Lue keskustelun säännöt.
Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?
Tuon musiikkiketjun innoittamana. Minut koululiikunta sai vihaamaan urheilua vuosiksi ja vasta aikuisena löysin liikunnallisen puoleni. Kaikkea piti mitata ja kaikesta kilpailla aina. Yksi pelko oli hiihtokilpailut, yksi huutojako, pesiksen ajolähtö jne.
Kommentit (1860)
Vierailija kirjoitti:
Suihkupakko. Olin luokan ainoa, jolla tuli alakarvat ajoissa.
Tämä. Minulla oli jo neljännellä luokalla isot rinnat. Miesopettaja vielä vahti ovella, että kaikki menevät suihkuun. Kaikki katsoivat rintojani, siltä se ainakin tuntui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidin urheilusta ja pärjäsin siinä ihan hyvin. Mutta koululiikunta oli painajaista. 1500 m:n juoksussa kun kierroksella yritin ohittaa, yksi nahkatakkiälypää kiilasi minut ulos radalta. Koriksessa ainoa sääntö oli, ettei saa purra.
Vierailija kirjoitti:
Aina valittiin viimeisenä joukkueeseen. Koskaan opettajat ei opettaneet miten pelataan mitäkin peliä, olisi pitänyt vaan itse osata.
Toi valinta oli kyllä niin per-seestä.
Tätä samaa olen ihmetellyt aikuisena; Miten osata pelata pelejä, jos ei ole ohjeet tiedossa eikä niitä ole annettu.
Ei pahin, mutta ikimuistoinen. Yhdellä koulukaverillani oli aina todella kalliit sukset joilla hiihti, hiihtoasut ym vehkeet kallista, hän voitti aina hiihtokisat. Minulla ja monella muulla jotkut halpissukset ja jotku tavalliset vaatteet, ylilyhyet sauvat eikä niillä suksilla pystynyt oikeen edes hiihtämään. Vihaan hiihtoa edelleenkin, enkä hiihdä!
Se kun aggressiiviset tytöt luulivat että silloin pelataan sählyä hyvin kun hakataan mailoilla toisten varpaille ja tönitään.
Ja sitten se kun sain liikunnasta yläasteella seiskan kun olin väärien tyyppien kaveri, sellaisten ujompien ja ei niin liikunnallisten. Olin itse liikunnallinen ja omat liikuntasuoritukseni olivat hyviä. Kysyin liikunnanopelta miten saisi paremman arvosanan. Sanoi että pitää olla äänekkäämpi ja joukkuehenkisempi. Yritin sitten kovasti olla sellainen. Taas sain seiskan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Improvisaatio. Silloin tällöin opettaja yllättäen päätti, että jokaisen piti vuorollaan mennä ryhmän eteen ja luoda tanssikoreografia mitä muut sitten tekee perässä. Ujolle introvertille oli ikävä tilanne.
Ärsytti myös kun joutui rehkimään yli sen mitä oma kunto antoi myöten. Minkäänlaista neuvoa tai tukea ei opettajalta saanut siihen miten omaa kuntoaan kannattaisi ylläpitää ja kohentaa, mutta sitten ihan kylmiltään joutui esim. juoksemaan cooperia opettajan seisoessa radan varressa ja huutaessa jotain ”juokse kovempaa! Ei saa kävellä!” tms.
En tykännyt koululiikunnasta yhtään.
Joo, tuo kans ettei mitään peliä opetettu, piti vain mennä mukaan ja yrittää parhaansa. Opettaja katsoi nyreänä jos ei heti ollut hyvä, ja palkinnoksi vielä antoi huonon numeron todistukseen.
”Opetus” oli lähinnä sitä tasoa, että opettaja ilmoitti että ”nyt pelataan jalkapalloa, tehkää joukkueet”. Sitten seisoi tympeän näköisenä kentän laidalla ja tuhahteli niille jotka ei osanneet pelata tai jaksaneet juosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näiden kirjoitusten perusteella voi todeta, että liikunnanopettajat ovat onnistuneet erinomaisesti siinä, ettei koululiikunta saanut aikaan elämänmittaista innostusta liikkumiseen.
