.
Voin sanoa että tuolloin hoitojen aikaan oma henkinen vointi oli aika heikkoa. Itku oli herkässä ja kaikki vauva-uutiset satuttivat...Elämä tuntui niin epäoikeudenmukaiselta...en löytänyt elämästä mitään iloa, kun meiltä kerran puuttui lapsi. Useat illat istuin kotona ja itkin lapsettomuuttamme. Laskin päiviä ja mietin koska vauva syntyisi jos nyt tärppäisi...ja sitä rataa.. Ja mies joka oli ollut niin ihanasti mun tukena masentui myös hieman. Emme jaksaneet oikein iloita enää mistään...
Viimeisen ns.kevyen hoidon jälkeen, keväällä 2004, tulimme mieheni kanssa siihen tulokseen ettemme halua jatkaa hoitoja astetta rankempiin. Päätimme tehdä itsellemme etapin mihin saakka odottelemme ja sen jälkeen palaamme tähän asiaan ja mietimme mitä teemme. Ja etappina oli kevät 2006, kaksi vuotta eteenpäin. Tuolloin minulla olisi opinnot suoritettuna..ja toiseksi minä olisin 25 vuotta, joka on alaikäraja adoptioon. (adoptio oli päällimmäisenä suunnitelmissa).
Tässä pinossa on moni maininnut siitä, kuinka elämästä pitäisi pystyä nauttimaan vaikkei sitä lasta kuulu...ja ettei elämää kannattaisi hukata suremiseen. Itse huomasin kuinka tuo päätetty etappi auttoi asiaa...elämästä löytyi nyt eri tavalla iloa...löysimme mieheni kanssa yhteisen harrastuksen, josta molemmat nautimme. Ja parisuhteemmekin lujittui. Elämä tavallaan palautui normaaliin uomiin, kun ei joka kuukausi tarvinnut miettiä et tuleeko tärppiä vieläkään. Huomasin olevani paljon iloisempi...ja huomasin että usean vuoden jälkeen osaisin aidosti iloita vauva-uutisista. Ja puhuinkin avoimesti tilanteestamme..ja siitä kuinka suunnittelemme adoptiota hamassa tulevaisuudessa.
Ja elämällähän on taipumusta toisinaan myös yllättää. Meille suotiin luomuplussa keväällä 2005 ja saimme suloisen tytön tammikuussa 2006 (asettamamme etapin aikoihin). Alussa raskaus tuntui todella utopistiselta ja oudolta ajatukselta, mutta raskauden myötä vahvistui tunne, että meille on todellakin tulossa vauva...ja että luomuna. Eihän näin pitänyt koskaan tapahtua. Elämä oli yhtä hymyä :)
Nyt siis neiti on reipas 8 kk...ja ylllätys yllätys...vauvakuume kasvaa. Olisi ihana saada tytöllemme sisaruksia. Toisaalta tähän vaikuttaa se että synnytyksen yhteydessä kohdustani löytyi endoa (joka tod.näk.suurin vaikuttaja lapsettomuuteen) ja lääkärin kehoitus " tehdä" lapset nuorena, jos mielii saadaa niitä. Niin, lapsia kylläkin saadaan, ja toivottavasti meillekin niitä vielä suodaan. Aktiivista yritystä ei olla vielä aloitettu mutta emme käytä ehkäisyä. Takaraivossani on vaan sellainen pieni pelko jäänyt lapsettomuus ajoilta, että taitaa tulla pitkä odotus myös pikku kakkosen kohdalla :( Kun kerran on kokenut lapsettomuutta, niin se on varmaan kulkee mukava läpi elämän. Jos ei muutoin niin ainakin se oli todella merkittävää kasvun aikaa, joka avasi silmät näkemään asioita eri tavalla kuin ennen. Se aika oli eräänlaista..rankkaa elämänkoulua.
Mukavaa syksyn jatkoa teille kaikille. Yrittäkää nauttia elämästä ja lähimmäisistänne..(tiedän ettei se aina ole helppoa). Lähetän teille kaikille paljon plussasäteitä...toivotaan että syksy ja tuleva talvi toisi mukanaa paljon mukavia yllätyksiä.
Terkuin: Alma_Lyyli
Toi teidän maalaisidylli kuulostaa ihanalta! Vaikka on tietysti kurjaa, jos lapsille ei tehdä ruokaa kotona ja sitten tulee muuta kyräilyä... Kyllä munkin mielestä lapsi tarvitsee kaksi lämmintä ateriaa päivässä - sitä paitsi päivällinen voi olla ainut hetki kun perhe on koossa.
