Miksi ette lohduta lasta mitenkään jos huutaa kaupassa

maailman täydellisin äiti

Meillä 1,5 v jota en todellakaan jättäisi yksin vaunuihin huutamaan. Jos huutaa " tikkaria" , sanon että ei onnistu nyt. Voin tarjota jotain muuta käteen tai kiinnittää huomion ylipäänsä muualle (" katsopas mikä kuva muropaketissa, onko tiikeri?" ). Yleensä toimii. Jos ei toimi, sanon uudelleen hyvin rauhallisesti ja vakaasti, jopa jääräpäisesti, että nyt ei sitä tikkaria tule, eikä huutaminen auta. Kauaa ei jaksa koskaan huutaa. Mutta ehkäpä se todellinen uhma tulee sitten vasta joskus tulevaisuudessa eikä nämä keinot enää toimi.

Sen jälkeen, kun ensimmäinen kunnon uhmakausi alkoi, ja lohdutteluyrityksestä seurasi vain kahta kauheampi huuto, niin aloin hiukan ymmärtää ja nykyisin pistän tällaisen tapauksen kaupassa nähdessäni kädet kyynärpäitä myöten ristiin, koska lapseni ovat jo reilusti uhmaiän ohittaneet. Nyt vain kauhulla odotan, milloin esikoisella alkaa murrosikä :)



Koko ketjua en jaksanut lukea, mutta ihan oikeasti: usein on paras keino, kun uhmailevaa lasta ei lähde lohduttelemaan vaan pikemminkin jättää lapsen huomiotta. Uhmaikä on valtataistelua, lapsi koettelee, mihin asti vanhemmat ovat vedätettävissä.



Eri asia on tietysti silloin, kun lapsella on ihan oikeasti joku hätänä, lapsi on nälkäinen, väsynyt tms. Silloin tietysti täytyy lapsi huomioida!

ja silloin kun raivari tulee siinä ei silittelyt ja selittelyt auta, tietysti aina kokeilen mutta vastaus on " oo hiljaa" ja tulee pientä nyrkkiä ja potkua. Joskus joudun raahaamaan raivoavan ja rimpuilevan lapsen sylissä mutta jos mahdollista annan raivota siihen asti että hän antaa lähestyä.

kyllä uhmaitkuunkin on reagoitava. Meillä ainakin selitetään miksi ei saa ja heitetään joku " huomionkiinnittämisjuttu" . Jos uhmailu on sellaista ettei lapsi kovasti kuuntele niin syliin ja tankataan turvallisuutta. Monesti auttaa kun menee mukaan lapsen tunteisiin tyyliin " kyllä äiti tietää, että sua harmittaa. Ei ole kiva jäädä ilman tikkaria, mutta nyt sitä ei osteta kun ei ole karkkipäivä" jne.



Meillä tosin lapsi (n. 3v) on ollut koko elämänsä mukana kaupassa eikä ole siellä kertaakaan saanut kunnon raivokohtausta. Kotona kyllä. Siis on oppinut pienestä pitäen että aina kaupasta ei saa sitä mitä haluaa. Kyllä lapsi sanoo joka välissä, että haluaa tota ja tota ja tota, mitä näkee, mutta kun sanoo että ne on kaupan tavaroita ja nyt ei osteta, kun ei ole syntymäpäivä tai äidillä ei ole niin paljon rahaa tms.

Olen ainakin omalle lapselleni selittänyt aina miksi ei saa jotain. Tyyliin 2,5v lapsi haluaisi jokaisella kauppareissulla jäätelöä. Vastauksena on yleensä: Ei nyt osteta jäätelöä, kun sitä eilen/toissapäivänä juuri syötiin tai ei nyt osteta jäätelöä, kun ostetaan vesimelonia tms.

Minun lapseni on lähes aina kanssani kaupassa ja kyllähän niitä kiukkureissuja tulee, mutta harvemmin onneksi. Lapsi ymmärtää, ettei saa tahtoaan läpi, jos äiti sanoo ei. Jos hän istuu kärryissä, ei sieltä nousta ennen kuin on maksettu, vaikka kuinka kiukuttaisi.

