Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Olin luokan lyhyin ja telinevoimistelutunnilla kieppitanko oli ihan liian ylhäällä mulle. Opettajalla meni hermo, kun en vaan saanut itseäni kiskottua sen päälle. Sen sijaan, että siihen ois otettu vaikka steppilauta korokkeeksi se nosti mut ilmaan, tiputti siihen tangolle ja tipahdin selälleni lattialle, kun ilmat lähti pihalle. Sama opettaja pisti meidät pelaamaan pesäpalloa koko sulan maan ajan ja tarjosi voittajajoukkueelle jäätelöt. Sanoi myös mun silloiselle parhaalle ystävälle, että hänestä ei koskaan tule mitään. Syynä se, että hän oli huono pesäpallossa ja tää opettaja pelasi sitä joskus sm-tasolla ja oli siihen tosi intohimoinen.

Kylmällä pakkasella luistelut, raja oli -25c ,koulun mittarissa, ei se kotimittari aamulla..

Monet vastaukset täällä perus "koska en tykännyt niin se on sitte inhottavinta enkä enää liiku ikinä ".

Koko kouluikäni inhosin urheilua, koska meillä on inhottava ja alistava voimistelunopettaja, joka ihannoi urheilua vapaa-ajallaan harrastavia. Vasta lukion jälkeen kauppaopistossa meillä oli kannustava opettaja, joka sai innostumaan kuntoilusta ja eri lajeista. Minusta koulujen tulisi pohtia, mihin pyrkivät urheilukasvatukellaan. Siihenkö, että kilpaillaan ja jotkut ovat voittajia ja jotkut luusereita? Vaiko siihen, että urheilusta tulee ihana asia ja elämäntapa, joka parantaa suomalasen yhteiskunnan hyvinvointia ja säästää kuluja sairauksien hoidossa. Koulut ovat olleet tässä asiassa pitkälti täysin hakoteillä lukuisia vuosia.

Pahin muistoni on, kun lukiossa oli ensimmäinen urheilutunti ja menimme pururadalle juoksemaan. Opettaja seisoi kaikkein korkeimman mäen huipulla ajanotin kädessään ja kun tulimme huipulle hän kimitti, että "yrittäkää enemmän, tämä vaikuttaa teidän numeroonne". Voisin sanoa, että siinä oli opettaja, joka oli ehkä ala-arvoisin opettajani ikinä. Myöhemmin hän sanoi eräässä luokkakokouksessa, että "te olitte kyllä laiskaa porukkaa". Olisi pitänyt sanoa tasa-arvon vuoksi, että "ja sinä olit maailman surkein urheilunopettaja".

Pienimunaisena suihkussa käynti.

Yläasteen ja lukion liikuntatunnit (90-luvulla) olivat ihan karmeita. Opettaja jakoi luokan niihin, jotka olivat todella hyviä liikunnassa ja niihin jotka olivat keskitasoa tai huonompia. Ne, jotka eivät yltäneet parhaaseen tasoon, olivat ihan alakastia opettajalle. Hän oli todella ilkeä. Muistan vieläkin kommentit, jotka satuttivat teinitytön itsetuntoa mm. "kyllä huomaa jo ulkoa päin, että liikunta ei ole sinulla säännöllistä", "onko sinulla mitään lihaksia käsissä, vai mitä osaa ajattelit käyttää työntekoon",  "kömpelyyttä ei voi parantaa" (olin huono pallopeleissä) ym muuta mukavaa. Tämä alakasti oli myös se, joka joutui aina liikuntatunnin jälkeen laittamaan tavarat paikoilleen ja siistimään liikuntasalin (minut hän valitsi tähän hommaan lähes joka kerta). Olin silloin urheilullinen, vapaa-ajalla juoksin paljon ja kävin aerobicissä, lukioikäisenä aloitin salin ja spinningin. Mutta koska joukkuelajit eivät kolahtaneet mun kohdalla, en ollut opettajan silmissä mitään.

Voisin luetella paljon samoja asioita kuin muutkin joukkueiden valinnasta, jatkuvasta testauksesta ja surkeasta (olemattomasta) opetuksesta. Kummallisinta oli silti ala-asteella, kun koulukaverini liikuntanumero laski sen takia, että hänellä oli käsi murtunut ja kipsissä monta viikkoa. Open mukaan suorituksia puuttui niin paljon :). Ihanan reilua.

Yläasteella hirveintä oli telinevoimistelun pukkihypyssä tapahtunut välikohtaus. Ryhmässämme oli yksi todella lihava oppilas, ja ope sai päähänsä, että kaikkien täytyy tehdä vuorotellen pukkihyppy niin että muut katsovat. Tämä lihava tyttö vähän epäröi omalla vuorollaan, mutta ope sai hänet suostuteltua yrittämään. Pystyn vieläkin mielessäni näkemään miten hän ottaa muutaman hitaan, kömpelön juoksuaskeleen ja lopuksi yrittää hypätä ja tömähtää täysillä päin pukin reunaa. Ei yksinkertaisesti saanut itseään ilmaan kuin max parikymmentä senttiä. Suurin osa ryhmää oli onneksi niin kuin ei olisi nähnytkään mitään mutta pari luokan kiusaajatyttöä nauroi ihan avoimesti :/.