Hei meidänhän kannattaisi pitää se meidän kokoontuminen teillä:) Saunottaisiin, leikittäisiin koirien kanssa ja muuta kiva... Mä olen aina ollut vannoutunut kaupunkilainen, mutta vuosi vuodelta on alkanut maaseutu tuntua ihanammalta ja ihanammalta, ruvennut intoilemaan mökkireissuista yms.
Musta on hienoa, että koet adoption noin luonnollisena, sillä sehän on mitä luonnollisinta ja ikiaikaisesti ihmiset on huolehtineet ja rakastaneet lapsia, joita eivät itse ole synnyttäneet/siittäneet. Biologisen heteroydinperheen ideaali joka vallitsee yhteiskunnassamme ei itse asiassa ole kovin vanhaa perua.
Lämmintä vkonloppua:)
t. Milka
pidetään vaan se meidän tapaaminen täällä meillä! Katsotaan nyt saadaanko me itse aikaiseksi aihetta tapaamiselle, mutta eiköhän se ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella onnistu...
Minäkään en ole mikään maalainen syntyjäni, sellaisesta tavallisesta omakotilähiöstä. Mummola oli kyllä maalla, ja siellä vietin tosi paljon lomia. Lehmiä ja hevosiakin siellä oli silloin kun olin vielä pieni. Sitten asuin Helsingissä kymmenen vuotta ennen kuin törmäsin mieheeni ja ostaa paukautimme tämän vanhan talomme. Viihdyin kyllä kaupungissakin, mutta kesäisin sieltä oli aina pakko päästä kauas pois. Ja mies on sitä lajia, joka tulee hulluksi " keskuslämmitystalossa" , kun ei ole mitään tekemistä. Täällä sillä riittää puuhaa.
Täällä maalla tapaa ihmisiä, jotka eivät ole käyneet Helsingissä kuin muutaman kerran koko elämässään, vaikka ei sinne nyt niiiin pitkä matka ole. Ja heillä useimmiten on ne kaikkein vankimmat mielipiteet siitä, kuinka kauhea paikka se on ja kuinka hesalaiset ovat niin koppavia ja kamalia ihmisiä. Minusta on kiva, että olen itse nähnyt asian molemmat puolet, ja tiedän että molemmissa on sekä hyviä että huonoja puolia.
Viime aikoina olen ajatellut mummolaa ja lapsuuttani ja kaikkea sellaista tosi paljon. Ihmeellisiä muistikuvia on pulpahtanut esiin vuosien takaa, ehkä tämä maalla asuminen ja lapsen toivominen saavat yhdessä aikaan sen, että tulee ne pölyisimmätkin muistot mieleen. Ja minusta tuntuisi kyllä hirveän onnelliselta kasvattaa lasta täällä maalla, täällä on niin paljon tekemistä ja sellaisia luonnollisia virikkeitä. Varmaan sitten teinille tämä on ihan hirveä peräkylä, johon tukehtuu...
Minäkin olen sitä mieltä, että lasten täytyy saada illalla kotona kunnon ruokaa. Ja varsinkin se on ehdoton juttu, että koko perhe kokoontuu yhdessä syömään ja sitten jutellaan kaikki päivän asiat. Nytkin, vaikka olemme vain kaksistaan, me kyllä joka ilta syömme ja juttelemme pitkät tarinat, useimmiten eurooppalaiseen tapaan kymmenen aikaan illalla.
Olen melkein unohtanut jo eilisen PASsin. Kai mulla on ajatukset olleet niin kaukana tästä, että oikein pitää itselleen muistuttaa. Se on varmaan ihan hyvä asia, enkä tällä kertaa aio kummemmin uhrata alkiolle ajatuksiani. Tämän jälkeen ollaankin tienhaarassa: jatkohoitoihin vai uusiin kuvioihin? Tällä hetkellä tuntuu jälkimmäiseltä, mutta eihän sitä vielä voi sanoa. Ja ehkäpä niitä voi ainakin alkuun ajatella vähän limittäin ja lomittain?