Sen sijaan on ollut tärkeää, paljonko leukoja vetää, kuinka nopeasti sujuu cooper, tai montako juoksua tulee pesäpallopelissä.
Eihän tuossa ole mitään järkeä.
voimistelutunnilla (ne jumppapuvut päällä) jokaisen piti omalla vuorollaan esittää oma numero
muiden katsellessa, ilman musiikkia.
Olin kauhusta kankea niin ujo kun olin eikä ollut hajuakaan mitä ihmettä siinä tekisin??!
Istuimme kaikki jonossa penkillä ja odotin kauhuissani koska tulee mun vuoro? !
Kun mun vuoro tuli yksinkertaisesti kieltäydyin. Sanaakaan en saanut sanotuksi mutta ajattelin että
kuolen mielummin kun tohon muiden eteen menen !
Olin 8 vuotias ja muistan sen kuin eilisen päivän.'
Surku hupaisinta siinä on että noin parikymppisenä mun suurin HIMO on ollut liikunta; tajusin miten paljon hyvää oloa se tuo ja se on päällä edelleen ja olen jo 52 vee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pesäpallo. Ja lentopallo. Koripallosta tykkäsin ja hiihtämisestä. Mutta ei niihin kannustettu missä oli hyvä vaan annettiin palautetta miksi olet niin huono monessa lajissa. Kouluni Kävin 80- ja 90- luvulla
Minusta on jotenkin ihan hirveää ajatella, että koulussa on kaikki pakotettu yhdessä suihkuun. Missä muualla tällaista tapahtuu?
Voi olla että armeijassa (en tiedä kun en ole ollut) ja tietty jos harrastaa jotain joukkuelajia, mutta käsittääkseni nykyään monilla harrastuspaikoillakin on erilliset suihkukopit. Ja vankilassa.
Mutta joukkueurheilu on vapaaehtoista, ja armeijassa ollessa kaikki ovat kuitenkin täysi-ikäisiä.
Tuntuu sadistiselta, että keskenkasvuiset ja itsestään ja kropastaan epävarmat pakotetaan paljastamaan itsensä ihmisille, joiden kanssa ollaan päivittäin tekemisissä.
Miltä se tuntuisi, jos työpaikalla olisi näin? Aika harva varmaan haluaisi nakuilla työkavereiden edessä.
”Mirkku, tulepa siitä samaan suihkuun Tuijan ja Anun kanssa. Ai ei huvita, vai? No, nyt seuraa sitten sanktio. Jäät tänään ylitöihin.”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
voimistelutunnilla (ne jumppapuvut päällä) jokaisen piti omalla vuorollaan esittää oma numero
muiden katsellessa, ilman musiikkia.
Olin kauhusta kankea niin ujo kun olin eikä ollut hajuakaan mitä ihmettä siinä tekisin??!
Istuimme kaikki jonossa penkillä ja odotin kauhuissani koska tulee mun vuoro? !
Kun mun vuoro tuli yksinkertaisesti kieltäydyin. Sanaakaan en saanut sanotuksi mutta ajattelin että
kuolen mielummin kun tohon muiden eteen menen !
Olin 8 vuotias ja muistan sen kuin eilisen päivän.'
Surku hupaisinta siinä on että noin parikymppisenä mun suurin HIMO on ollut liikunta; tajusin miten paljon hyvää oloa se tuo ja se on päällä edelleen ja olen jo 52 vee.
Apua mä muistan voimistelutunnit. Ja miten huonoksi tunsin itseni. Toivottavasti enää ei liikkaopejen tehtävä ole nöyryyttää oppilaita. Kaikki ei ole hyviä samassa lajissa mutta jokainen on hyvä jossain.
En ymmärrä miksi piti aina hampaat irvessä ja joka ikisestä asiasta kilpailla? Miksei saanut liikkua liikunnan ilosta? Tai opettella rauhassa peliä ja miten säännöt menevät?