Vierailija:

Meillä ainakin raivokohtaus vaan yltyy, jos lapselle ruvetaan selittämään miksi ei saa jotain. Nopeampaa menee koko kohtaus ohi, kun siihen ei kiinnitetä mitään huomiota. Tuon ikäiselle on täysin turha ruveta puhumaan järkeä, siitä ei ole mitään hyötyä. Lapsen kehitys on siinä vaiheessa, että hän ei voi ymmärtää miksi ei saa tulla kärrystä pois jos ollaan kaupassa ja vanhempien tehtävä on silloin pitää se lapsi kärryssä vaikka huutaisi maailman tappiin asti.

Olisiko ap:n mainitsemassa tapauksessa ollut parempi, että vanhemmat olis vaikka päästäneet lapsen juoksentelemaan kauppaan kun että raivoaa siinä kärryssä? Ap:lla ei todellakaan ole itsellä lapsia ja raivostuttaa nämä arvostelijat kun ei tiedetä tapauksesta enempää. Ehkä lapsi on halunnut lähteä vaeltelemaan kauppaan mutta vanhemmat ei anna? Tuon ikäinen vastaa itkulla ja raivolla tilanteeseen koska ei osaa sanoin kuvata tunteitaan. Ja vaikka osaisi, uhmaa esiintyy vielä 5-vuotiaillakin. So what? Miksi pitää ruveta silittelemään ja paijaamaan uhmaikäistä joka haluaa kaupassa tikkarin mutta ei saa? Meillä se ei auta ainakaan yhtään mitään. Jos lapsi haluaa jotain, se kanssa haluaa ja siihen ei paljon halit auta. Päin vastoin. Jos jonkun lapsella auttaa, hyvä niin. Mutta lapsetkin on erilaisia.

Vierailija:

Olen ainakin omalle lapselleni selittänyt aina miksi ei saa jotain. Tyyliin 2,5v lapsi haluaisi jokaisella kauppareissulla jäätelöä. Vastauksena on yleensä: Ei nyt osteta jäätelöä, kun sitä eilen/toissapäivänä juuri syötiin tai ei nyt osteta jäätelöä, kun ostetaan vesimelonia tms.

Minun lapseni on lähes aina kanssani kaupassa ja kyllähän niitä kiukkureissuja tulee, mutta harvemmin onneksi. Lapsi ymmärtää, ettei saa tahtoaan läpi, jos äiti sanoo ei. Jos hän istuu kärryissä, ei sieltä nousta ennen kuin on maksettu, vaikka kuinka kiukuttaisi.

Oikeasti, meilläkin se selittely tehosi kun lapsi oli alle 2v, mutta uhman alettua ei siitä ole ainakaan sillä hetkellä hyötyä. Voihan olla että siitä jää jotain takaraivoon ja lapsi muistaa sen myöhemmin (vaikea sanoa, kun ei huutavaan lapseen saa aina oikein mitään kontaktia). Mutta kohtaus ei meillä_todellakaan_lopu siihen että sanon että äiti tietää että harmittaa, mutta jätskiä ei voi nyt ostaa. Yleensä sanon sen silti, mutta huuto vain yltyy!

Seuraus oli, että lapsi kyllä tuli syliin, mutta ei lainkaan rauhoittunut siitä, vaan huuto ja riehuminen jatkuivat välittömästi, kun lapsi laitettiin takaisin lattialle. Siitä tuli eräänlainen lapsen johtama peli. Kun vielä hoitopaikassakin tuli ongelmia, kun siellä ei ollut tapana ottaa uhmaajaa syliin ja lapsi sitä kuitenkin rauhoittuakseen vaati, päätettiin lopettaa " sylirauhoittaminen" kotonakin. Ensin oli vaikeaa, mutta sitten lapsi vain oppi rauhoittumaan itse. Hän oli silloin 4-vuotias.