Adoptiosivuilla sanotaan aina, kuinka " biologisen lapsettomuuden suru pitäisi ensin surra pois" . Että adoptiolapsi ei saisi olla viimeinen vaihtoehto, korvike. Ihan fiksua näin, mutta mitäs kun minulle bio- ja adoptiolapsi ovat ihan samalla viivalla, kumpikaan ei ole korvike tai lohdutuspalkinto vaan molemmat yhtä lailla omia lapsia. Minulla ei oikeastaan ole mitään biologisen lapsettomuuden surua, ihan pelkkä lapsettomuuden suru vain.
Räntäistä lauantaita toivoo Juulija
Iltaa,
olipa kiva lukea Julijan ja muiden kuulumisia. Pystytte jotenkin hienosti kuvaamaan elämän eri puolia. Kaikesta huolimatta, ajattelematta, pidetään peukkuja jos tällä kertaa onnistaisi. Tai myöhemmin. Adoptioasia on meillekin jollain tapaa läheinen ajatus ja meille se on varasuunnitelmana myöskin. Tunnen muutamia adoptiolapsia, sekä aikuisia että lapsia, suomalaisia, kolumbialaisia, etelä-afrikasta ja eritrealaisia ja ainakin heillä on kaikki sujunut pääasiassa hyvin.
Ja mäkin olen maaseudun tyttöjä ja vaikka olen joskus päästänyt suustani, etten aio sinne koskaan palata, niin olen nyt joutunut pyörtämään sanani. Mieleni on muuttunut viimeisen vuoden aikana ja haaveissa on nyt omakotitalon rakentaminen perintötontille maaseudun rauhaan. Hurjaa, en olisi ikinä uskonut. Mies on ihan innoissaan, ja hän on taloprojektista löytänyt hyvän uuden jutun jota miettiä (lapsijutun) sijaan.
Minäkin olen reipastunut, ja olen jo onnitellut ystävääni. Oikeasti enää ei ole paha mieli asiasta, ja juttelimme jo puhelimessakin asiasta. Heillä on laskettu aika samassa kuussa kuin meilläkin olisi ollut. Hän oli tietenkin tosi onnellinen omasta tilanteestaan, mutta myös pahoillaan siitä mitä meille kävi. Mäkin olen nyt iloinen heidän puolestaan. Toki välillä tulee ajatus mieleen, että miksi ei meille, mutta toisaalta tällehän ei voi mitään. He ovat halunneet lasta pitkään ja ovat meitä vanhempia.
Ja tutulta tuli vauvauutisia, lähes 5 kiloinen lapsi oli putkahtanut eilen maailmaan. Huh. Mää vaan nyt odottelen menkkoja, keskenmenosta on jo kuusi viikkoa, eikä vielä mitään ole tullut...taitaa olla systeemit jotenkin sekaisin.
Luin tänään lehdestä, että uusi hedelmöityshoitolaki on aiheuttanut sen, että lahjasiittiöiden luovuttajat ovat kaikonneet lähes kokonaan. Ja hedelmöityshoidot niiden avulla joudutaan lopettamaan. Tosi ikävä tilanne heille, joille näistä hoidoista olisi apua. Toivottavasti lakiin on mahdollista tehdä myöhemmin muutoksia tai lievennyksiä, mikäli vaan päättäjät havahtuvat tähän asiaan.
Muutenkin harmittaa se, että toisaalta halutaan että perheet saisivat lapsia Suomessa mutta käytännössä esimerkiksi lapsettomuushoitoja ei anneta kaikille haluaville tai ne eivät ole ilmaisia. Eikö se olisi tehokkainta apua? Tai tutkimuksia ei tehdä tarpeeksi tai niitä tehdään vasta tietyn ajan tai tietyn ongelmamäärän jälkeen. Eikö niihin kannattaisi panostaa? Lapsettomuus on jo niin yleinen asia Suomessa, että eikö siihen kannattaisi paneutua tekemällä tutkimusta (valtion rahoituksella), etsiä uusia hoitokeinoja sekä auttaa kaikkia apua tarvitsevia. Ei ne syntyvyysluvut muuten nouse. Kukakohan kansanedustajaehdokas olisi näiden puolestapuhuja? Vielä ehtisi vaikuttaa kun en ole vielä ehdokastani äänestänyt/löytänyt :)
Ja nyt omituisen huumorin pariin, telkusta tulee Spy Hard ja se on niin omituinen että ei voi olla nauramatta. Toki lauantai-illan herkkuateria ja viinipullo ovat auttaneet hyvää fiilistä. Kuten joku muukin kirjoitti, niin omaa miestään tässä kyllä oppii arvostamaan ihan eri tavalla. Oma mies on kuitenkin niin läheinen ja tärkeä, että on ollut pakko opetella puhumaan asioista kunnolla. Ei voi sulkea kaikkea sisälle.
