Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Ihmettelin aina miten jotku voi olla niin huonoja liikunnassa.

Oisit hiihtänyt luistelutyylillä. Ei se vaikeaa olisi ollut.

Kaikki muut meidän luokan pojat taisi harrastaa jotain urheiluseuraliikuntaa, paitsi minä. Silloin 80-luvullakaan ei pelien sääntöjä opetettu millään tavalla, oletettiin vaan että kaikki osaa sählyä, polttopalloa, pesäpalloa, jalkapalloa, lentopalloa, jne. mutta en minä niitä ollut missään ennen pelannut. Tykkäsin enemmän ulkoliikunnasta, esim. suunnistuksessa kun pääsi omin päin liikkumaan koulun ulkopuolellakin, tunsi olevansa vähän niinkuin kahleista vapaa, samoin hiihtämisestä pidin, luistelu menetteli, mutta alkoi rasittaa nilkkoja nopeasti.

Sisäliikuntatunnit oli lähinnä semmoista hikijumppaa,  paksu liikunnanopettaja löi tiuhaan tahtiin tamburiiniin,jonka tahdissa juoksutti meitä ympäri liikuntasalia loputtoman pitkän ajan, itse vaan patsasteli paikallaan...

Vierailija kirjoitti:

Yhdellä sanalla; pesäpallo!!!

Aivan idioottimainen peli.

Tahko Pihkala pilasi monen lapsen elämän aikoinaan. Pakollisen pesäpallon lisäksi oli myös tarjolla vähemmin tunnettu salamapallo. Mutta siis yhä vieläkin vihaan pesäpalloa. Olisi ollut kiva harrastaa lapsena monipuolisesti....mutta ei pesäpallo, pesäpallo, pesäpallo. Traumat siitä vieläkin. Onneksi ei mitenkään näy.

Kyllä samat fiilikset ovat koululiikunnasta....kaikesta piti kilpailla ja kun ei ollut hyvä niin pilkattiin armotta....tehokkaasti vei kaiken ilon liikunnasta....

Lukiossa eräs suosittu blondi naureskeli kavereilleen "Mä luulin tätä kyllä naisten pukkariksi!", samalla minua merkitsevästi vilkuillen. Joo, olin silloin langanlaiha ja rintoja ei ollut nimeksikään, mutta mikä oikeutti lähes täysi-ikäisen ihmisen heittämään jotain tuollaista ilkeilyä?

Ihme miten niin monelle jää noista 40 vuoden psykoosit ja traumat.

Itse olin erittäin hyvä kaikissa lajeissa ja kisoissa, enkä minä välittänyt yhtään että ketkä oli viimeisinä enkä ajatellut että he olisivat huonompia ihmisiä. Kyllähän sen jo ala-asteella tajusi että ei voi olla hyvä jossain jos on päättänyt että ei tykkää siitä kun kaveritkaan ei tykkää, eikä kehtaa sitä edes kokeilla.

Aralle ja ei niin lahjakkaalle liikkujalle vielä 90-luvullakin koululiikunta tosiaan oli ihan hirveää. Jatkuva kilpailu, mittaaminen, huutosakit jne. Kaikkia lajeja oli pakko kokeilla ja kilpailla niissä verenmaku suussa. Oli pakottamista, huutamista ja liikunnan riemu siitä touhusta kaukana.

Pesis oli varmaan pahinta. En ole varma, onko tämä muistikuva oikea, vai olenko nähnyt jotain hirveää painajaista, että kolmannella luokalla jouduttiin jostain syystä liikuntatunneilla pelaamaan pesistä ylempien luokkalaisten kanssa. Kävin pientä kyläkoulua, jossa oli tuolloin yhdysluokkia (eli esim. 3-4 luokat samassa), eli periaatteessa tuo voi olla oikeasti tapahtunutta esim. opettajan sairastumisen vuoksi. Pelkäsin kutosluokkalaisia isoja poikia tuolloin muutenkin, joten liikuntatunti ja pesäpallo oli jotain niin kamalaa, että muistikuvakin melkein itkettää. Uintipäivät oli myös osalle tosi pahoja, niistä ihme kyllä itse tykkäsin.

Omalla kohdalla koululiikunta vei valitettavasti kaiken ilon liikunnasta pitkäksi aikaa ja jätti traumat. Kun joskus kolmikymppisenä kokeilin hiihtoa uudelleen sitte ala-aste vuosien, olin vähän ihmeissäni, kun se ei ollutkaan niin kamalaa. Nykyisin kyllä tykkään liikunnasta ja liikun melkein päivittäin.

Voi ei, tuntuu siltä kuin olisin itse kirjoittanut palstan kaikki viestit! Kaikki samat kokemukset. Hirveä hiihtäminen, kamala koripallo (olen todella lyhyt), inhottava pesäpallo, ope joka pakotti hyppäämään pukille (olin selkävammainen lyhyt lapsi), rekille en mennyt millään pakotuksella ja sitten ope joka haukkana vahti tyttöjen kuukautisia ja piti niistä kirjaa: "Mitä? Eikö sulla viime viikolla ollut myös kuukautiset?"

