Lue keskustelun säännöt.
Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?
Tuon musiikkiketjun innoittamana. Minut koululiikunta sai vihaamaan urheilua vuosiksi ja vasta aikuisena löysin liikunnallisen puoleni. Kaikkea piti mitata ja kaikesta kilpailla aina. Yksi pelko oli hiihtokilpailut, yksi huutojako, pesiksen ajolähtö jne.
Kommentit (1860)
Pesäpallo oli kaikkein hirveintä mitä voi olla. Olin lihava ja huono liikunnassa, eikä silti ole muita traumoja liikuntatunneilta jäänyt kuin pesis, en vaan tajunnut sitä peliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole varma olenko vastannut tähän jo, mutta vastaan uudestaan.
Eli pesishullun opettajan liikuntatunnit ala-asteella. Aina pelkkää pesistä kesät, talvet. Ja vain parhaat sai oikeasti pelata, muut seisoskelivat kentän laidalla tylsistyneenä. Muuta ei saanut tehdä, piti seurata peliä vaikka itse ei päässyt kuin korkeintaan räpylä kädessä seisomaan kentän perälle.
Tylsää!
Aapee kuulostaa fossiililta.
Ikävää, kun se liikunta on ollut semmoista ennen. Kaikesta kisattiin.
Onneksesi olet löytänyt omat juttusi nyt.
Nyt uusi OPS ei painota kilpailua tai tuloksia vaan aktiivisuutta ja osallistumista.
Maailma on muuttunut.
Miksi kaivella iänikuisia traumoja? Voihan ne käsitellä ja mennä eteenpäin.
Pesäpallo ja telinevoimistelu, erityisesti pukin yli hyppely.
Se, että hiihtäessä olin yleensä viimeisten joukossa ja levähdyspaikalle tullessa opettaja komensi kaikki lähtemään eteenpäin sillä hetkellä, kun viimeinen oppilas tuli levähdyspaikalle. Ne parempikuntoiset olivat saaneet levähtää ja jaksoivat reippaina seuraavan etapin, kun taas huonompikuntoiset - joiden hiihtämiselle se tauko olisi ollut huomattavasti tärkeämpi - eivät saaneet levähtää koskaan.
Olen myöhemmin huomannut, että monissa elämän asioissa yhteiskunta toimii juuri samalla tavalla.
Sen sijaan vapaa-ajalla on onneksi muunlaisia kokemuksia. Esim. vaellusmatkalla Etelä-Euroopassa opas totesi, että tauon laskeminen aloitetaan siitä hetkestä, kun viimeinen kävelijä saapuu paikalle. Silloin en enää ollut viimeisten joukossa, mutta tuo huomaavaisuus ja viisaus lämmittivät mieltäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäin kerran toiseksi. Harmittaa vieläkin.
Vierailija kirjoitti:
Ihme miten niin monelle jää noista 40 vuoden psykoosit ja traumat.
Itse olin erittäin hyvä kaikissa lajeissa ja kisoissa, enkä minä välittänyt yhtään että ketkä oli viimeisinä enkä ajatellut että he olisivat huonompia ihmisiä. Kyllähän sen jo ala-asteella tajusi että ei voi olla hyvä jossain jos on päättänyt että ei tykkää siitä kun kaveritkaan ei tykkää, eikä kehtaa sitä edes kokeilla.
Kerro tuo sama Suomen joka samperin liikunnanopettajalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Potkaisin ala-asteella pallon omaan maaliin. En tajunnut jalkapallon säännöistä mitään eikä niitä koulussa opetettu, olettivat kai että kaikki ne säännöt tietävät. Potkin palloa ihan minne sattuu.
Sama. Pallo lensi minne sattui. Aina oletettiin että säännöt osattiin mutta yhtenäkään kouluvuonna ei esim jalkapallon sääntöjä kerrottu. En tänä päivänäkään tiedä mitkä ne ovat. Liikunta oli kyllä paskin aine ikinä koulussa.
Vierailija kirjoitti:
Tuleva yläasteen liikunnan opettaja.