Hyvää viikkoa!Ja öitä!
Tiedättekös, olen varmaan kolme kertaa aina alkanut jo kirjoittaa viestiä viime viikolla mutta aina on tullut jotain muuta niin että " istunto" on mennyt katki, eikä viesti ole tallentunut.
Juulija!! Olet taas kerran ollut myös mielessä. Musta on aivan ihanaa tuo sun suhtautuminen adoptioon. Nyt kun itse ajattelen sitä, löytyy siitä ainakin sellainen mahtava puoli, ettei tarvitse hermoilla raskausaikana =) Tässä on kaikki niin mystistä ja kummallista ja hieman pelottavaakin - siis kun ei oikein tiedä mitä omassa kehossa ja toisen kehittyvässä olemuksessa tapahtuu! Ja sitten kuulee kaikenlaisia ikäviä juttuja.
Minusta adoptiossa onkin juuri kyse siitä, että osaa lakata ajattelemasta että lapsi on jonkun muun " tekemä" . Minusta se on niin upea ajatus, että jossain joku on syntynyt/syntyy juuri siksi että voisi tulla esimerkiksi teidän perheeseen!! Siihen ei tarvita verisidettä vaan tunne siitä että lapsi on oma ja rakas eikä mikään viimeinen oljenkorsi. Sellaiseksi se vaan monesti mielletään, koska oletetaan automaattisesti että jokainen on valmis raskaisiin hoitoihin ensin. Höh! Mikäs Juulija on miehesi suhtautuminen adoptioon? Olet kertonutkin mutta olen unohtanut...Ja adoptiokeskustelusta huolimatta lykkyä tykö PASsiin!
Raskaus on nyt vasta mulle konkreettinen asia kun se tähän asti on ollut melkoista hengailua. Nyt olen alkanut odottaa, tähän asti olin vain raskaana =)
Yhtään ainutta vauva-tms lehteä en ole voinut syksyn jälkeen lukea, ne on aivan täynnä kaikkia marginaalitapauksia, joista ainakin mulle jää heti sellainen käsitys että esim joku sairaus on tosi yleinen tai vaikka että tosi monet synnyttää keskosvauvoja.
Kieltäydyn täysin ajattelemasta mitään negatiivista, sillä tavalla on kaikista helpointa. Mulla nyt menossa siis rv23, enää 6 viikkoa töitäkin jäljellä kun pidän kesäloman ennen äitiyslomaa. Olen aika lyhyt ja maha tuntuu valtavalta. En jaksa kävellä, vihloo, painaa, sattuu. Haluan vaan maata sohvalla ja syödä karkkia =)
Milka: mukava kuulla myös että sulla menee hyvin! Oletkin jo aika pitkällä, pian puolivälissä! Monesti olen miettinyt miten pärjäilet kun ainakin itse olen ripustautunut puolisoon aivan hirveästi. Että oletkin muuten rohkea nainen, wau!! Minusta ei koskaan olisi ollut tähän yksin, en voi kuin ihailla =) Itse olen ainakin raskausaikana oppinut relaamaan, kun ei tätä elämää voi elää kuin hetken kerrallaan. Turha siis hermoilla turhista, ja vakavistakin vain sitten aikanaan =)
Tyynit, oletteko vielä yrittäneet uutta vauvaa? Mukava kuulla että pikkuhiljaa reipastut =) Missään nimessä ei tuollaista kokemusta voi unohtaa, ja se pistää varmasti tarkistamaan elämänarvoja. Mikäli teillä on uusi yritys jo vauhdissa niin tsemppiä siihen =) Muutenkin jaksamisia!!
Mukavaa viikkoa kaikille!
Kevättunnelmissa oleva
RouvaH
Ei tunnu niin yksinäiseltä enää, niin kuin silloin kun täällä epätoivoisena huhuilin. Tyynit, kuulostat jo tosi positiiviselta, oikein hienoa. Varmasti taloprojektin miettiminenkin auttaa, se on niin iso asia että vie mielestä tosi paljon tilaa kurjilta asioilta. Murhettumiselta, kuten Heli Laaksonen sanoisi... Ja RouvaH, kiva kuulla odotuksestasi ja siitä, että kaikki menee hyvin ja ilmeisen normaalisti - ainakin nuo karkkijutut ja sohvalla lojuminen ovat tuttuja lasta odottaneiden ystävieni puheista. Ja oikeassa olet, turha niitä ikäviä asioita on ajatella, kun ei siitä ole kuitenkaan mitään hyötyä, paha mieli ja huoli vaan tulee itselle.