Olin aina huonoin liikunnassa ja vastarannankiiski muutenkin. Sitten kun kerran päästiin uimaan, ope pisti meidät kilpailemaan että kuka jaksaa uida kauimmin. No niin! Uinti oli meikäläisen bravuuri, joten aloin sitten innoissani uida ja uida ja uida, ja jatkoin kun kaikki muut jo lopettivat. Ja sen sijaan että olisi kerrankin kannustanut mua, se inha ope seisoi tympääntynyt ilme kasvoillaan altaan reunalla ja karjaisi, että "Tule jo ylös sieltä, että päästään joskus kotiin!" Olisin jaksanut uida vielä pidempään, joten epikseltä tuntui.

Loistokkaaseen urheilu-uraani kuuluu myös toinen palkinto hiihtokilpailuissa. Tämä tapahtui niin, että meidät lähtettiin matkaan rivissä tietyin välimatkoin eikä ohituslatua ollut vaan yhdellä ladulla mentiin. Ensimmäisenä lähti tyttö A, sitten toisena minä ja muut kilpailijat sitten takanamme. Jos joku nopeampi hiihtäjä nousi aivan kärkeen takaa ja huusi "Latua!", mutta tyttö A ei reagoinut joten en minäkään. Koko kisan ajan muut kilpailijat pysyivät siten takanamme ja tulimme maaliin samassa järjestyksessä kuin lähdimme. Toinen palkinto oli hieno lusikka, jossa oli suksenmuotoinen varsi. Olin siitä hyvin ylpeä -- niin kauan kunnes mulle selvisi mitä se ladun huutaminen tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Pidin joukkueurheilusta kuten jalkapallosta, jääkiekosta ja sählystä ja harrastin niitä omien kavereitten kanssa myös vapaa-aikana. Sitä vastoin koululiikunnassa telinevoimistelu oli vihonviimeinen keksintö. Minun liikuntaharrastuksen kannalta koululiikunnalla oli vähäinen merkitys ja harrastin aikuisiällä vuosikausia kestävyysjuoksua. Olen viimeksi hiihtänyt armeijassa ollessa eikä minulla ole siviilissä edes suksia. Sitä vastoin olen aika hyvä luistelija ja osaan mm. sirklata takaperin ja mailakin pysyy hyvin kädessä.

Sama täällä. Edustin koulun jalkapallo-, pesäpallo-, koripallo- ja salibändyjoukkueissa sekä sekaviestijoukkueissa. Olisinko kuulantyöntökisoissakin ollut. Minut aina valittiin ensimmäisten joukossa joukkueisiin tunnilla. Mitaleja tuli koulujenvälisissä kisoissa, mutta numero pysyi kasina aina vaan, vaikka mitä teki. Telinevoimistelutytöt sitten saivat ne kympit todistuksiin joka vuosi.

Ysiluokalla kamala vanha liikkamaikkamme oli ilmeisesti osittain jo eläkkeellä, eikä pitänyt meille kaikkia tunteja. Tilalle tuli nuori, todella kiva opettaja, joka teki tunneista huomattavasti mukavampia. Emme todellakaan olleet urheilullinen luokka, mutta kaikki osallistuivat asioihin tämän opettajan ansiosta innokkaammin ja saivat aikaan paljon enemmän; itsellenikin tuli aikaisempaa parempia tuloksia.

Tämä vanha ope kuitenkin häälyi edelleen takapiruna ja saattoi ilmaantua kesken kaiken tunneille kuin tyhjästä komentelemaan tuota uutta opettajaa ja huutelemaan meille lannistavia kommentteja. Ärsyttävintä oli, että liikunnannumeromme pysyivät päättötodistuksessa täysin ennallaan, eli parantuneita tuloksiamme ei mitenkään huomioitu.

Olin monipuolisesti hyvä urheilussa ja sain automaattisesti kympin todistukseen, joten mitään traumoja koululiikunnasta ei jäänyt. Mutta huomasin, miten paljon huonommat pelkäsivät liikuntaa, erityisesti joukkuelajeja. Periaatteessa otteluiden voittaminen olisi ollut erittäin helppoa, jos olisin vain härskisti hyödyntänyt vastustajan heikointa lenkkiä, mutta en yksinkertaisesti kehdannut.

Tulee ihan flashbackejä kun lukee teidän kommentteja. Minä vihasin koululiikuntaa ja rakastin ainoastaan balettia jota harrastin vapaa-ajalla ja harrastan edelleen. Meillä oli naispuolinen liikunnanopettaja joka oli tosi ilkeä. Muistan kuinka hän haukkui minut valehtelijaksi uima-altaalla koska en kuulemma ollut uinut 200m (kyllä olin!) ja teki saman toiselle tytölle jolla oli jalkakramppien eikä juuri silloin pystynyt uimaan.