Ne iänikuiset pallopelit yläasteella. Koripallo, jalkapallo, jääpallo, pesäpallo ja lentopallo. Lentopallo oli ainoa josta edes vähän pidin. Koripallossa minulle ei ikinä syötetty. Sulkapallossa minulla ei ollut paria. Oli mahdotonta yrittää korottaa liikuntanumeroa, kun vihasi näitä joukkuepelejä yli kaiken.  Ala-asteella sentään oli vielä jotain muutakin. Joukkueeseen minut aina valittiin viimeisenä. Ei kyllä nostanut motivaatiota. Olin katkera ja tunsin, että olen surkea joka tapauksessa. Ihan sama mitä teen, kun aina valitaan viimeisenä.

Pidin hiihtämisestä ja uimisesta tai vaikka pitkän matkan juoksusta. Niitä oli äärimmäisen harvoin.

Koulun liikuntatunneilla ei ole mitään tekemistä liikunnan kanssa. Enemmänkin se on henkisen mielenterveyden polkemisohjelma. 

Taivallahden ala-asteen koulun "jumppamaikka" (nykykielellä liiksaope) oli hirviö nimeltään LUOMA. Hänen ansiostaan inhosin liikuntaa. Sitä haisevaa jumppasalia ja suihkutilaa ja missä vaatteet vaihdettiin. Kaikki tuo, ah niin oksettavaa. LUOMA tuli jumppasaliin pukeutuneena jerseypuseroon joka oli väriltään beige ja vekkihameeseen, siis liikunnanopettaja tulee näyttämään itseään kuin olisi suoraan tulossa Elannon tavaratalon naistenhuoneesta eli vessasta. Karmee tyyppi. 

Nykyään (olen 72-vuotias) käyn punttisalissa ja harrasta liikuntaa, ratsastan ja pelaan tennistä. Olen huippikunnossa, vaikka olen jo näinkin nuori. 

Se, ettei koko kouluaikana kohdalle osunut yhtään liikunannopettajaa, joka olisi aidosti innostanut minkään lajin pariin. Harrastin itse kilpaurheilua useamman kerran viikossa, mutta liikuntatunteja inhosin. En voinut sietää enkä edelleenkään siedä joukkuelajeja, mutta niin vain viikosta ja vuodesta toiseen olin yksi vakikapteeneista, joille sälytettiin joukkueen kasaamisen paine. 

Kun pojat sai pelata jalkapalloa ja jääkiekkoa, ja me tytöt ei. Pelasinkin sitten aikuisena miesten kanssa sählyä. Eli ei mennyt oppi perille, ettei tytöt saisi tehdä mitään.

Uinti yläasteella. Olin laiha riuku eikä muotoja, mistä minua kiusattiin. Köyhä äitini ei ostanut kunnon uimapukua, vaan käytin liian pientä.

Oli pakko kävellä uimapuvussa poikien edestä, ja huuteluita tuli. Loput yläasteen uintireissut lintsasin, kerran jopa hankkiuduin pieneen leikkaukseen ennen uintia, kun siitä sai 2 viikon uintikiellon, eli yhden vuoden koulu-uinnit oli sillä kuitattu =) (pari luomea siis poistettiin).

Kiipesin liikuntasalin kattoon köyttä pitkin, enkä uskaltanut tulla alas. Kaikki kerääntyi ringiksi alapuolelle ja kannustivat tulemaan alas, alkoi kuulua naurua ja ivailuakin. Tyttöjen liikunnanope kutsui tytötkin katsomaan ja nauramaan.  Joku huuteli palokunnan soittamisesta. Itse otin tukea kattopalkista ja pääsin sellaiseen asentoon, että jaksoin olla. Lopulta porukka kyllästyi odottamaan ja muut meni syömään. Iltayöstä liikunnanope tuli saliin ja kantoi ison patjan alle, sitten uskalsin hivuttautua alas.

Onneksi muuten meni hyvin. Sain aina valita joukkueen kun olin paras pallopeleissä.

Nuorena pysyy kirjoitti:

Taivallahden ala-asteen koulun "jumppamaikka" (nykykielellä liiksaope) oli hirviö nimeltään LUOMA. Hänen ansiostaan inhosin liikuntaa. Sitä haisevaa jumppasalia ja suihkutilaa ja missä vaatteet vaihdettiin. Kaikki tuo, ah niin oksettavaa. LUOMA tuli jumppasaliin pukeutuneena jerseypuseroon joka oli väriltään beige ja vekkihameeseen, siis liikunnanopettaja tulee näyttämään itseään kuin olisi suoraan tulossa Elannon tavaratalon naistenhuoneesta eli vessasta. Karmee tyyppi. 