Minullekin on tullut muuta ajateltavaa, kun kevään mittaan saa taas työntää sormensa multaan. Pariin viime kesään en ole jaksanut moiseen paljon keskittyä, mutta nyt löydän itseni yhä useammin jostain yrtti-kesäkukka-vihannes-niittyseos-siemenosastolta. Ihanaa suunnitella, mitä kaikkea tänä vuonna pihassamme kukoistaakaan (ainakin rastaiden ja kotiloiden iloksi...). Olen myös päässyt vähän käynnistelemään vanhaa harrastustani, ratsastelua, kun naapurin ravitallille ilmestyi ratsutaitoinen hevonen jolle kukaan ei keksi mitään käyttöä. Tuleva kesä kajastelee jo oikein kauniina mielessäni, mukavaa ajanvietettä on tiedossa.
RouvaH, kysyit tuosta mieheni suhtautumisesta adoptioon. Huh! Hyvä kysymys, ja todella kaksipiippuinen juttu. Mieheni todellakin haluaisi kovasti lapsia, itse tehtyjä tai adoptoituja, ihan miten vain. Mutta kun yhtenä iltana selvitin hänelle adoptioprosessin kulkua sen perusteella, mitä nyt tässä itse olen asiasta ottanut selvää, hän järkyttyi ja tokaisi suoralta kädeltä, että ei tule mitään! Että hän ei ala jollekin sosiaalityöntekijälle asioitaan levitellä. En ole itsekään ihan vakuuttunut siitä, että vuosien pitkä odotus ja yksityisasioiden ruotiminen ties miten syvältä on mitään hyvää valmennusta adoptiovanhemmuuteen. Varsinkin, kun " neuvonnan" tarkoitus on oikeastaan vain sen kotiselvityksen kirjoittaminen, eikä niinkään se, että vanhemmiksi aikovia erityisesti neuvottaisiin tai valmennettaisiin. Sitä varten täytyy sitten erikseen käydä valmennustilaisuuksissa, kursseilla jne.
Kyllä miehen mielipide sitten hiukan lieveni vähän myöhemmin, kun selitin että minä alistuisin ihan mielelläni jaarittelemaan elämästäni, jos sillä tavalla voisimme saada lapsen tähän perheeseen. Ja nettiblogien ja muiden sellaisten perusteella olen päätellyt, että näiden asioiden puiminen ja kaikenlainen henkinen syväluotaus on aika lailla naisten kontolla, samalla tavoin kuin se on näissä lapsettomuusjutuissa. Miehillä ei ole useinkaan tarvetta vatvoa tällaisia juttuja, tai he tekevät sen hiljaa omassa mielessään, ja ovat usein aika suoraviivaisia. Sosiaalityöntekijät ovat naisia, naiset osaavat (ja haluavat?) analysoida elämäntilanteitaan, toiveitaan ja edellyksiään... Aika monesti se tuntuu menevän niin, että miehellä adoptioon riittää kun on kohtuullisen kunnollinen ja luotettava. Jos sen vielä saisi hymyilemään kauniisti ja laskemaan mielessään kymmeneen aina, kun haastattelijan kysymys ottaisi pahasti pattiin, niin ei meillä varmaan mitään ongelmaa olisi ;) Oma mieheni on sellainen korpijäärä, joka ei millekään kallonkutistajalle (prkele) puhu, mutta pohjimmiltaan hyvin lempeä ja huumorintajuinen. Voisin kuvitella, että hän olisi perheessä se johdonmukainen, järkevä kasvattaja, joka ottaisi lapset alusta saakka mukaan kaikkiin touhuihinsa.
Mutta nyt muihin hommiin, hauskaa viikonloppua kaikille!
Pikaisesti vaan kommentoin tuota Juulijan miestä - omani on samanlainen! En olekaan muuten osannut ajatella että sehän laukoo monesti tuntemattomille ihmisille kaikenlaista päin näköä...Sellaista melko suoraa *ttuilua mutta useimmiten ihan aiheesta - esim että joku etuilee kassalla. Itse en uskaltaisi sanoa mitään (tai jos sanoisin niin punastellen ja jotain hyvin kilttiä), mutta miehellä ei mitään rajoituksia ole tällaisen suhteen. Mitenhän näiden kanssa tosiaan kävisi adoptioneuvonnassa =) ?