Pääasiassa pidin koululiikunnasta, sillä olin ujo ja hieman syrjitty tyttö, joka kuitenkin pärjäsi kiusaavia pissiksiä paremmin niin juoksussa, yleisurheilussa, pesiksessä kuin telinevoimistelussakin. Vaikka pissikset itse harrastivat näitä lajeja. Oli hauska mennä ownaamaan heidät "amatöörinä" ;). Liikunnallisuus on kuitenkin myös synnynnäistä ja peruskuntoni oli erinomainen.

Näistä syistä pissikset jopa valitsivat minut joukkueisiinsa ensimmäisten juokossa, sillä tiesivät, että olen nopea ja pesiksessä pomminvarma lyöjä. En ollut kuitenkaan hyvä syöttäjä, joten sain olla luokkien välisissä pesiskilpailussa jokerina. (Olin oikeasti p#ska syöttäjä). Liikkatuntien jälkeen välimme olivat kuitenkin jäätävät.

Olin hyvä tai kohtuullinen suurimmassa osassa lajeista, juoksin myös koulujen välisissä maastojuoksukilpailuissa. Minulle kilpailu oli kuitenkin kiusallista ujon luonteeni vuoksi. Inhosin huomiota ja painetta.

Huonoin olin luistelussa... Ai että ne kaunoluistimet vatuttivat. Siksi isäni mirklasi niistä muutaman piikin pois :). 20 asteen pakkasessa luistelu varpaat sinisenä oli myös hirveää.

Pesäpallo mainittu aika monesti. Kopittelu ok, pienryhmissä lyömisharjoittelu vielä menee, jos joku osaa edes vähän syöttää, ja lyöjä ei aina yritä "kovinta lyöntiä ikinä".

Pelinä se on typerä kouluun: yksi yrittää syöttää, toinen yrittää osua palloon, kentällä seisoo satunnainen määrä oppilaita joista yksi kerrallaan yrittää ottaa palloa kiinni. Joku juoksee parikymmentä metriä kun joku muu huutaa että pitää juosta. 1-4 oppilasta kerrallaan tekee yhtään mitään, suurin osa kaivaa nenää joko kuvaannollisesti tai kirjaimellisesti.

Monessa pallopelissä voi pelata erilaisia pienpelejä pienryhmissä, jolloin kaikille on koko ajan jotain tekemistä, mutta pesäpallossa se on melko vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Pesis oli varmaan pahinta. En ole varma, onko tämä muistikuva oikea, vai olenko nähnyt jotain hirveää painajaista, että kolmannella luokalla jouduttiin jostain syystä liikuntatunneilla pelaamaan pesistä ylempien luokkalaisten kanssa. Kävin pientä kyläkoulua, jossa oli tuolloin yhdysluokkia (eli esim. 3-4 luokat samassa), eli periaatteessa tuo voi olla oikeasti tapahtunutta esim. opettajan sairastumisen vuoksi. Pelkäsin kutosluokkalaisia isoja poikia tuolloin muutenkin, joten liikuntatunti ja pesäpallo oli jotain niin kamalaa, että muistikuvakin melkein itkettää. Uintipäivät oli myös osalle tosi pahoja, niistä ihme kyllä itse tykkäsin.

Meillä oli tää järjestely ihan säännöllisesti. Ja ne kuudesluokkalaiset pojat oli tosiaankin jo ihan kunnon kaappeja. Pelotti minuakin :( Tosi epäreilua pienimpien kannalta ja isoimmat lähinnä väisteli niitä pieniä jotka pyöri siinä heidän pelin tiellä

liikunnanopettajan pitämät ryhtitarkastukset. Tyttöjen piti mennä johonkin kopperoon, ylävartalo paljaaksi ja opettaja tiirasi "ryhtiä" edestä ja sivulta. Rintaliivit piti tietysti riisua pois. Tämä oli nuoren tytön mielestä aivan hirvittävää. Lähdin muutaman kerran jopa kotiin muka sairastuneena, kun meille kerrottiin, että "ryhtitarkastus". Vasta viimeisenä lukiovuonna yksi tytöistä uskalsi sanoa, että ei suostuta. 

Itsellä oli tosi huono ns. heittokäsi. Esim. pesäpallossa opettajakin nauroi ääneen, kun yritin heittää pesälle. Olin se viimeisenä joukkueeseen valittu.

Vasta aikuisiällä todettiin paremman käden olkapäässä rakenteellinen juttu, mistä tuo oli seurausta. Sanottiin, että jollakulla tuo olisi leikattu, jos esim. työasennot olisivat aiheuttaneet ongelmia.

Ällöttävä hikinen, homeinen pukuhuone ilman mitäään yksityisyyttä.8

Olen aina ollut varsin liikunnallinen. Hiihto, pyöräily, ratsastus, uinti, maastojuoksu, patikointi. Edelleen nautin näistä.

Koulussa  vihasin pesäpalloa!  Lintsasin niin paljon kun ikinä pystyin. Suunnistus oli kivaa, sitä ei enää aikuisena ole tullut harrastettua.

Olen nainen.