Nykyään (olen 72-vuotias) käyn punttisalissa ja harrasta liikuntaa, ratsastan ja pelaan tennistä. Olen huippikunnossa, vaikka olen jo näinkin nuori. 

Pieno korjaus   "olen hippikunnossa"

Hiihtokilpailut savisella kevätpellolla- tulin aina vikaksi. Nyt aikuisena lähdin perheen kanssa Leville. Muut menivät laskettelemaan ja minä vuokrasin sukset- ikäänkuin- nyt tai en koskaan teen rauhan näiden keppien kanssa. Hiihtelin siinä omassa rauhassa ja omaan tahtiin ja pysähdyin kun huvitti :D muistelin niitä kauhun hetkiä. Kamalinta oli, että henkeä aina salpasi silloin lapsena kun hiihdin ja kukaan ei tiennyt, että minulla todettiin myöhemmin astma. Hiihto ei siis ole lempilaji, mutta voin hiihdellä jos huvittaa. Yleensä ei. Näin saadaan pilattua liikunnan ilo kyllä aika tehokkaasti. Olen muuten todella aktiivinen kyllä, lenkkeilen, käyn salilla- ja laskettelen :) astma on kurissa. En ole pakottanut omaa lastani mm. luistelemaan- kun ei pidä siitä ollenkaan. 

Hiihtäminen ja luistelu. Molempiin tarvitaan vieläpä kalliit varusteet jotka joudut hommaamaan pelkästään koulua varten. Tässäkin näky ainakin ysärin alussa se, että kellä oli rahaa ja kellä ei. Toisella hemmetin kalliit Fischerit mitkä uusittu joka vuosi ja ite vedät niillä kirpparilta haetuilla Järvisen hikilaudoilla missä siteetkin menivät lättämonoihin ja suksilla ei voinut luistella ilman, että side haukkaa. Sit vielä kiellettiin hiihtämästä niillä, koska rikkovat ladut. Varmaan 1000€ nykyrahassa meni porukoilla rahaa tähän ala-asteen ylläpitämään "harrastukseen".

Olin surkea hiihdossa ja luistelijana. Luulin olevani  huono kunnes myöhemmin tajusin että minulla oli vaan niin surkeat varusteet, varmaan noin pari vuosikymmentä kehityksen jäljessä. Jääkiekossa olin muuten hyvä ja tein maaleja sutena, mutta luistelu oli spagettimaista vaappumista.

Lajit, joissa mentiin parhaiden ehdoilla ja vauhdin piti olla sen mukaista. Makasin salin lattialla tai hiihtoreitin kääntöpaikalla verenmaku suussa, luulin oikeasti kuolevani siihen paikkaan. Opettaja sanoi, että älä esitä. Vasta aikuisena minulta löydettiin synnynnäinen sydänvika. Kaikki pantiin vain laiskuuden piikkiin.

Kaaduin pahasti, kun pelattiin jääpalloa. Muut taputtivat, ja huusivat että "hyvä Jaana (nimeni)!".

Minut valittiin viimeisten joukossa joukkueeseen ja isoon ääneen valitettiin, että "hyi miksi meidän pitää ottaa tuo".

Suunnituksessa opettajan suosikit ohjasivat meidän vähemmän suosittujen joukkueen harhaan aivan väärään suuntaan ja käskivät vain mennä eteenpäin. Opettajalla sattui tällä viimeisellä kertaa olemaan sijainen, joka piti näille suosituille tästä kunnon puhuttelun.

Kömpelönä ja koulukiusattuna kaikki liikunnan tunnit olivat inhottavia. Mutta ehkä pahinta oli kuntotestien aikana istuumaannousut kun pari piti nilkoista kiinni ja itse piti nousta makuulta istumaan. Onnistuin tekemään ehkä 3 näitä ja sitten alkoi aina sattumaan selkään niin paljon että itku meinasi tulla. Opettaja haukkui vieressä "miten voi olla nuorella tytöllä noin huonot vatsalihakset" ja muu luokka nauroi. Opettaja määräsi että minun pitää harjoitella näitä kotona. Yritin, mutta kivut estivät ja seuraavassa kuntotestissä entistä pahemmat haukut.

Nyt nelikymppisenä fysioterapeutin kanssa tuli puheeksi tämä, ja hän kertoi että koska minulla on skolioosi niin istumaannousut eivät onnistu siksi, sillä ei ole mitään tekemistä huonojen vatsalihasten kanssa. Ja kaiken huipuksi istumaannousujen tekeminen olisi voinut aiheuttaa minulle selkänikaman murtumisen!

Vierailija kirjoitti:

Suihkupakko. Olin luokan ainoa, jolla tuli alakarvat ajoissa.

Ajoissa? Eikö ne tuu aina ajoissa, tai siis ajallaan. Kelle aiemmin kelle myöhemmin.