Ja Juulija, olen tosi kateellinen teidän pihasta ja talosta! Olen kuvitellut mielessäni miten idyllistä teillä on =)
Oletteko muuten ajatelleet, että toisaalta tämä ketju ja aihe pitää koko ajan väkisinkin mielessä tietyn negatiivisen vireen? Kun tekee kuitenkin mieli puhua teidän kanssa, mutta aihe vaan on kohtalaisen raskas ja aina kun tulee tänne täytyy jotenkin " virittäytyä" tähän tunnelmaan. No eipä ne lapseen liittyvät hermoilut ja ahdistuksen tunteet kyllä kovin syvällä mullakaan ole, vaikka raskautettujen kerhoon kuulunkin. Perusluonteessa tämä höpsö alakulo?! Onneksi mennään valoisampaan päin koko ajan, aivan ihana kevätsää taas!
Iltaa!
Ihania juttuja teidän miehistä, osaan hyvin kuvitella ettei omanikaan nauttisi " millainen on parisuhteenne" esseen kirjoittamisesta. Toisaalta..hän on kyllä sellainen pilke-silmäkulmassa-kuittailija, joten siitä voisi tulla aika hauska. Se varmaan kertoisi siitä, miten minä täytän astianpesukoneen aina väärin, teen koiranruuan hajuista ruokaa, unohdan kaikki valot päälle tai tömistelen kulkiessani...
Se adoptio-blogi oli ihastuttava, ja hyvin kirjoitettu.
Tulipas muuten omituinen otsikko.. mutta tässä tapauksessa se on hyvä juttu. Menkkojen jälkeen on lupa taas yrittää, sillä elimistön pitäisi olla toipunut. Se on hyvä juttu!
Soitin tänään piruuttani Väestöliiton klinikalle, ja kyselin kaikenlaista keskenmenotutkimuksista. Että millaisia ne ovat, ja pitääkö tosiaan se kolme keskenmenoa olla ja mitä maksaisivat. Ensikäynti lääkärillä, keltarauhashormonin selvittävä verikoe ja veren hyytymistekijät selvittävä verikoe olisi noin 220 euroa (omavastuu). Jos tekisi vain toisen tutkimuksen, niin hinta putoaisi noin puoleen. Nyt tässä sitten mietiskelen, että mikäs se onkaan mielenrauhan hinta...
Ei tekisi mieli maksaa turhasta, mutta toisaalta on sietämätön ajatus, että jos keskenmeno toistuu ja jos näillä tutkimuksilla voitaisiinkin selvittää syy jonka voi hoitaa helposti (syömällä disperiiniä). Siihen nähden hinta onkin sitten halpa. Toisaalta sitten sanotaan, että ei se kerta vielä tarkoita mitään. Mutta tässä on sitten se sukurasitekin. Sain miehenkin sekaisin pähkäilyilläni, katsotaan mitä nyt sit saan vielä päähäni.
Kurja uutinen on se, että meillä on vissiin töissä homevaurioita. Tutkimukset on kesken, mutta ensimmäiset ilmamittaukset antoivat merkkejä haitallisista mikrobeista. Työterveyslääkäri ohjeisti, että raskaana olevat siirretään pois näistä tiloista. Ja minä sitten vielä löysin netistä artikkeleita, joissa on todettu yhteyksiä keskenmenojen ja homealtistusten välillä. No, sitä ei voi kukaan todistaa puolesta eikä vastaan, mutta inhottavaa se on!
Juulija, heppailu on hauskaa! Mulla on ollut vuokralla useamman vuoden jo sellainen suomenhevosmamma ja metsässä samoilu hevosen kanssa on niin rentouttavaa ja hauskaa. Kunhan ei eksy, silloin tulee vähän orpo olo ja susijutut mieleen.
Nyt jatkan siman valmistusta, oispa jo vappu ja sitten kesä ja sitten loma! Voikaa hyvin!
Käyn aina välillä lukaisemassa pinoanne ja on mukava nähdä että jaksatte edelleen vaihtaa ajatuksia tästä asiasta.
