Miksi ette lohduta lasta mitenkään jos huutaa kaupassa

Kyllä jokainen niin sanotusti normaali aikuinen kuuntelee ja ymmärtää lastaan. Puhumisen lisäksi lapsi täytyy opettaa kuuntelemaan. Siinä tosin olen kanssasi samaa mieltä, että aikuisen kahvipöytälörpöttelyä tärkeämpi voi olla lapsen havainto leppäkertusta. Kuten kasvatuksessa yleensä, myöskään tässä asiassa kaikki ei ole mustavalkoista. Kyllä ihmisillä on tilannetajua.



Olen idealisti. Uskon, että jokainen tunnetasolla normaalisti kehittynyt aikuinen rakastaa lastaan niin valtavasti, että haluaa kasvattaa hänet parhaaksi katsomallaan tavalla. Ja näitä tapoja on monia.

kun lapsen osoittaessa mieltään nostettaisiin hellanduudeli heti syliin, ettei vaan tule paha mieli ikinä. En lukenut pitkää ketjua läpi, mutta tuli heti mieleen, että ap on yhden vauvaikäisen lapsen äiti.



Tuon ikäisen pitää saada pästellä raivoaan ulos. Lapsi jolta aina yritetään tukahduttaa pettymys ja kiukku viiveettä, siitä vasta tuleekin pahaa jälkeä.



2-vuotias ei ole mikään vauva enää, jonka itkuun pitää regoida viivettä. Hän osaa jo osoittaa mieltään, haluta, kinuta, raivota ja kaikin keinoin koettaa saada tahtonsa läpi. Meillä tuo on ihan tavallinen tilanne ettei kumpikaan reagoi kun lapsi saa raivarit kärryssä, koska ei vaikka saa avata jotain pakettia ennen kuin se on maksettu. Rauhoittelu ei yksinkertaisesti hyödytä mitään. Lapsi ei rauhoitu millään keinolla (paitsi jos saa tahtonsa läpi ja sitähän ei todellakaan saa moisella käytöksellä). Poisvieminen on turhaa, koska silloin hän oppii, että karjumalla pääsee pois ikävistä tulanteista. Raivoaa, rauhoittuu ja maksun jälkeen pyytää nätisti uudelleen niin saattaa onnistuakin.

olevan ainoat vaihtoehdot ne, että lasta kuunnellaan joko heti tai jos ei kuunnella heti, niin lapsi jätetään syrjään eikä häntä huomioida ollenkaan.

Se, että susta on tulossa perhepäivähoitaja ei tee sinusta parempaa kasvattajaa teorioinesi kuin meistä muistakaan. Koita muistaa noiden periaatteidesi kanssa, että lapset ovat yksilöitä ja toimia sen mukaan.

Vierailija:

Ja hyvä sellainen koska musta pieniä lapsia kuuluu kuunnella, opastaa, niille pitää puhua ja viettää aikaa.

Ei minun asia mene muiden edelle, mutta jos et kuuntele lapsesi hoksausta kun se tulee selittään jotain niin meneekö silloin sinun asiasi lapsen asian edelle? Musta opetat lastasi väärille urille jos lapsesi saa puhua vasta hengenhädässä..

Tasan taatusti pidän lapsen asiaa tärkeämpänä, monesti myös tehokkaampana asiana saada keskustelurauha toisen vanhemman kanssa kun kuuntelee minuutin selityksen lapselta ja pyytää tekemään lisähavaintoja vaikka leppäkertusta jonka lapsi löysi ja halusi kertoa.

Inhottaa puhua sellaiselle jonka lapsi nykii hihasta ja jauhaa: " Äiti kato, äiti kato, kato ny.." . Musta se on NIIIIIN kamalaa seurattavaa!

Ymmärrän, ettei tarhassa voi mitenkään kuunnella kun 20 lasta selittää samanaikasesti, mutta onko muka lapsia 20 yhdellä hoitajalla? MISSÄ on muut hoitajat??? Osa lapsista leikkii yksin, osa leikkii porukassa.. Kaikki saa puhua ja kaikkia normaalisti rohkastaan puhumaan; jos sää et tällästä ymmärrä niin ehkä olet väärällä alalla!?

