Lue keskustelun säännöt.
Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?
Tuon musiikkiketjun innoittamana. Minut koululiikunta sai vihaamaan urheilua vuosiksi ja vasta aikuisena löysin liikunnallisen puoleni. Kaikkea piti mitata ja kaikesta kilpailla aina. Yksi pelko oli hiihtokilpailut, yksi huutojako, pesiksen ajolähtö jne.
Kommentit (1860)
Koululiikunta pitäisi olla numeroarvostelun sijaan hyväksytty/hylätty osallistumisen mukaan. Kaksi kriteeriä: olet paikalla ja yrität.
Tai ei arvostelua ollenkaan, koululiikunta tapahtuu koulupäivän aikana. Pari vaihtoehtoa jos mahdollista joista voi valita mieleisemmän. Pääasia, että liikkuu ja liikuntatavoitteiden paino sillä, että kaikki löytäisivät liikunnasta mielihyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Telinevoimistelu. Oikeasti 2000-luvulla tuota ei harrastanut enää kukaan, mutta jostain syystä ylästeella väännettiin silti useampi viikko.
Itselle pesäpallo ihan mielekästä, mutta monille, erityisesti tytöille, taatusti ei kun pallon heittotekniikka vastasi 15-vuotiaanakin ekaluokkalaista.
Vierailija kirjoitti:
Uimahllilla käynti 30 asteen pakkasessa Rovaniemellä. Hiukset jäätikkuina tulimme kouluun. Kamalaa kiduttamista.
Tätä en äitinä ole ymmärtänyt ollenkaan, kun omat lapset olivat koulussa, niin uimaan mentiin pakkasella ja lämpöisellä ilmalla sykyllä ja keväällä tehtiin muuta.
Itselläni oli koulu-uintia aina alkusyksystä tai loppukeväästä 60-luvulla.
Varmaan se kun joskus ala-asteella oli tytöt ja pojat samoilla tunneilla. Itse olen 150cm sulka päässä niin ei ollut hirveän kivaa pelata joukkuepelejä kun aina joutui tönityksi tai kaaduit muiden jalkoihin :/ Ja pojat otti aina kaiken niin tosissaan ja sait huudot jos et osannut jotain tarpeeksi hyvin.
Ekalla luokalla oli semmoinen että maattiin rivissä pienellä välillä ja sitten yksi kerrallaan aina joku juoksi koko rivin yli. Luokan lihavin tyttö sitten tallasi reiteni päälle. Toivuin tuosta henkisesti, koska saman tytön kanssa meni 8-luokan keväällä poikuus.
Eikä se tyttö nykymittapuulla ollut edes lihava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Telinevoimistelu! Vieläkin kauhistuttaa kun en puupökkelön fysiikalla mitenkään vaan saa varpaistani kiinni polvet suorana saatikka tehtyä jotain spagaatteja yms notkeutta vaativia juttuja. Ja sitten vielä piti saada tietty määrä liikkeitä suoritettua, että sai tarpeeksi pisteitä. Aargh.
Olin aika isokokoinen ja liikkeissä, jossa tarvittiin paria jotenkin tukemaan tai varmistamaan, minulle sattui pariksi usein joku pieni hippiäinen, josta tiesin heti, ettei ole mitään apua jos sattuu lipsahtamaan ja putoa mätkähdän lattialle. Lisäksi tämä antoi koko liikkeelle lisämerkityksen, joka liikuntatuntiin ei olisi kuulunut ollenkaan eli sen, että olin muita kookkaampi. Pitikö sekin jotenkin erikseen osoittaa? En tykännyt näistä tilanteista ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä yläasteella poikien liikunnanopettaja tykkäsi katsella ja välillä myös kosketella 13-15 vuoden ikäisiä poikia. Tuli aina suihkuun katsomaan, että varmasti pestään kunnolla.
Aiemmin alakoulussa traumoja aiheutti Antti-ope, jonka mielestä liikunnassa pitää tulla verenmaku suuhun.