Minulla on enää 10 viikkoa vauvan laskettuun aikaan. Aika on kulunut kuin siivillä. Voin ihan hyvin, mutta supistelujen lisääntyminen hieman huolestuttaa ja yritän levätä paljon. Olen äärimmäisen ihmeissäni siitä, miten olen nyt osannut suhtautua raskauteen paljon rauhallisemmin kuin esikoista odottaessa. Ehkä se, että hän oli IVF-lapsi, vaikutti asiaan ja se, että kaikki oli uutta ja outoa. Nyt sitä jotenkin vain antaa ajan kulua ja vauvan kasvaa masussa.
Toivon teille kaikille oikein hyvää kevättä. Uskon ja toivon sen tuovan monelle iloa myös vauvauutisten muodossa! Tsemppiä, älkääkä lakatko uskomasta!
terveisin
Pauliina
ja varsinkin RouvaH, joka kysäisi adoptioon suhtautumisesta.
Me olemme miettineet adoptiota myös, ihan alusta asti yhtenä vaihtoehtona siitä saakka kun lapsien hankkimisesta tuli puhe. Minulle on aina ollut jotenkin selvä asia, että adoptoitua lasta voi rakastaa aivan samalla tavalla kuin biologisesti omaa, eikä minulla sinänsä ole koskaan ollut mitään ehdotonta tarvetta siirtää geenejäni eteenpäin. Ihan kohtalaisen hyvät geenithän ne toki ovat (heh), mutta silti minusta ei ole oleellista, onko lapsellani minun nenäni tai miehen silmät.
No, tuo nyt oli vähän kepeää ajatuksenjuoksua, onhan asiassa aina vakavampiakin puolia, kuten lapsen hylkäämiskokemukset, ulkomailta adoptoidun erilaisesta ulkonäöstä aiheutuva syrjintä tai ainakin tavalla tai toisella erilainen suhtautuminen lapseen tuolla " ulkomaailmassa" , koulussa ja päiväkodissa jne.
Meillä on tällä hetkellä siis käynnissä vasta ensimmäiset tutkimukset lapsettomuuden syistä, joten on vähän paha ryhtyä vielä spekuloimaan hoidoista, joihin olisimme valmiit ja joihin emme. Parin viikon päästä olemme asiassa jo vähän viisaampia. Minäkin olen vähän samoilla linjoilla kuin Mentha, joka päätti panna tuulemaan. Alkuun ajattelin minäkin antaa meille vielä vähän aikaa, mutta toisaalta ei tässä ainakaan nuorennuta, ja kun puolitoista vuottakin on mennyt niin kyllä minä haluan jo tietää.
Mutta siis tähän asti olen ajatellut kutakuinkin niin, että erinäisiä hoitoja olisin valmis kokeilemaan, mutta mihinkään monien vuosien rumbaan en ryhdy. Että sitten kun niikseen tulee, aiomme tosiaankin asettaa jonkun takarajan ja sen mentyä siirtyä ihan uusiin kuvioihin - siis adoptioon. Silläkään puolella ei tuota aikaa ole loputtomiin kaikkine neuvontoineen ja odotteluineen, kun miehelläni (42v) alkaa jo ikä tulla vastaan. Siis ainakaan kovin pientä lasta emme varmasti saisi. No, siinäpä sitten toteutuisi ainakin minun " enneuneni" jo valmiiksi leikki-ikäisestä lapsesta!
Oikeasti haluaisin lapsia ihan liudan, mutta eipä se taida enää onnistua. Olisi pitänyt kai aloittaa aikaisemmin, mutta kun niitä lapsia ei tehdä, eikä niitä vastuullisia perheenisiä voi tilata postimyynnistä silloin kun itsellä aika olisi kypsä!
Täytyypä kertoa hauska juttu. Luin pikkulikkana innokkaasti tyttökirjoja (niitä perinteisiä Pikku naisia jne) ja jossain niistä päähenkilö kirjoitti itselleen kirjeen 10 vuoden päähän. Tästä inspiroituneena rustasin 14-vuotiaana kirjeen 24-vuotiaalle itselleni, jossa arvelin olevani naimisissa ja 4 lapsen äiti ja mitä kaikkea. Sitä oli vannoutuneen sinkkuopiskelijan aika hupaisaa lukea! Mutta eipä mitään, jatkoin perinnettä ja ensi vuonna saan lukea taas jo seuraavan kirjeen. Saapa nähdä mitä viimeksi itselleni ennustin, on ehtinyt jo onnellisesti pyyhkiytyä muistista...