34

Meillä esikoinen reagoi kuopukseen tuloon mm. niin, että aina kun meillä oli vieraita, tunki esittelemään omia juttujaan, halusi aina syliin ja haki, haki ja haki huomiota. Kukaan ei olisi saanut puhua mitään kenenkään muun kanssa kuin hänen.



Ja tämä ei tosiaankaan johtunut kommunikoinnin tai huomion puuttumisesta, vaan oli sellainen keino purkaa pahaa oloa ja puolustaa sitä ainokaisen keskipisteen asemaansa. On rankkaa joutua jakamaan äidin syli ja huomio, mutta jokin tolkku pitää olla myös siinä keskipisteenä pyörimisessä.



Tuota vaihetta kesti puolisen vuotta. Nyt hän osaa taas suhteuttaa.

Niin, 62 oli siis sama kirjoittaja kuin 47.

Se, että antaa lapsen huutaa uhmaraivariaan, EI TARKOITA että asiaa ei olisi jo perusteltu lapselle sitä ennen tai että lasta ei kuunneltaisi. Älkää nyt hyvänen aika olko noin mustavalkoisia. Se nyt vaan menee joillakin lapsilla niin, että vaikka olisi selitetty ja perusteltu, niin tietyissä tilanteissa homma lähtee käsistä ja syntyy raivokohtaus, joka sitten ilmenee hillittömänä huutamisena. Siinä vaiheessa kun ollaan, harvalle lapselle enää tehoaa puhe ja perustelut. Silloin on aivan turhaa sanoa mitään, kun lapsi vain huutaa " mä haluan tikkarin" - ei sille silloin mahdu ajatuksiin mitään muuta.



Voi olla, että tässä ketjussa kirjoittelevat jotkut onnelliset, joiden lapsilla tällaisia ei ole ollut. Ei minunkaan esikoisellani ollut, mutta kuopuksella sitäkin enemmän. Oikein pahassa uhmakohtauksessa ei auta sylissä pitäminenkään. En vain pysty enää pitämään voimakkaasti potkivaa lasta sylissä.



Viimeksi kuopus sai uhmakohtauksen bussissa ja tietenkin siellä sain mulkaisuja kaikentietäviltä kanssamatkustajilta. Yritin pitää lasta sylissä niin ettei satuttaisi itseään ja moneen otteeseen yritin kiinnittää huomion toisaalle. Siitä ja muista yrityksistä huolimatta huuto vain jatkui. Mutta mitään sen enempää ei kertakaikkia voi tehdä!



Te joiden mielestä jokaisen raivarin pystyy lopettamaan omalla toiminnallaan - tervetuloa vaan meille näyttämään seuraavan kerran kun näin käy!

Ja AINA kaupassa käydessämme alkaa jo alkumatkasta pikkukiukku. Vaatimukset ja marina että haluaa kävellä ja haluaa katsoa sitä ja tätä hyllyväliä jne. Lapselle kauppa on kuin huvipuisto jonne hän haluaisi leikkimään.



Jos ollaan miehen kanssa kaupassa yhdessä, annan lapsen usein tulla pois kärryistä kun suurin osa kauppalistan tuotteista on saatu kerättyä kärryihin. Jos olen kahden lapsen kanssa liikenteessä, yritän pitää lapsen kärryissä kassalle asti.



Ensimmäiset puoli tuntia jaksan selittää lapselle, että ei kävellä vielä, äiti ottaa nämä tavarat ensin tuolta ja tuolta jne. Mutta loppumatkasta en enää jaksa toistaa eikä lapsi kuuntelekaan kun on niin uppoutunut kiukutteluun. Lapsi pysyy kärryissä paremmin kun käyttäydyn aivan kuin hänen kiukuttelunsa ei paljon merkitsisi. Jos menen lohduttamaan ja hyysäämään lasta (juuri tämän virheen tein alkuaikoina), hän nostaa volyymiä ja alkaa riuhtoa kärryissä niin että roikkuu melkein pää alaspäin ja hänet on pakko ottaa sieltä pois ja kantaa sylissä loppumatka. Voit kuvitella kuinka helppoa sillä tavoin on työntää raskaita ostoskärryjä ja samalla keräillä tavaraa kärryihin! Lähes mahdotonta!