Miten väärässä hän olikaan. Mutta tappoi kyllä liikunnan riemun monelta.
Huonoin muisto? Liikuntatunnit. Ihan jokainen niistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Telinevoimistelu. Oikeasti 2000-luvulla tuota ei harrastanut enää kukaan, mutta jostain syystä ylästeella väännettiin silti useampi viikko.
Itselle pesäpallo ihan mielekästä, mutta monille, erityisesti tytöille, taatusti ei kun pallon heittotekniikka vastasi 15-vuotiaanakin ekaluokkalaista.
No eipä tosiaan ihme, jos osallistuminen tuntuu noin arvostelevien silmien alla pahalta.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan se kun joskus ala-asteella oli tytöt ja pojat samoilla tunneilla. Itse olen 150cm sulka päässä niin ei ollut hirveän kivaa pelata joukkuepelejä kun aina joutui tönityksi tai kaaduit muiden jalkoihin :/ Ja pojat otti aina kaiken niin tosissaan ja sait huudot jos et osannut jotain tarpeeksi hyvin.
Yllätyin kun tyttäreni kertoi, että heillä on nykyään liikuntatunnit yhdessä. Hän on pienikokoinen yläkoululainen ja alkanut juuri noista syistä pelätä joukkuepelejä.
En tiedä onko kyseessä joku sukupuolisensitiivisyys, mikä on minusta sinänsä ok. Jonkinlaista pelisilmää (heh) opettajalta kuitenkin kaipaisin, että liikunta olisi kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan se kun joskus ala-asteella oli tytöt ja pojat samoilla tunneilla. Itse olen 150cm sulka päässä niin ei ollut hirveän kivaa pelata joukkuepelejä kun aina joutui tönityksi tai kaaduit muiden jalkoihin :/ Ja pojat otti aina kaiken niin tosissaan ja sait huudot jos et osannut jotain tarpeeksi hyvin.
Yllätyin kun tyttäreni kertoi, että heillä on nykyään liikuntatunnit yhdessä. Hän on pienikokoinen yläkoululainen ja alkanut juuri noista syistä pelätä joukkuepelejä.
En tiedä onko kyseessä joku sukupuolisensitiivisyys, mikä on minusta sinänsä ok. Jonkinlaista pelisilmää (heh) opettajalta kuitenkin kaipaisin, että liikunta olisi kivaa.
Harmi kuulla :( En itsekään näin aikuisiällä ole koskaan pelannut joukkuepelejä, kiitos koulun liikkatuntien. Itse vähän jotenkin jopa pelkäsin poikia ala-asteella (kiusaajia luokalla) niin koitappa siinä niiden kanssa sitten pelata..
60-luvulla hiihto. Kansakoulunopettaja piti liikuntatunnit, se oli kamalaa pakkoa. Pakollisen koulun jälkeen hiihto jäi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Inhosin kaikkea koululiikuntaa, ja jossain vaiheessa sain vapautuksen tavallaan tekosyyllä. Kouluaikojen jälkeen menin huvikseni karaten alkeiskurssille, ja huomasin aika pian mikä koululiikunnassa mätti: siellä ei opetettu mitään! Olisi pitänyt osata kaikki pesäpallot ja koripallot ennestään. Karatessa opetettiin ihan alkeista lähtien, ns. kädestä pitäen (tai jalasta), että miten mikäkin liike tehdään.
Löysin myös liikunnanilon vasta aikuisena, kun pääsin itse päättämään mitä liikuntalajeja haluan kokeilla ja harrastaa. Rakastan tanssia ja etenki vakio- ja latinotansseja sekä balettia. Pidän myös joogasta ja kiinnostaisi kokeilla joskus aikidoa. En sitä silloin lapsena kunnolla tajunnut, mutta aika paljon liikunnaniloa vei epämääräisyys opetuksessa. Missään vaiheessa ei kunnolla harjoiteltu tekniikoita missään lajeissa ja ei varsinkaan juoksussa. Nautin liikunnassa juurikin tuosta tekniikan opettelusta ja sen hiomisesta paremmaksi ja "puhtaammaksi". Haluan kilvoitella itseni kanssa, en muiden.