Pahin muisto itsellä liittyy siihen saakelin pukkiin minkä yli piti ponnuulaudalla päästä. Hirveää sadismia. Satutin siinä itseni koko luokan katsoessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
70 luvulla hiihtoa pidettiin upeena oikein mouho opettaja pakotti otin aina jotain surkeita suksia mukaan ja katkasin toisen heti alkuun . voi voi ei todellakaan kiinnostanut. teki minusta tosiaan anti urheilijan. suunnistan kyllä ja cooperissa meni vielä 30v 2870.
Tanssit! Ei riittävästi poikia tai tyttöjä pareiksi, ja tietyt oppilaat tanssivat kokoajan keskenään. Jos olit kiusattu, ruma jne niin sinne jäit seinäruusuksi.
Yksi vanhanaikainen liikunnanopettajamme lukioaikaan jaksoi toistuvasti surkutella minua muiden edessä tyyliin "voi kun tuo Heikki on niin hentonen ja laiha". No olinhan minä, mutta olin silti esim. kiekossa parhaassa neljänneksessä ja pitkänmatkan juoksussa olisin ollut top 3:ssa jos koulussa olisi ollut aikaa tehdä sellaista.
Osa ongelmaa oli luultavasti se että minulla oli vääränlaiset hiukset :-DDD
Näin tuon gubben vuosia myöhemmin kun hän oli raihnaistunut ja itse olin aikuinen. Kävi mielessä josko kommentoisin jotain hänen surkeasta liikkumisestaan, mutta nyökkäsin vain vaisusti ja jatkoin matkaa.
Tuli vielä mieleen pari asiaa kaiken muun jälkeen. Kuperkeikan teko on yksi. Lapsena toisessa koulussa ei tarvinnut lainkaan tehdä, mutta toisessa piti ja pelkäsin sen tekoa, kun en päässyt niin pieneen kerään ja tuntui kuin niskat olisivat murtuneet siinä kaikessa. Jos tätä ei tehnyt niin sitten opettaja väkisin tavallaan kuin pyöritti toista, että vaan tuli se tehtyä. Tästä tuli minulle sitten pelko ja en suostunut sitä tekemään.
Toinen hetki oli yläkoulussa, kun piti tehdä sellainen liike köysillä, että roikkui niissä pää alaspäin ja tavallaan kuin seisoi käsillään niiden köysien varassa. Patja toki oli alla, mutta olisi sieltä sitten pudonnut pää edelle jos ote olisi irronut. En tahtonut tehdä sitä, mutta opettaja tavallaan kuin väkisin taivutti muut siihen asentoon. Sanoi, että pitää kiinni, mutta kun olin siinä pää alaspäin niin hänen otteensa lipesi ja kiepsahdin sieltä jotenkin alas niin, että käteni vääntyi pahasti ja oli ihme, ettei mennyt sijoiltaan. Valitin kättä muille ja opettaja sen kuuli ja tuli lopulta kysymään olenko kunnossa.
Suunnistus oli ihan mukavaa vielä toisessa koulussa, mutta uudella paikkakunnalla en tiennyt paikoista mitään ja sen vuoksi olin hukassa ja monet kerrat olin ainoa joka ei löytänyt yhtään rastia. Tämä jatkui myös yläkoulussa ja sieltä muistuu kerta, kun opettaja laittoi minut yhteen joukkueeseen mukaan etten eksy ja tässä joukkueessa yksi joka tahtoi juosta. Niinpä hän sanoi, että jos haluat olla mukava niin me ainakin juoksemme koko ajan. Näin väkisin sitten yritin pysyä mukana, vaikka en olisi jaksanut juosta heidän perässään. Yksi tosin kysyi, että jaksatko sinä, mutta ei voinut muille mitään, vaikka mukava olikin.
Kouluista huomasin myös paljon eroja. Lapsena maaseudulla oli paljon ulkoliikuntaa. Syksyisin yleisurheilua, jalkapalloa, suunnistusta, pyöräilyä, vähän pesäpalloa rennolla asenteella, talvella taas luistelua ja hiihtoa. Välillä oltiin sisällä ja silloin sählyä, tanssia, vähän jotain voimistelua yms. En silti montaakaan kertaa muista, että olisi ollut mitään kamalaa. Olin tosin ihan hyvä liikunnassa, mutta mieluummin juuri tien jotain itse kuin olin joukkueessa. Pelkäsin aina sitä ettei kukaan ota porukkaan tai mokaan jotenkin ja häviö minun syyni.