Mulla ei ollut käynyt mielessäkään että AP:n kaltaiset tuomarit kulkee kaupoissa arvioimassa lapsiperheiden kaupassakäyntitaitoja ja vanhempien lapselle antaman lohdutuksen määrää! En voi muuta kuin ihmetellä, että millä planeetalla AP on syntynyt!!!

Kyllä muakin ottaisi entistä enemmän pattiin, jos joku tulisi esittämään myötätuntoa tilanteessa, jossa mulla on tarkoitus saada toinenkin pois tolaltaan, riitelemään.



Lukekaapa tämä:

http :// www .lskl .fi/showPage .php?page_id=50

Eikä lässytetä hänelle siellä että " voi kulta pieni, sinä et voi juosta täällä ja vetää tavaroita alas, nyt täytyy vaan istua kyydissä" .Kerran sanotaan ja sillä siisti.

Ollaankin varmaan julman näkösiä kun kuljetaan kiljuva lapsi kärryissä ja kerätään tavarat ja nopeesti ulos :)

Tein avauksen ja lähdin pesemään ikkunoita lastenhuoneeseen tyttäreni kanssa 9 v. ja toinen silitti verhot 11v.



Joten on minulla lapsia kolme heitä on siunaantunut.



Avauksessani en puhunut kiistatilanteesta jossa olisi kysymys tikkarin tai minkään muun ostamisesta.



Kiukkuilua en hyväksy kaupassa ja eivät omani ole siellä kertaakaan raivonneet. Ovat fiksuja lapsia. Asia on tehty heille jo ihan pienenä selväksi että raivoamalla ei saa mitään.



Kaupan kassa (käydään useasti samassa kaupassa, kauppa päiväkodin vieressä) aikoinaan totesi, että " ompas ilo katsella sinun lastesi käyttäytymistä kaupassa, täällä kun näkee niin monenlaista"

joten jotain kasvatuksesta tiedän ja koen jopa onnistuneeni siinä.

Lasteni käytöstä pidin normaalina käyttäytymisenä.



Puhuin itkusta johon ei reagoida vanhemmat yleensä äiti katsoo kiusaantuneena muualle eikä ota lapseena kontaktia mitenkään.



Ps. Luin ketjusta parikymmentä ensimmäistä, enempää en nyt ehtinyt, ikkunanpesu jatkuu....

sinua, kannattaisi lukea loputkin kommentit.



Paljastit juuri että et tiedä yhtään mitään asiasta josta ketjun aloitit (lapsesi eivät ole koskaan raivonneet kaupassa eli et itse ole koskaan joutunut edes käsittelemään tilannetta, jota lähdit arvostelemaan). Nyt olisi oiva tilaisuus saada vastaus mieltäsi askarruttaneeseen kysymykseen miksi hyvin monet vanhemmat eivät reagoi mitenkään 1,5-2vuotiaan lapsen itkuun kaupassa.

Mistä ulkopuolinen voi pätellä, onko lapsella vatsa kipeä vai kiukkuaako hän kun ei saa tahtoaan periksi? Kyllä minulla tulee ainakin ensimmäisneä mieleen kun näkee parivuotiaan kaupassa parkuvan, ettei joku ole sujunut lapsen mielen mukaan. En ala liikoja asiaa miettimään, tunnen samanikäisen vanhempana sympatiaa enkä taatusti ala kyttäämään, miten vanhemmat toimivat jos nyt eivät nyrkit heilu tai muuta lastensuojeluasiaa.



Hyvin tempperamenttisilla lapsilla voi todellakin olla niin, että se kontaktin ottaminen räjäyttää potin kokonaan. Silloin on parempi antaa lapsen hetken aikaa raivota ja ottaa kontaktia vasta kun lapsi ylipäänsä kuulee tai suostuu kuuntelemaan jotain ;) Lapsia on hyvin erilaisia. Hyvään loputulokseen kasvatuksessa voi päästä monella eri tavalla ja kaksivuotiaan kanssa kasvatustyö on vasta kaikinpuolin aluillaan.

tai hän on päässyt hyvin helpolla. Miten tehdään lapselle selväksi ' ihan pienenä' ettei saa kiukutella :-D Kerro meillekin.

ti.