Hyvä. Ota opiksesi tästä ketjusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jääkylmä jumppasali, hihattomat ja lahkeettomat jumppapuvut. Liikuntatunnilla marssittiin salin lattiassa olevia viivoja pitkin tamburiinin tahdissa. Tunti meni kananlihalla ha sen jälkeen pakkosuihku, koska " hikoiltiin" 🙄
Joukkuepelejä, hiihtoa, suunnistusta, kilpailua yms rakastin. Olin hyvä urheilussa ja yleensä ekana valitsemassa joukkueita. Se oli koulun käytäntö, opettaja valitsi "parhaat" valitsemaan joukkueita. Lapsena en osannut kyseenalaistaa tuota, mutta nyt aikuisena tunnen syvää häpeää tuosta nöyryyttävästä valintaprosessista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistoni kouluaikojen liikunnasta ovat suurelta osin sellaisia joita ei mielellään enää kelaisi. Eli liikunta oli vastenmielistä, se tehtiin tympeäksi esim hiihto- ja juoksukilpailuilla. Toisaalta persoonassani se vika että en tykännyt yhtään joukkuepeleistä. Niissäkin tämä kilpailuasetelma että joukkue vastaan toinen joukkue.
Olin kömpelö, pysyin juuri ja juuri luistimien päällä pystyssä - mitä sellaisesta nauttii? Telinevoimistelusta muistan että putosin kerran telineen päältä mätkähtäen lattialle. Vieläkin kuulen ivanaurut.
Myöhemmin kun kaikki pakko oli poissa, innostuin pyöräilystä, kävelystä, hölkkäämisestä ja erityisesti rakastin uintia. Sain liikunnasta kaiken ilon mikä kouluvuosina oli jäänyt pakon ja kilpailun varjoon.
Nyttemmin hyötyliikuntaa tietenkin. Huono se päivä, jos ei ollenkaan liiku. Mutta en vieläkään tee mitään pakosta. En kilpaile edes itseni kanssa.
Joukkuepelin idea on juuri siinä että pelaatte omana joukkueena sitä toista joukkuetta vastaan sovittujen pelisääntöjen mukaisesti. Joukkueen sisällä sovitaan yleensä alkeellisesti työnjaosta kuten kuka sopii maalivahdiksi, puolustuksen lukoksi, keskikentän pelinrakentajakso tai hyökkääväksi kärkipelaajaksi. Kun ottelu on ohi, niin sitten kaikki ovat taas kavereita, sillä kyse on vain pelistä, johon tulee amatööritasolla soveltaa ns. herrasmiessääntöjä ilman tarpeettomian kolhuja.
Kerrohan tuo vielä kaikille liikuntatuntien oppilaille...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta sähly se vaan oli ja on kivaa.
Mukavaa, hauskaa ja rentoa. No panic.
Kovemmalla tahdilla sitten vaativaa ja kehittävää -mutta yhäkin hauskaa.
Sähly = ilon ja hauskuuden kehto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Potkaisin ala-asteella pallon omaan maaliin. En tajunnut jalkapallon säännöistä mitään eikä niitä koulussa opetettu, olettivat kai että kaikki ne säännöt tietävät. Potkin palloa ihan minne sattuu.
Sama. Pallo lensi minne sattui. Aina oletettiin että säännöt osattiin mutta yhtenäkään kouluvuonna ei esim jalkapallon sääntöjä kerrottu. En tänä päivänäkään tiedä mitkä ne ovat. Liikunta oli kyllä paskin aine ikinä koulussa.[/quote
Minä tein sentään meidän joukkueessa maalejakin,vaikken ikinä ollut jalkapalloa koulua ennen pelannut :) säännöt omaksuin nopeasti,vaikka muuten en loistanut urheilussa..hiihdossa viimeisten joukossa :) onneksi ei jäänyt traumoja,vaan nuorena aikuisena otin hiihdon vakituiseksi lajiksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jumppakärpänen! Kuka senkin keksi?
Muistan kun yläasteella luokkatoveri oli ollut EDELLISENÄ PÄIVÄNÄ lääkärissä tutkittavana koska hänellä oli sydänvika ja se oli alkanut oireilla. Liikanope ei ollut moksiskaan, eikun Cooperin testi juoksemaan!
