Miksi ette lohduta lasta mitenkään jos huutaa kaupassa

lähteä tukahduttamaan kaikki raivarit simsalabim. Niillä nimittäin on tarkoituksensa lapsen kehityksessä.



Ap:n lapsi ei kuulostaa hirveän tempperamenttiselta. Asioista vääntäminen on nimittäin jokapäiväistä tempperamenttisten lasten kanssa. Milloin taistellaan hampaiden pesusta, syömisestä, nukkumaan menosta, kassajonossa seisomisesta...Kukaan muu ei varmasti ole oivaltanut, että lasta voi opettaa ja aina toimia johdonmukaisesti. Tässä tullaan asian ytimeen: se ei kaikilla lapsilla johda unelmakäytökseen sormia näpäyttämällä vaan töitä tehdään useita vuosia.



Älykkyys taas on hyvin vaikea määritellä. Minä näkisin, että älykäs lapsi yrittää edes joskus manipuloida vanhempiaan. Hän näkee omat mahdollisuutensa vaikuttaa, hän tietää mistä narusta kannattaa vetää.



Älykkyydeksi mielletään usein koulussa arvostettavat ominaisuudet, mutta todellisuudessa älykkyys on paljon laajempi ja vaikeammin määriteltävä asia kuin se, minkä ikäisenä lapset ovat oppineet puhumaan tai piirtämään pääjalkaisen. Huumorintaju on hyvä esimerkki arjen älykkyydestä. Hyvin huumorintajuinen, muita naurattava ihminen osaa yhdistellä asioita kekseliäästi.

Lapsi myös helposti kokee, että häntä rakastetaan ja arvostetaan vain kilttinä. Uhma on kaiken muun lisäksi keino lapselle kokeilla, rakastetaanko häntä myös silloin kun hän käyttäytyy ei-toivotusti. Hetken reagoimattomuus ei tunnetta vahingoita, mutta esim. lapsen jättäminen toistuvasti yksinään oven taakse raivoamaan ilman että ikinä käytetän muita keinoja voisi vahingoittaakin.



Tukahduttaminen johtaa helposti ongelmiin aikuisiässä. Paitsi että kärsitään kiltin lapsen syndroomasta (uhrautuvuudesta, miellyttämisen halusta, vaikeudesta näyttää todellisia tunteita jne.) niin tukahdutettu raivo voi pintaan noustessaan olla melkoista.



Vaikka hyvään käytökseen tulee pyrkiä, liika kiltteys ei ole hyvä merkki sekään eikä todellakaan aina merkki onnistuneesta kasvatustyöstä. Joskus jopa päinvastoin.

Heillä on toki oma tahto ja niin pitää ollakin.



Lukekaa se avaus uudelleen tilanteessa ei ollut kyseessä tahtoitku ei lapsi pyytänyt mitään.



Samoin bussissa ollessa kyllä näkee tilanteen koko matkan ajan, äiti apaattisena / vaivaantuneena tuijottaa lapsesta poispäin.



Lapsi oppii sen ettei hänestä huolehdita eikä välitetä.



Nyt ymmärrän että teillä on vaikeita lapsia, heillä ei ole mallioppimista eikä kokemusta siitä vuorovaikutteisuudesta mitä pitäisi olla vanhemman ja lapsen välillä. Te olette pulassa en minä.



Curlin-vanhempi en ole, kaukana siitä.

Lapseni ovat joutuneet kokemaan vastoinkäymisiä ja tilanteita jotka he selvittävät aivan itse.



Olen rakastava, huolehtiva, ja lapsen huomioonottava vanhempi.



Lapsillani on monenlaisia taitoja ja he osallistuvat kodin yhteisiin askareisiin.



Meillä on hyvä yhteishenki perheessä.

Yksivuotiaasta asti olen lapselle selittänyt lyhyesti ja ytimekkäästi miksi jotain ei saa tehdä, ja siitä oli aivan varmasti hyötyä. Niin kauan kun lapsi halusi tehdä minun tahtoni mukaan ja minua miellyttääkseen. MUTTA nyt kolmevuotiaana uhma on iskenyt päälle todella rajuna, ja lapsi haluaa tehdä tasan päinvastoin kuin minä. Selittämisestä ei ole sen kohtauksen hetkellä mitään hyötyä.