Meni ehkä vähän offtopiciksi, mutta asiaan. Edelleen yksi inhottavimmista liikuntatunteihin liittyvistä muistoista liittyy yläasteelle. Opettajalle taipuisuus oli kaikki kaikessa ja hän asetti meille juuri taipuisuuteen liittyviä tavoitteita. Koin sen hyvin painostavaksi. Yhtään sitä ei helpottanut se, että en ole koskaan ollut mikään taipuisin ihminen ja se johtuu ihan geeneistä. Toisella vanhemmallani on sama ongelma. Vaikka hän on harrastanut ikänsä liikuntaa ja nuorempana jopa kilpaillut, koskaan hän ei ole taipunut sen vertaa, että saisi sormet varpaisiin. Itse en saa edes käsiäkään sulavan suoriksi.
Olen päässyt oman taipumattomuuteni kanssa sinuiksi vasta yli 30-vuotiaana. Aloitin joogan juurikin sen takia, etten olisi aivan jähmeä, ja vaikka moni asia on minulle joogassa vaikeaa, niin nautin siitä. Teen parhaani sillä kropalla ja geeneillä, minkä kanssa synnyin. Harrastan jopa sitä balettia, vaikka en näytä yhtään sulavalta taipumattomien käsieni takia. Rakastan tekniikan hiomista ja mulle riittää tunne siitä, että olen liitelevä lumihiutale tai joutsen, vaikka en siltä näyttäisi.
Tanssit, sen tiesi että viimeisenä valitaan ja silloinkin pakon edestä kun ei muita enää ole.
Saa henkeä uhata että koskaan lähden tanssimaan.
M.
Inhoan aivan kaikkea mitä sana liikunta sisältää. Koulussa olin niin surkea liikunnassa kuin vain voi olla. Lukiossa lintsasin lähes kaikki tunnit. Ala-asteella se ei ollut mahdollista. Silloin liikuntatunneilla oli yksi vittumainen tyyppi, joka oli tosi taitava liikunnassa. Voitti palkintoja ym. Opettajat olivat aina että wau! Kerrankin se heitti koripallossa korin suoraan sukkaan tosi kaukaa (se oli kyllä hyvä tuuri) mutta opettaja oli aivan ihastuksesta myyty. Joinakin päivinä se käveli käsillään ketterästi pitkin liikuntasalia. Tyyppi naureskeli ja tirskui aina muita oppilaita tosi törkeästi. Inhottava sika se oli koko kouluajan. Se saattoi salakuunnella ja salakytätä muita oppilaita. Itse näinkin kun se kusipää teki sitä. Kerran satuin katsomaan tämän "mielettömän urheilullisen oppilaan" facea ja voi jum****ta mikä läski siitä on tullut. Kulahtanut ylipainoinen possu. Nyt, kun katson itteeni peilistä niin yx paskan pamaus olenko harrastanut liikuntaa tai ollut siinä hyvä. Ylipaino ja sairaudet ovat pysyneet poissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina valittiin viimeisenä joukkueeseen. Koskaan opettajat ei opettaneet miten pelataan mitäkin peliä, olisi pitänyt vaan itse osata.
Sama. Myös tuo että opettaja ei opettanut mitkä on säännöt ja miten pelataan. Esim pesäpallo ei oikein avautunut minulle koko kouluaikana. Koripallo vielä vähemmän. Enkä kiusattuna uskaltanut kysyäkään keneltäkään.
Niin totta. Ikinä ei kerrottu sääntöjä. En tänä päivänäkään ymmärrä pesäpallon, jalkapallon tai jääkiekon sääntöjä. Pidettiin casn täysin itsestään selvänä, että jokainen osaa siis ihan jo alaluokilta asti.