Sittenpä niitä pällistelijöitä ja kauhistelijoita vasta olisi riittänyt, jos oltaisiin toteutettu tätä syliin ja sylistä pois -näytelmää kaupassa. Onneksi tämä lapsi ei ole juuri koskaan saanut uhmakohtausta kaupassa, vaikka muuten niitä onkin tullut uupumukseen asti.

Kun nähtiin joku kaupassa karjuva tai lattialla reuhtova tenava, oli äiti sanonut:" Kato miten huutaa, onneksi sinä tiedät ettei kaupassa saa käyttäytyä noin rumasti."

mutta jatkoi vaan itkua jos ei vaikka saanut haluamaansa?

" mä haluan tikkarin" -itkua eivätkä ole antaneet lapselle periksi. Sinä tietty oisit halinut ja ostanut sen tikkarin.

Tai jos onkin lapsia niin on kasvattajan kyvyt vielä todella alkeellisella tasolla.



Olet ap nyt ihan väärässä!

tottakai kiinnitetään lapsen itkuun huomiota jos se on aitoa surua, tai on sattunut jotain.



mutta ap, kun olet kuunnelut lapsen kiukuttelua kuukausi tolkulla, et todellakaan kiinnitä huomiota jokaiseen itkuun!

Kaupassa ne itkut kyllä varmaan useimmiten ovat uhma- tai kiukkuitkuja, kun lapsi ei saa omaa tahtoaan läpi - sipsipussia tai karkkia tms.



Jos siinä nyt vielä lähtee lohduttelemaan, menee kyllä niin vikasuuntaan kuin olla ja voi.

Se HALUU sen " tikkarin" eikä mitään muuta.

Ja järkevät vanhemmat eivät aina sitä tikkaria osta.

AP:lla joko



a) ei ole lapsia



tai



b) oma lapsi on vielä ihan vauva



Älä huoli ap, kyllä ne elämän realiteetit sinullekin aikanaan aukeavat. ;)

Ap on näitä lapsettomia/yhden vauvan äitejä jotka tietää kaiken lastenkasvatuksesta.

Useimmat tuon ikäiset ovat juuri iässä. Kyseissä iässä ei sanavarastokaan ole turhan laaja, lapsi ei osaa kertoa sanoin, käyttää itkua merkkinä, ettei kaikki mennyt niinkuin hän olisi halunnut.



Siksi meillä ei lapsia yleensä oteta kauppaan mukaan, mutta joskus vaan on pakko.

On nimittäin tapauksia jotka vaan toteavat että " sillä on koliikki" .

Hyvänen aika sentään! Etenkin kipuihin syliä ja turvaa tarvitaan.



Uhmat sentään on ihan toinen juttu, huutakoot vaan =o)

eikö kenellekään ole lamppu syttynyt, että uhmaitkukin on monimuotoinen tunnetila, kyse ei ole vaan uhmasta. Lapsi kokee frustraatiota, turvattomuutta (testaa rajojaan, testaa, millain sinä suhtaudut häneen, kun hän ei ole kiva ja kiltti), luo käsitystään ihmisten toiminnasta.



Meillä aikuisten suhteen on periaate, että tunteet ovat hyväksyttyjä, mutta niiden ilmaisussa on sosiaalisia vaatimuksia. Esim. ei ole oikeutettua (pitkitetysti, pinnan mennessähän ei nyt voi tyyneyttä vaatia:) nalkuttaa, huutaa, raivota. Eikä ollenkaan olla väkivaltainen, millään tavalla.

Ja kas, saman tahdomme opettaa lapsillemme.



On ok, että sua harmittaa, että aikuiset määrää. Että et saa, mitä tahdot, saat olla kiukkuinen. Mutta näin tää elämä menee, äiti yrittää ymmärtää. Näin me viestitään lapselle, lyhyesti, asiallisesti, mutta sympatisoiden. JOnkun ajan päästä ohjataan huomio muualle.