Jos joskus annan periksi jossain merkityksettömässä asiassa, siitä ei yleensä siltikään ole seurauksena tyytyväinen lapsi (Sanon, että pue sandaalit niin mennään pihalle, lapsi haluaakin kumpparit. Sanon että saat laittaa kumpparit, lapsi suuttuu ja haluaa sandaalit, huudon kera!) Eli jos lapseni aloittaa huutamisen vaikka siellä kaupassa, ei hyysäämisestä ole mitään apua. Hänen on saatava itkeä itkunsa ja tilanne loppuu kun on sen aika.



Kotona olen kokeillut holdingia, mutta lapsi rimpuilee, katse muuttuu lasittuneeksi ja hän meinaa tukehtua itkuunsa - ei todellakaan toimi meillä, kohtaus menee jo täysin yli! Lapseni vain haluaa muutenkin selvittää asiat itse, en saa ikinä auttaa minkään uuden taidon opettelussakaan (keinussa vauhdin otto, polkupyörällä ajo). Kolmevuotiaalle ei enää kelpaa huomion kiinnittämien johonkin muuhun, hän on jo tarpeeksi tarkkaavainen huomatakseen hämäyksen.



Eli lapset ovat hyvin erilaisia! Yksivuotias kuopuksemme on taas täysin erilainen luonteeltaan kuin esikoinen samanikäisenä, hän osaa jo nyt vaatia asioita itkemällä ja heittäytymällä. Aika näyttää onko pahin uhma mennyt jo ohi kolmevuotiaana kun esikoisella se vasta alkoi, vai jatkuuko tätä vuosia. Huh!

Vanhempien katsahtaminen toisiinsa kertoo musta paljon: " Taas se alkaa!"



Muistan meillä tapauksen kun alle 2-vuotiaan kanssa piti mennä kauppaan kun isä oli reissussa. Poika nukahti (normaali päiväunien lisäksi) autoon ja kun herättelin lähestyessämme kauppaa, niin alkoi huuto. Kannoin rimpuilevan lapsen kauppaan, laitoin väkisin kärryyn koko ajan selittäen miksi pitää nyt mennä kauppaan. Hetkeksi poika rauhoittui ja ajattelin jo, että huh, menipä helpolla. VAan ei, muutaman minuutin päästä alkoi karmea huuto. Tässä vaiheessa yksi mummu tuli kyselemään, että mikä vialla. Minä olin sitten varmaan hyvin tunnekylmä ihminen, joka oli idioottina vienyt lapsensa kauppaan, vaikka olisi pitänyt suojella lasta moiselta kidutukselta.

Hän on todellakin täydellinen äiti.

Varmasti herkän lapsen itkukohtaukseen pitää suhtautua erilailla kuin jääräpäisen tapataistelijan. Meidän kaveri ottaa herneet nenään joka kerta kun mainitaan hampaiden pesu. Jos en itse tee asiasta numeroa ja yksinkertaisesti vien kaverin pesulle, homma hoituu, mutta saletisti jos alan höpöttämään hammaslääkäreistä ja hammaspeikoista, homma menee käsille.



Hyvä vanhempi tuntee lapsensa ja toimii sen mukaisesti. Eiköhän meillä ole tässä haastetta ihan tarpeeksi ilmankin, että täytyy miettiä, mitä muut kaupassaolijat kirjoittavat meidän visiitistä nettiin. Väkivalta on eri asia.

Onnea vaan sinulle! Säälin kyllä, kun et ymmärrä hävetä....

Kävitkö ihan kysymässä ettei ollut kyseessä tahtoitku, kun kerran tiedät, vai seurasitko kärryinesi itkevää lasta äiteineen?....

ihmisen tarvitsee koko ajan todistella muille omia taitojaan kasvattajana? Ladella kasvatusmatroja ikään kuin kukaan muu ei olisi näitä oivaltanut. Varma tapa saada kanssaeläjät takajaloilleen on asettua itse muiden yläpuolelle. Oman kokemukseni mukaan nämä yläpuolelle asettujat ovat tosi asiassa niitä, joilla on ongelmia itsetuntonsa kanssa.

Etenkään juuri sillä sekunnilla kun av-mamma seisoo takana. Hän saattaa haluta pois kärrystä, pois kaupasta, leluosastolle tai mitä vain. Tavallista on, ettei hän tiedä itsekään mitä haluaa. Hän on ehkä hetki sitten juossut ja kirkunut kaupan käytävällä ja repinyt tavaroita pois hyllyistä ja vanhemmat ovat nostaneet kärryyn.