Toisessa koulussa kaupungissa oli opettaja joka rakasti telinevoimistelua joka oli ihan vierasta minulle. Olimme melkein aina sisällä ja nämä "lajit" sellaisia joita en osannut. Myös oppilaat ilkeämpiä ja suuttuivat jos joku teki virheen. Pesäpalloa pelattiin tosissaan ja aloin kammoamaan sitä. Joukkuelajeihin olin viimeinen valinta ja ei minulle edes paljon syötetty. Eräänkin kerran ( tosin tämä jo lukiossa) juoksin koriksessa sen koko tunnin ja minulle ei heitetty palloa kertaakaan.
Olen jälkeenpäin miettinyt. Olin ehkä parempi niissä yksilölajeissa ( kuten hiihto) mitä ei enää toisessa koulussa ollut. Samoin ulkoliikunta mieleisempää kuin sisällä olo. Näin ne vähät hyvät lajit minulle puuttuivat. Liikaa sellaista notkeutta vaativaa voimistelua ja joukkuelajeja joissa kukaan ei tahtonut minua mukaan tai pelannut reilusti, että olisin saanut niitä syöttöjä. Näin sitten varmaan opettajakin ajatteli etten halua osallistua, vaikka kyseessä ei ollut se. Liikunta aika ikävää koulussa, koska et saa tehdä mitä tahdot ja jos on hyvä jossain lajissa niin voi olla, että sitä ei ole lainkaan. Joukkuelajit pilataan sillä, että kukaan ei tahdo sinua ryhmäänsä ja et tavallaan edes pääse siihen mukaan, kun ei syötetä. Minusta aika vaikeaa tälläisestä antaa numeroa.
Voi kunpa edes nykyajan opettajat osaisivat olla vähän ymmärtäväisempiä ei-niin-liikunnallisten kanssa. Veikkaan, että monet liikunnan opet ovat itse olleet aika hyviä urheilussa noin ylipäätään, siksi heidän on vaikea samaistua tai ymmärtää, mitä traumoja nää tunnit kullekin voi aiheuttaa. Kun itse on jossakin asiassa todella hyvä, on kaikenlainen kilpailu ja mittaaminen jopa kivaa ja kannustavaa, koska siitä saa usein onnistumisen kokemuksia.
Kun opettaja ei uskonut, että olo on kipeä. Laittoi suunnistamaan pariksi tunniksi vesisateeseen, josta seurasi kolmen viikon keuhkokuume.
Toinen oli se kun jäin jälki-istuntoon tunniksi, koska en suostunut telinevoimistelussa kiepauttamaan itseäni tangolla niin että pää käy ylös alaisin. Olin ilmeisesti hankala lapsi, koska kyllähän kaikki lapset tykkää roikkua tangoilla. Tänä päivänäkään en tykkää olla pää ylös alaisin missään esim.huvipuistossa.
Tässä mieleen painuvimmat, mutta eipä tuon opettajan tunneilla koskaan herkkua ollut.
Koulun jokasyksyinen liikuntapäivä oli minulla kauhistus. Nopeat juoksijat selvisivät sillä, että juoksivat kilpaa 60 tai vähän vanhemmilla luokilla 100 m - ja me hitaammat kävelimme tai fillaroimme kohtuuttoman pitkän matkan kelissä kuin kelissä. Ala-asteen lopussa oli yhtenä liikuntapäivänä aivan kammottava rankkasade, mutta niin minä tyttö pyöräilin noin 30 km lenkin märkänä ja näkyvyys silmälasien käyttäjänä lähes nolla - ja päätin, etten enää ikinä osallistu liikuntapäiviin. Onneksi äitini oli ymmärtäväinen ja kirjoitti minulle aina sairaslomalapun liikuntapäivien ajaksi.