He ovat ymmärtäneet EI-sanan merkityksen hyvin jo reilusti alle yksivuotiaana. Pidän tätä onnistuneen kasvatuksen tuloksena.



Kiukkukohtauksia on ollut mutta niistäkin on selvitty ja asiasta on puhuttu kun lapsi on rauhoittunut. Nuorin omasi pienenä erityisen vahvan tempperamentin. Muutaman kerran puin hänet väkisin vaikka kuinka vartaloväärällään pani hanttiin. Lasta voi opettaa. Kun hän toimii ei-toivotulla tavalla toiminta on aina sama vastalauseista välittämättä.



Kauppareissuja ennen sanoin että tällä kertaa ei osteta karkkeja, lauantai on karkkipäivä ja silloin saivat valita itse.

He eivät ole kyseenalaistaneet tätä sääntöä edelleenkään. Nykyisin ostavat karkit itse omilla viikkorahoillaan.

jos vauvaiästä asti kaikki kiellot ovat menneet perille yhden Ei-sanan voimalla. Sanoisin, että se on erittäin poikkevaa ellei jopa huolestutavaa. Se ei liity lapsen puheen kehitykseen vaan tempperamenttiin ja omaan tahtoon.



Ehkä pieni avarakatseisuus olisi kuitenkin paikallaan, sillä valtaosa lapsista ei toimi kuten koneet vaan heilllä on vahva oma tahto.

Meinaan että jos lapsesi ovat keskivertoa älykkäämpiä, niin siinä se varmaan se selitys sitten on.



Ja pyydä nyt toki siltä marketin kassalta vielä oikein diplomi seinälle tuosta arviostaan, että olet parempi kasvattaja kuin me muut!

se on mielestäni ihan hyvä asia. En halua että " he olivat tempperamenttisia pieninä, mutta opetin heidät tasaisiksi ja kielsin tunteiden ilmaisun, nyt he ovat näyttelykelpoisia" .



Itseasiassa pyrin ihan päinvastaiseen. Pyrin siihen, että lapsi uskaltaa tuntea ja tuoda julki tunteensa ja että hän pystyy itse käymään läpi ja käsittelemään omat tunteensa. Ei niin että opettaisin hänet kieltämään omat tunteensa.

Odotamme mielenkiinnolla, kun ap ja muut helpolla päässeet sitten tulevat kyselemään neuvoja =)



No, en totta puhuen tiedä onko tuo väittämä edes tosi. Omalla kohdallani se kyllä päti (olin helppo, raivariton lapsi, jolle meni kaikki käskyt kerrasta perille, mutta tosi hankala murkku).

että minua itseäni on pienenä lannistettu opettamalla että en saa tuntea kiukun ja vihan tunteita enkä näyttää niitä. Olin lapsena todella kiltti ja tottelevainen. Enkä uskaltanut enää pyytää mitään koska ajattelin etten ole sen arvoinen että saisin mitään mitä minä haluan. Näytin varmasti ulospäin ap:n kaltaisille ihannelapselta jonka kasvatuksessa on onnistuttu.



Mutta, se kaikki on johtanut siihen että minulla on näin aikuisiälläkin hankaluuksia pyytää itselleni mitään enkä kykene käsittelemään esim. työpaikalla työtilanteissa kiukun ja vihan tunteita joita toinen ihminen aiheuttaa loukkaamalla minua. Toimin sen vanhempien minuun istuttaman kaavan mukaan ja otan kaiken paskan vastaan alistettuna ja hiljaisena. Vaikka oikeasti haluaisin vastata samalla mitalla takaisin. Mutta en kykene. Se taito on jäänyt oppimatta ja näin aikuisena sitä on vaikea muuttaa.



t :78

juuri näitä paljon puhuttuja curling-vanhempia! minusta on väärin, että lapsen paha olo, itku, raivokohtaus tai mikä tahansa tunnetila poistetaan aina kiinnittämälllä lapsen huomio johonkin kivaan ja jännittävään! Se juuri on sitä curling-vanhemmuutta. toki joisskin tilanteissa, esim. häissä, hautajaisissa tms. tilaisuudessa voi näin toimia, mutta ei ihan tavallisella kauppareissulla.

APn kommentointi muutenkin asiatonta kun ei tiedä minkälainen tilanne tai lapsi kyseessä!!!