Aika fakiiri saat olla jos pystyt tulkkaamaan lapsen itkun syyn tuntematta häntä mitenkään.

kaupassa ym. paikoissa miksi jotkut lapset saavat kiukutella ja huutaa ja miksi vanhemmat eivät tee mitään. Onnittelin itseäni ja taputteli mielessäni olkapäälle onnistuneesta kasvatuksesta ja vedimpä monesti mielessäni esiin sen että kyllä kasvatusalan ammattilainen osaa hoitaa homman omankin lapsen kohdalla. Toisenkin lapsen kohdalla vielä onnittelin itseäni. Vaan putosimpa korkealta ja kovaa kolmannen lapsen tultua kuvioihin. Tällä hetkellä meillä on 3v ja 1½v. pojat joilla molemmilla yhtäaikaa kamala uhma päällä. Ja kyllä vaan pojat saattavat kärryissä istuessaan yhtäkkiä päättää että on kivempi viskoa käsiin osuvia tavaroita kärrystä lattialle tai tahtoa limua, keksiä, tikkaria, jätskiä, leluja tai ihan mitä tahansa vastaan tulevaa tai että eivät tahdo kärryssä istua vaan haluavat juosta kilpaa pitkin käytäviä. Kun sanon ei huuto yltyy ja jos yritän selitellä tai lohdutella huuto kasvaa nelin kertaiseksi. Varsinkin 3v. jos alkaa hokemaan että mä tahdon niin hänen päähän ei saa mitään muuta mahtumaan niin kauan kuin huuto kestää. Kotioloissa auttaa asertipenkki jossa saa raivota ja asiasta puhutaan kiukun laannuttua. Kaupassa lapset on vaan pidettävä siinä kärryssä " arestissa" eli saavat siinä huutaa ja itse en huomioi turhaa kiukuttelua. Ja minä en selitä samaa aisaa kymmeneen kertaan vaan ennen kauppaan menoa kerron että nyt ostetaan vain ruokaa ei leluja tai herkkuja sillä niitä ostetaan herkkupäivänä ja erikoistapauksissa. Ja jos lapsi sitten näitä juuri selitettyjä asioita tahtoo kun kaupassa ollaan en kiinnitä asiaan sen enmpää huomiota kuin että sanon vain että äiti sanoi ei ja tarkoitti sitä. Kiukku voi alkaa ihan täysin tyhjästä joten ulkopuolinen ei välttämättä tiedä miksi lapsi huutaa ja miksi en siihen reagoi joten on turha arvostella mitä toiset tekee kun ei voi tietää mitä on tapahtunut ennen ko. tilannetta. Ja samaa mieltä olen muutaman muun kanssa että lapsen pitää saada myös raivota raivonsa eikä lapsen kiukkua pidä aina tukahduttaa jollain kivalla. Ja vielä mitä älykkyyteen tulee on meillä keskimmäinen jolla kaikkein pahimmat raivarit myös kolmesta lapsestamme älykkäin. Vanhin taas joka ei koskaan osoita mieltään vaan mukautuu siihen mitä muut sanovat on lapsista vähiten älykäs ja hänellä onkin vaikeuksia niin oppimisessa kuin sosiaalisissa taidoissakin. Olenkin keskimmäistä lastamme kutsunut on-off lapseksi sillä hän näyttää kaikki tunteensa voimakkaasti ja myös koettelee vanhempien kykyä olla vanhempia ja pitää sovituista asioista kiinni. Vanhmmaiselle ei tällainen ole edes tullut mieleen. Lapsilla siis on myös erilaisia tempperamentteja ja meillä kaksi nuorinta ovat huomattavasti tempperamenttisempia kuin vanhin ja keskimmäisen tempperamentti tuli esiin nuorimman synnyttyä.

Minäkin pidin itseäni erinomaisena kasvattajana kun lapsi oli jotain 1,5v. Kaikki muut raivosivat ja kiukuttelivat, miedän vain jutteli iloisena, tervehti kassaa ja kiitti puolestani kun otin vaihtorahat. Annas olla kun tuli 2 vuotta täyteen niin karisivat luulot omasta erinomaisuudesta kasvattajana.



Kasvatus on vain puolikas koko paketista kun puhutaan näin pienistä lapsista.