Juostiin kahdessa ryhmässä, me vuoroamme odottavat yritettiin saada opettaja ymmärtämään mutta ei. Luokkatoveri juoksi urhoollisesti. Ei varmaan (onneksi) olisi enää nykyisin mahdollista, tää tapahtui jossain vuoden 2005 tienoilla.
Toinen traumamuisto on se kun alettiin olla murrosikäisiä ja oma kroppa totta kai vielä nolotti ja oli hirveetä olla alasti muiden edessä. Liikuntatuntien jälkeen opettaja tuli aina pukuhuoneeseen vahtimaan että kaikki varmasti käy suihkussa. Sillä ei olisi ollut edes mitään väliä koska koulu loppui aina liikuntatunteihin eli peseytyä olisi voinut kotonakin. Oli kauheeta kun opettaja kailottaa kaikkien edessä jotain "MAIJA NYT SUIHKUUN SIITÄ" ja piti mennä supattamaan että mutta kun mulla on kuukautiset.
Liikuntatunnit 1990-luvun alkupuolella. Olin pienikokoinen enkä kovin hyvä liikunnassa, minkä takia muut luokallani pilkkasivat minua avoimesti ja myös opettajakin osallistui siihen. Siis silkkaa ja avointa kiusaamista opettajan johdolla. Liikuntanumero minulla oli 6 ja sain kuulla kuinka tyhmä, huono, laiska, lihava ja joka suhteessa typerä olin kun en pystynyt esimerkiksi juoksemaan yhtä nopeasti kuin muut. Mitä siitä vaikka matematiikka, äidinkieli, englanti, historia, uskonto ja biologia olivat kaikki todistuksessa 9 tai jopa 10 mutta kun olin huono liikunnassa niin olin automaattisesti vajaaälyinen ja olisin siksi kuulunut jonkinlaisen apukouluun tai jotain.
Lentopallo lukiossa oli kamalaa, kun siellä oli sellaisia bitchejä, ketkä oikeasti harrasti sitä ja ne jo syöttikin niin lujaa, ettei siihen hullukaan lentopalloa harrastamaton laita käsiään alle. Väistin pallon ja sain opettajalta torut. Muuten olin liikunnallinen kyllä. Ehkä pesis oli toinen inhokki.
Pesäpalloa keväällä ja syksyllä, niin kauan kuin kelit sallivat. Sen jälkeen liikuntasalissa monen mainitsema tamburiinin tahdissa vaihtoaskel hyppy.
Minut valittiin joukkueisiin aina, ihan aina, viimeisenä. Ja tyyliin "kumpi porukka joutuu ton tänään ottamaan..." Välillä asiasta oikein väännettiin että kummalla puolella olen viimeksi ollut. Äärimmäisen nöyryyttävää ja kaikki opettajan silmien alla...
Asuttiin ulkomailla silloin kun pesistä opetettiin, itsellä ei ollut mitään käsitystä säännöistä ja kotoa en apua tähän saanut. N. 11 vuotiaana kerran rohkaistuin kysymään liikunnanopettajalta apua, että voisiko neuvoa lajia mulle kun en ole ollut paikalla kun on tätä opetettu. Opettaja vastasi tähän: "oma moka!" ja poistui paikalta. Ihme kun oli aina vatsa ja pää kipeänä ennen liikuntatunteja...
Koululiikunta oli täyttä paskaa alusta loppuun. Oman ylipainon, kömpelyyden ja osaamattomuuden takia opin vihaamaan liikuntaa. YH-äidin kasvattina en miesten juttuja oppinut.
Tästä "kiitollisena" en ole koskaan liikuntaa vapaaehtoisesti harrastanut enkä ole elämässäni yhtäkään normaalpainoista päivää elänyt. Yhteiskunta maksakoon sitten herkkuostokseni työttömyyskorvauksien muodossa kun kerran elämäni menivät pilaamaan.
Sitä perkeleen hiihtoa kisoineen kelillä kuin kelillä ja säällä kuin säällä kaikki talvet niin pitkälle kevääseen, että hiekka melkein rahisi suksien pohjassa . Ei mitään muuta lajia. Vaikka liikunta on aina ollut osa elämääni, suksille en nouse!!!!!!