Taipumaton harrasteballerina kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhosin kaikkea koululiikuntaa, ja jossain vaiheessa sain vapautuksen tavallaan tekosyyllä. Kouluaikojen jälkeen menin huvikseni karaten alkeiskurssille, ja huomasin aika pian mikä koululiikunnassa mätti: siellä ei opetettu mitään! Olisi pitänyt osata kaikki pesäpallot ja koripallot ennestään. Karatessa opetettiin ihan alkeista lähtien, ns. kädestä pitäen (tai jalasta), että miten mikäkin liike tehdään.
Löysin myös liikunnanilon vasta aikuisena, kun pääsin itse päättämään mitä liikuntalajeja haluan kokeilla ja harrastaa. Rakastan tanssia ja etenki vakio- ja latinotansseja sekä balettia. Pidän myös joogasta ja kiinnostaisi kokeilla joskus aikidoa. En sitä silloin lapsena kunnolla tajunnut, mutta aika paljon liikunnaniloa vei epämääräisyys opetuksessa. Missään vaiheessa ei kunnolla harjoiteltu tekniikoita missään lajeissa ja ei varsinkaan juoksussa. Nautin liikunnassa juurikin tuosta tekniikan opettelusta ja sen hiomisesta paremmaksi ja "puhtaammaksi". Haluan kilvoitella itseni kanssa, en muiden.
Meni ehkä vähän offtopiciksi, mutta asiaan. Edelleen yksi inhottavimmista liikuntatunteihin liittyvistä muistoista liittyy yläasteelle. Opettajalle taipuisuus oli kaikki kaikessa ja hän asetti meille juuri taipuisuuteen liittyviä tavoitteita. Koin sen hyvin painostavaksi. Yhtään sitä ei helpottanut se, että en ole koskaan ollut mikään taipuisin ihminen ja se johtuu ihan geeneistä. Toisella vanhemmallani on sama ongelma. Vaikka hän on harrastanut ikänsä liikuntaa ja nuorempana jopa kilpaillut, koskaan hän ei ole taipunut sen vertaa, että saisi sormet varpaisiin. Itse en saa edes käsiäkään sulavan suoriksi.
Olen päässyt oman taipumattomuuteni kanssa sinuiksi vasta yli 30-vuotiaana. Aloitin joogan juurikin sen takia, etten olisi aivan jähmeä, ja vaikka moni asia on minulle joogassa vaikeaa, niin nautin siitä. Teen parhaani sillä kropalla ja geeneillä, minkä kanssa synnyin. Harrastan jopa sitä balettia, vaikka en näytä yhtään sulavalta taipumattomien käsieni takia. Rakastan tekniikan hiomista ja mulle riittää tunne siitä, että olen liitelevä lumihiutale tai joutsen, vaikka en siltä näyttäisi.
Ja nyt kun asiaa ajattelee, niin monellako takavuosien liikkaopella edes oli minkäänlaista osaamista saati kykyä opettaa eri urheilulajien tekniikoita... Siitä vaan pukille, tangolle jne! Tuota taipuisuusjuttua muistan itsekin ihmetelleeni. Itse sinänsä taivun kyllä, koska minulla on yliliikkuvat nivelet. Mutta kaikki ei taipuneet, eikä taivu. Esim. avokki kuuluu tähän rautakankiosastoon. Liikunnallinen on kyllä ollut aina, mutta ihan uskomattoman jäykkä, ei toivoakaan saada käsiä lattiaan suorin jaloin. Joskus aikoinaan harrasti aikidoa, ja kuulemma tunneilla oli vaikeinta olla polvi-istunnassa :D Oli sitten lopulta siirtynyt lukkopainiin ja muihin vastaaviin. Hänen sisaruksensa ovat samanlaisia, kaikki urheilullisia, yhdellä SM-mitaleitakin lajistaan, mutta yhtä jäykkiä kaikki.
Tästäpä tuli mieleen Uuno
Kailaan runo, jossa piru nurkassa rumpua löi(liikkamaikka).